Vastustajat seisoivat vihaisina vastatusten ja uusi joukko-ihminen
vaati niiltä molemmilta valtaa ja valtikkaa ja kultavuorien avaimia.
Se vaati yleistä ääni-oikeutta. Vaarnan Risto väkinensä tuki uuden
ihmisen vaatimusta. He tiesivät, että se siirtää vallan painopisteen
suomalaiselle ainekselle, tekee lopullisesti turhiksi Viikin
Roolandin vallan-uudistuspyrinnöt. Vaatimusta vastusti Rooland Viik
väkinensä ja osa häneen liittynyttä entistä tarvaalaista väkeä,
Ritalan nykyiset miehet. Kun asia oli esillä, pyysi Erkki Finne
puheenvuoron ja lausui:
-- "Minä ehdotan, että kysymyksen annetaan raueta. Ei ole nimittäin
edellytyksiä yleiselle äänioikeudelle. Viime vuosien taistelussa
on osa kansaa osottautunut kunnottomaksi. Olisi sen tähden ensin
tehtävä siivous ylimmästä alimpaan. Yksinpä meidän joukossamme
täällä istuu miehiä, jotka ovat tahranneet kansan kunnian ja oman
ihmis-aateluutensa..."
Vihanlieskat alkoivat tuprahdella isänmaanrakkauden liedestä.
-- "Hyvä!... Hyvä!" -- huutavat Viikin miehet.
-- "Kutka?... Kutka?... Kutka ovat aateluutensa tahranneet?...
Nimet esiin!" -- huutavat Vaarnan Riston miehet, nousten kunniaansa
puolustamaan, kiihkeinä, ärsytettyinä petoina. Erkki Finne jatkaa
rautaisella äänellä:
-- "Minä osaan sanoistani vastata ja rohkenen puhua suoraan.
Mainitsen niistä Vaarnan Riston..."
-- "Alas herjaaja!... Alas!... Alas!" -- huutavat Vaarnan miehet
kiihtyneinä. Viikin miehet nauttivat kostosta. He juopuivat siitä,
kuin viinasta. Suuri isänmaantunne sammutti kaiken muun, etsien vettä
omaan janoonsa. Erkki Finne jatkoi synkkänä:
-- "Vaarnan Risto ei ole kuunnellut kansan ääntä. Hän on jäänyt
hieromaan vieraan kanssa kauppaa maan oikeuksista."
Puheet kuuluivat yli maan. Hyvä- tai alashuudot olivat maan yhteisiä.
Pisto koski koko käärmepesää, pistäjinä olivat kaikki tarvaalaisten
vastustajat. Kunnia on ihmisen kipein paise. Siihen paiseeseen koskee
pieninkin pisto, jos se on terve, puhdas ajettuma.
-- "Hyvä!... Hyvä!" -- yrittivät muutamat Viikin miehet myönnytellä.
-- "Alas herjaajat!... Alas!" keskeyttivät kiihtyneet tarvaalaiset,
Vaarnan Riston miehet, tukahduttaen hyvä-huudot ja Erkki Finnen
puheen. Ihmisten mielet hehkuivat hiiloksena. Isänmaanrakkaus tuprusi
vihana, loukkaukset sinkoilivat salamoina. Erkki Finne yritti vielä
puhua:
-- "Vaarnan Ristoa on imettänyt itse Tarvas. Hän on juonut Tarvaan
hengen sudenmaitoa."
-- "Niin onkin!" -- keskeytti huudahdus.
-- "Sudenmaidosta lähti roomalaisuuden henki", -- huomautti joku.
-- "Mutta Tarvas-susi oli kansansa pettäjä", -- yritti Erkki Finne
jatkaa.
-- "Alas!... Valetta!... Herjausta!... Alas!... Alas!... Tarvas
on suomalaisuuden suuri susi!" -- huutavat uhkaavat äänet. Kuului
joku koko maan hyvä-huuto. Erkki Finne vaikeni. Tarpilan Juro puhui
jäykkänä:
-- "Meidän tarvaalaisten kunniamme ei ole semmoinen mädännyt paise,
johon ei koske... Se on _puhdas_ ajettuma... Siksi älköön siihen
kukaan koskeko!"
