eteen historian lehdiltä lujana, korkeana vuorena, jonka huippua
hän katseli kademielin ja jonka juurien perille hän vaistomaisesti
ikävöi... Ja sillä kallion huipulla seisoi Ruonan Karhu, uskon
sankarina, päässä seppeleenä elämän lahjottama hopeaseppele: harmaat
hapset...
* * * * *
Silloin roihusi koko maa isänmaan uhritulena. Kirkkaana, kirpelevänä
suitsusi sen tulen punainen liekki kaikkialta ja liekinpäässä
leimahteli vihan ja katkeruuden mustanpuhuva väri hienona käärmeen
henkäyksenä. Kansan valittavana oli, joko taipua, tai ei. Elämän
armottomuus nousi suurena. Se nousi _koko_ kansan hartioille. Se ei,
kuten halla, kiertänyt taloa, mennyt yhden ohi. Koko kansa kysyi
yhtenä miehenä:
-- _"Mitä tehdä?..."_
Ja kansan edessä seisoi suuri elämä ja vastasi ivahymy huulilla:
-- "Te kurjat ette tiedä mitä tehdä. Minä sanon sen teille: Joko
teidän täytyy minut uudeksi luoda, tai sitten teidän täytyy totella
näitä minun _nykyisiä_ kivikouriani... Valitkaa!"
Ja kansa hätäytyi ja sekaantui yhä enemmän. Se tiesi, ettei se yksin
voi luoda elämälle uusia kivikouria. Sen se tiesi. Mutta se _ei_
tiennyt, minkälaiset tulevat elämän _uudet_ kivikourat olemaan...
Kansa alkoi silloin valita kahden pahan välillä, sotkeutui
valintaansa ja hajosi ja hätääntyi...
Sillä välin oli Viikin Rooland keskustellut miestensä kanssa ja
lausunut niille:
-- "Kysymys on nyt esi-isiemme viimeisestä vallasta vierailla
rannoilla... Sen lisäksi tulee, että tämä maa on jo meidän
_isänmaamme_."
Niistä sanoista tuoksahti jotain vanhaa ja maineikasta. Vanhan
viikinkilaivan kunniakas keula näytti kohoavan uljaana ja lähtevän
ylpeänä halkomaan historian hyrskeitä. Rooland Viik jatkoi:
-- "Viikinkipäällikkö ei ole koskaan vielä _kerjännyt_ valtaa, tai
ostanut viikinkimainetta ja valtaa muulla, kuin raudalla ja omalla
kunnollansa."
Hänen miehensä kuuntelivat korskeaa puhetta ylpeinä. Heidän eteensä
ilmestyivät vanhat viikinkipäälliköt muinais-ajan tamineissa. Ne
nousivat historian takaisista haudoista rautaisina, karaistuneina,
sankarillisina. Muinaisuuden home tuoksahti heistä niin kunniakkaana
ja sankaritarut loistivat heidän kruunuinansa. Viikin miehet
seisoivat sen edessä ihastuneina, ylpeinä. Rooland Viik Jatkoi:
-- "Suomi on meidän sankarillisten esi-isiemme verellä ostettu maa.
Lähes kolme-neljännestuhatta vuotta on kulunut siitä, kun esi-isiemme
mainehikkaat laivat laskivat Suomen rantaan ja viikinkilippu
nostettiin täällä suuren viikinkivallan merkiksi..."
Harmaa muinaisuus kohosi hänen miestensä eteen yhä suurempana. Sen
homeet hohtivat ja aseiden kalske ja sankarilaulut kuuluivat, kertoen
ikivanhojen aikojen suuruudesta.
-- "Siitä asti", -- jatkoi Rooland Viik -- "olemme me tätä maata
hallinneet. Kun Normandia ja muut olivat menetetyt, liehui täällä
vielä esi-isiemme lippu."
