kukkivan jo suuren kaupunkitalon omistajana, kauniina, ihailijoiden
ympäröimänä, kateellisten silmäysten häikäisevä vaippa hartioilla.
Hän muisteli miehensä aatelista syntyperää, omaa aateluuttansa ja
lausui, mieli kukkamaana:
-- "Se kaikki johtuu näiden suomalaisten omituisesta luonteesta...
Kunpa minä jaksaisin lapsesta kasvattaa oikean, hennon, hienon
aateliskukan Suomen akkunan koristukseksi, että olisi toki meilläkin
oikeaa aatelia..."
Kaksi aatelia seisoi taas vastatusten Harhaman edessä... Puheen
katkaisi seinän takaa kuuluva kylän iloisen nuorison laulu:
"Kahvi kiehuu ja eukot
kielikonttia kantaa.
Mutta lempi ei ratkee,
eikä sen paula katkee."
Kyyneleet olivat kuivatut. Ilta oli muuttunut yöksi ja ikävä yön
ratoksi.
* * * * *
Elämänkäärmeestä lappautui yhä sen tuleviksi päiviksi valmistunut
ruoka, sen suuri lapamato: nykyhetken elämä. Hornan luolan
joukko-ihminen nosteli jo päätänsä metsäkylässäkin, astuen
tarvaalaisen ja viikkiläisen joukko-ihmisen rinnalle. Se nosteli
punaisia käärmeitänsä toisten käärmeiden sekaan, liehutteli niitä
lippuinansa ja vaati osaansa maailman kullasta ja vallasta. Se
lähestyi onnen-janoisena niitä lähteitä, joilla se oli nähnyt toisten
istuneen maailman alusta asti.
Eduskunnan istunnosta palattuaan oli Harhama taas ryhtynyt
valmistamaan kansaa. Hän oli ryhtynyt sitä valmistamaan
puoli-tarvaalaisena, tai ei minään, pelkkänä kumouksen henkenä.
Viikin väen valtaan nousu oli hänessä kiehauttanut lapsuusajan sapen:
vihan herrasväkeä vastaan, jona herrasväkenä hän oli lapsena tottunut
pitämään jokaista vieraskielistä. Mutta samalla hän edelleenkin
hengessänsä kumarsi ja palveli maailmankurjuutta.
Seinän takana harjotteli Harhaman kutsuma kylän nuoriso kevätjuhlaa.
Harhama pistihe heitä katsomaan. Heili, kylän kaunein, rikkaan talon
tytär, harjotteli Sarva-nimisen tukkipojan parina.
-- "Hei-li!" -- huudahti Ilmolan Katri veitikkana ja iski silmää
Heilille. Heillä oli joku pikku salaisuus. Heili pyrskähti nauruun:
-- "Hah... hah... hah... haa!" -- kiusoittelivat pojat, matkien Heilin
naurua. Sarva luuli hänelle naurettavan, suutahtaa kiehahti ja
paiskasi kirjan säpäleiksi lattiaan lausuen:
-- "Ei sitä tukkipoikaa enää pilkkana pidetä, eikä rengille naura
talontyttö-letukka. Hei, sanon minä!... Tukkipoika se on, joka maasta
ponnistaa ja ponnistaa, että paukkuu."
Punaisten ja mustien käärmeiden hännät olivat kiepahtaneet yhteen.
Iloinen puheen ja naurun helinä taukosi. Oli kuin olisi tulppa lyöty
elämän ilojen suuhun.
-- "Nyt se suuttua tupsahti... Emmehän me sinulle nauraneet", --
keskeytti Heili.
Sarva vimmastui. Hän nousi koko joukkoa vastaan uutena, niille
vieraana ihmisenä. Hän reuhasi:
-- "Sinulle, tai minulle, vaan ei tukkipojalle! Mutta kunniaahan se
on kuuselle, kun tikka hakkaa ja talontytölle, kun herra halaa...
Mutta ei se enää tukkipoikakaan kule kyrmyniskana, vaan se sanoo
että: Hiiteen herrat, ja kansan viulut vinkumaan! Ho-hoh verenimijät!
