uhritulista. Se nousi mustina savukäärmeinä, jotka luikertautuivat
liekinpäästä ylös, irtautuivat tulesta, kiemurtelivat, katosivat
näkymättömiksi, kätkeytyivät ihmisten mieliin ja hautautuivat hallan
tavoin soiden mutiin. Niistä ne nousivat mustina, kylminä usvina,
katkeroittivat koko elämän, peittivät kaiken savupilvillänsä,
riihipölyllänsä, ja sokaisivat silmät. Kansa kulki pimeydessä, näki
aaveita, peikkoja, ja pelkäsi omaa varjoansa. Se näki petturin
hiipimässä kaikkialla, pimeässä savussa, katkeroittui, kärsi ja paloi
omassa uhritulessansa...
Valtiopäivät hajaantuivat toivottomina. Miehet palasivat sieltä
synkkinä. Johtajat olivat lausuneet sanansa ja ne olivat
vastakkaiset. Monen monet Tarvaan miehet eivät yleisessä hämmingissä
ymmärtäneet johtajaansa, jonka sanat heistä tuntuivat oudonrohkeilta.
Hänen väkensä jätti vanhan johtajansa hetkeksi miltei yksin ja
katseli jo uutta johtajaa, toiset Vaarnan Ristoa, toiset taas Ruonan
Karhua tai Tarpilan Juroa.
Tarvas oli nyt rakentajien hylkäämä kivi.
Mutta kohta alkoivat halla-aamun sekottamat mielet selviytyä
ja Tarvaan miehetkin ymmärtää johtajaansa. Kun vaimot lukivat
edusmiesten, vanhan Tarvaan, Vaarnan Riston, Ruonan Karhun,
Volmarin, Tarpilan ja Viikin Roolandin puheita, rauhottuivat he ja
lohduttelivat lapsiansa sanoilla:
-- "Rauhottukaa, lapset! Isänne ovat vielä miehiä, joita ei rae
kaada!"
Ja kun edustajat palasivat koteihinsa, oli vaimon tukka kammattu.
Pirtin lattia oli pesty puhtaaksi ja havuja siroteltu sille. Ja
pirtin ovella odotti Suomen nainen kotiin palaavaa miestänsä, tarttui
hänen käteensä ja lausui:
-- "Sinä lasteni isä ja mieheni! Kiitos sinulle miehekkäistä
sanoistasi! Minä olisin tahtonut istua rinnallasi eduskunnassa..."
Ja miehet syleilivät uskollisia vaimojansa ja lausuivat:
-- "Suomen miehet ovat kyenneet avaamaan tuhannet viemärit
rämeittensä vesille. Ne kykenevät vielä kerta avaamaan edushuoneensa
ovet omille vaimoillensa. Ja vaikka meille sataisi vainovuosia, kuin
rakeita pilvistä, kestämme me ne, kun tiedämme että rinnallamme
seisoo uskollinen vaimo. Jumala antakoon sinulle voimaa painaa
isänmaan kaunis kuva lastemme sieluun! Silloin on kaikki hyvin."
Ja uskolliset vaimot heltyivät kyyneleihin ja lausuivat:
-- "Jumalalle kiitos siitä, että Hän on antanut miehillemme
miehenmielen, joka kestää vieraan kivisateenkin! Raesade ei meitä nyt
kaada."
Mutta Harhaman henki häilyi hattarana eri tuulien välissä.
Uskonkallioiden huiput kimeltelivät yhteiskunnallisissakin
kysymyksissä kaukaisina, luoksepääsemättöminä, peittyen pilvien
rajoihin...
* * * * *
Suuret tuulet alkoivat puhaltaa. Elämän myrsky kohotteli jo siipiänsä
ja pauhu nousi historian ulapoilta. Meren mainingit alkoivat
liikahdella ja ikivanha viikinkilaiva heilahteli sen harjalla.
Euroopan uhkaavin ukkospilvi nousi yhä mustempana Suomen taivaalle.
