ken kansan ääntä ei tottele vaan!
Kostoksi moisille kalpa ja raippa!
Se ainoa turva on kansan ja maan."
Niin lauloi hän isänmaanrakkauden tulessa kiemurtelevana käärmeenä.
Mutta monesta se tuntui liialta. Monesta tuntui, että Suomessa on
liian vähän väkeä. Varova Grotenfelt käveli mietteissänsä ja lausui:
-- "Suomessa on niin kovin vähän väkeä... Niistä ei kannata erottaa
osaa paariasluokaksi..."
Kaikki ajattelivat. Grotenfelt tuntui olevan liiankin oikeassa.
Suomen pieni kansa tuntui muutenkin jo hupenevan aivan mitättömiin
maailman satojen miljoonien joukossa... He joutuivat polttavaan
ristituleen, jota elämän suuri lohikäärme oksensi kidastansa. He
paloivat siinä tulessa käpertyvinä, voimattomina suortuvina. Varova
Grotenfelt puhui taas surullisena, alakuloisena:
-- "Ei ehkä haittaisi, jos koetettaisi valjastaa koko maailman
mielipide Suomen vankkureja vetämään..."
Toiset olivat sitä samaa ajatelleet. He tarttuivat siihen nyt
voitonvarmoina, kuin hukkuva vesikuplaan. He alkoivat valjastaa
turmiosta pois vetäjäksi sitä samaa elämää, joka oli itsestänsä
turmion oksentanut. He ryhtyivät hillitsemään elämää elämällä
itsellänsä, syöttämään sillä sen omia ilkeitä oksennuksia, tappamaan
ruttoa ruton omalla kädellä. He tarttuivat siihen aseeseen, koska
tiesivät, että elämää vastaan ei voida nostaa mitään muuta asetta,
kuin elämä itse...
Ja samalla tarmolla ja innolla ja alttiudella, kuin Tarvaan miehet
taistelivat Suomessa, taistelivat he vieraalla maalla, elämä kädessä,
nostettuna elämää vastaan.
* * * * *
Mutta kotimaassa raatoivat taas Tarvaan miehet. Viikin yhdistynyt
väki katseli heitä mielet karvaina. Molemman väen käsissä paloivat
isänmaan uhritulet entistä polttavampina, mutta niiden savut
heilahtelivat mustina käärmeen häntinä, sattuivat toisiinsa ja
sähähtelivat vihaisina. Rautainen kasakkapäällikkö seisoi kivikovana,
sen kasakka ratsasteli kylissä ja savukäärme juoksi hevosen jälestä
vihaisena, puhaltaen suustansa jo mustanpuhuvia tulikielekkeitä.
Silloin vilahti valoviiru kaukaisen idän taivaanrannalla. Sieltä
kuului nousevan kansan sotahuuto. Kasakkapäällikkö synkistyi
ja Tarvaan väki sai uutta rohkeutta. Suokas neuvotteli jo
kasakkapäällikön kanssa sovinnosta, saaden hänet suostumaan
kutsumaan kokoon kansan edustajat. Itse vanha Tarvas varustelihe
Tsaarin puheille puhumaan maansa karkotettujen miesten puolesta ja
valmistamaan heille isänmaahan paluuta, juuri niinä aikoina, jolloin
valoviiru raottui itäiselle taivaanrannalle.
Oli Tarvaan sukujuhlan aamu. Hänen väkensä varustautui kunnioittamaan
johtajaansa. Tarvas itse varustautui lähteäksensä Tsaarin puheille.
Katua pitkin kulki joukko väkeä, käsissä palavat isänmaan
uhrituohukset, maan suru hartioille mustaksi vaipaksi heitettynä.
Etumaisina astui kuusi miestä kantaen kalman leikkikaluja: mustaa
ruumis-arkkua, oman itsensä ja kaiken ihmis-elämän viimeistä puusta
rakennettua majaa.
Tuohukset loimottivat. Saattue lähestyi vanhan Tarvaan asuntoa.