Suuren vallan loisto avautui kuulijoille. Se nousi aaveena harmaasta
muinaisuudesta. He ihastuivat. Puhuja jatkoi:
-- "Me emme saa häväistä esi-isiemme kirkasta mainetta.
Viikinkipäällikkö ei koskaan _luovuta_ laivaansa. Se menettää sen."
Hän puhui, kuin olisi seisonut vanhan viikinkilaivan päällikkönä,
hartioilla muinaisuuden maineikas homevaippa. Kuulijoille avautui
suuri menneisyys yhä kirkkaampana. Sieltä näkyi Tor ja Odin, jotka
joivat Valhallassa simaa muinaisten sankarien kanssa. Ja he tahtoivat
olla niiden sankarien oikeita jälkeläisiä, niiden viimeisiä. He
ymmärsivät Rooland Viikin puheellansa tarkottavan, että heidän on
kernaimmin poistuttava, kuin taivuttava. He lausuivat johtajallensa:
-- "Oikein! Me seuraamme sinua."
Mutta kaikki he tunsivat elämän raskaan painostajaisen
hartioillansa. Heidän innostajanansa, sinä, joka puhalsi voimaa
heidän nykyisyyteensä, oli harmaa, homeinen muinaisuus. Mutta sen
puhalluksena tuulahteli kalmanhaju: Koko suuri, loistava valta oli
tomuna, Normandia ja muut muistona, sankarit maanmultana, heidän
hautansa tuntemattomat. Yksinpä ijankaikkinen Valhalla oli hävinnyt,
kuolematon Odin, vanhojen viikinkien elämän herra, oli enää tarua
ja voittamaton Tor oli hävitetty. Se suuri kalmanhaju sieramissa
elämänvoimana lähtivät he sitä elämää vastaan, joka ahnurina joka
hetki syö oman itsensä ja syntyy siitä ruuasta uudeksi, syödylle
osalle tuntemattomaksi, usein sille poltinraudaksi.
Sen jälkeen puhui Rooland Viik miestensä puolesta:
-- "Suomen yhteiskuntajärjestyksen peruskivenä on Moorankivi. Sille
kivelle on laskettu Suomen aatelin, porvarin ja kansan vapaus ja
itsehallinta. Siltä kiveltä jatkuvat meidän perintökirjamme. Suomen
kansa ei saa tuumaakaan siltä kiveltä väistyä. Se ei saa totella
ainoatakaan sanaa, minkä peruskivenä ei ole Moorankivi. _Menetettyä_
laivaa voidaan vaatia takaisin, vaan ei _luovutettua_. Suomen
kansan täytyy hakea pelastus ja turva Moorankiveltä. Sille kivelle
perustuvasta laista ei se saa rahtuakaan väistyä. Kernaammin on sen
väistyttävä maastansa."
Ja hänen miehensä katselivat taas ihastuneina johtajaansa, koko
maailman viimeistä oikeaa viikinkipäällikköä. Muidenkin eteen
avautui puheesta harmaa muinaisuus, kuin täyteen haudattu, unohdettu
hautausmaa, johon haudatuista kuolleiden luista nykyinen elämä
johtuu. Siltä hautausmaalta johtuivat Suomen vapauden rihmat, joiden
keränpohjallisena tuntui olevan Moorankivi, jonka luona muinais-ajan
viikingit valitsivat kuninkaansa vapaina miehinä, suunnittelivat
ryöstöretkiä ja vallotuksia ja hajautuivat niille, kulkien Europan
kauhuna ja sen rannikoiden herroina.
Nyt seisoi historian haamu heidän edessään, sakset kädessä ja
vapaudenrihmat saksien välissä. Se uhkasi leikata ja temmata
nykyisyyden muinaisuudesta, kuin lapsen äidin rinnasta.
Kansan eduskunnassa olivat taas kaikki vaiti. Vanha Tarvas oli vielä
ääneti ja useat katsoivat Vaarnan Ristoon kuin kysyen: "Onko Viikin
Rooland oikeassa?"