Äänettömänä ja synkkänä leijaili se hätäytyneen kansan päällä.
Mustat, näkymättömät salamat iskivät siitä alas. Ne sattuivat kansan
kipeisiin kohtiin.
Kansa katseli näkyä synkkänä. Viikin yhtyneet miehet seisoivat
järkkymättömän sankarillisina, kuin Lutherus oikeuden edessä.
Sarvettomina ja hampaattomina ja äänettöminä tunnustivat he
väkivallan voiman, kuten korskea, sitkeä korven kuusi, johon on
salama sattunut. He kaatuivat paikoillensa, virka-asema ruhjottuna,
kuin salaman silpoma kuusi...
Musta voimanpilvi paisui uhkaavammaksi... Se uhkasi täyttää ruhjotut
virka-asemat omilla salamoillansa. Kansan hätä nousi historian
hyökyaallon vaahtona. Mielet jakautuivat. Tarvaalaiset riensivät
kaikkensa menettämisen uhalla pelastamaan maalle, mitä pelastaa
voidaan... Kumpikin väki uhrasi _parastansa_. Isänmaan alttarille
kannettiin kaikki, kilpaa kumpikin joukko.
Mutta Suomen kansa uhrasi _kahtena_ joukkona: Kainina ja Aapelina,
viikkiläisinä ja tarvaalaisina. Kumpikin toi parastansa ja silloin
katsoi kumpikin _toisensa_ uhrisavua.
Mutta kasakka ratsasteli maita entistä useammin. Väki hätäytyi ja
ryhmittyi vaistomaisesti johtajien ympärille. Yhä suurempi osa
Tarvaan väkeä ei jaksanut ymmärtää häntä, luopui, kokoutui Ritalan
ympärille ja yhtyi Viikin Roolandin väkeen. Jälelle jääneet taas
liittyivät entistä lujemmin Tarvaan ympärille. Koko kansa jakautui
kahtia, toisiin ja toisiin, tarvaalaisiin ja viikkiläisiin, ja alkoi
suurten joukkotunteiden myrskyisä aika. Pellavanpöly ja vihava
nauriin maku katkeroittivat kaikkialla ihmisten mieliä. Yksilöt
hävisivät ja sijalle astui suurenmoinen joukko-ihminen valtaavine
tunteinensa. Kasakka ratsasteli maita kulettaen rautaisen herransa
käskyjä, ja kasakan jälestä juoksi viha mustana savukäärmeenä,
puhaltaen polttavaa, katkeraa häkää kaikkialle. Peikot näyttivät
entistä mustemmilta. Petturi tuntui piilevän joka kivenkolossa,
kurkistavan joka pensaasta, hiipivän joka polulla.
-- "Totelkaa, tai poistukaa!" -- kuului käsky käskyn perästä.
Silloin nousi Viikin Rooland ja lausui miehillensä:
-- "Poistukaa!"
Kohta keinuikin vene miehittä vesillä. Sen miehet alistuivat
noudattamaan viikinkilaivan ikivanhaa kuria. Miehet poistuivat
laivasta korskina, kuten olivat siihen astuneet ja vuosisatoja
käskeneet suomalaisia miehiä, jotka sitä sousivat.
Musteesta vielä tuoreet historian lehdet kääntyivät. Viikinkivallan
lopusta tuoksahti Harhamalle kalman haju. Kuolema ja häviö
irvistelivät historian rivien välistä. Hän hätäytyi taas. Hän
vajosi epäilijänä historian lehdiltä nouseviin suurten tapausten
ja häviön aaltoihin. Hän oli niihin hukkumaisillansa. Ja kun hän
katsahti, kuten merellä käyvä Pietari eteensä hätäytyneenä, selvyyttä
hapuillen, kohtasivat hänen silmänsä kaikenhäviön suuren haamun, joka
lohdutteli häviöön joutuneen viikinkilaivan miehistöä. Se tahtoi
sille jollain korvata hävinneen vallan, osottaa niille sen sijalle
jotain uutta, pysyvää, lohdullista, rauhottavaa. Ja sitä tehdessä
osotti se valtansa menettäneille muinaisen viikinkivallan homeita,
joiden keskellä irvisteli pääkallo. Se osotti niitä ja lausui
kylmänä, suurena ja viisaana:
-- "Kulkekaa sitä Moorankiveä kohti, niin laskette laivanne kaiken
ihmis-elämän _ainoaan_ varmaan satamaan..."