Kansa se on, joka jöötä pitää ja puurot maksaa!"
Käärmeiden hännät kiepahtelivat vihaisempina. Joukko-ihmiset
katselivat uutta tulokasta äänettöminä.
-- "Työlläni minä elän, enkä sinun verelläsi", -- kiivastui Heili.
-- "He-he! Joko kiehahti isän veri? Sutta se on, nään mä, suden
penikkakin... Vai työllä on isäsi talo ostettu? Luulet olevasi
herrashempsu, jonka päänaluseksi ei passaa tukkilaisen käsivarsi,
mutta kansalla ne ovat hartiat ja puuro se on voimaa... He-hei!...
Meillä sitä aatelia ollaan..."
Puhuessaan oli hän huomaamattaan tupannut Katria kylkeen.
-- "No, eivät ne nyt muutkaan ole teitä huonompia!" -- kiivastui
Katri ja sysäsi Sarvan tieltänsä suuttuneena, loukkautuneena.
Kaikkien mielet olivat jo mustia. Sarva reuhasi edelleen:
-- "Ohoo ja hohoo! Vai on porvari aatelia ja tikka kuusen kylkeä? Älä
nuolaise, ennen kun tipahtaa!... Kansa se on joka on aatelia, ja sen
viulut ne ovat voiman viuluja."
Sarva käveli loukkautuneena, ylpeänä, lakki takaraivolla. Hän sattui
taas töyttäämään Heiliä. Heili närkästyi, sysäsi Sarvaa luotansa ja
lausui:
-- "Mitä me siitä!... Se on niitä sosialisti-vimmatuita..."
Sarva yltyi yhä ja ylpeili:
-- "Antaa olla vimmatuita!... Omia oksennuksianne me demokraatit
olemme... Latki vaan pois, mitä olet eteesi ylenantanut... Niin,
niin... Älkää ollenkaan virnistelkö! Ei sitä sosialismia olisi, jos
porvarit olisivat älynneet olla riistämättä... Mutta riistäkää,
pojat! Riistäkää, että ryskää! Siitä se sosialismin voima heruu... Ja
kerta sitä sanotaan, että: Stop!"
Nuoret miehet olivat äänettöminä katselleet Sarvan reuhaamista. Joku
heistä murahti:
-- "Millähän sitä sinäkin sanot?"
-- "Milläkö kansa sanoo?" -- uhitteli Sarva. -- "Kunhan käsirysy
tulee ja tupet tyhjennetään, niin nähdäänhän kuka sanoo ja kuka se on
aatelia!"
Hän poistui ylpeänä, loukattuna, vihaisena. Kaksi aatelia
oli sielläkin vastatusten. Entisessä soraäänessä kirahteli
metsäkylässäkin jo kolmas ääni: sosialismi. Niitä "toisia" oli nyt
kolme... Harjotus jäi kesken ja nuoriso alkoi hajota.
-- "Se on niiden tarvaalaisten syy... Nehän sen suututtivat", --
murisi yksi joukosta.
-- "Mene sinä, viikkiläinen, hänen häntänänsä heilumaan... Sinähän
olet jo heilumaan tottunutkin", -- pisti siihen Katri tarvaalaisten
joukosta.
Kaikki vaikenivat. Elämän ilojen keskelle oli matanut niiden ilojen
ja koko elämän tulos, sen oksennus: nykyhetki. Se hävitti ilot, purki
itseänsä uusiksi ihmisiksi, uusiksi tunteiksi, joukoksi, kuohuksi,
vihaksi ja kaikeksi, inistä oli syntyvä joku uusi, tuntematon,
umpimähkäinen, tai järjellinen... Harhama tajusi sen. Hän näki
nyt kaikenhäviön ilmestyvän elämänkäärmeenä, joka, pysyäksensä
ijankaikkisena, ravitsi itseänsä omalla itsellänsä, söi lapamatonsa
ja syntyi siitä ruuasta aina uutena ja purki ruuaksensa loppumatonta
lapamatoansa: elämää. Hän nojasi kyynäspäänsä akkunalautaan, mietti
elämän syvää kysymystä ja hänelle näytti se nyt kirkastuvan. Hän
nousi, käveli mieli raskaana huoneessansa, kiemurteli tuskan
kourissa, riippui kuoleman luukynnessä epätoivoisena, vapisi,
pelkäsi, hikosi ja hapuili pelastusta ja huokasi katkerana:
-- "Ah! _Elämä on kaikenhäviö_..."