Miehet kantoivat kuoleman mustan leikkikalun sisälle, laskivat sen
lattialle ja joukon johtaja puhui:
-- "Vanha Tarvas!
"Me olemme tahtoneet muistaa sinua sukujuhlanasi. Me emme ryhdy
pitkältä puhumaan sinun elämäsi työstä, sillä sinä olet hankkinut
sille kruunun, johon ei kunnon mies käsillänsä koske. Miehuutesi
ajan olet sinä kulkenut Suomen karhunnahassa ja eksytellyt meitä,
mutta lopulta paljastui sinun sudenluontosi. Nyt olet sinä
alentunut maasi vihollisten kätyriksi ja ulvot, kuin nälkäinen
susi, valtaa tavotellen. Yksinpä olet sen tähden myynyt penikkasi
ja pesäsikin. Kuten tiedät, oli aikomuksemme tehdä sinut toista
tietä vaarattomaksi, sulkea sinut telkien taakse, mutta kun se ei
ole onnistunut, tuomme nyt sinulle työsi tunnustukseksi sen lahjan,
jonka sillä työlläsi olet ansainnut ja toivomme, että sinä osaat sitä
käyttää isänmaasi hyväksi heti ja oikealla tavalla. Toivomme että
itse ymmärrät sulkeutua tuomamme lahjan telkien taakse."
Vanha Tarvas tunsi puhujan omaksensa. Hän kuuli sen puhuvan sitä
hänen oman henkensä kieltä, jota hän oli ikänsä ylistänyt ja jolla
hän oli puhujaa ravinnut. Hänen suoniinsa tulvasi silloin nuorukaisen
voimakas veri, kuten Simsonin käsivarsiin, kun hän kuuli Delilan
laulavan filistealaisen rinnalla hänen häpeäksensä. Ja hänestä
tuntui, kuin seisoisi hän elämänsä suurimman kohtauksen edessä.
Mutta hän ei hätääntynyt. Oikean johtajan valmiudella vastasi hän
lähetystölle:
-- "Kiittäkää Viikin väen _epattoja_, jotka tämän ruumis-arkun
ovat teidän kauttanne lähettäneet, lahjasta ja sanokaa, että minä
täytän heidän toivomuksensa. Niin totta kuin suomensuvun täytyy
elää ja päästä maansa herraksi, niin totta kannetaan tällä arkulla
viimeisetkin viikinkiläisyyden tomut tästä maasta hautaan. Ja
teitä, jotka olette mestarinne myöneet, kehotan minä loppuun asti
seuraamaan Judas Iskariotin esimerkkiä maanne tähden, että se pääsisi
Judaksesta... ja senkin tähden, että viikinkiläisyys tarvitsee kohta
savenvalajan pellon hautausmaaksensa. Ja itse Rooland Viik on palaava
väkensä vallan ruumis-arkkua kiini naulaamaan. Mutta suomensuku ei
tätä arkkua tarvitse, sillä se ei mene minun kanssani maanrakoon.
Te olette minua herjanneet sudeksi. Hyvä!... Minä olen imettänyt
nuoren polven ja Vaarnan Riston. Hän kyntää syvemmälle sen vaon,
jonka yli ei Viikin mies hyppää. Rooma tuli suureksi suden seistessä
Kapitoliumin portailla ja se hävisi suden siitä hävitessä, niinkuin
Israel hävisi liiton-arkin hävitessä. Mutta minun sudenhenkeni ei
häviä minun hävitessäni, sillä muistakaa, että Suomen hongat ulvovat
sen sudenhengen kieltä. Suomen luonto huokuu minun sudenlauluani ja
siksi ei se henki häviä minun henkeni sammuessa. Suomalaisuuden susi
ulvoo tässä maassa ijät kaiket muukalaisuuden kintereillä."
