kerran ja Tarvas oli päässyt haudan rauhaan.
Mutta Harhama muisti pääkallon, jonka hän oli murskannut, naisen
pääkallon, jota hän oli kengänkärellänsä pyöritellyt, ja kolmannen,
jonka hän oli kiroten hautaan paiskannut... Hän polki historiaa
tutkiessaan ilkeälle muistolle. Kun hän seuraavana yönä oli nukkunut,
ilmestyi hänelle unessa luuranko, sylissä ne kolme pääkalloa ja
sääriluu, jota se tarjosi Harhamalle viulun jouseksi. Ja osottaen
pääkalloja, irvisti se ilkeänä:
-- "Soita! Omat luusi sinä siten jo valmiiksi häpäiset..."
Hän oli lukenut kaikkea sairailla silmillä ja suurentanut luetusta
itsellensä hirveän aaveen. Luuranko painoi hänet, unessa, istumaan
ruumis-arkun kannelle, antoi hänelle viuluksi pääkallon ja jouseksi
sääriluun. Hän vapisi... kauhistui... olisi huutanut, mutta ei
voinut. Vähitellen muuttui pääkallo hänen omaksi pääkalloksensa,
jousi hänen sääriluuksensa ja luuranko irvisteli hänelle ilkkuen:
-- "Niin häpäisit sinä ihmisluusi..."
Hän havahtui kauhuunsa, hyppäsi vuoteelta likomärkänä tuskanhiestä...
Tarvaan kuolinhenkäyksestä suitsusi uusi vihan savukäärme ja läksi
juoksemaan maita pitkin, savuavana, puhallellen pieniä käärmeitä
suustansa. Kansa jakautui kahtia. Kukin kääntyi omalle puolellensa
synkkänä, kuin auranmulta. Uhritulet paloivat molemmin puolin yhtä
kuumina, mutta niiden liekit olivat jo käärmeen häntiä, jotka löivät
toisiansa... sähisivät... kiemurtelivat... vihasivat. Peikko tuntui
jo istuvan peikon selässä, itseänsä peikkoa pettämässä...
Harhama oli lukenut historian viimeiset lehdet ja hän nousi
lukemastansa epäilyn paksu vaippa hartioillansa. Tyynesti
ajateltuansa hän ei päässyt selvyyteen, kuka oli oikeassa, tai oliko
kukaan. Hän ihaili kutakin silloin, kun näki siinä suurta, olipa se
mitä hyvänsä. Uhrien mustasta savusta nosti hänen eteensä päätänsä
vuoroon yksi, vuoroon toinen. Hän keinui silloin joukkotunteen
mukana, antoi sen viedä, ei kysellyt lopulta mitään, käpertyi
vaistomaisesti tarvaalaisiin. Se joukko veti häntä, kuin vedensilmä
siitä asti, kuin pikku Irmas oli sen vedensilmän avannut, pannut sen
pyörimään joukkotunteen suppilona, joka pyöriessään vetää kaikki
sen likelle ja sen käsiin kerran joutuneet. Ja siihen pyörintään
vajotessansa oli hän katsellut Tarvaan suurta kuvaa ja sen joukkoa
johtajan valossa. Hän käpertyi Tarvaaseen enimmän silloin, kun tämä
seisoi suurena pilkkasateessa, omiensa hylkäämänä... tuomioistuimen
edessä... kirovaipalla peitettynä... toisten hänen sääriluillansa
soitellessa kalmanviulua ja hänen oman elämänsä seisoessa hänen
ainoana asianajajanansa, osottaen häntä ja lausuen:
-- _"Ecce homo!"_
* * * * *
Halki avaruuden, läpi maailmoiden pauhun lensi elämä suurena,
kiemurtelevana käärmeenä. Se söi itseänsä ja syntyi siitä ruuasta
aina uutena. Se söi itseänsä ihmis-elämällä, syntyi uutena ihmisten
elämänä.
Sen suuren käärmeen selkään nousi Tarvaan sijalle hänen "vanhin
poikansa" Vaarnan Risto, joka oli Tarvaan nisistä juonut sudenmaitoa,
sen sitkeyttä ja viisautta. Hinteränä seisoi hän elämän suuren
käärmeen harjalla äärettömyyden kaikkien pillien soidessa, käärmeen
itseänsä hävittäessä ja häviöstä uutena syntyessä.