Se oli se ainoa Jeesus, jonka Harhaman silmät kohtasivat, kun hän
häviön keskellä, aaltoon uppoamaisillaan ollen, etsi apua.
* * * * *
Historian hyrskyaalto kokosi voimiansa. Kuohu nosti kuohua. Tuulen
utaret purkivat sisältöjänsä. Kaikki synnytti uutta, hävittäen
entistä.
Vanha Tarvas seisoi väkensä hylkäämänä ja kumminkin komensi sitä:
Hänen valmistamansa miehet astuivat airoihin, kun Viikin väki oli
veneestä poistunut.
Mutta laivan peräsintä vartioi rautainen kasakka, miehet kannen alla
valmiina, täydessä sota-asussa, ja mastossa istui rautakynsinen
kotka, vieraan vallan vertauskuvana. Tarvaan mies, vanha Suokas,
istui maston juurella ja seurasi kasakan toimia, tehdäkseen ne
tehottomiksi. Mutta kasakka oli voimakas ja valpas. Se piteli
peräsintä niin kovin kourin, että Tarvaan väen purjeet ja airot eivät
auttaneet. Tuon tuostakin laski kasakka laivan rantaan ja lähetti
miehen kannen alta viemään käskyjä kyliin. Vanha Suokaskaan ei voinut
sanoillansa sitä estää. Väki raatoi epätoivoisen voimalla, tyynenä ja
uskollisena, mutta kaikki näytti olevan turhaa.
* * * * *
Kauniin Aurajoen rannalla oli laiva valmiina. Lippu liehui mastossa
iloisena, mutta väki seisoi synkkänä rannalla. Se saattoi niitä,
jotka lähtivät isiensä maasta _karkotettuina_...
Kansa suri. Oli Suomen suurin halla-aamu. Nainen istui rantakivellä
pää käsiin kätkettynä ja itki. Se itki, kuin äiti halla-aamuna,
lähettäessään lapsiansa mierontielle. Se katsahti vielä kerran
epätoivoisena talon varoja, mutta ei ollut enää varaa pitää lasta
kotona. Rautainen kasakkapäällikkö seisoi tamineissansa, kuin
lähestyvän talven jääkylmä pakkanen.
Silloin alistui nainen ja pesi tuskansa kyynelillänsä ja antoi
lapsellensa evääksi mierontielle lähtiessä... viimeisen, mitä talossa
oli: se antoi sille siunauksensa sanoen:
-- "Palaa pian terveenä takaisin!"
Ja lähtevän pää painui alas ja hartialle tuntui nousevan kumara.
Katkera savu täytti sielun, kurkkuun nousi karvas sappi ja silmään
valahti kyynel. Heidät oli _syyttä_ reväisty kotoa ja siksi nousi
katkeruus kaikkea ja koko elämää kohtaan.
Laiva vihelsi. Lähtevät lähtivät mierontielle, eväänä siunaus. He
nousivat laivaan seppelöityinä sillä suurella tietoisuudella, että
olivat täyttäneet velvollisuutensa sitä kotia kohtaan, josta heidät
elämä nyt armotta pois viskasi. He loistivat niissä seppeleissä ja
heidän povessansa paloi polttavana tulena se luulo, että kotiin
jääneet olivat vähemmän tehneet.
Niin lähtivät he seppele päässä ja katkeruuden tulikukka povella.