Tätä sanoessaan seisoi suomensuvun ensimäinen heimokuningas
rauhallisena ja jäykkänä, kuin vanha tervaskanto ja suurena, kuin
muinaisuuden kuningas. Lähetystön miehet vaikenivat. Tarvas lopetti
suomalaisia miehiänsä tarkottaen:
-- "Jos te, Suomen kansan Delilat, olette Viikin epatoista löytäneet
itsellenne filistealaisen, niin minusta te ette löydä sitä Simsonia,
jonka hiuskarvat voisitte pois ajaa..."
Miehet poistuivat, kuin kerjäläinen kuninkaan luota, ja ruumis-arkku
jäi saarnaamaan kuoleman voimaa ja kaiken turhuutta. Se pani
Delilansa etsimään lahjoittajan ja lahjan saaneen hiuksien seosta
sitä oikeaa ottaaksensa sen saksiensa väliin.
Mutta isku oli raskas Tarvaalle, kun hän näki omien miestensä
ojentavan sakset hänen hiuksiinsa. Hän ei mennyt enää miestensä
valmistamaan sukujuhlaan, vaan lähetti sinne saamansa lahjan ja
seuraavan kirjeen:
-- "Suomen miehet!
"Jätän teille tässä säilytettäväksi sen lahjan, jonka Rooland Viikin
epatot minulle juuri lähettivät meidän luopioittemme käden kautta.
He pyytävät minun sitä käyttämään niin, että se tulee käytetyksi
suomensuvun hyväksi. Te käsitätte mistä on kysymys. Sillä arkulla on
kannettava hautaan joko suomensuku, tai Rooland Viikin _valta_. Jos
en minä teitä tuntisi, en lähettäisi tätä arkkua teille, mutta minä
tunnen teidät ja olen varma, että te osaatte valita niistä kahdesta
haudattavasta sen oikean. Te osaatte valita sen, jonka haudan on jo
historia kaivanut ja jonka se on jo kirjoittanut elämänsä tehtävän
suorittaneen kirjoihin.
"Mutta yksi asia minuun koskee: Osa miehistämme huoraa Delilana
maatansa Viikin väen epattojen kanssa. Delilat ja Juudakset ovat
vaarallisempia, kuin vihollinen ja Moorankiven-iskut, sillä porton
hiukset ovat vaarallisempia, kuin itse kalkilla maalattu portto.
Sillä Moorankiven-iskuja ja vihollista voidaan vältellä, satoipa
niitä idästä tai lännestä, mutta Juudakset pettävät paimenen, jolloin
lauma hajoaa, ne peittävät porton rumuuden ja siksi kietoutuvat
niihin miehet. Kun siis tätä lahjaa käytätte, niin sulkekaa siihen
portto heiluvine hiuksinensa.
"Kansamme onnettomuus on aina ollut siinä, että toinen puoli siitä
on ollut toiselle Juudaksena, jättänyt toisen puolen yksin hädän
hetkellä. Eripuraisuus on ollut suomensuvun kirous.
"Sen johdosta on menetetty Unkari, Mordva, Vogulia, Votja, Ostja,
Syrjääni, Tsheremissiä, Perma ja Bolgaria, Europan suuresta,
voimallisimmasta, karaistuimmasta kansasta jäi siten jälelle pieni
joukko. Eripuraisuutemme johdosta, sen johdosta, että toinen osa
on aina liehakoinut vierasta, on sekin jäännös yhä heikennyt. Kun
Moorankivi putosi, ei Karjala auttanut Hämettä, eikä Häme Karjalaa,
vaan auttoivat eripuraisuudellansa vierasta. Sukumme kirous on siinä,
että Viro ei tunne Suomea, ei Suomi Aunusta, eikä Vienaa... Siksi on
häviämässä Ruija ja Aunus ja Vepsä, sekä Länsipohjan osa, ja Viro ja
Inkeri taistelevat kuoleman kourissa.
"Eläköön Viikin varsinainen pieni väki rauhassa omalla rannallansa!