Mutta Vaarnan Ristokin oli vaiti. Hän mietti ja taisteli
taisteluansa. Hän etsi vielä luotteita lovista, kuten vanha
Tarvaskin. Lopuksi hän lausui, miettivänä ja varovasti, ikäänkuin
omille miehillensä:
-- "Moorankivelle... Kyllä... Niin... Jos kenellä ei ole muuta
menetettävää, kuin laiva. Mutta tässä maassa on niitä, jotka
menettävät laivansa kanssa myös veden ja sataman ja joilla ei ole
satamamaata toisella rannalla..."
Kansa alkoi sotkeutua ajatuksiinsa. Isänmaan uhritulet paloivat
punakirkkaina, liekinpäässä mustanpuhuva vihanväri, ja elämä seisoi
kaikkivaltiaana uhritulilla punaiseksi sirotellun, yhtenä ainoana
kaskitulena roihuvan maan keskellä...
Viimein puhui vanha Tarvas. Hän puhui jäykkänä, varmana, suurena. Hän
puhui:
-- "Minun ajatukseni on, että suomensuvun on etsittävä pelastusta
muustakin kuin yksinomaan laista."
Kansan edustajien jokainen hermo jännittyi. Vanha Tarvas jatkoi:
-- "Kansan elämä ei ole kätketty sen lakiin ja laintauluihin, vaan
kansan omaan henkeen..."
Nuori, lahjakas Ritala kiehahti. Isänmaanrakkauden uhrituli leimahti
hänessä. Hän keskeytti:
-- "Väärin! Kansan täytyy, jos se tahtoo elää, suojella lakejansa,
kuin silmäteräänsä..."
Viikin miehet ja koko edustajajoukko kuuntelivat synkkinä. Tarvas
jatkoi jäykkänä:
-- "Kansan täytyy säilyttää _elämäänsä_, eikä lakejansa. Se on kansan
korkein ja ainoa siveellinen käsky ja velvollisuus. Sen täytyy sitä
tehdessä lyödä sirpaleiksi laintaulunsakin..."
Kaikki joutuivat ymmälle. Mutta vanha Tarvas jatkoi suurena:
-- "Sen täytyy uskaltaa elämäänsä ja olemustansa säilyttäessä lyödä
rikki kaikki laintaulut, kuten Mooses teki. Sillä uudet lait voi
kansa luoda, jos se on pelastanut elämänsä, mutta se ei voi luoda
uutta elämää, jos se on entisen menettänyt laintaulujen tähden..."
Historian lehdeltä tuoksahti Harhamalle sitä suurta, jota hän janosi.
Hän imi Tarvaasta Mooseksen monumentaalista suuruutta, imi sitä, kuin
maitoa sudesta.
Tarvas jatkoi yhä selvemmin:
-- "Jos kansa on pelastanut elämänsä, on se pelastanut _kaiken_,
lakinsakin. Jos se lakiensa tähden uhraa elämänsä, uhraa se samalla
lakinsa."
Se tuntui oudolta, käsittämättömältä, mutta Tarvas jatkoi jäykkänä,
varmana:
-- "Kyllä Mooses olisi voinut pelastaa laintaulut, vaikka kansa
olisikin palvellut kultaista vasikkaa, mutta hän ei _siten_ olisi
voinut pelastaa niiden _henkeä_. Lyömällä rikki _taulut_ pelasti hän
_lain_..."
Elämä aukeni monen kuulijan eteen tulta suitsuavana Siinainvuorena.
Tarvas jatkoi:
-- "Suomen kansan tulee tietää, että kansojen välillä ei ole muuta
tuomaria, kuin käsivarsi, silloin kun niiden lain tulkinta ja pyyteet
joutuvat ristiriitaan. Siksi tulee meidän lukea ei ainoastaan omat
käsivartemme, vaan myös _vastustajiemme_ käsivarret, ja sen mukaan
toimemme ohjata..."