Ja lähtevien joukossa oli myös Viikin Rooland itse. Hän johti väkensä
siihen maahan, josta heidän esi-isänsä olivat kerran purjehtineet
Suomeen perustamaan viikinkivaltaa Auran rannoille, levittääksensä
sen sieltä yli maan... Hänen muassansa olivat myös Tarvaasta
luopuneet ja häneen liittyneet suomalaiset miehet. Teoillansa
seppelöityinä, tulikukkiensa polttamina ja koristamina, purjehtivat
he Itämeren aaltojen halki vanhojen vihollistensa ja vallottajiensa
vierasvaraiseen maahan, ollaksensa siellä talven yli. Siellä he
katkeruudella muistelivat maatansa ja sinne jääneitä.
Yli Suomen paloivat isänmaan uhritulet... Ei ollut majaa, jonka
akkuna ei olisi hohtanut niistä punaisena. Mutta sinertävämpänä nousi
viha uhritulen liekinpäästä. Kasakan hevosen kintereillä juokseva
savukäärme puhalsi katkeruutta entistä anteliaammin. Petturi näytti
hiipivän jo matona jokaisen oven edessä. Tarvaan väki teki työtä
kahden edestä... Rintaa poltti isänmaanrakkauden tuli ja rannalta
välähtelivät vihaiset silmäykset. Kuului jo katkera sana:
-- "Kavaltajat!"
Silloin monet miehistä epäilivät. Vaimo nousi miestänsä ja lapsi
isäänsä vastaan, ja kaiken sekasorron keskellä seisoi kaikkivaltias
elämä, kädessä ainoa sen tarjooma lohdutus: armottomuus.
Tarvaalaiset yrittivät uudestaan ja yhä uudestaan päästä pois
sekasorrosta. Mutta rautainen kasakkapäällikkö oli ylivoimainen.
Hänen hyveenänsä oli antaa tuntea väkevämmän voima, hioa Venäjän
miekka teräväksi, antaa sen terän aina koskea vastustajiensa kaulaa.
Hänen onnenansa, hänen kunnianansa oli kuuliaisuus, hänen ilonsa oli
saada näytellä Venäjän nyrkkiä, antaa maailman tuntea sen raskasta
painoa.
Tarvaan miehet tekivät minkä voivat, ettei isku sattuisi kansan
arimpiin, sen sydämeen. Mutta rannalta kuului taas myrkyllinen:
-- "Maan kavaltajat!"
Isänmaan uhritulista nousi jo mustia, myrkyllisiä käärmeitä, jotka
pistivät, purkaakseen pahinta polttoa povistansa.
Taistelu jatkui. Rannalla olijat katkeroittuivat. Venemiehet
masentuivat. Niiden joukosta kuului jo ääniä:
-- "Eikö ole parempi jättää kaikki jo tuuliajolle ja itse lähteä
lepoon?"
Mutta jos muut epäilivät, pysyi Tarvas itse rohkeana,
järkkymättömänä. Hän kulki historian kuohun keskellä, kuin
Jeesus merellä. Häviön keskellä nosteli hän rauhallisena uutta,
rakenteli menneisyyden pirstaleista tulevaisuutta ja oli valmis
aateliskilpensäkin uhraamaan näennäiselle ravalle, kuten Abraham
kerran nosti poikansa alttarille, teurastaaksensa hänet.
Ja kun Suokas ja muut valittivat ja kysyivät: eikö ole viisainta
antaa sen rauhassa viedä? -- vastasi hän, kuten pienen kansan suuren
johtajan tulee vastata:
-- "Kansat ovat kovempiakin kokeneet. Kestä! Kansoilla ei ole muuta
valittavaa, kuin joko _kestää_ tai _hävitä_. Hävitä ja poistua me
emme voi. Siis täytyy meidän _kestää_."
Miehet raatoivat taas tarmonsa takaa ja Suokas mietti synkkänä
sanoja, joilla selviytyä, mutta mikään ei auttanut. Kasakka oli
voimakas ja turmio seurasi turmiota. Itse vanha Tarvas tähysteli
taivaanrantaa ja rohkaisi miehiänsä.