Koristakaa se ranta! Tehkää niille siinä eläminen ihanaksi,
sillä se on Suomen rantaa ja sen ihanuus on oleva Suomen kunnia.
Ruotsalainen rannikko on _Suomen_ pellonpiennar ja kukkikoon se
punaisena, todistamassa Suomen vapautta, sen suvaitsevaisuutta.
Mutta Viikin _vallalle_ suomalaisten herrana ei tässä maassa saa
olla muuta aluetta, kuin tämä arkku. Minä lähden maanrakooni ja
jätän teille uuden lahjan perinnöksi. Sillä on tukahdutettava tässä
maassa kaikki se henki, joka ei ole suomalaista, kaikki sekin, mikä
haiskahtaakaan porton hengeltä. Suomensuku voi pysyä ainoastaan
silloin, kun se kulkee tiensä puhtain mielin ja omin voimin, imee
voiman omista rinnoistansa ja hylkää kaikki vieraat nisät. Valitkaa
tahdotteko itse kantaa valmiilla arkulla hautaan kuolleiden luita,
tai itse niiksi luiksi muuttua! Teillä ei ole muuta valittavaa,
kuin elämä, tai kuolema, siunaus tai kirous... Pieni kansa on aina
valinnut kirouksen, jos se kevytmielisenä katkaisee ystävyyden
siteet voimakkaamman kanssa. Pieni kansa on valinnut kirouksen,
jos se luottaa suuruuteensa, vaikka sen pitäsi luottaa _ainoastaan
sitkeyteensä_. Kansa on valinnut häviön, jos se ei uskalla kulkea
omin voimin, vaan turvautuu kerjäläissauvaan, kumarrellen muiden
kansojen ovilla, ajaa Europan vasikoilla, tai heiluu toisten
hapsina... Pienen kansan täytyy myös armotta leikata kaikki
puremishalunsa jänteet, jos sen leuvassa ei ole _kylliksi paljon_
hampaita, sillä hampaattomilla ikenillä purija saa aina veriset
ikenet..."
Vanhan johtajan jyrkät sanat hämmästyttivät hänen väkeänsä. Johtajan
häväistys ja isänmaan onni repivät miesten rintoja kissankynsin.
Vanha Tarvas oli nyt lausunut viimeisen sanansa. Hän oli lausunut:
-- "Minä panen eteesi, valittavaksesi elämän tai kuoleman, oman
henkesi tai vieraan väen... Valitse."
Miehet seisoivat ymmällä. Riita nousi soista ja alkoi taas kulkea
mailla raesateena, ja viikkiläiset ja tarvaalaiset seisoivat
entistään katkerampina vastatusten. Tarvaan uskollisen väen ja
toisten välit katkaistiin molemmin puolin, aivan vaistomaisesti, kuin
johtajan taikasanan käskystä. Monet Tarvaan uskollisistakin miehistä
epäröivät hetken, mutta liittyivät sitten sitä lujemmin johtajansa
ympärille.
Mutta Harhamalle ilmestyi Tarvas yhä suurempana. Hän ilmestyi
isänmaan uhritulien sakeasta savusta sitkeänä sutena, joka oli
kalunnut ravintonsa Suomen karusta maaperästä, kestänyt sen savut ja
nälät, ulvonut riemuiten Suomen honkien keralla, vainunnut kaikkea
vierasta ja purrut sen poikki armotta, kuin nälkäinen susi. Pilkasta
ja herjauksista huolimatta oli se kierrellyt kaikkialla, jättänyt
kaikkialle sitkeän sudenhenkensä, ja nousi nyt laihana, kärsineenä,
mutta sitkeänä ja pennuillensa uskollisena Suomen kapitoliumin
portaille, kansansa sitkeyden perikuvana. Se asettui siihen
ränsistyneen näköisenä, mutta varmana, kuin Romulus valta-istuimelle,
verhona Suomen harmaa muinaisuus. Siinä seisoi se säästä ja nälästä
välittämättä, kalvoi pois kaiken vieraan ja tarjosi tyhjännäköisten,
mutta ehtymättömien utariensa sudennisiä kansansa imettäväksi,
kasvattaaksensa siitä kansasta Pohjolan Romulusta.