Historia, jossa Harhama jo kahlasi epäilijänä, kulkien joukkotunteen
ajamana, joukko-ihmisen mukana, päättyi tapauksiin: nykyhetkeen.
* * * * *
Lähes kolme neljännestuhatta kertaa oli maa kiertänyt suuren ratansa
auringon ympäri siitä lähtien, kun Ruotsin miehet nousivat ase
kädessä viikinkiveneisiinsä ja purjehtivat valloitusretkelle Suomen
rantaa kohti. Seitsemänsataa viisikymmentä vuotta oli kohta kulunut
niistä päivistä, jolloin tämä maahan purjehtinut vihollinen laski
vieraan vallan ikeen Suomen vapaan miehen hartioille, kukisti sen
jumalien vallan ja hävitti sen kansallisen yhteiskuntajärjestyksen ja
istutti Suomen ikkunalle punakukan, salvaten sillä usein pirtin koko
akkunan, niin että tuvassa oli pimeä olla. Samana vuotena järkkyivät
Venäjän vallan perustukset Tyynenmeren rannalla. Jaapanin rautaiset
rykmentit valtasivat sen kotkanpesän, Port-Arturin, ja vallankumous
nosti päätänsä yhä rohkeampana. Suurten maailmantapausten mainingit
vyöryivät sotatantereella halki Venäjän ja tuntuivat suomensuvun
asuma-aloilla. Tarvaan väki, joka nyt oli kokoutunut Vaarnan Riston
ympärille, pyysi Tsaarilta, että hän sallisi Viikin karkotettujen
miesten palata takaisin ja kutsuisi kokoon kansan edustajat, jotta
ne saisivat tarkastaa hallitsijansa vaatimukset. Peräsintä vartioiva
kasakka oli nyt suopeampi ja jo purjehti Tarvaan väki toivorikkaana
ja rohkeana. Tsaari suostui heidän pyyntöönsä ja karkotetut saivat
luvan palata isiensä maahan.
Taas varusteltiin laivaa Ruotsin rannalla Mälarin laskusuun
seuduilla. Suomen ja koko maailman viimeinen oikea viikinki, suuren
viikinkivallan viimeinen arvokas edustaja Rooland Viik astui ylevänä
laivaan ja lähti Suomeen, uudistamaan siellä vanhojen viikinkien
äsken kukistunutta valtaa. Häntä olivat saattamassa Ruotsin miehet,
Tyko Håkansson ja Thure Rolf rouvinensa ja monta muuta. Kun laiva
lähti, puhui Tyko Håkansson kotimaahansa lähtevälle Rooland Viikille:
-- "Jumala antakoon sinulle voimaa ja viisautta uudistamaan Auran
rannoilla kerran perustetun esi-isiemme viikinkivallan ja maineen!"
Rooland Viik katsahti laivaväkeänsä. Niiden seassa oli suuri joukko
suomensuvun miehiä, jotka myös nyt palasivat kotimaahansa. Hän johti
_vierasta väkeä_. Hän tunsi mielensä masentuvan, mutta vastasi
arvokkaasti.
-- "Niin, kuin näette, on suuri osa laivaväestä pohjaltaan Tarvaan
väkeä... Esi-isiemme laivoissa oli väkenä valituimpia viikinkejä."
-- "Mutta onhan Tarvas kuollut", -- huomauttivat toiset.
Rooland Viik mietti ja vastasi hieman surullisena:
-- "Niin. Tarvas on kuollut, mutta hän on imettänyt koko kansan
sudenmaidolla: Hänen perustamansa koulut ovat olleet suomalaisuuden
sudenpesiä ja Vaarnan Risto on niissä imenyt suden nisiä."
Ruotsin naiset ja miehet tulivat surullisiksi ja Thure Rolf lausui:
-- "Mutta onhan kotimaassasi heimomme väkeä valmiina, jota ei ollut
esi-isillämme."
Rooland Viik näytti hieman surulliselta. Hän muisteli väkeänsä
hänkin. Hänestä tuntui että väessä oli akanoita. Aina, ja viime
vuosinakin, oli tapahtunut paljon semmoista, johon hän itse ei olisi
käsin tarttunut. Hän muisti sitä ja vastasi:
-- "On. Mutta siinä joukossa on paljon epattoja kuten Tarvaankin
väessä. Ne halveksivat hallittavaa kansaa ja sepittelevät siitä
häväistysrunoja. Se ei kuulu oikean viikingin tehtäviin ja
mielenlaatuun. Esi-isämme olivat Odinin ja Torin valittua väkeä..."
Kun Ruotsin rouvat kuulivat ne sanat, nousivat vedet heidän
silmiinsä. Muinaisuuden suuret viikinkihaamut ilmestyivät heidän
sielussansa ja he katselivat ihastuksen valtaamina niiden vallan
ja muistojen viimeistä edustajaa, joka nyt lähti ruotsalaisen
viikinkiheimon viimeiselle viikinkiretkelle. Tyko Håkanssonin rouva
puristi hänen kättänsä jäähyväisiksi ja lausui luottamuksella:
-- "Mutta viikinkimaineen sinä uudistat yksinkin."
-- "Kiitos suuresta ajatuksesta! Minä voin vastata että viikinkivalta
loppuu kunniakkaasti, mutta sen jälkimainingit jäävät epattojen
käsiin", -- vastasi Rooland Viik ylevänä. Ja kun laivaa irroitettiin
jo rannasta, lisäsi hän: "Mutta minä lähden toivorikkain mielin,
sillä minä tiedän, että Moorankivelle laskettu vapaus on itsensä
kautta takaava ruotsalaisen sivistyksen tulevaisuuden Suomessa. Siinä
vapaudessa on kansoja kiehtova vetovoima..."
Mutta Viikin Roolandissa sitä, sanoessaan, oli jotain vakavaa,
ajattelevaa.
Tyko Håkanssonin rouva huomasi sen. Hän katseli Rooland Viikiä, joka
seisoi laivan kannella turvattomana, miltei kokonaan Tarvaan entisen
väen ympäröimänä, ja lausui hänelle:
-- "Eikö Ruotsin miehillä, jotka asuvat Suomen rannalla, ole jo aika
pyrkiä sovintoon Tarvaan voimakkaan väen kanssa?"
Ja kaikki vaikenivat ja miettivät. He ajattelivat, eikö maailman
viimeinen punakukka olisi turvatuin, jos se tyytyisi rantaansa ja
kukkisi ystävyydessä sen lumivalkean kukan kanssa, jolta se tähän
asti oli niin monesti tukinnut Euroopan akkunan niin, ettei sille
valo päässyt. Rouva Håkansson lausui hetken kuluttua, kuin itseksensä:
-- "Onhan Suomessa tilaa sekä Odinille että Väinämöiselle, Torille ja
Ilmariselle..."
Kaikki ajattelivat. Rooland Viikin otsalle nousi ryppy. Thure Rolf
lausui lopuksi:
-- "Jumaloille kyllä on rasiassakin tilaa, mutta ihmisille oli jo
kahden asuessakin maa liian ahdas... Kain ja Aabel eivät mahtuneet
siihen..."
Elämän taisteluiden syyt nousivat puhujien eteen käsittämättöminä,
hämärinä, järjettöminä. Itse Rooland Viik mietti sitä pulmaa,
ajatteli, miksi maailman viimeisen punakukan täytyy ulotella
lehtiänsä sinne, missä ne pakostakin tapaavat Pohjolan pakkasen,
joka ne palelluttaa, tapaavat Suomen lumivalkean kukan lumiset
alueet. Sitä he miettivät ja odottivat vastausta. Ja vastauksena
paistoi heidän silmiinsä se kuva, jonka Rooland Viikin viimeiselle
viikinkiretkelle lähtö oli heissä herättänyt: Heidän eteensä
levittäytyi vanhan viikinkivallan _häviö:_ Kaikki oli hävinnyt,
Odin ja Tor ja Valhalla ja kaikki. Kaikki saarnasi, että elämän
taistelu on turhaa, sillä kaikki kulkee kumminkin samaa maalia kohti:
pääkalloa kohti...
Mutta Viikin Roolandin laiva kynti jo niitä samoja vesiä, joiden
aaltoja halkaisivat muinoin viikinkilaivat... Aalto loiskui...
taivaanranta hävisi meren sineen... Jo näkyivät Suomen merilyhdyt...
jo tuikuttivat omat merivalot... Kohta nousi saaria vedenrajasta...