* * * * *
Historian hyrskeaalto nousi nousemistansa. Kansa seisoi sumussa sen
harjalla. Isänmaan uhritulista nousivat mustat raadot savun sijasta.
Kaikki katkeroittaneet käänsivät Tarvaaseen vihansa. He näkivät
hänessä kansan turmion.
Viimein puhkesi omien savujensa katkeroittaman kansan povesta
vihankukka. Se puhkesi mustana, savua suitsuavana. Sen lehtien värinä
oli katkeruus. Maa oli hädässä. Petturi kummitteli hätäytyneiden
silmissä kaikkialla. Mielet kiihtyivät. Kansa nousi aaveen
ahdistamana pelästyneiden silmien loitsimaa aavetta vastaan. Se etsi
sitä, vainusi sitä, näki sen hiipivän kohta jokaisen haahmossa.
Ja isänmaanrakkauden uhritulet paloivat kansassa ja purkivat
savuinansa yhä uusia peikkoja. Ne savupeikot näyttivät kokoutuvan
yhdeksi pilveksi, joka laskeusi vaippana vanhan Tarvaan hartioille.
Kansa näki hänet nyt siihen savupeikkovaippaan pukeutuneena, uskoi
löytäneensä etsimänsä aaveen, osotti Tarvasta ja lausui:
-- "Katsokaa!... Siinä se on..."
Kansa raivostui. Uhritulet paloivat kirkkaampina. Useat epäilivät,
useammat uskoivat sokeasti silmiänsä, vielä useammat uskoivat
sitä, mätä muut sanoivat nähneensä omin silmin: he olivat nähneet
sudenhännän jossain heilahtamassa isänmaan uhrisavujen seassa ja
siitä kasvoi lohikäärme, joka nieli kaiken tulikitaansa. Ja silloin
lausuivat kaikki yhtenä:
-- "Parempi on että Tarvas tehdään vaarattomaksi, kuin että _kansa_
kuolee yhden tähden..."
Ja kun tuli kysymys, miten tehdä hänet vaarattomaksi, tiesivät kaikki
neuvon. Ne sanoivat:
-- "Hänen hartioillensa on heitettävä Efialteksen vaippa. Siinä on
mies vaaraton, sillä hän on siinä _halveksittu_..."
Mustanpuhuvat kukat puhkesivat. Ihmiset kulkivat niillä
koristettuina. Isänmaan uhritulet oksensivat mustia käärmeitä. Tarvas
vedettiin oikeuden eteen maankavaltajana, vaikka eivät sanat aivan
niin kuuluneet. Ja kaiken pohjalla oli isänmaanrakkauden polttava
tuli. Siitä lähtivät kaikki peikot, teot, viha, kaikkityyni.
Oli mustiinsa pukeutunut murhepäivä. Mustat tulet paloivat savun
seassa taistelevan kansan mailla. Tuomarit istuivat oikeutta jakaen.
Oikeuden kultavaaka seisoi pöydällä, odotellen tehtäväänsä. Kylmänä,
elottomana katseli se niitä punnuksia, joilla sen piti mitata
antimiansa. Niiden punnusten joukossa näki se niiden ainaisen lisän,
oikeuden punnusten ijankaikkisen toverin: _miekan_.
Kylmä, _eloton_ vaaka valmistautui tehtäväänsä: mittaamaan _elävän_
elämän oikeutta.
Vanha Tarvas tuotiin tuomalla kansansa tuomittavaksi. Hänet tuotiin
vastaamaan teoistansa...
Ja hän seisoi oikeuden edessä, kansan johtajana ja sen tuomittavana.
Elämä laski lyijynraskaan kätensä hänen kumaraisille hartioillensa
ja sanoi armottomana ainoan oikean, ainoan rehellisen, ainoan
vilpittömän anteeksipyynnön, mitä maailmassa voidaan tehdä: Elämän
yleistä kulkua osottaen, lausui se rauhallisena, säälimättömänä:
-- "Se on maailman laki... Se on ollut aina _tapa_... Tyydy siis
nöyränä osaasi!..."