Ja Harhama katseli niitä nisiä, näki niistä vuotavan jotain
salaperäistä, suurta, sitkeää, vanhaa, ja hän janosi niitä, kuin
juoppo viinaa, nälkäinen lapsi äitinsä nisiä...
* * * * *
Nuori Svärmeri istui pienessä huoneessansa. Pöydällä paloi pieni
vahakynttilä sirossa kynttilänjalassa. Hän oli sen sytyttänyt
isänmaan uhrituleksi, sen vertauskuvaksi. Kynttilän edessä oli
pöydällä punakukka. Se oli Suomen viikinkivallan vertauskuva.
Punakukka kukki kauniina ja sen vierellä mustalla liinalla oli
pistooli ja pieni myrkkykapseli...
Nuori Svärmeri katseli kukkaa ja muisteli viikinkivaltaa, joka kukki
Suomen rannikolla, kuin kukka sen akkunalla. Hän muisteli silloin
myös koko maata, jonka akkunalla se kukka kukki. Hän muisteli sitä ja
lämmitteli uhritulena palavan kynttilän valossa. Hän istahti, otti
mandoliinin, näppäili siitä jonkun sävelen ja lauloi ajatuksissansa.
Hän lauloi laulua "Viimeinen punakukka". Ainoastaan silloin tällöin
näppäsi hän säveleen laulunsa lomaan. Sanat kuuluivat:
"Syystuuli käy. Viimeinen punakukka
suruissaan Suomen rantaa koristaa.
Europan kauneimmalla akkunalla
se suurta kesää surren kaihoaa.
Se punakukka Suomen akkunalla
vuossataa monta kukkinut jo on.
Ja hallanmaassa, jään ja lumen alla,
on kestänyt se, kaunis, turvaton."
Nuori Svärmeri keskeytti laulunsa, katseli punakukkaa ja muisteli
Suomen akkunaa, josta avautui siintävä meri ja meren takaa kukan
kotimaa ja koko suuri Eurooppa. Hän muisteli nuoruutensa iloja siellä
punakukkamaalla, sinisilmäistä tyttöä, jonka kanssa hän oli lapsena
ajellut perhosia, ja paljoa muuta. Hän katseli pöydällä olevaa asetta
ja myrkkykapselia, joissa kuolema oli piilossa... valmiina... kynnet
terävinä... mustat silmät niin kumman näköisinä...
Hän huokasi, haisteli kaunista punakukkaa, muisteli taas Suomen
akkunaa ja jatkoi sitten lauluansa:
"Se punakukka muualta jo aikaa
on kuihtunut ja jäänyt unholaan.
Ei maailmassa sille sisarrukkaa
oo säilynyt. On tämä ainut vaan.
Ken sallisi mun kukkaa, orpoparkaa,
maailman kylmän kouran koskettaa!
Kuin armahinta linnunpoikaa arkaa,
mun käteni sua, kukka, puolustaa.
Jo talvi saa. Viimeinen punakukka
sen pakkasista kuihtuu kohta pois.
Siis vaikene jo ijäks, sävelrukka!
Ken ilman punakukkaa elää vois?"
Hän vaikeni... istui... ajatteli... katseli punakukkaa... muisteli
Suomen akkunaa... Sitten laskeusi hän polvillensa isänmaan uhritulen
eteen ja rukoili ääneti, otti viimeisen Herranehtoollisen: hitaasti
vaikuttavan myrkky kapselin, nousi ylös, sytytti uuden kynttilän,
asetti sen punakukan eteen uhrituleksi ja lähti ulos.
Kasakkapäällikön huoneessa paloi lamppu jumalankuvan edessä.