Kaikki ymmärsivät mitä Tarvas tarkotti.
-- "Oikeuden kanssa tinkimistä", -- kuului ääniä Viikin miesten
joukosta. Vanha Tarvas jatkoi viisaana:
-- "Suomensuku ei saa koskaan ostaa yhdestä vieraasta orjuudesta
vapautusta toisella vieraalla orjuudella. Sen on hankittava kaikki
omalla kunnollansa."
-- "Kuulkaa! Kuulkaa!" -- huudahtelivat jotkut Tarvaan miehet. Mutta
Viikin miehet istuivat synkkinä. He ymmärsivät puheen vieraasta
vallasta. Tarvas jatkoi:
-- "Kansan täytyy imeä ravintonsa _omista rinnoistansa_. Niistä
rinnoista se ei saa erota ja lähteä etsimään emintimän rintaa."
Hän seisoi kansansa edessä sitkeänä, alistuvana, kuin naarassusi
nälkäisen penikkansa edessä, tarjoten sille utariansa imettäviksi.
Kaikkien täytyi vaieta. Rooland Viik ei häntä ymmärtänyt. Hän lausui:
-- "Tarvas tahtoo johtaa kansan rämesoille, pois oikealta vapauden
peruskiveltä: Moorankiveltä."
Tarvas oli valmis vastaamaan. Hän lausui:
-- "Tässä maailmassa ei ole yksikään kansa pelastunut muuttamalla
pois maastansa vieraille maille. Halla on kestettävä ja raesade
kannettava omalla konnulla. Jos Suomen kansa aikoo elää, ei se saa
konnultansa poistua raesadetta pakoon, vaikkapa rakeina sataisi
Moorankiviä taivaasta."
Viikin miehet istuivat synkkinä. Isänmaanrakkauden uhritulet
paloivat. Nuori Ritala leimusi lieskana. Hän lausui:
-- "Pitäisikö meidän ruveta oikeuksillamme kauppaa käymään?...
Pitäisikö meidän ruveta tinkimään perustuslaeistamme?..."
Kansan edustajat odottivat vastausta ja vanha Tarvas vastasi
järkkymättömänä:
-- "Kansan täytyy henkensä tähden uskaltaa suurempiakin kuin
_keskustella_. Sen täytyy myös uskaltaa keskustella hallitsijansa
kanssa, yksinpä perustuslaeistansakin."
Koko maa kuuli, mitä Tarvas puhui. Kansa seisoi historian ja elämän
edessä, kuin Israelin kansa Siinainvuoren juurella. Se elämä näytti
pursuavan tulta ja hävitystä. Vihan mustanpuhuva väri tummeni
isänmaanrakkauden uhritulen liekinpäässä. Moni ei ymmärtänyt Tarvasta.
Mutta Viikin Rooland itse ymmärsi, mistä nyt oli kysymys. Nyt oli
alkava vanhan viikinkivallan elämän ja kuoleman kamppailu. Hän
oli luottanut Tarvaan väkeen, oli aikonut sen avulla kukistaa
rautaisen kasakan, mutta nyt oli Tarvas antanut väellensä selvän
käskyn: "Miehet! Molempia vastaan!" Nyt oli syntyvä kolmintaistelu,
jossa jokainen taisteli kahta vastaan suomensuvun isäntävallasta.
Vastatusten seisoivat muinais-aikojen veriviholliset, jotka
monisatavuotisilla verisillä taisteluilla olivat kohtalonsa toisiinsa
sitoneet ja sitten kokonaisen aikakauden levänneet ja koonneet voimia
yksinomaan tätä aavistettua taistelua varten. Rooland Viik tiesi,
ettei hän omilla voimillansa voi mitään ja siksi päätti hän vallata
Tarvaan väen.
Ja häntä poltti se rakkaus, joka tulikukkana koristi koko Suomea.
Hän näki, että viikinkivallan ikivanha kukkanen oli Suomen rannalla
lakastumaisillansa, joutuva toisten raastettavaksi. Se kukka
oli hänestä Suomen rantojen koristus, Suomen akkunalle asetettu
punakukka, joka punasi koko akkunan ja teki siten koko Suomen
maailman kadehdittavaksi. Tarvas, joka tarttui siihen kukkaan
arkailematta, kovin kourin, tuntui hänestä maansa akkunalla kasvavan
kukan riistäjältä. Hän lausui Tarvaan puheen johdosta:
-- "Minua kummeksuttavat Tarvaan ajatukset. Minä olen tässä jo
lausunut, mikä kivi on Suomen yhteiskuntajärjestyksen, aatelin ja
kansan vapauden peruskivi, enkä tahdo asiasta pitemmältä puhua. Siltä
kiveltä johtuvat Suomen kansan vapauden rihmat... Lisäksi huomautan,
että se joukko häviää, jonka johtaja taisteluun lähtiessä likaa
lippunsa."
Taistelu oli alkanut. Suomen kansan harmaapää johtaja oli valmis. Hän
lausui:
-- "Suomen kansan vapauden rihmat on _leikattu poikki_ Moorankiveltä
käsin... Sillä kivellä seisten on kehrätty Suomen kansan orjanyörit.
Jos ne nyörit milloin katkeavat, ei Suomen kansa saa lähteä vapautta
tavotellessansa solmiamaan niitä uudelleen siihen Moorankiveen, josta
käsin on poikki leikattu se vapaus, joka huokuu suomensuvun suurista
homehtumista: sen muinaisuudesta, Kalevalasta, jonka syntyaikoina
Suomen mies oli _maailman vapain_ ihminen."
Niistä sanoista levisi suomensuvun koko suuri muinaisuus, nousi
homeisena, salaperäisenä, syvänä, noitien ja henkien maailmana, jolle
ei ole vertaa maailmassa. Sieltä kuuluivat vanhat runot ja kanteleen
soitto ja jumalien haamut kulkivat ihmisten rinnalla, Tarvas osotti
sitä näkyä, lausuen:
-- "Meidän ei tarvitse lähteä orjuuttajiemme Moorankiveltä vapautta
noutamaan, kun omassa muinaisuudessamme on vapaus, semmoinen, että
jumalatkaan eivät ole ihmistä ylempänä, vaan kulkee Suomen mies
niiden vertaisena."
Ja hän seisoi kuin kuningas, elämän värjäämät harmaat hiukset
kruununa, kädessä sakset, valmiina poikki leikkaamaan Moorankiveltä
juoksevia vieraan vallan rihmoja. Hän jatkoi suurena:
-- "Minä olen Moorankivestä kuullut ja tunnen sen kiven. Mutta
suomensuvun, joka on kerta kestänyt Moorankiven iskun, ei tarvitse
lähteä siltä kiveltä hakemaan turvaa. Se löytää sen omasta
povestansa."
Suomalaiset, koko kansa, kuunteli mieli jännitettynä. Tarvaan suusta
tuntui puhaltavan muinaisuuden tuttu, miellyttävä homeenmaku. Kansa
näki edessänsä sen hetken, jolloin Moorankivi putosi pilvestä ja
murskasi Suomen vapauden. Se näki vanhan, vapaan kansan polvistuvan
verissäpäin Kupittaan lähteelle, vieraan vallan lippujen liehuessa,
ja sen miekkojen välkkyessä. Se näki esi-isiensä makaavan verissään,
vapauden ja jumaliensa puolesta kaatuneina sankareina. Se näki
eloonjääneiden polvistuvan Kupittaan lähteen ympärillä ja polvillansa
ottavan ranteisiinsa Ruotsin vallan lujat orjaraudat. He tunsivat
niiden rautojen puristavan ranteitansa... näkivät niiden hankaaman
vereslihan... He näkivät vanhat jumalansa maanpakoon tuomittuina,
vieraan vallottajan karkottamina, ja monet ihailivat taas Tarvasta,
joka oli sen oivaltanut ja osottanut.
Tarvas jatkoi tyynenä:
-- "Täällä puhutaan lippunsa likaamisesta... Lippunsa likaa
ainoastaan se johtaja, joka asettaa väkensä vieraan käytettäväksi ja
Suomen miehille ovat vieraita kaikki muut, paitsi he _itse_..."
Ja molemmat miehet seisoivat vastatusten, kuin kaksi kuningasta:
Tarvas nykyisyyden ruhtinaana ja Rooland Viik muinaisuuden suurena
viikinkipäällikkönä. Jälkimäinen ikäänkuin saattoi historian hautaan
suuren muinaisuuden perintöä ja Tarvas nosti haudasta Suomen
muinaisuutta, osotti sen suuruuden, sen loistavat, salaperäiset
homeet, sammaloituneet vapaudenlähteet ja viisauden ja jumalat.
Mutta se muinaisuus, johon molemmat vetosivat, jota Tarvas nosti
haudasta, Rooland Viik sinne saattoi, se muinaisuus, jonka molemmat
panivat rakenteensa peruskiveksi, kuin olisi se ikivuori, se
muinaisuus saarnasi kaikenhäviotä ja todisti kaikenhäviön voimaa.
Se todisti sitä homehtumillansa, kuolleilla jumalillansa ja oraan
itsensä häviöllä.
Se oli historiallisen elämän suuri peruskivi. Suurena seisoi Tarvas
sillä kivellä, sillä häviön saarnaajalla ja sen todistajalla, ja
osotti kansallensa elämänpolkua, kuin vanha tietäjä ja ruhtinas.
-- "Se on meidän Tarvas", -- murahti joku Taivaan miehistä.
Jotkut jo ymmärsivät johtajaansa, mutta eivät kaikki. Keskustella
perustuslaeista! -- se oli monesta uskallettua... liikaa... se
oli pahempaakin: petturuutta. Mutta ne, jotka häntä ymmärsivät,
valmistuivat suomensuvun viimeiseen suureen taisteluun, joka oli
ratkaiseva Viikin ja Tarvaan väen välillä.
Ja yhä kirkkaampina ja kuluttavampina paloivat isänmaan uhritulet.
Niiden liekinpäässä sinerti jo hienona sinivärinä katkeruus omia
kohtaan. Se siniväri vilahteli heikkona, tuskin huomattavana, mutta
polttavana. Rooland Viik puhui taas:
-- "Minä toivon, että ainakin se aateli, joka juurtaa itsensä aina
viikinkikauden hämärimpiin aikoihin ja on pysynyt peruskivellensä
uskollisena vuosisatojen halki Folkunga-, Vaasa- ja muiden
kuningassukujen vaihdellessa, ei tahraa kilpeänsä."
Mutta vielä itsetietoisemmin ja suurempana vastasi vanha Tarvas:
-- "Se aateli paetkoon kilpeänsä suojelemaan Moorankivelle! Mutta
tässä maassa tarvitaan toinenkin aateli: semmoinen, joka uskaltaa
jäädä tänne, kun maan etu sitä vaatii, ja joka uskaltaa uhrata
kilpensäkin maan ja kansan tähden, aateli, joka on valmis ja uskaltaa
tahratakin sen aikalaistensa silmissä, varmana, että historia, joka
näkee syvemmälle, kuin nykyisyys, on sen näennäisen tahran poistava."
Kun kaikki vaikenivat ja olivat ymmällä lisäsi Tarvas:
-- "Se aateli likaa kilpensä, joka kilpensä puhtautta suojellessa
unohtaa velvollisuutensa kansaansa kohtaan... Ja se aateli pettää
joukkonsa, joka ei ilmota joukollensa, kuinka monta käsivartta on
sillä ja montako niitä on vastustajalla, vaan vie joukkonsa omaa
kilpeään kirkastamaan umpimähkään turmioon..."
Niin oli alkanut kolmintaistelu, jossa kaksi taisteli kutakin yhtä
vastaan. Kaikki ne kolme taistelivat Suomen kansan kruunusta. Mutta
elämä seisoi suurena, mykkänä, näkymättömänä, imi siitä taistelusta
voimaa rintaansa, syntyi siitä ja samalla ohjasi sen kulkua.
Ja kaksi katkeraa vastustajaa: itsetietoisen suomensuvun ensimäinen
varsinainen johtaja ja kuuluisien viikinkien jälkeläisten johtaja,
viimeinen oikea viikinki, katsoivat toisiansa silmiin jäykkinä ja
ylevinä. Kumpikin tunsi kutsumuksensa suuruuden ja joukkojensa
voiman. Se oli yksi lähes seitsemänsataaviisikymmen-vuotisen
kamppailun suurista loppukohtauksista. Kaksi aatelia oli puhunut Ja
mittelivät nyt toisiansa. Kolmintaistelun sotasana oli lausuttu.
-- "Aateli ei keskustele oikeuksistansa", -- lausui Viikin Rooland
ylenkatseellisesti.
-- "Ei _maaton_ aateli. Mutta on aateli, joka uskaltaa maansa tähden
mistäkin keskustella, uskaltaa enemmänkin kuin keskustella", --
lopetti vanha Tarvas.
Eduskunnassa vallitsi lyijynraskas äänettömyys. Viikin Rooland ja
hänen miehensä odottivat kestääkö Tarvas iskun, jonka nimi on:
"petturi", jaksaako hän estää väkensä karkaamasta. Nuori, lämmin
isänmaan ystävä Ritala kiehahti. Hän ei ymmärtänyt Tarvasta. Hän
lausui:
-- "Mutta, horna periköön, Tarvas!... Pitääkö meidän taisteluun
lähtiessä myödä sarvemme? Pitääkö meidän viskata pois
_mielenjäykkyytemme?_..."
Kaikki odottivat, kuin tulisilla hiilillä. Mutta tyynenä lausui vanha
kanto:
-- "Suomen kansa ja sen kirkko ovat todistuksena siitä, että sarveton
ja hampaaton on ennenkin voittanut... Koko maailman historia on
siitä todistuksena: Kartago on hävinnyt, mutta Galilei, joka luopui
sarvistansa, on voittanut... Mitä? Enempiäkö todistuksia tahdotte?
Hyvä! Voittanut on Jeesus Kristuskin, joka sanoi Pilatukselle
ainoastaan: 'Sinäpä sen sanoit', mutta Israel, joka sanoi samalle
vallalle enemmän -- toisin sanoen: 'ei keskustellut', on hävinnyt",
-- vastasi Tarvas tyynesti.
-- "Hyvä!" -- kuului joku ääni Tarvaan väen seasta. Vanha johtaja oli
kestänyt ensimäisen suuren iskun, vihjauksen: "petturi", mutta hänen
väkensä oli siitä iskusta heikontunut. Ritala oli kuullut vanhan
johtajan puhetta verta vuotavin sydämin ja luopui Tarvaasta, kokosi
hänen epäröivät miehensä ympärillensä ja puhui heille:
-- "Miehet! Konsulit ovat pettäneet meidät. Me olemme luottaneet
heihin, kuin Israel Moosekseen. Me uskoimme, että vanha Tarvas ja
Ruonan Karhu eivät väisty ja lähde kiertelemään Punaisenmeren rantoja
pitkin turman räme-soille. Mutta mitä näemme? Kun vaara lähenee,
kun tulee takatalvi, pukeutuu Ruonan Karhu valkeaan jänisnahkaan ja
Tarvas-tervaskanto taipuu, kuin pajunvesa. Efialtes kavalsi..."
-- "Ei... Ei... Ei... Ei... Liikaa!" -- keskeyttivät jotkut. Ritala
kiivastui ja jatkoi:
-- "He _kavaltavat_, sanon minä. He kavaltavat enemmän kuin
Efialtes, joka kavalsi ainoastaan sotajoukon. Nämä kavaltavat kansan
_oikeuskäsitteen_ ja siveellisen tarmon ja kansan kunnian."
-- "Mutta mitä meidän on tehtävä?" -- kysyivät miehet synkkinä.
Kavaltajan synkkä haamu oli loihdittu heidän eteensä. Värisevä kansa
näki peikkoja. Jokainen näytti toisestansa petturilta. Ritala Tarvaan
mielestä ja Tarvas Ritalasta.
-- "Mitähän on tehtävä?... Viikin Rooland on puhunut kuin mies.
Meidän on liityttävä hänen joukkoonsa", -- vastasi Ritala, leimuten
kuin tappurakuontalo isänmaanrakkauden tulena.
-- "Viikin Roolandin väkeen!... Ei!... Hyvä!... Ei!... Hyvä!"
-- kuului joukosta sekaisin. Pitkä tuskallinen aikakausi, jonka
Suomen kansa oli soutanut vierasta viikinkilaivaa, halveksittuna,
sorrettuna, laivan isäntien käskettävinä, nousi monen silmien eteen
varottava sormi pystyssä. Käsissä tuntui vielä kahleiden paino ja
kaikkialla näkyi niiden vereslihalle hankaamia kalvosimia.
Mutta Ritala tuprusi isänmaanrakkautensa tulen savuna. Hän jatkoi:
-- "Juuri niihin"...
-- "Mutta kansa ei seuraa", -- keskeyttivät miehet, joita
isänmaanrakkauden tuli poltti ja joiden kalvosia vieläkin hankasivat
suuren viikinkivallan niihin takomat kahleet.
-- "Kansa _seuraa_... se seuraa, sanon minä... Sillä on vielä kunnia
jälellä. Sanon _vielä_... Meidän on kulettava sitä tietä ja Viikin
väen avulla hukutettava faaraon vaununpyörät, ja sitten kun vaara on
ohi, teemme selvän Viikin väen vallasta, ymmärrättekö?"
-- "Kuulkaa!... Kuulkaa!... Hyvä!... Hyvä!" -- vastasi osa
epäröivistä. Toinen osa vaikeni. Ritala jatkoi isänmaan tulien
hohtaessa ja itse kiemurrellen oman uhritulensa savussa ja lieskassa:
-- "Laillisuus on Suomen kansan peruskivi. Siltä me taistelemme,
kulemme tiemme suoraan, kuin Mooses, emmekä lähde Ruonan jäniksen
tavoin rämpimään suden jälestä rämesoita pitkin..."
-- "Hyvä!... Hyvä!... Hyvä!" -- huusivat monet liittyvät. Heistä
näytti vanha Tarvas jo sudelta, joka petturina hiipii vuoren
rotkoteitä myöten vihollisen puolelle, jättäen sudenhajunsa
tienviitaksi viholliselle. Mutta toiset epäilivät Ritalaa, kolmannet
kaikkea.
Ja ne jotka yhtyivät Ritalaan, liittyivät hänen johdollansa
Viikin väkeen. Toiset palasivat takaisin Tarvaan luo ja kolmannet
epäröivät...
Harhama käänsi historian lehtiä. Uusi tuuli oli häntä temmannut.
Hän pyöriskeli sen tuulitornissa. Hän sotkeutui taas epäilyihinsä.
Mutta samaten kuin hänellä uskonnollisessa kysymyksessä oli epäilyn
pohjana vaistomainen halu päästä kieltämykseen, niin oli hänellä
nykyisen epäilynsä perusteena halu saada Tarvaan asia itsellensä
kirkastetuksi. Se halu oli kehittynyt tuleksi siitä kipinästä, jonka
häneen heitti pallopelissä loukattu Irmas.
* * * * *