Ja Tarvas tunsi sen lain ja tavan ja tiesi, että sen alle oli
alistuttava. Sitä täytyy totella kaiken, lain ja oikeudenkin. Hän
astui tekemään tiliä elämästänsä.
Hän seisoi ja odotti ja isänmaan uhritulista suitsusi häntä vastaan
vihainen savukäärme, joka lausui katkeroittuneen kansan syytöksen:
-- "Hän, joka oli ennen mies, on alentunut maan vihollisen
palvelijaksi..."
Oikeuden kultavaaka katseli punnuksiansa: miekkaa muiden painojen
mukana, ja tuomarit tekivät kysymyksensä. He kysyivät samaa, mitä on
miljoonia kertoja tuomari kysynyt. He tekivät sen saman kysymyksen,
jonka ovat miljoonat tuomarit tehneet, eikä _yksikään_ heistä siihen
koskaan vastannut. He tekivät sen kysymyksen, joka on miljoonat
huulet polttanut, kuin tulijuoma, kysymyksen, jota on kysynyt koko
ihmiskunta joka päivä, saamatta koskaan vastausta. He kysyivät
syytetyltä:
-- "_Quid est veritas?_..." [Mikä on totuus?]
Ja täysi oikeushuone odotti, eikä tietänyt siihen vastata muuta, kuin
sen, mitä tuomaritkin tiesivät: Se tiesi vaan kysyä:
-- "Niin: _Quid est veritas?_"
? ? ?
Mutta oikeuden kultavaaka odotti, ja kun se näki, että ihmiset
seisoivat ijankaikkisen Gordion solmun edessä, iloitsi se, kun näki,
että punnusten joukossa oli niiden ikuinen toveri: miekkakin.
Mutta silloin astui vanhaa Tarvasta puolustamaan ainoa oikea,
lahjomaton ja vanhurskas asianajaja, ainoa, joka ei vääryyttä
puolusta, eikä kaunistele rikosta, ei lisää ansioita, ei myös niitä
vähennä: Tarvaksen rinnalle, hänen vasemmalle puolellensa, astui
hänen varjonsa, hänen _elämänsä_... Se katsoi rohkeana oikeuden
silmiin, nosti oikean kätensä, osottaen sillä Tarvasta. Se osotti
hänen elämäntyötänsä. Se osotti hartian kumaraa, jonka elämä oli
Tarvaalle lahjottanut työn palkaksi. Se osotti hänen harmaita
hapsiansa ja sitä kruunua, joka oli kasvanut hänen omasta päästänsä
ja elämästänsä. Se osotti sitä kaikkea tuomareille ja lausui
rauhallisena sen ainoan oikean puolustuksen, mitä maailmassa voidaan
lausua. Se lausui:
-- _"Ecce homo!"_ [Katso ihmistä.]
Ja silloin nuorukaiset ja nuoret neitoset joiden poskilla kukki
nuoruuden kaunis puna ja mieli oli kepeä, kuin kauranhelve,
hämmästyivät ja tahtoivat nähdä ihmisen, joita on maailmassa niin
harvoja. Jokaista heitä koristi isänmaanrakkauden tulipunainen,
polttava kukka, josta katkeruus tuoksusi. He kurottivat uteliaina,
paremmin nähdäksensä, ihmiseen, ja kuiskasivat toisillensa
viattomina, posket hehkuvina:
-- _"Ecce homo!"_
Hekin lausuivat siten maailman ainoan oikean ja puolueettoman
puolustuspuheen, mitä voidaan lausua sekä syyttömästä, että rikoksen
tehneestä. He lausuivat ijankaikkisen:
-- _Ecce homo!_ s.o.: katsokaa hänen elämäänsä, sillä kunkin _elämä_
on ihminen itse.
Ja oikeuden kultavaaka teki _oman_ tehtävänsä, ihmiset omansa, ja
elämä nousi ihmisten teoista ja uudisti anteeksipyyntönsä: "Se on
maailman laki."