Rautainen kasakkapäällikkö istui mietteissänsä ja katseli hänelle
lähetettyä lahjaa: pääkalloa. Hän muisteli silloin Venäjän
laajoja tasangoita, sen lähes kolmeasataa miljoonaa nyrkkiä, sen
pistinmetsiä... kasakoita... lukemattomia rykmenttejä... Hän muisteli
Tsaariansa, jolle hän oli ollut uskollisempi, kuin Jumalalle. Hän
muisteli isänmaatansa, jonka suuruus oli hänelle kaikki maailmassa.
Hän muisteli sitä ja katseli lahjaksi saamaansa pääkalloa, eikä
kyennyt enää muuta kysymään. Hänen silmissänsä leimahti inho ja
halveksiminen, ja hän lausui:
-- "Koiranruoskaa te tarvitsette, ettekä kasakanpamppua... epatot...
Te 'kansakuntien joukkoon korotetut'!..."
Kasakkapäällikkö nousi, astui jumalankuvan eteen, teki ristinmerkin,
pukeutui ja lähti.
Kiviportailla seisoivat vastatusten nuori Svärmeri ja rautainen
kasakkapäällikkö. Jälkimäinen edusti mahtavinta, pelätyintä
maailmanvaltaa, sen rautaisia rykmenttejä ja satoja miljooneja
nyrkkejä ja pistimiä. Nuoren Svärmerin takana oli maailman viimeinen
punakukka, hänen unelmiensa kukka...
He seisoivat vastatusten, molemmat suurina: suuren asian edustajina,
suuren voiman lähettäminä.
Kului hetki... Jo kuului pistoolin lyhyt, kuiva laukaus... toinen...
kolmas... neljäs...
Kaksi miestä vaipui kuoleman aina puhtaille liinoille ja heidän
verensä vuotivat yhteen... suutelivat toisiansa... sopivat riidat...
unohtivat kaiken ja haihtuivat samaan avaruuteen...
Mutta heidän henkensä kulkivat muistoina avaruudessa. Ja kun ne
saapuivat Rajajoelle kohtasivat ne vahdin, joka lausui molemmille:
-- "Tässä on _raja_. Tämän toisella puolen on toisen teko _rikos_,
toisen _hyve_. Ja taas päinvastoin..."
Mutta portailla seisoi kaikenhäviö, äärettömyys vesisienenä kädessä
ja imi molempien veren itseensä, sieneensä, molempien veren yhtä
ahnaasti, nälkäisenä, säälimättömänä, ja lausui sitä imiessänsä,
huuliansa maiskutellen:
-- _"De mortuis nil nisi bene."_ [Kuolleista ei muuta kuin hyvää.]
Kansa huokasi. Se näki laukauksen savun hälvetessä taivaan
kirkastuvan. Ruonan Karhu nousi silloin ja lausui jäykkänä:
-- "Suomen kansan peruskivenä ei kestä nopeasti lentävä luoti... Sen
täytyy etsiä pysyvämpi peruskivi..."
Mutta ne sanat suhahtivat kansan silmille savukäärmeinä. Moni luuli,
että kaikenhäviön käsi ei ulotu siihen, joka seisoo luodin kärellä.
Kaikenhäviö katseli kansan uskoa rauhallisena ja ajatteli kylmänä:
-- "Hukkuva uskoo olenkorressa olevan varman pelastuksen..."
Elämä peitti jälkiänsä. Kaikenhäviö oli imenyt vuotaneen veren.
Kaksi hautaa oli kaivettu ja täytetty taas ihmislihalla ja mullalla.
Kummallakin haudalla surivat omansa. Ainoastaan ne harvat valitut,
jotka kykenivät näkemään elämän ja kuoleman ytimiin asti, unohtivat
vihan ja koston.
-- "Tällä reunalla lakkaa kaikki viha ja kosto", -- lausui Ruonan
Karhu kasakkapäällikön haudan reunalla, ja sen katkerimman
vastustajan, Viikin Roolandinkin, kerrotaan nostaneen lakkiansa
vastustajansa haudan umpeen sulkeutuessa...
Ja Harhama upposi nyt historian lehdillä epäilyksensä pehmeään
rapakkoon. Vallankumous heilautti hänelle tuttua veriliinaansa ja
hän katseli nuorta Svärmeriä ihastuneena. Hän katseli häntä, kuin se
itse viimeistä punakukkaa. Hän katsoi häntä, kuin viimeistä oikeaa
viikinkinuorukaista, viimeistä punakukkaa, tai hentoon vartaloon
pukeutunutta Nikolain pientä varjoa...
Mutta oitis haihtuivat nekin näöt ja epäilyt ja ihailut, ja hänen
eteensä ilmestyi taas kaikenhäviö, joka seisoi elämän savujen ja
elämänturhuuden keskellä seppele päässä, maiskutellen verisiä
huuliansa ja kylmänä katsellen ihmis-elämän hyörinää ja sen uhritulia
ja häviäviä pyrinnöitä.
* * * * *
Ikuisen rauhan mailta kuului työkellon soitto... Heinä oli
täysikasvuista... Kuoleman suuri heinäväki terotti viikatteitansa ja
lähti niittämään ihmiselämää...
Pienessä huoneessa makasi vanha Tarvas tautivuoteella. Hän makasi
aivan yksin. Ainoastaan joku rakastava käsi kohensi pään-alusta ja
silitteli korkeaa otsaa, jolle kuolema levitti kylmää liinaansa.
Kansa oli hänet hylännyt... Paimenta oli lyöty ja lampaat hajosivat...
Huoneen seiniä verhosi syysmusta murhe. Kuoleman kukka koristi
akkunaa. Vanha Tarvas katseli kukkaa ja muisteli maatansa ja
kansaansa... Rinta kohosi huounnasta raskaana... Kansa oli
hävinnyt... Maa hävisi kansan mukana... Vanha Tarvas näki siitä
ainoastaan maanraon...
Silloin huokasi Tervas ja etsi katseillansa jotain häviävän
muistoksi... Hänen katseensa sattui sitä etsiessä kuoleman
kukkaan, joka kukki akkunalla niin somasti... Katse kirkastui sitä
katsellessa... Maanrako näytti äidin lempeältä silmältä...
Kuoleman kukka kukki kauniimpana... Vanhan Tarvaan vuoteen vierelle
istahti Suomi-neito, kantele polvilla... muinaisuus liinana
hartioilla ja helyinä Tarvaan hengen-antimet... Se silitti Tarvaan
harmaita hiuksia, suru silmissä, murhe mielessä, huokasi ja lauloi
kanteleen säestyksellä:
"Tuuti, tuuti, tuuti, Tuonen lapsi!
Tuuti Suomen suuri matkamies!
Maasi jäätikölle sinut, harmaahapsi
johtanut on vaivaloinen ties.
Niin monet tiet ja polut mulle laitoit
ja monet hengen korut mulle toit.
Niin monet kukat myös sä mulle taitoit,
kuin kaunis sävel aina mulle soit.
Vaan mull' ei sulle muuta annettavaa
kuin kuolon tie ja kylmä hauta vaan,
ei lahjoistasi muuta vastalahjaa,
kuin kuolon sormi silmä sulkemaan.
Hyvästi jää! Nyt kuolon kukkaseksi
sen ikkunalle pääset kukkimaan.
Saat kuolon ystäväksi ikuiseksi.
Se luotasi ei luovu milloinkaan.
Ei kuolo sua koskaan petä, heitä.
Siks jätä siekin kaikki katkeruus!
Vikani kaikki unehella peitä,
kun on niin jalo ystäväsi uus."
Vanha Tarvas kuunteli surullisena sitä isänmaan laulua, jota hän
oli riemuiten laulanut humisevien honkien keralla... Hän muisteli
niitä polkuja, joita hän oli isänmaahansa aukonut... Hän näki, että
ne polut olivat johtaneet hänet itsensä jäätikölle... hylätyksi...
kaikkien jättämäksi... Sen ainoan polun oli isänmaa hänelle
vastalahjaksi antanut... Hän tuli jo surulliseksi... Se oli hänestä
liian vähä, vaikka maa onkin karu ja köyhä...
Mutta silloin huomasi hän, että isänmaa on antanut sentään muutakin:
Hän näki kuoleman kauniin kukan akkunalta... ja lempeän maanraon
hautausmaalta... ja kuusen varjon haudalta... Hän näki ystäviäkin
ympärillänsä: uskollinen kuolema seisoi vuoteen vierellä, sormi
valmiina silmää sulkemaan...
Vanha Tarvas ihastui, eikä pyytänyt muuta, sillä se oli ainoa mitä
elämä _voi antaa_... ja se oli ainoa mitä ihminen _tarvitsee_... Hän
ei ollut enää katkera maallensa... Hän unohti kaiken muun, paitsi
maansa honkien huminan... Niiden kanssa lauloi hän taas kilpaa Suomen
kauneutta...
Ja silloin astui kuolema hänen vuoteensa vierelle, silitti kylmällä
kädellänsä hänen otsaansa, laski ohimoille seppeleen, painoi
silmäluomen kiini ja kääri vanhan työmiehen kylmiin liinoihinsa...
Historian lehti kääntyi. Hautausmaa raottui. Kuolema levitti mustan
liinansa paareille.
Kirkonkello kumahti ja ilmotti, että itsetietoisen Suomen kansan
ensimäinen johtaja, Tarvas, on nostettu sille mustalle liinalle,
jolle jokaisen täytyy polvistua, tahtoi tai ei. Hänet oli nostettu
sille liinalle, jolla makaavaa ei saa yksikään ainoa elävä tuomita,
ei siihen koskea. Hän oli päässyt kuoleman paareille ja jokainen,
joka häneen nyt koski, oli ruumiinraiskaaja. Hän makasi kylmänä,
jäykkänä, suurena.
Hänen ohitsensa kulki kansa ja peitti hänet liinalla. Toiset
levittivät hänen peiteliinoiksensa siunauksen, toiset kirouksen.
Silloin nousi hänestä varjo: hänen elämänsä, asettui paarien
vierelle, poisti molemmat liinat ja lausui:
-- "Minä itse peitän hänet... Valmistakaa te omia liinojanne!"
Kuolleen kiroaminen oli noussut isänmaan uhritulesta: _rakkauden_
tulista. Kansa oli kahtia paarien edessäkin.
Kirkontornissa soivat Tarvaan sielukellot. Pikku teatterissa
vinkuivat kalmanviulut. Ihmiset soittelivat kuolleen sääriluilla.
Ne tanssivat kuoleman mustan kukan ympärillä, tanssitettavana
kalmanliinoihin puettu Tarvaan ruumis, itse seisten sillä pinnalla,
jolta jalka luistaa lakkaamatta haudan kylmään rauhaan. Väki oli
juopunut isänmaanrakkauden viinasta.
Joukko Tarvaan miehiä astui silloin sisälle kysyen:
-- "Onko lupa häissä soittaa kalman viululla? Onko lupa soitella
ihmisen sääriluilla?... Saako ihminen niin häväistä _omat_
sääriluunsa ja liata _oman_ hautansa jo ennen siihen makuulle
menoansa?..."
Kun vastaus viipyi, kysyi eräs tarvaalainen omiltansa:
-- "Kun kuollut ei voi etsiä haudan rauhaa muista maista, eikö
_isänmaan_ pidä sitä hänelle turvata?"
-- "Pitää", -- kuului vastaus. Kysyjä jatkoi:
-- "Isänmaan täytyy turvata rauha pahantekijöillensäkin. Sallimmeko
soiteltavan _johtajiemme_ sääriluilla?"
-- "Emme", -- kuului vastaus.