* * * * *
Talvi on jo painanut jäähyväissuudelman kesän keväisille
huulille, koonnut lumivaippansa mailta, jääverhonsa vesiltä.
Linnut rakentelevat pesiänsä, laine huuhtelee rantakiviä ja kalat
kuhertelevat vedessä. Lehti on jo hiirenkorvalla, nurmi nousee
maankamarasta ja kylväjä idättää touvonsiemeniänsä turpeessa.
Mutta Valkamalassa heloitti yhä sama kodinrauha. Oli ainainen
lauvantai-ilta, jolloin sauna lämpiää... äiti pukee lapsiansa
puhtaisiin... mies siunaa vaimoansa... vaimo kiittää miestänsä viikon
vaivoista. Elämä ripsehti kodin haltijana, onnenseula kainalossa...
hymy huulilla. Se seuloi antimiansa... huolehti kotiväestä...
jakoi sille lämpimät sukat jalkoihin... puhtautta mieliin... sopua
sydämiin...
Sadasti ja sadasti yritti Harhama alkaa teoksensa. Yhtä usein hän
myös sen jätti tekemättä. Juoni tuntui aivan valmiilta, jokainen
runosäekin oli jo hiottu, mutta kun hän tarttui kynään, näkyi aukko,
josta äärettömyyskin olisi sopinut putoamaan. _Siinä_ asiassa oli hän
rehellisyyden rehellisyys. Pieninkin epäilys sai hänet panemaan kynän
pöydälle. _Sitä_ rehellisyyttä ei hän _voinut_ olla noudattamatta
silloinkaan, kun ennustuksien valkeat linnut palasivat seppele
nokassa. Hänelle oli siinä kysymyksessä aina elämänsä ja kuolemansa
ja siksi ei hän _voinut_ tarttua väärään korteen, ei pettää itseänsä,
kun seisoi kuoleman neulankärellä, hädän repimänä, epätoivon
raatelemana.
Niin lykkäytyi teoksen alkaminen päivästä päivään. Joskus näytti se
olevan aivan ehjä... joskus puuttui siitä jotain vähäistä... joskus
kaikki... joskus oli koko juoni yhtenä ainoana aukkona...
Historian hyrskyaallot nousivat elämänkäärmeen mustina harjoina.
Venäjällä soivat taas suuret viulut. Kansa tanssi veritanssia
tammikuun verihäissä. Tykit paukkuivat ja punainen verikäärme nousi
hangelle vuodatetusta verestä ja lähti puhaltamaan vihaa Venäjän
lakeuksille...
Eräänä päivänä sai Harhama Anna Pawlownalta pyynnön tulla häntä
tärkeän asian tähden tapaamaan lähimmällä asemalla. Hän ei tietänyt
odottamattoman tulon syytä, ja matkusti heti tulijaa tapaamaan. Rouva
Esempio oli hänen muassansa ja he yhtyivät Turussa Anna Pawlownan
pyynnöstä _incognito_. [Tuntemattomina.]
-- "Tuloni kait oli Teille odottamaton", -- puheli Anna Pawlowna
ojentaen kätensä ja Harhaman sitä suudellessa.
-- "Kyllä... Ei kumminkaan niin odottamatonta, kuin se oli
_toivottua_", -- vastasi Harhama, kiittäen samalla muutamalla
valitulla sanalla ja kumarruksella.
-- "Mistä muutoin johtuu tämä kunnia... tämä odottamaton tulonne?" --
kysyi Harhama, hetken puheltuansa.
Anna Pawlowna näytti hieman epäröivän ja lausui:
-- "En tiedä mistä päästä alkaa... Ah! Nämä ovat hirveitä aikoja...
Olettehan kuullut kapinasta?"
-- "Kyllä..."
-- "No niin", -- jatkoi Anna Pawlowna. "Se on Teille tietysti
surullinen uutinen: Kohta kapinan jälkeen ampui herra Zaiko
itsensä... Oliko hän sitten kapinaan sekautunut, vai miten, sitä ei
kukaan tiedä."
Joku sanomattoman katkera tunne täytti Harhaman sitä kuullessa.
Hieno, heikon näköinen Zaiko ilmestyi hänen eteensä, turvattomana,
elämänorrella värjötellen, ja hänen takanansa seisoi jo elämä,
purppurapukuun pukeutunut kolera, joka sääliä tuntematta raateli
Zaikoa elävältä, söi tämän onnen ja ilot. Harhama muisti hetkessä
paljon entistä: yhteiset keinottelut... Hiiden myllyn hurjastelut...
uhkarohkeat teot vallankumouksen aallonharjalla ja paljon muuta, Nyt
oli niistä jälellä enää verilätäkkö, jota joku näkymätön imi itseensä
sitäkin. Kaikki näytti suistuvan äärettömyyden avoimeen kitaan.
Kaiken näytti syövän elämä, se suuri kaikenhäviö, se suuri käärme,
joka söi itseänsä.
Anna Pawlowna huomasi Harhaman mielen synkkyyden ja puhui heikolla
äänellä:
-- "Ei Teidän pidä antaa mielenne masentua... Meitä ihmisiä johtaa
Jumalan sormi ja me emme kykene tuomitsemaan, mikä meille on
parasta... Kaiken napinan täytyy sentähden vaijeta..."
Harhama ei puhunut sanaakaan. Hän tarttui kuin mielipuoli Anna
Pawlownan sanoihin. Hän ajatteli: "_Hänkin_, joka on Jumalan
kumartelija, todistaa nyt että kaiken onnettomuuden lähteenä on _Se
Hirviö_... Vieläkö parempaa todistusta tarvittaisiin!"
Ja jos hänellä nyt olisi ollut kynä saatavilla, olisi hän oitis
tarttunut siihen, kuin vimmastunut keihääseen. Anna Pawlowna huomasi
Harhaman mielenliikutuksen, sillä hän oli tottunut näkemään hänen
tyynen pintansa alle. Hänkin tuli surulliseksi ja huokasi:
-- "Kyllä elämä on joskus julma..."
Harhama kiehahti. Hän yritti puhua suunsa puhtaaksi. Hän alkoi jo:
-- "Ei se ole elämä... siinä on joku muu..."
Hän keskeytti jätti sanomatta sen, jota hän tarkoitti. Anna
Pawlowna käsitti sen, katsahti Harhamaan, näki hänen uhmansa, tuli
surulliseksi ja puhui puoli-itseksensä:
-- "Niin... Itsestämmehän meistä ihmisistä riippuu, _minkälaisen_
elämän tahdomme ottaa Jumalan kädestä: siunauksenko, vaiko kirouksen
tahdomme valita. Kirous, se on: kaikki huono, näkyy vaan osaavan
pukeutua purppurapukuun, kuin Hiiden myllyn tyttö..."
Harhama alkoi ajatella elämän suurta hämärää. Syntyi äänettömyys.
Viimein Anna Pawlowna alkoi taas puhelun lausuen:
-- "Herra Zaiko on testamentannut omaisuutensa Teille, mutta
varovaisuuden vuoksi ehdolla, että Te saatte käyttää siitä
ainoastaan korot ja tehdä vapaasti testamenttimääräyksen. Loppuun
hän on lisännyt selityksen, että ne varat ovat teidän yhteisien
voittojenne jätteitä. Se on yksi jatko asiaan. Ja sitten toinen:
Olin nyt itse puhumassa puolestanne, ja nyt on suositus luvassa ja
loppu kyllä järjestetään... Näiden kahden asian tähden minun täytyi
Teitä tavata saadakseni vastauksenne. Jälkimäiseen asiaan antamanne
vastauksen minä kyllä tiedän, mutta olisi myös järjestettävä nyt
herra Zaikon jättämän omaisuuden sijotus. Sitä varten toin Teille
eri ehdotuksia... Ne ovat herra Ivanofin tekemiä ja voitte niistä
nyt valita ja allekirjoittaa sitten Ivanofin nimelle asetetun
valtakirjan, että hän voi tehdä lopun... No niin!" -- lopetti hän.
"Kuten näette, juoksevat omankin, eivätkä vaan kansanne elämänlangat
osaksi Rajajoen takaa. Ihmisyyden ja ystävyyden siteitä ei näy pikku
puro jaksavan virrallansa poikki kihnata..."
Harhama hajosi ajatuksiinsa, muisti taas entiset päivät, ystävät ja
toiveet. Hän vastasi hieman surullisena:
-- "Olenhan aina tunnustanut kansanne jalomielisyyden ja ne... no:
siteet... _yhteyden_ tavallaan ja onhan tulonne ja huolenpitonne,
sekä herra Zaikon testamentti liikuttavia, mutta..."
-- "No, mitä 'mutta' taas?" -- keskeytti Anna Pawlowna.
-- "Olen päättänyt nyt tulla omineni toimeen, enkä voi ottaa vastaan
testamenttia", -- vastasi Harhama kuivasti, mutta kohteliaasti.
-- "Taas päähänpisto!... Sillä tavallako Te jo kiitätte ystäviänne?"
-- keskeytti Anna Pawlowna loukkaantuneella äänellä.
-- "Anteeksi!" -- yritti Harhama puhua.
-- "No, menkää Te!... Hienotunteisuutta ei sentään saa metsässäkään
unohtaa", -- keskeytti taas Anna Pawlowna ylemmyydellä ja syvästi
loukkautuneena.
-- "En ole tahtonut sitä unohtaa. Ehkä ymmärsitte minua väärin.
Minä allekirjotan valtakirjan, mutta pyydän, että Te teette varojen
kanssa, mitä tahdotte. Eihän minun pelastukseni ja elämäni ole
niissä. En voi vieläkään vapautua siitä uskosta -- kun tässä nyt taas
tuli siitä puhe -- että elämäni langat juoksevat omasta itsestäni, ja
ne ovat..."
-- "Nohan?" -- keskeytti Anna Pawlowna kysyvästi, ylevänä.
-- "Nämä kaksi!" -- vastasi Harhama, ojentaen molemmat käsivartensa.
-- "Mhyh!... Lyhyet ovat sitten lankanne... ulottuvat pari tuumaa
peukaloanne pitemmälle!" -- huudahti Anna Pawlowna itsetietoisena.
"Hullutuksia!... Pitemmätkin käsivarret tarvitsevat ystävän kättä
jatkoksensa... Älkää ollenkaan rypistelkö otsaanne!... Teissä asuu
kansanne usko pienen suuruuteen. Niin, niin! Turhaan synkkenette.
Juuri tänään oli siitä puhe, kun pyysin suositusta Teille. Syököön
tietysti jokainen ihminen oman otsansa hiessä leipänsä, minä sitä
Teissä juuri kunnioitan, mutta Jumala ja ystävän käsi täytyy myös
tunnustaa elämän tekijäksi, kuten Jumalan ilmakin... Mutta jätetään
nyt tämä asia!... Te näytte aivan metsistyneen. Eikä kummakaan...
semmoisessa erämaassa missä asutte! Onko Teillä mitään ihmisseuraa?"
Harhama mietti seuraansa. Hänen ihmis-inhonsa tuprahti taas. Hän oli
Zaikon tähden katkera elämälle ja semmoisina katkeruuden hetkinä hän
halveksi ihmisiä, piti niitä elämässä matelevina syöpäläisinä.
-- "Kyllä... On _seuraa_", -- vastasi hän tuskastuneena. Anna
Pawlowna jatkoi:
-- "En minä nyt tarkota sitä, onko siellä ihmisiä _yleensä_, vaan
sitä, onko Teillä seuraa, joka olisi Teidän tasallanne."
Harhama vaikeni. Hetken vaiti-oltuansa puhui Anna Pawlowna häntä
tarkastellen:
-- "Teistä tuntuu henkisesti jotain pois karisseen. Seurapiiri on
niin suuri tekijä ihmis-elämässä... Se tekee monesta tavallisesta
ihmisestä aatelisen."
Harhaman edessä oli taas aateli, joka nousi toisen aatelin
yläpuolelle. Hän mietti niitä molempia ja puhui hitaasti ajatellen:
-- "Olen näinä aikoina nähnyt aina vaan kaksi ja kaksi aatelia
vastatusten. Jokainen niistä on tietoinen ja ylpeä omastansa ja pitää
sitä ainoana oikeana. Mikä heistä lienee se oikea..."
-- "Seula käy kerran Jumalan kädessä ja se erottaa oikean väärästä",
-- vastasi Anna Pawlowna, hänkin ajatuksissaan.
Harhama oli vaiti. Hän mietti ja kuvaili mielessänsä aatelisuutta,
näki sen purppurapukuisena, keikailevana, jommoisena hän sitä inhosi
ja piti ihmisnarreina. Kuin puoli-itseksensä, hieman halveksivasti,
virkkoi hän lopuksi:
-- "Niin... Mitä on sitten se _oikea_ aateli?"
Anna Pawlowna nousi, kuin lastansa puolustamaan, puhuen ylevänä:
-- "Te tietysti jätitte sanoilla sanomatta sen mitä tahdoitte
kysymyksellänne sanoa: että _muka_ halveksitte aatelia... Kyllä minä
ajatuksenne tunnen... En minäkään tarkota ulkonaista aatelia, joka
syntyy ainoastaan ulkonaisen aatelin suojissa, eikä rikkatunkiolla...
Taas rypistätte otsaanne... Ja kumminkin Te itse korottaudutte siksi
aateliksi: ylpeäksi, tai miten sanoa: ylemmä muita... Rypistelkää
vaan silmiänne! Kyllä minä tiedän, että Te ovensuunurkissa
istuessanne oikeastaan tahdotte istua ylimmällä sijalla pöydässä...
Se ulkonainen vaatimattomuutenne on ainoastaan valevaippa, tai Teidän
aateliskaapunne... Turhamielisyyskin voi ilmetä kahdenlaisessa
kaapussa."
Harhama ajatteli ja hän ei voinut olla myöntämättä, että silloin,
kun hän istahti johonkin huomaamattomasti, hän itse asiassa
silloin, juuri silloin enimmin halveksi muita, ei tahtonut, ei
viitsinyt mennä niiden joukkoonkaan, nähdessänsä niiden rehentelevän
ihmissyöpäläisinä. Hänen ajatuksensa keskeytti taas Anna Pawlowna
kysyen:
-- "Ketä Teillä oikeastaan on siellä erämaassa seurana?"
Harhama vastasi vitkaan, kiusautuneena:
-- "Oma itseni... ja rouva Esempio..."
-- "Ah! Tämä jonka esittelitte?" -- tarttui Anna Pawlowna.
-- "Niin... Hän", -- vastasi Harhama kuivasti.
Anna Pawlowna katsoi häneen tutkivasti. Hän tunsi Harhaman niin
hyvin, että arvaili hänen otsansa rypistyksistä paljon. Pitkän
vaiti-olon kuluttua lausui hän:
-- "Minä en ymmärrä minä seurana hän voisi Teille olla... Olettehan
Te niin eri tasalla henkisesti, että sen voi jo yhdellä silmäyksellä
nähdä..."
Harhama vaikeni. Anna Pawlowna jatkoi tutkivasti Harhamaan katsoen:
-- "Kenties hän onkin kaikkea _muuta_ kuin seuraa..."
-- "Niin!" -- lausui Harhama, ei myöntäen, ei kieltäen. Anna Pawlowna
tajusi hänet aina vähästä. Hän lausui:
-- "No sitten on asia toinen... Odottamaton se minulle kumminkin on
kahdestakin syystä: Olkoon sen toisen syyn kanssa miten hyvänsä,
toinen kumminkin on, jota ette voi kiertää..."
-- "Ja mikä on se toinen syy?" -- kysyi Harhama. Hänen silmiensä
edessä häilähtelivät jo Jumalan vihatut hiukset. Hän tapaili niitä,
alkoi ärtyä. Anna Pawlowna vastasi rauhallisena, ylevänä:
-- "Se toinen syy on se, että ei yksikään nainen voi olla Teille
_vaimo_ niin kauvan, kuin olette Magdaan sidottu. Jokainen muu
'vaimo' on Teille kaikkea muuta, kuin _vaimo_..."
Harhama tunsi jo Jumalan ilkeiden hiusten kaulaansa hiipovan. Hän
kysyi ärtyneenä:
-- "Ja kuka on minut Magdaan sitonut?"
-- "Laki", -- vastasi Anna Pawlowna ylpeänä.
-- "En minä jokaista rihmaa laiksi tunnusta", -- lisäsi Harhama
ynseänä, ylimielisenä, petona, tuntien jo Jumalan verenhajua. Anna
Pawlowna ikäänkuin kohosi henkisesti, kun hän kysyi:
-- "Luuletteko sitte, että Te, tai kukaan on oikeutettu _itse_
määräämään, minkä rihman hän tunnustaa laiksi, mitä ei?"
Harhamaa kysymys ärsytti, mutta samalla hän tunsi sen pulman. Hän
vastasi kierrellen:
-- "En minä sillä tarkottanut, että jokaisessa asiassa on se valinnan
vapaus, mutta _tässä_ asiassa sen täytyy olla..."
-- "Vai niin!... Entä jos rouva Esempio kerran käyttäisi Teidän
suhteenne _tässä_ asiassa valinnan vapautta?" -- keskeytti Anna
Pawlowna.
Syntyi äänettömyys. Harhama tunsi seisovansa elämänpulman edessä,
jonka hän itse oli silmukaksi punonut ja viskannut silmukan
kaulaansa. Hänen ajatuksensa keskeytti Anna Pawlowna lausuen:
-- "Onhan elämänne taas yhtä erehdystä rikkaampi... Mutta eikö olisi
Teillä jo aika ajatella sitäkin, ettekö ehkä ole _sitä_ 'rikkautta'
liian paljon koonnut... Erehdykset ovat elämässä semmoista rikkautta,
joka kantaa tulikuumaa korkoa ja jota ei edes koikaan syö eikä
ruostekaan raiskaa..."
Harhama mietti repaleista elämäänsä, jonka reikiä: rikoksia ja
erehdyksiä, hän oli ikänsä paikkaillut uusilla rikoksilla ja
erehdyksillä, uusilla reijillä. Hän masentui hieman sitä risaista
näkyä katsellessansa.
Sulavasti käänsi Anna Pawlowna sitte puheen toisaalle. Hän puhui taas
myötätunnolla Suomesta, sanoi Suomelle suopeampien tuulien puhaltavan
Venäjällä ja lopetti naurahtaen:
-- "Niinkuin näette, on Venäjän puomipuu antanut perään ja ne teidän
Suomen historian loimet höltyneet."
-- "Kiitos Teille!... Sehän on osaltansa Teidänkin ansionne", --
virkahti Harhama. Lopuksi he sopivat, että Anna Pawlowna sijottaisi
Zaikon omaisuuden mielensä mukaan. Venäjälle paluusta lupasi Harhama
antaa myöhemmin vastauksensa, kun saisi asiansa täällä ja siellä
järjestetyiksi ja sopisi rouva Esempion kanssa, johon hänen elämänsä
oli sidottu.
Erotessa kysyi Harhama Anna Pawlownalta:
-- "Sanokaapa, millä tunteilla Te matkustatte Suomessa?"
-- "Jos sanon suoraan, niin tuntuu noin ylevältä, kun tietää olevansa
hallitsevan suurkansan jäsen... no, olkoon käskijä", -- naurahti Anna
Pawlowna leikillä.
Juna vihelsi ja ystävät erosivat, ja Harhama palasi Valkamalaan mieli
katkerana Jumalalle ja koko elämälle. Teoksen tuli alkoi palaa yhä
kiihkeämpänä, mutta sen reikä oli myös yhtä suuri, kuin ennenkin, se
oli joskus suurempikin. Hänen epäilynsä kaikki rauhaset aukenivat
sitä mukaa, kuin hän nousi Jumalaa vastaan ihmishengen ajettumana,
punaisena, kipeänä paiseena.
* * * * *
Kaksi kottaraista keinui rinnatusten koivun korkealla oksalla,
kumpikin samalla varvulla... Ne olivat koko vuoden uskollisina
kulkeneet ja kärsineet, odotellen sitä vuoden ainoaa hetkeä,
jolloin luonto antaa heille luvan suoda lempensä toisillensa. Nyt
oli se _ainoa_ hetki tullut... Tullut oli vuoden kärsimyksillä ja
uskollisuudella ostettu lemmen ja viettien armas silmänräpäys... Puro
lorisi vallatonna... Päivä paistoi heleästi... Ilma oli höyhenkepeä,
koivunvarpukeinu valmis...
Pesä oli jo höyhenillä peitetty... Koivunvarpu heilahti... Jo soivat
luonnon lemmenkellot, kutsuen ateriallensa... Kottarainen lauloi
emollensa lemmenlaulunsa...
Emo uinahti pesässänsä... Varpu heilui linnutonna... Puoliso oli
nauttinut sen vuoden _ainoan_ silmänräpäyksen onnen...
Uusi odotuksen vuosi oli edessä, vaivoinensa, huolinensa,
vaaroinensa... Yksin istahti kottarainen varvulle pesän lähelle ja
lauloi uskolliselle emolle kiitosta äskeisestä... Se lauloi päivät,
lauloi yöt läpeensä... Se lauloi maksuksi silmänräpäyksen onnesta...
Rakkaus on suuri, kun se on oikea...
-- "Kuka voi niiden lempeä sormellansa osottaa? Niin puhdas, jalo ja
uskollinen on meidänkin suhteemme."
"Niiden rakkaus on luonnon aatelin rakkautta ja meidän on
ihmis-aatelin", -- lausui rouva Esempio Harhamalle, jonka kanssa hän
katseli kottaraisten keväistä kuhertelua.
-- "Kiitos siitä!" -- lopetti Harhama ja puristi puhujan kättä...
Rouva Esempio jatkoi, kottaraisia katsellen:
-- "Niin... Katso! Meidän avioliittomme on yhtä luja, kuin tuon
kottaraisparin, vaikka se heiluu aivan yhtä vapaan varvun varassa,
kuin niidenkin rakkaus..."
Harhama mietti sitä elämän ongelmaa, sitä tunnetta, jonka luonto
on pannut jokaisen elävän olennon poveen poikueen turvaksi, pesän
puhtauden suojaksi. Luja on se tunne, kun se on puhdas. Kottaraisen
pesä ei ole vielä koskaan kylmille jäänyt, ei ole uros sitä koskaan
hylännyt, ei ole poikue nälkään joutunut emon uskottomuuden tähden.
Ei myös ole koskaan kottarainen häväissyt toisensa pesää, ei
houkutellut hautovaa emoa pois.
-- "Tir... lir... vir!" -- visersi kottarainen. Varpu heilahti...
ilma houkutteli siipiä... lämpö mieltä, vaan ei lennähtänyt puoliso
emon pesältä.
Vierähtivät taas päivät. Kevät kisaili jo kesän keralla. Pääskynen
hautoi räystään alla. Se kärsi vankeutta hetken mieliteosta...
Kottaraisen emo maksoi pesässänsä lemmen lyhkäisen silmänräpäyksen
onnea...