Toimitus oli lopussa. Tuomarit olivat tehneet sen kysymyksen, johon
ei ainoakaan elävä olento ole vielä osannut vastata, ja sitten
jakaneet oikeutta. Ihmiset olivat nähneet _ihmisen_, ja vanha
Tarvas astui ulos, hartioilla kumara, päässä elämän hopeat: harmaat
suortuvat, ja omasta elämästä kasvanut orjantappura-okainen kruunu.
Hän astui ulos, herjauksien purppuravaippaan puettuna, olalla pilkan
ristinpuu, teatterikiikarien häneen ojentuessa, isänmaanrakkauden
uhritulien suitsutessa katkeruutta ja hänen elämänsä kulkiessa hänen
rinnallansa suurena varjona: _ihmisenä_...
Mutta Harhama katseli _ihmistä_ historian lehdiltä, joiden muste oli
vielä kostea. Hänkin näki hänet silloin, kun sen elämä osotti sitä,
pitäen suuren, kaksisanaisen puolustuspuheensa, hän katseli sitä, kun
Tarvas astui ulos suurena, varjon hänen rinnallansa kulkiessa, elämän
hopeoiden ja kruunun hänen päässänsä loistaessa ja hartiankumaran
painaessa hänen astuntansa raskaaksi. Hän näki sen _ihmisen_ omilla
silmillänsä ja käpertyi hänen ympärillensä.
* * * * *
Pimeät päivät alkoivat. Ukkos-ilman enteet painoivat kansan
hartioita. Savukäärme jakoi viljemmältä antimiansa. Uhritulissa
välähteli jotain kirkasta. Monen mieltä hiveli joku terotettu.
Isänmaanrakkaus purkaantui vihankäärmeiksi.
Tarvas asettui paikoillensa vähän väkensä johtajaksi. Miehet tekivät
työtä, toiset katselivat heitä pettureina.
* * * * *
Kuului taas myrkyllisiä sanoja: "petturi!" Joku jo lausui
epätoivoisena:
-- "Eivät lukot murru _loitsuloilla_, eivätkä salvat _sanoilla_."
Mutta Ruonan Karhu vastasi yhtä järkkymättömänä ja suurena, kuin itse
Tarvas:
-- "Joka miekkaan ryhtyy se miekkaan hukkuu. Kyllä lukot murtuvat
sanalla, mutta _Herran sanalla_. Kestä! Jumala on armossansa Suomen
kansaa karaistakseen tuhlannut niin monta nälkävuotta, että Hän ei
voi sitä enää jättää häviämään!"
Miehet vaikeroivat silloin hätäytyneinä, tuskastuneina:
-- "Meitä pilkataan... häväistään... herjataan."
Mutta Ruonan Karhu vastasi tyynenä:
-- "Voi teitä, jos maailma teitä _kiittää!_... Voi teitä, jos se
teille näinä aikoina kantaa seppeleitä ja kukkia!... Maailman antama
_orjantappuraseppele_ on ainoa oikea... Kaikki muut ovat vääriä,
sillä ne ovat _väärin saatuja_..."
-- "Emmehän me itsestämme vielä niin paljoa... Mutta isänmaa", --
puolustautuivat miehet. Mutta Ruonan Karhu vastasi jäykkänä.
-- "Voi isänmaata, jos ihmiset näinä aikoina teille kukkia kantavat
ja ylistyslauluja laulavat!..."
Se oli Suomen kansan taistelua elämästä ja kuolemasta.
* * * * *
Pohjolan taivasta koristelivat kirkkaat revontulet. Sen metsät
seisoivat pakkasen helyillä koristettuina. Kukkuloita koristivat
valaistut joulukirkot ja metsissä soivat joulukulkuset.