Mielet kiihtyivät. Puhdas paise ärtyi jokaisesta pistosta. Mutta
uusi, kolmas joukko-ihminen kokosi voimiansa ja odotti omaansa.
Se kasvoi, lappautui entisyydestä, ja nykyisyyden kiistoista ja
vihasta, kuin lapamato ihmisestä. Nuori Ritala puhui, kädessä
isänmaanrakkauden uhrituohus:
-- "Suomen kansan ainoana peruskivenä on laillisuus. Me emme voi
ryhtyä mihinkään, ennen kun olemme päässeet sille kivelle. Rämeelle
me emme rakenna. 'Wilhelm Tellin' nuoli on meille jo avannut tien
sille kivelle. Meidän täytyy kaikki muu lykätä siksi, kun on sille
kivelle päästy..."
Ja sitten puhuivat useat muut. Viikin väki yleensä ei hyväksy
äänioikeusasiaa. Syyksi mainitsee se lyhyen:
-- "Me emme ole vielä päässeet Moorankivelle ja jokainen muualla
tehty teko on laittomuutta..."
Hinterä Vaarnan Risto pyysi silloin puheenvuoron, nousi
vaatimattomana ylös ja puhui:
-- "Erkki Finne sanoo, että minä olen jäänyt maahan, silloin kun
hän lähti Moorankivelle kunniaansa pelastamaan. Aivan niin. Mutta
tietäköön Erkki Finne ja muut täällä, että sillä aikaa, kun hän istui
Moorankiveltä, täytyi meidän jääneiden maata yömme vieraan vieressä,
samassa sängyssä, säilyttääksemme edes sängynreunan hänen paluutaan
varten... Ja tietääkö Erkki Finne, mitä me niinä öinä olemme
kärsineet?"
* * * * *
Harhama alkoi käpertyä Vaarnan Riston ympärille. Mielikuvituksessaan
hän kuvaili hänet makaamassa kylmän mustan jättiläiskäärmeen
vieressä, tuntevan sen kylmän hengityksen ja sen ruumiin uhkaavat
liikkeet ja yrittelevän niitä vältellä, isänmaan tähden. Hän katseli
häntä siihen valmistuneilla silmillä, itsetiedottomana tarvaalaisena,
pikku Irmaksen kääntämänä joukko-ihmisenä, joka epäili kaikkea, antoi
lopuksi kaikessa sokeiden valkoisten hevosten viedä, minne niitä
veti. Hän näki Vaarnan Riston nousevan käärmeen viereltä kylmään
pilkkasateeseen, miljoonien sormien osoteltavaksi, ja kumminkin
tekevän tyynenä tehtäväänsä. Risto Vaarna jatkoi:
-- "Mutta jos luulette, ettei minussa ole miehuutta vastakin nukkua
vihollisen hengityksen ylettyvillä, kun kansan etu sitä vaatii, niin
siinä erehdytte."
Hyvä!... Hyvä!... Hyvä! -- huusivat hänen miehensä. Risto jatkoi:
-- "Minä kyllä ymmärrän Erkki Finnenkin mielen katkeruuden ja
kunnioitan hänen vakaumustansa, mutta jos hän yrittää heittää likaa
minun ihmis-aateluuttani vastaan, niin tietäköön, että se lika
tahraa hänet itsensä. Tietäköön jokainen, että Risto Vaarna ei ole
aateluuttaan saanut keltään lahjaksi, eikä sitä siis voi kukaan
häneltä pois ottaa. Hän myös sanoi, etten minä ole kuullut kansan
ääntä, mutta minä kysyn häneltä: Mikä on kansa? Hänkö? Minäkö? Vai
onko kansa ehkä joku joukko, pienempi tai suurempi, joka vaan jossain
tahtonsa ilmaisee? Sillä niinä aikoina olivat tämän huoneen ovet
suletut ja kansan nimessä puhui jokainen, joka ei tietänyt, mikä on
kansa..."
Hyvä!-huudot ja Viikin väen murina kuuluivat sekaisin. Risto Vaarna
jatkoi tyynenä:
-- "Ritala lausui, että Suomen kansan ainoana peruskivenä on lain
kirjaimen tarkka noudattaminen. Se on väärin..."
Taas leimahtivat lieskat. Joukkotunteet roihusivat punakirkkaina
tulina. Hyväksymis- ja alashuudot lähtivät karkeloimaan yli maan.
Vaarnan Risto jatkoi:
-- "Ritalan ajatus on väärä, sillä lain _henki ei ole_ kaiverrettu
kuolleisiin _laintauluihin_, eikä kansan elämä ripustettu lain
kirjaimeen, vaan sen _henkeen_..."
Ja osottaen väkeänsä lausui hän lopuksi:
-- "Meidän aateliskilpeemme heitetään lokaa, mutta minä sanon teille,
että me seisomme koko maailman edessä omat tekomme aateliskilpenä, ja
se on kilpi, johon ei mikään heitetty tahra tartu... Meidän joukkomme
ei puhdistusta tarvitse."
Hän seisoi joukkonsa edessä tietoisena, varmana. Kaksi aatelia seisoi
taas vastatusten: Viikin liittoutunut väki ja tarvaalaiset.
-- Hyvä!... Hyvä! -- raikuvat jyrisevät huudot tarvaalaisten
penkeiltä ja Viikin väki vaikenee. Kaksi aatelia seisoo vastatusten,
kumpikin itsetietoisena ja varmana aateliudestansa. Harhama oli
kuunnellut Vaarnan Riston puhetta ja ihastunut. Sanat putoilivat
hänestä suurina ja puhtaina, kuin salamat, ja sattuivat Harhaman
olemuksen ytimiin. Joka sana oli hänestä suurempi, kuin puhuja
itse. Hän alkoi käpertyä Riston ympärille, hän kulki huomaamattansa
joukko-ihmisenä Riston väen voimakkaiden joukkotunteiden mukana...
Jorma Kaatra sai puheenvuoron ja lausui:
-- "Risto Vaarna on täällä lausunut, että hänen joukkonsa ei kaipaa
puhdistamista, mutta huomautan vaan esimerkiksi Aatu Rauhalasta.
Ehdotan, että asia lykätään kunnes Vaarnan väki on tarkastettu, kansa
puhdistettu pettureista ja siten päästy laillisuuden kivelle."
-- Hyvä! -- huutavat Viikin miehet. Risto Vaarna lausuu taas:
-- "Kun meille puhutaan Aatu Rauhalasta, niin minä huomautan, että
emme me, eivätkä muutkaan vastaa kansan _epatoista_. Niistä vastaa
joko koko kansa tai sitte ei kukaan. Minä myönnän, että meidän,
niinkuin muidenkin liepeisiin, on liittynyt epatoita, mutta Risto
Vaarna johtaakin miehiänsä, eikä niitä, ja miesjoukko on seula, joka
itse seuloo joukostansa epatot aikanansa pois, puhdistaen siten
itseänsä, kuten koko kansakin tekee..."
-- Hyvä! Hyvä! -- kaikuvat taas Riston miesten huudot, mutta selvästi
voi nähdä, että heidän joukkonsa on pieni.
Viikin Rooland tunsi nyt väkensä voiman ja nousi pelastamaan Suomen
akkunan koristusta: punakukkaa, ettei se joutuisi vieraiden käsien
pideltäväksi. Hän lausui:
-- "Suomen aateli ei lähde yhteiskuntajärjestyksemme ikivanhalta
peruskiveltä. Meidän oikeutemme ovat esi-isiemme perintö, jonka he
ovat hankkineet jo ylimuistoisina aikoina. Kuningas Maunu Erikinpoika
ja Hakon ja heidän jälkeläisensä, aina Kustaa kuninkaaseen asti,
ovat ne oikeudet vahvistaneet ja ne on tunnustanut myös Venäjän
Tsaari. Aatelin valta on sivistyksen ja yhteiskuntajärjestyksen yksi
kulmakivi..."
Huudot: "ei... ei... oikein... ei... oikein" katkaisevat puheen. Sen
tauottua jatkaa Rooland Viik:
-- "Ja siksi ei Suomen aateli luovuta sitä valtaa kansan
vieritettäväksi."
-- Väärin!... Väärin!... Hyvä!... Hyvä!... Väärin! -- kuuluu sekaisin
edusmiesten joukosta. Juro Tarpila nousee puhumaan ja lausuu:
-- "Kyllä minäkin myönnän, että valta on aatelille kuuluva. Mutta
tässä maassa on muutakin aatelistoa, kuin se, josta Rooland Viik
puhuu ja jonka aateliskirjat ovat kuninkaiden kirjottamia. Tässä
maassa on se aateli, joka on itse kirjottanut aateliskirjansa tämän
maan kamaraan, kuokka ja Raamattu kädessä. Sen toisen aatelin paperit
voidaan polttaa, mutta meidän papereitamme ei voida, sillä ne
uudistaa poika isänsä kuoltua."
-- Hyvä! Hyvä! -- keskeyttivät jyrisevät huudot tarvaalaisten
penkeiltä.
Tarpila jatkoi:
-- "Me rahvaan miehet sitä valtaa _vaadimme_. Olemme tähän asti
istuneet eduskunnan portailla, mutta me kyllä avaamme vielä
itsellemme ovet tämän maan kaikkiin ritarihuoneisiin..."
-- Hyvä! Hyvä! -- raikuivat taas huudot. Mutta Viikin miehet istuivat
mykkinä ja Rooland itse katseli oudostuen uutta aatelia, joka nyt
nosti päätänsä. Kaksi aatelia seisoi taas vastatusten: suomalainen
rahvaanmies nosti päätänsä ja vaati itsetietoisena pääsyä maansa
herraksi. Suomalainen aines nousi vanhaa valloittajavaltaa vastaan,
sen noustessa uudelleen ikivanhalle istuimellensa.
Mutta aika ei ollut vielä tullut. Lopullisessa äänestyksessä voitti
Viikin Rooland ja uuden joukko-ihmisen vaatimus hylättiin.
* * * * *
Elämä alkoi purkaa siittämäänsä lapamatoa: Äänioikeuden hylkäämisestä
lappautui Hornan luolan väen viha ja katkeruus ja sen voimat
lisääntyivät. Isänmaanrakkauden lapamadot alkoivat myös ilmaantua.
Edustajat eivät olleet vielä hajaantuneet, kun kuului huuto:
-- "Vanha Suokas on tapettu!" Käärmeenhännät suhahtelivat silloin
vihaisina.
Kaikki ikäänkuin kavahtivat pystyyn, osottivat toisiansa ja sanoivat:
-- "Semmoisia te olette!... Murhaajia!... Kavaltajia!...
Pettureita!... Sala-ampujia!..."
Kaksi aatelia seisoi taas vastatusten. Suokkaan kuolinkorina kirveli
kaikkien mieliä. Hänen verensä oli _ensimäinen_ veljesveren pisara,
mitä Suomessa on koskaan vuodatettu kansan nimessä, oman maamiehen
kädellä...
Synkkä, katkera riita alkoi silloin nousta kylmänä savuna Suomen
kaikista soista...
* * * * *
Eduskunta hajosi. Mutta ulkona odotti uusi, suuri elämän lapamato:
Maailmankurjuus seisoi edustajahuoneen oven edessä, odotellen valtaa
ja kultaa ja kaiken avaimia. Se joukko jatkui portaiden edestä yli
koko jäisen, laajan maan. Se odotti kaikkialla minne kurjuus oli
pesänsä rakentanut, pesän, jossa se oli siittänyt uutta kurjuutta,
kasvanut, tullut repaleisemmaksi, muodostunut elämän paiseeksi, joka
valmistautui puhkeamaan.
Kun Rooland Viik poistui miehinensä voittajana kohtasi heitä
portailla outo näky: Koko huone oli väen ympäröimä. Se oli Hornan
luolan väkeä, se oli suomalaisen orjajoukon joukko-ihminen.
Kaikkialla näkyi miestä ja vaimon päätä, sekä paloi vihaisia
silmiä... Kun Rooland Viik astui miehinensä ulos, kajahti kymmenistä
tuhansista suista vihanmyrsky:
-- "Alas aateli! Kansa valtaan!"
Rooland Viik synkistyi. Hän seisoi taas uuden aatelin edessä.
-- "Alas!... Alas aateli!"--raivosi vihan myrsky yhä rajumpana.
-- "Alas!" -- tärisi kaiku rakennusten seinissä. Viikin miehet
peräytyivät. Mutta Viik itse seisoi suorana joukon edessä. Vaaran Esa
nousi silloin, puhui valmistuneelle kansalle:
-- "Toverit!
"Ne ovat pettäneet meidät taas. Ne lupasivat, jos autamme heitä, mutta
ovatkin takoneet meille uusia kahleita. Tallettakaa ne kahleet ja kun
suuri köyhälistön päivä valkenee, lyökää niillä petturit murskaksi!"
-- "Hyvä!... Hyvä!" -- riehahtaa silloin katkera huuto.
Ihmiset tunsivat kahleiden puristavan ranteitansa. He näkivät
ympärillänsä ryysyjä, kuihtuneita kasvoja, kumaraisia hartioita. He
katkeroittuivat siitä huomiosta. Esa Vaara jatkoi:
-- "Teille lupaavat tarvaalaiset suomalaisuutta ja viikkiläiset
laillisuuttansa, jos palvelette heitä. Tarvaalaiset lupaavat
vapauttaa teidät viikkiläisistä jos kumarratte heitä. Mutta minä
kysyn teiltä: Onko tarvaalainen teille helpompi elättää, kuin
viikkiläinen?"
Kiihtynyt Hornan luolan ihminen ajatteli ja huomasi että molemmat
ovat yhtä raskaat. Puhuja kysyi edelleen:
-- "Minä kysyn teiltä: Onko riistäjä teidän hartioillanne kepeämpi,
jos hän puhuu suomea, kuin silloin, kun hän puhuu ruotsia?"
-- "Ei", -- kuului heti itsetietoinen vastaus. Esa Vaara sai voimaa
ja rohkeutta. Hän lopetti:
-- "Kootkaa voimianne sen suuren päivän varalta. Viikin väki
kutkuttelee teidän kaulaanne laillisuudella ja Tarvaan joukko
suomalaisuudella, mutta minä sanon teille, että ne ovat porton
hiuksia, joilla teitä houkutellaan kahleisiin. Ne ovat Juudaksen
suuteloita... Älkää antako niiden itseänne pettää!"
-- "Emme!... Emme!" -- räjähtivät lupaukset ja silmät paloivat
entistä tulisempina. Joukko-ihminen oli tunteensa voiman huipulla.
Väestä huokui vihan henki, kuin kylmänviima suomudasta. Viikin
Rooland poistui väkijoukon läpi. Väkijoukko avautui hänelle
väkinäisesti, raottuen vaan, kuin vesi veneelle, ja sulkeutui hänen
jälkeensä yhdeksi tiiviiksi ihmispaljoudeksi, josta kuului vihainen
murina. Vaaran Esa jatkoi:
-- "Vannokaa niille pettureille kostoa."
-- "Kostoa!... Kostoa!" -- vannoi vihainen joukko-ihminen seisten
elämän raskaana taakkana hartiankumara. "Kostoa!" -- kohisi
joukkotunteiden myrsky. Myrskyn seasta jatkoi Esa Vaara:
-- "Niillä on valta ja pistimet puolellansa, mutta tiedättekö missä
on meidän voimamme?"
-- "Näissä!" -- räjähti joukko ja nyrkkimetsä kohosi ilmaan. Koko
tanhuat ja mäet olivat kohta yli maan yhtä nyrkkimetsää, jossa
vihaiset silmät hehkuivat ja ammottivat uhkaavina, kuin petojen
pesien aukot. Vaaran Esa jatkoi:
-- "Olette tähän asti verellänne imettäneet riistäjäluokkaa.
Ravitkaa sillä täst'edes itseänne! Imekää verestänne vihaa ja kostoa
sortajianne vastaan! Imekää siitä nyrkkienne voimaa!"
-- Hyvä!... Hyvä!... Hyvä! -- raikui loppumattomiin ja
joukko-ihmisestä alkoi hehkua viha, kuin kuumuus ahjontulesta
temmatusta raudasta. Puhuja lopetti:
-- "Meidän on kulettava omin neuvoin. Ei ole muuta valtaan
oikeutettua kuin me, ei ole muuta johtajaa ja aatelia, kuin
kaikkivaltias kansa... Ei ole mitään muuta peruskiveä kuin kansa."
-- "Oikein!... Oikein!... Hyvä!... Hyvä!... Hyvä!" -- raivosi
taas vihanhyrsky. Joukko-ihminen oli mitannut voimansa, keinuen
tunteittensa suurilla siivillä.
-- "Ei muuta, kuin kansa!... Ei muuta, kuin kansa!" -- liekehti
kaikilla joukko-ihmisen kasvoilla.
-- "Ei muuta aatelia kuin kansa!... ei muuta Jumalaa, kuin kansa!"
-- kertautui korkealla avaruuden sinessä, loppuen internatsionalen
mahtaviin säveliin.
Harhama katseli suurta joukko-innostusta. Suuret muistot heräsivät
hänessä: Nikolai... Paja... Nikitin... Pommi...
Joukkovihan valtaava virta ja monet muut nostivat muistona päätänsä.
Hän virisi Vaaran Esan ja joukko-ihmisen käsissä hetkeksi, kuin
vanha viulu. Verinen, suuri vallankumous kumarsi taas hänelle,
kutsuen siihen tanssiin, jonka rohkeudesta hän oli nauttinut. Silloin
tunsi hän rinnassaan äskeisen tikarin piston. Suokkaan kuolinkorina
kaiveli häntä ja repi häntä rikki. Hän näki kuilujen pyörivän allansa
vetävinä, huumaavina, eikä tiennyt taas, mihin mieluummin vajota.
Epäily raukaisi hänen jäseniänsä ja sumensi hänen silmiänsä...
-- "Nykyään taotaan Suomessa suuria luonteita", -- lausui joku
kuulijoista.
-- "Niin", -- vastasi toinen. -- "Mutta ne luonteet maksavat
lukemattomien siveellisen sortumisen."
Mutta elämän käärme kiemurteli ikuista kiemurteluansa... purki
lapamatojansa... ei välittänyt sortumisista... söi armotta itseänsä
ja todisti jonkun näkymättömän voimaa...
* * * * *
Talvi laski jo siipiänsä alas. Kevään silmä kirkastui, päivänkehrä
kiipeili päivä päivän perästä yhä ylemmä taivaanlaelle. Se katkoi
pakkasen jäntereltä. Räystäs koreili jääpuikoissa. Koivu riisui
oksiltansa talvisia helyjänsä, lumipukua ja jäisiä jalokiviä...
Yö suuteli levolle laskevan päivän iltaruskoisia huulia. Se oli taas
tanssittanut päivää monta kiertoa, kääri sen nyt hienoon hämärään ja
vei väsyneen levolle taivaan länsirannalle laskien sen punaraitille.
Orava istui korkeimman kuusen latvassa ja katseli surullisena
päivänsilmän sammumista. Se muisteli omaa makeaa untansa puolisonsa
pesässä...
Harhama istui huoneessansa. Pirtissä mummo kauttoi sukankärkeä ja
tyttönen hyräeli:
"Ällös kuule,
mitä maailma luulee!
Sinä vaan elä emmi,
älä emmi, vaan lemmi!
Voithan antaa
eukon kieliä kantaa!
Älä usko sä heitä!
Lempi liittävi meitä."
Harhama ja rouva Esempio istuivat pienessä kamarissa. Huoneessa
oli jotain raskasta. Oli kuin olisi kielikontti juuri tuotu sisään
ja avattu ja oudosteltu sen sisältöä. Rouva Esempion silmät olivat
itkusta punertavat.
-- "Noo!... Heitä nyt, Helga, itkut!... Älä sure joutavia!" --
kehotteli Harhama, nähtyänsä, että kirkas vesikarpalo kierähti taas
rouva Esempion silmästä.
Rouva Esempio kuivasi kyyneleensä ja puhui katkerana:
-- "Enhän minä... Enhän minä niistä välittäisi itseni tähden, mutta
kun ne ovat niin raakoja... niin raakoja... niin sanomattoman
raakoja... Minä pelkään, että ne vielä hyökkäävät sinun kimppuusi..."
Harhama käveli mietteissänsä, katse seinillä harhaillen. Useampaan
kertaan huoneen edestakaisin käveltyänsä, istahti hän ja kysyi:
-- "Mistä tämä kaikki on saanut alkunsa? Kuka ja miten on sinua
loukannut?"
Rouva Esempio huokasi ja puhui itkun katkeroittamalla äänellä:
-- "Ne ovat kaikki samanlaisia: Juoruavat minusta kaikkea likaista...
Tänään tuli raaka Uusitalo aivan varta vasten häpäisemään..."
Syntyi äänettömyys, kuin olisi purettu kielikontin sisusta enemmältä
nähtäväksi. Rouva Esempio huokasi:
-- "Ah, ne yhteiskunnan ja kirkon ihmiset!"
Silloin tuntui Harhamaan iskevän tuhat tulista salamaa. Ne sattuivat
häneen, kuin härnäilevän Jumalan keihäänkäret karhun penikkapesään.
Hän nousi aivan petona Jumalaa vastaan. Hänen teoksensa aukeni
hänelle taivaansalina, jonka perällä oli kultainen valtaistuin häntä
odottamassa ja valtikka tarjolla. Joku näkymätön osotti hänelle sitä
kaikkea ja kuiskasi:
-- "Ole rohkea! Astu sille valta-istuimelle, niin panet kaikki
häpäisijät ja kielikontin kantajat astinlaudaksesi. Tartu valtikkaan,
niin herjaajien Jumala kukistuu herjaajien kanssa..."
Rouva Esempio jatkoi:
-- "Nyt ne ovat tehneet tästä meidän suhteestamme jo niin suuren
numeron ja juorunneet kotipaikkaani myöten... Vaikka eiväthän he
siitä edes mitään tiedäkään..."
Harhaman viha Jumalaa vastaan nousi mustana vesiaaltona. Hänestä oli
niin päivän selvää, että olematon Jumala oli väärillä säännöillänsä
johtanut Uudentalon ja kaikki ihmiset harhaan. Se oli säännöillänsä
johtanut ne näkemään rakkaudessa paheen ja rikoksen, jos se ei ollut
maksanut niiden sääntöjen määräämää veroa papille. Hänen teoksensa
ajatus leimahteli hänelle nyt kirkkaana, teräväksi hiottuna miekkana,
johon hän tarttui ja oli heti valmis se miekka kädessä astumaan
Jumalaa vastaan, kuin lahtari raavaan luo.
-- "Jätä niiden raukkojen häväistykset omaan arvoonsa!" -- kehotteli
hän, tyyten salaten sisällisen kuohuntansa. Rouva Esempio lausui
siihen:
-- "Niin... Siinä on eräs arka kohta: Miesvainajani sisar on
testamentannut tytölleni kaupunkitalon Moskovassa, mutta ehdolla,
että tyttöni ei sitä saa, jos testamentin tekijä ennen kuolemaansa
saa tietää, että minulla on ollut jotain suhteita... tai kuulee
jotain juoruja minusta... Hän peruuttaa silloin testamentin..."
Hän keskeytti, ajatteli ainoaa lastansa, jolta maailma tahtoi viedä
perinnön. Harhama näki äidinrakkauden pulahtavan silloin rouva
Esempiossa polttavana, semmoisena, joka lapsensa onnen tähden alistuu
salaamaan omaa elämäänsäkin, kuin rikosta. Hän kiihtyi. Rouva Esempio
muisteli ainutta tyttöstänsä, sen kutreja... tulevaisuutta...
kosijoita... rantakukkia... unelmia... ehkäpä pettymyksiäkin... Siitä
johtui hänen mieleensä omat unelmat... Riuttalan ranta... Erkki...
pettymykset ja ne kielikontit, joista kaikki oli ehkä kannettu hänen
eteensä. Hän kävi miettiväksi ja lausui:
-- "En minä itsestäni välitä, mutta lapseni ei saa kärsiä..."
Harhama köyristyi sitä kuullessaan, kuin hyökkäykseen varustautuva
peto, valmiina syöksymään Jumalaan käsiksi. Hänestä se olento,
joka niin säälimättä ryöstää viattomalta pikkutytöltä perinnön,
kostaakseen sillä _äidille_, oli verinen hirviö, joka oli hävitettävä
maailmasta kaikkine herjauksiin ja suorastaan hirmutöihin johtavine
sääntöinensä.
Ja yhä loistavampina avautuivat hänelle teoksensa luonnokset.
Hän ihmetteli taas, miten hän oli voinutkaan ne unohtaa
tarvaalais-viikkiläisten riitojen tähden. Rouva Esempio puhui
edelleen:
-- "Siksi minä sinultakin otin kunniasanan, että salaat tämän
suhteen. Lapseni siitä kärsisi, jos miesvainajani sisar saisi
vihiä... Täällä nämä turkulaiset herrasväet ovat juuri niitä pahimpia
kielikelloja... Rouva Peltola juuri tunkeutui jo minun ja Erkinkin
välejä sotkemaan... olisi tahtonut Erkin saada sukulaisellensa..."
Huoneeseen ilmaantui joku musta... joku näkymätön... Ilmaantui
aistipunakukka, mutta sen punaiselle lehdelle hiipi hieno... hyvin
hieno musta väri... Se laski siitä lattialle... hiipi kissana
Harhaman eteen ja alkoi mustana sukkana pujottautua hänen jalkaansa.
Rouva Esempio istui ja mietti jotain. Hän mietti Riuttalan
rantakukkaa... ja häitä ja kielikontteja, jotka olivat tulleet
väliin, ja koko elämää, joka hiiviskeli kaikkialla, niin
näkymättömänä, kavalana, armottomana ja teräväkyntisenä...
Mutta Harhaman jaloista hävisivät oitis kaikki sukat. Hän oli päässyt
taas teoksensa verkonsilmiin. Kaikki herjaukset ja kielikontit ja
juorut näyttivät hänestä Jumalan ilkeiltä hapsilta, joita hän tapaili
käsiinsä, ottaaksensa olemattoman Jumalan tukasta kiini. Hän nautti
jo siitä hetkestä, jolloin saisi näyttää maailmalle, jolloin saisi
maailmalle todistetuksi, että sitä Jumalaa, sitä päänahkaa, josta
ihmisten herjaukset ovat suortuvina johtuneet, ei ole olemassakaan.
Hän riemuitsi jo itseksensä:
-- "Minä en Delilan tavoin rupea suortuvia ajelemaan päänahasta, vaan
otan päänahan päinensä suortuvista... kun kerran on pää polvella ja
veitsi kädessä, millä suortuvia ajella..."
Hän lausui rouva Esempiolle reippaana:
-- "Älä sure! Aika tulee, että ihmiset vaikenevat..."
Hänen ihmishalveksimisensa ryöpähti samalla ja hän lopetti:
-- "Me emme tee yhdellekään ihmis-elukalle tiliä elämästämme. Siihen
ei tarvita edes mitään kunniasanaa..."