Ne olivat Suomen saaria... Laiva solui niiden välitse... Jo
hymyilivät tutut luodot, nauroivat tutut salmet... Laiva laski
niiden ohi. Jo nousi merestä Suomen kaupunkinen ranta, eikä kestänyt
kauvan, kun laiva jo laski samaan rantaan, mihin lähes kolme
neljännesvuosituhatta sitten olivat laskeneet viikinkivalloittajien
veneet. Viikin Rooland astui maalle ja häntä seurasivat hänen omat
ja häneen liittyneet entiset Tarvaan miehet. He nousivat isänmaansa
maalle mielet katkerina, ja savukäärme alkoi taas juosta maita
entistä katkerampana. Veli ei huolinut veljen vastaanotosta ja sisar
ei ymmärtänyt sisarta.
Kun Viikin Rooland matkusti miestensä luo toisten palaavien
seuraamana, jakaantui kansa hänen edeltänsä kahtia, kuin vesi veneen,
lumi lumiauran tieltä. Toisella puolen seisoi Viikin väki ja ne
"toiset". Se väki nosti lakkiansa palaavien kunniaksi, kukkia satoi
ja eläköön-huudot kaikuivat. Mutta toisella puolen tietä seisoi
vanhan Tarvaan väki synkkänä ja äänettömänä. Sen väen tunteet olivat
kahtalaiset: Se tiesi, että veli ei ota vastaan sen tervehdystä,
eikä se voinut myös ilohuudoin ottaa vastaan viikinkiä, joka tuli
uudistamaan vallottajan ikivanhaa, raskasta valtaa. Sen kujan läpi
ajaen saapui Rooland Viik miestensä luo. Vallottajaa ei odottanut nyt
miekka, vaan seppele...
Se oli viikinkien kaikkien vallotusretkien loistavin ja niiden
viimeinen voittokulku... Ei ainoakaan muinaisuuden suurista
viikinkipäälliköistä ollut kulkenut semmoista voittokujaa pitkin. Ei
ainoakaan heidän voitoistaan vetänyt vertoja Rooland Viikin voitolle,
jolla hän uudisti esi-isiensä vallan ja lopetti sen mainehikkaat
retket. Ei ainoakaan häviävä valta ole viime päivinänsä nähnyt
lippunsa nousevan entiseen verraten niin ylpeänä juuri häviön edellä.
Ei ainoankaan vallan viimeinen edustaja ole niin voitokkaana noussut
häviävän vallan huipulle, korottaen sen vallan loistavammaksi, kuin
se on koskaan ennen ollut. Rooland Viikin osaksi oli tullut kohtalo,
jota maailmanhistoria ei ollut vielä suonut yhdellekään kuolevalle
ennen häntä. Hän nousi sillä ikivanhan viikinkivallan, Euroopan
_vanhimman_ olemassa olevan vallan, vanhimman vallottajavallan
merkillisimmäksi mieheksi ja sen vallan kadehdittavimmaksi
päälliköksi.
Itsetietoisena ryhtyi nyt Viikin Rooland karkottamaan Tarvaan miehiä
niiltä paikoilta, joihin ne olivat astuneet vastustajien niistä
poistuessa. Useat hänen miehistänsä jo kiiruhtivat johtajaansa
ja huomauttelivat, että he olivat valmiit astumaan paikoillensa
ehtoja asettamatta, mutta Rooland Viik itse vaikeni vielä ja odotti
aikaansa. Ja maailman viimeinen punakukka kukki nyt taas Suomen
akkunalla entistä rohkeampana. Se uhkasi taas punallansa tukkia
Suomen pienen akkunan, Katkerana ajatteli moni sitä hetkeä, jolloin
olisi uudestaan astuttava _soutajiksi_ viikinki-kalerilaivaan ja
raadettava laivan isäntien seistessä sen komentosillalla...
* * * * *
Roihuavina alkoivat nousta uhritulet isänmaan kukkuloilla. Vihaisina
kiepahtelivat niistä katkeruuden mustat savukäärmeet. Palavat
tuohukset käsissä kulkivat toiset heitellen efialtesvaipan jokaisen
hartioille, joka oli Tarvasta totellut. Loukatut puolestansa
maksoivat sapen katkerammalla sapelia, käärmeestä ne lähettivät
vastalahjaksi poikivan käärmeen, kavaltajanvaipasta maansa petturin
vaipan. Kohta kulki kansa omatekemissään pukimissa. Isänmaan savut
sokaisivat silmiä. Jokainen luuli sen vaipan _näkevänsä_. Kun kaksi
tuli tiellä toisiansa vastaan, lausui toinen:
-- "Sinun kauhtanasi liepeet heiluvat itään päin."
-- "Ja sinun halaattisi länteen", -- vastasi toinen, eikä kumpikaan
huomannut, että he olivat _alasti_...
Elämän rautaiset vaunut vierivät edelleen. Kamppailu alkoi Suomen
herruudesta. Viikin väki odotti aikaansa.
Mutta silloin alkoi nostaa päätänsä uusi vallanvaatija: Hornan luolan
väki heräsi Suomessa päivä päivältä. Se nousi penger penkereeltä
sille Korkeallevuorelle, josta näkyvät koko maailman rikkaudet ja sen
kunnia ja loisto. Maailmankurjuus nosti Suomessa repaleista lippuansa
ja kokosi ryysyistä joukkoansa sen ympärille. Isänmaan uhritulien
loistaessa ja vihaisten savukäärmeiden niiden kidasta purkaessa
poikueitansa, kohosi maailmankurjuus, Hornan luolan nääntynyt joukko
yhä korkeammalle maailman Korkeanvuoren huippua tavotellen.
Sen ensimäiset repaleiset armeijat seisoivat jo vuoren huipulla. He
näkivät sieltä, kuinka kulta välkkyi ja hopea hohti. Heidän silmänsä
eivät olleet sille hohteelle tottuneet. Se hohde häikäisi niitä. Se
suurensi kultamunin kultavuoreksi. Uusi valo ja ihastus valeli sen
häikäisevällä purppuravärillä, välkytteli sitä ihastuneiden edessä ja
kirkasti sen säteillänsä.
Silloin astui väen eteen sosialismin loistava haamu, veripunainen
vaippa hartioilla, nosti oikean kätensä sivulle, osottaen kiiltäviä
kultavuoria, seisoi päin kansaa ja lausui:
-- "Katsokaa! Suomi ei ole köyhä..."
Ja väki uskoi, että Suomi oli rikas kullasta ja kaikesta. Se uskoi,
koska se näki sen silmillänsä. Se ihastui, ja kultamuru suureni sen
silmissä yhä suuremmaksi, kirkastui kirkkaammaksi.
Sosialismin loistava haamu kysyi silloin repaleiselta, nääntyneeltä
väeltä:
-- "Tahdotteko vieläkin syödä leipäänne muuttamalla _kiviä_ leiväksi,
kun kulta kiiltää noin _likellä?_..."
Repaleinen joukko oli vaiti ja muisteli millä vaivalla se oli
muuttanut kiviä leiväksi. Sosialismin haamu jatkoi:
-- "Tahdotteko muuttaa _kiviä_ leiväksi, kun kultaa on noin _paljon_?"
Joukko hieroi kullan välkkeen huikaisemia silmiänsä. Kultamuru
suureni sen silmissä suurenemistansa. Haamu jatkoi:
-- "Valitkaa kumman tahdotte!"
Ja ryysyinen väki valitsi kullan. Se kurotti kätensä jo ottamaan
kultavuorta, mutta loistava haamu osotti niitä, jotka seisoivat
tarvaalaisten ja viikkiläisten etunenässä, vartioiden kultavuorta. Se
osotti niitä ja lausui:
-- "Katsokaa! Kulta ei ole vielä teidän otettavissanne, sillä te
olette panneet kissan makkaraa vartioimaan. Kulta on vartijoiden
hallussa..."
Joukko hämmästyi. Haamu kysyi edelleen:
-- "Ettekö ole tyhmästi tehneet?... Eikö teidän itsenne olisi hyvä
olla kultavuoren vartijana?..."
Jokainen tiesi, että se olisi hyvä. Silloin loistava haamu kehotti
heitä:
-- "Astukaa siis itse kultakasojen vartijoiksi!"
Ja joukko oli valmis siksi astumaan. Mutta kun se ei ymmärtänyt,
miten se voisi tapahtua, miten olisi mahdollista päästä kultavuoren
vartijaksi, selitti haamu heille, kuinka he tähän asti olivat väärien
johtajien narraamina kantaneet kultaa kasaan ja jättäneet sen niiden
vartioittavaksi. Ja lopuksi hän kysyi kuulijoiden risaisia pukimia
osottaen:
-- "Katsokaa repaleitanne! Onko _teille_ siitä kultakasasta kultaa
liiennyt?"
Jokainen oli halki elämänsä tuntenut, kuinka kulta kiertää häntä,
kuin maa aurinkoa, ei anna muruakaan hänelle, vaikka saa hänestä
kaikki, kuin maa valonsa kierrettävästänsä.
Haamu osotti silloin kullanvartijoita ja kysyi edelleen:
-- "Katsokaapa niiden pukimia! Onko _se_ väki kitunut kullan
puutteessa?"
Ryysyinen väki katsoi. Haamu jatkoi kyselyänsä:
-- "Oletteko te siis kulkeneet oikeiden johtajien johdettavina, kun
olette kulkeneet Tarvaan ja Viikin talutettavina? Oletteko kulkeneet
oikeassa joukossa?"
Kuulijat ällistyivät. Heille oli päivän selvää, että jotain oli
vinossa, että heitä oli petetty. He olivat koonneet kultaa ja olivat
nyt repaleisia, nälkäisiä, mutta kullan vartijat kävivät ylellisesti
puettuina, eikä niiltä puuttunut mitään. Suuri haamu lopetti:
-- "Kun sen olette nähneet, niin älkää enää silmiänne sulkeko! Tehkää
luokkarajat selviksi! Riuhtaiskaa itsenne irti porvareista, niin
kultavuoret ovat teidän!"
-- "Irti porvareista!" -- huusi ihastunut väki oitis.
Ja silloin alkoivat tarvaalaisten ja muiden rivit harveta. Yhä
sankemmat parvet alkoivat kiivetä maailman Korkeallevuorelle
katselemaan maailman rikkauksia, joista he olivat kuulleet
niiden kertovan, jotka olivat ne jo nähneet. Ja he todellakin
huomasivat kultaa ja rikkautta kaikkialla. Kaikkialla oli maata,
kalliita metsiä, taloja, herraskartanolta, pappiloita, kaupunkeja,
viljavainioita, karjoja ja kalavesiä. Ei ollut tuuman alaa, jossa ei
olisi aarre odottanut.
Mutta he myös tiesivät, että se ei ollut heidän. Toiset olivat sen
anastaneet, niin oli sosialismin suuri haamu selittänyt. Ääretön
katkeruus täytti silloin heidän mielensä, kun he huomasivat, että
heitä oli niin törkeästi petetty.
Niin alkoi uusi joukko-ihminen Suomessakin kasvaa ja voimistua. Se
kohosi yleisen sekasorron ja vihan keskeltä. Maailmankurjuus nousi
Suomessakin Korkeallevuorelle ja katseli sieltä maailman rikkauksia,
kullan välkkeen sen silmiä huikaistessa ja rikkaiden loiston
poikiessa käärmeenpoikia sen poveen.
Ja silloin alkoi isänmaan uhritulista nousevissa savuissa, niistä
nousevien mustien käärmeiden seassa häilähdellä punaisia käärmeitä,
jotka kiepahtelivat vihaa suitsuten... hedelmöittivät lapsiansa...
sihisivät... siittivät kokonaisia poikueita... punasivat kohta savut
punakirjaviksi ja alkoivat vaatia osaansa maailman rikkauksista
ja vallasta. Viikin yhtyneen väen ja tarvaalaisten rinnalle astui
kolmas suuri joukko-ihminen, valtaaville tunteinensa ja punaisine
käärmeinensä...
Se uusi ihminen oli syntynyt siitä suuresta elämänkäärmeestä, joka
hedelmöitti itsensä omaa ruumistansa syömällä. Se oli syntynyt siitä
elämänkäärmeestä, jonka harjalla Vaarnan Ristonkin ja Rooland Viik
joukkoinensa seisoivat isänmaan uhrituohukset käsissä. Se syntyi
siitä elämänkäärmeestä, joka avaruuden kaikkien pillien soidessa
kiemurteli äärettömyydessä, kietoutuen rataansa huimaavan maanpallon
ympäri moninkertaisena käärmevyönä. Se syntyi siitä käärmeestä sen
osaksi ja ryhtyi heti syntymäemätintänsä: omaa ruumistansa, syömään
ja oksentamaan syötyä uutena elämänä.
* * * * *
Kohta sen jälkeen kokoutui taas eduskunta, jonka kokoonkutsumiseen
kotiajääneet Tarvaan miehet olivat hankkineet luvan. Näinä aikoina
sai Harhama eräältä korkealta venäläiseltä henkilöltä Grafskijlta
kutsun tulla hänen puheillensa. Otettuaan selvän, että kutsua ei
oltu tehty hänelle vihamielisessä hengessä, hän matkustikin mainitun
henkilön luo, joka hänelle alkoi puhua kysyvästi:
-- "Te tunnette rouva Vronskajan?... Anna Pawlownan?"
-- "Kyllä, Teidän ylhäisyytenne!" -- oli vastaus.
-- "No, hän kirjoitti minulle jo viime syksynä ja pyysi Teille
suositusta, mutta minä mitenkä lienen sen unohtanut, kunnes hän nyt
taas siitä muistutti", -- jatkoi Grafskij.
Jo salaisen järjestön muodostumis-aikana oli sovittu, että ainakin
yksi miehistä koettaa päästä armeijan yhteyteen järjestön nimessä
toimimaan. Harhama oli siihen tehtävään kuin valittu kielitaitonsa
tähden. Hän oli jo ennen pakoansa ryhtynyt hankkimaan itsellensä
sitä varten suosituksen. Pakonsa hän oli aikonut ainoastaan siksi
pitkäksi, että ehtisi päästä turvatuksi ja saada järjestön jäsenistä
tiedon. Siksi oli hän pyytänyt Anna Pawlownan toimittamaan hänelle
suositukset. Kun hän nyt odottamatta kuuli asiasta puhuttavan,
tuntui hänestä, kuin seisoisi hän rikollisena järjestön edessä. Hän
oli viime aikoina sen jo miltei unohtanut ja nyt se nousi, kuin
vainaja haudasta muistuttamaan jostain. Hänen eteensä avautuivat taas
nopeasti elämän hämärät. Hän katseli sen sotkeutumaa ja mietti missä
pohjukassa hän nyt oikeastaan oli. Kenraali Grafskij jatkoi:
-- "Minä kun en tunne Teitä tarkemmin, en nyt voisi suositusta vielä
antaa, mutta ehkä tahdotte ottaa viran omassa maassanne, niin minä
voin olla Teille avullinen sitä saadessa... Silloin voin oppia Teitä
tuntemaan ja kenties suositella..."
Harhama istui sanattomana, katsellen vallankumouksen verisormea, joka
nyt oli hänen eteensä loihdittu. Samalla hän muisti rouva Esempiota,
ja hänestä tuntui, että tämä oli hänellä nyt taakkana, jota hän ei
voi pois viskata.
-- "Vai kuinka Te ajattelette?" -- kysyi kenraali Grafskij, kun
Harhaman vastaus viipyi.
Harhama ajatteli taakkaansa ja katseli vapauden verisiä merenselkiä.
Viimein vastasi hän ajatuksissansa:
-- "Kiitos, eminenssi. Mutta minä en voi ottaa, enkä halua mitään
valtion virkaa kotimaassa... Olisin halunnut töitteni takia päästä
Venäjän Aasiaan tutustumaan siellä paikallisiin kieliin ja ehkä
tekemään muitakin tutkimuksia."
-- "Aa!... Vai semmoinen asia!... No, hyvä on!... Minä mietin
asiaanne ja sitten myöhemmin näemme mitä tulee", -- lausui siihen
kenraali Grafskij, ojentaen kätensä jäähyväisiksi ja lopettaen:
-- "Olen kernas tekemään, mitä voin... Tahtokaa vaan kääntyä
puoleeni!..."
* * * * *
Suuri elämänkäärme loi historiaa: Se söi itseänsä ja syntyi
syömistänsä.
Matkalla joutui Harhama katselemaan kansan-edustajien taistelua.
Uusi joukko-ihminen astui siellä jo punaisine käärineinensä savun ja
katkeruuden pilvistä näkyviin. Maailmankurjuus vaati osaansa maailman
rikkauksista. Viikin yhtynyt väki seisoi tarvaalaisten vastassa,
entistä katkerampana, ja tarvaalaiset taistelivat kunniansa puolesta
vihaisena käärmepesänä, joka sähähti jokaisesta loukkauksesta.
Ja kaiken sen taistelun seasta nousi uusi joukkoihminen: kurjalisto,
yhä voimallisempana, kietoutui kullan säteistä kutoutuvaan verkkoon,
näki onnen-auringon nousevan tulevaisuuden yhteiskunnasta loistavana
tulipyöränä, josta säteili rikkaus ja onni ja valta ja vuoti viini
ja levittäytyi rauha ja lepo elämän yli, kuin päivänpaiste, joka
valovaippana laskeutuu maahan, peittäen valtakunnat ja valtameret
lämpimällä valollansa.