Mutta kaukana vieraassa maassa istuivat maasta karkotetut. He
muistelivat omaisiansa, Pohjolan ihanuuksia, sen joulukirkkoja ja
kulkusia ja lumisia metsiä. Ja kun he niitä muistelivat, kävi mieli
katkeraksi. He olivat näkevinänsä, että isänmaan lumisissa metsissä
kavaltajajoukko kyyköttää joka kuusen juurella, piilotellen, peläten
kuutamovaloa... He katselivat maahan jääneiden tarvaalaisten työtä,
sappikatkerina, vaikenivat ja miettivät ja surivat isänmaansa
kohtaloa. Viimein lausui yksi joukosta synkkänä:
-- "He ovat pettäneet maan..."
Rikoksista alhaisin rikos oli niillä sanoilla loihdittu koolla
olevien eteen ja ripustettu niiden joulupuun oksille. He katselivat
sitä mieli haudan-synkkänä, sanattomina. Nuori Horn nousi
äänettömyyttä katkaisemaan, lukien runonsa: "Kosto":
"Voi konsuleita! He pettivät kansan.
He pettivät maansa ja _möivät_ sen.
He solmivat sille surman ansan.
He polkivat lokaan parhaat sen.
Siis, veljet, käteenne kostonmiekka!
Maan paariasluokaksi kirottakoon
ne, joiden teoilla Suomen hiekka
on tahrattu! Viha nyt leimahtakoon!"
Kuulijoiden silmissä leimusi tuli. Vihan vaatteet heilahtelivat,
nousten savuriepuina isänmaanrakkauden tulesta. Miekan terä valahti
kirkkaana. He näkivät kotiajääneissä maan vaarallisimman vihollisen.
Veljesviha leimahti korkealle sakeana, kuten jokainen rakkaudesta
nouseva lieska...
Yö kului. Oma joulukuusi hävisi näkymättömäksi ja jokainen näki
kaukaisen isänmaansa valoisat joulukirkot ja kotinsa joulukuusen,
jonka ympärillä omaiset istuivat surupukuun puettuina. Hajanaisin,
katkonaisin lausein alkoivat karkotetut neuvotella isänmaansa
pelastuksesta. Nuori Horn lausui:
-- "Venäjän omilta tasangoilta on nouseva rutto ... _suuri_ rutto...
_Meidän_ on pantava sen suuhun hampaat..."
Kaikki ajattelivat. Varova Grotenfelt lausui:
-- "Se rutto voi levitä Suomeenkin ja voi meitä silloin, jos olemme
sen suuhun hampaat panneet!... _Sille_ rutolle on Suomessakin
tarttuma-aineita säilynyt liian paljon..."
Elämä tuntui silloin kiemurtelevan keskustelijoiden edessä niin
monimutkaisena käärmeenä, ettei sen liikkeistä lopulta selvää saanut.
He seisoivat hätäytyneinä, rakkauden polttamina ja siitä lieskana
nousevan vihan kärventäminä, näkivät isänmaan olevan menossa ja
miettivät yhtä ja toista. Kaikki näytti toivottomalta. Jorma Kaatra
lopetti synkän vaitiolon lausuen:
-- "Ja mitä hyötyä siitä olisi, jos panisimme ruton suuhun hampaat,
kun omat miehet karistelivat hampaita pois omistakin ikenistämme."
Musta peikko tuntui ilmestyvän huoneeseen. Jorma Kaatra jatkoi:
-- "Mitä hyötyä on koko hampaista, kun kerran omat miehet katkovat
leukaluiden jänteet: puremishalun?... Miljoona-armeijatkin ovat
turhia, jos päälliköt leikkaavat miesten käsivarsien jänteet
poikki..."
Raudanraskas elämä tuntui painavan kaikkia. Kotimaa näytti petturien
ja peikkojen pesältä. Jorma Kaatra jatkoi:
-- "Ainoa apu on siinä, että Tarvaan väen hartioille heitetään se
kaapu, jossa heitä pelätään, kuin ruttoa, niin että kansa ei päästä
niitä hampaitansa karistelemaan..."
Nuori Horn innostui. Hän istahti pianon ääreen ja lauloi sen
säestyksellä runonsa viimeisen säejakson: