yksityiskohdissa, vaan suurissa piirteissä, varsinkin sen harmaa
muinaisuus. Nyt selaili hän taas sen tutulta tuoksahtavia lehtiä.
Hän sieppasi sieltä kuivan tosiasian, puhalsi kuolleisiin tapauksiin
hengen ja muodosteli niistä oman mielikuvituksensa vallattomia,
kiehtovia kuvia, tarttuen itse niiden kiehteiden näkymättömiin
satimiin. Ja kaikkea tutkittavaansa katseli hän sen ihmisen silmillä,
johon hänet oli käpristänyt pikku Irmas ja myöhemmin joukkoihmisen
riidat.
* * * * *
Kasakka ilmestyi historian kirkkaalle taivaanlaelle. Se ilmestyi
sinne, kuin päivänkangastus ja hohtava salama hehkui kasakan
piikinpäässä punaisena kukkana...
Suomessa vavahti silloin väki. Mies seisoi sanattomana ja vaimo repi
tukkaansa epätoivoisena. Tytär katsoi isäänsä ja poika äitiinsä ja
lattialla leikkivä lapsi keskeytti leikkinsä hämmästyneenä...
-- "Kasakka!" -- lausuivat kaikki hämmästyneinä...
-- "Kasakka!" -- sopersi lapsi lattialla.
Historian kello kävi käyntiänsä. Kansat liikahtelivat sen
rattaina. Ne liikahtelivat hitaasti, nytkähdellen hampaittensa
toisiinsa tarttuessa. Ne mittailivat ihmiskunnan kehitystä, kuin
kello vuorokautta. Ne jakoivat sitä aikakausiin ja itse loivat
jaettavansa...
Ja suuren kellon jousta veti vireeseen näkymätön käsi... Ja koko
kello kieppui auringon ympäri avaruuden ihmeellisen kellon huimaavana
heilurina...
Kello kävi, Kasakkakangastus kohosi ylemmä. Suomessa seisoi yhä mies
sanattomana ja vaimo siunasi itseänsä ja kokoili talonsa avaimia.
Lapsi leikki lattialla, mielessä peikonpelko, suussa itku ja sopersi:
-- "Äiti!... Kasakka tulee..."
Se oli niinä aikoina, jolloin riidan syyt lymyytyivät Suomen soihin.
Mutta kasakka kohosi ylemmä, lähestyi lähemmä. Se ratsasteli
jo Suomen maita, piikinpää tulipunaisena. Se ilmoitti, että
mahtavan Venäjän Tsaari tahtoo tehdä muutoksia Suomen oikeuksien
perintökirjoihin, muuttaa Suomen kansan oman konnun papereita...
Silloin tyrmistyi mies, ja vaimo hätäytyi ja lausui:
-- "Joko on meidät Herra hylännyt?"
Salama oli iskenyt heihin kasakan terävästä piikinpäästä. Kaikki
seisoivat sanattomina. Kasakka jatkoi rauhallisena:
-- "Tsaari käski niin sanoa..."
Kaikki seisovat vieläkin salaman lyöminä. Ei kukaan tietänyt, mitä
vastata. Silloin astui joukosta esille hinterä mies, Risto Vaarna, ja
lausui kasakalle arvokkaasti:
-- "Sano Tsaarille, että meidän ikivanhat perintökirjamme ovat
Tsaarin itsensä vahvistamat ja hän ei voi niitä muuttaa ilman meidän
suostumustamme. Hän ei voi muuttaa niissä piirtoakaan. Meidän
perintökirjastamme voi Tsaari ainoastaan keskustella ja sopia
kanssamme, mutta ei meitä käskeä. Hän on oman sanansa sitoma."
Miehet hämmästyivät hinterän Riston rohkeutta ja ihailivat hänen
miehekästä puhettansa. Kasakkakin katseli häntä hölmistyneenä
hevosensa selästä. Hän ei ollut moista ennen kuullut, sillä hänen
maassansa oli kuuliaisuus korkein hyve. Oudostuneena murahti hän:
-- "Tämä on Tsaarin käsky."
Vaarnan Risto lausui silloin taas joukon puolesta kasakalle:
-- "Maailmassa on kaksi suurta sanaa, joita ei voida rikkoa, jollei
tahdota ottaa peruskiviä pois rakennuksen nurkan alta. Toinen
niistä sanoista on Tsaarin sana, toinen kansan sana. Suomen kansa
on antanut Tsaarille sanansa. Se on sen sanan sanonut kirkoissansa,
Jumalansa alttarin edessä, ja se pitää sanansa pyhänä. Saman Jumalan
edessä ovat Venäjän Tsaarit kansansa puolesta vahvistaneet meidän
perintökirjamme, ja siitä sanasta me kiini pidämme, sillä se on
lähinnä Jumalan sanaa. Sano Tsaarille, että Suomen kansa ei poikkea
velvollisuutensa tieltä."
-- "Hyvä on!" -- vastasi kasakka ja ratsasti pois. Hän ei ollut
ennen kuullut moista puhetta ja ihmetteli hinterän Risto Vaarnan
miehuutta. Harhama oli lukenut suuren lehden historiasta ja käpertyi
Vaarnan Riston ympärille ja katseli jo kaikkea hänessä niin likeltä,
ettei silmä yhtä toisesta erottanut, vaan näki kaiken kokonaisena,
huikaistun silmän valossa.
Mutta Vaarnan Risto kohosi heti ensimäisiksi kansan vanhinten
joukossa. Kaikki katsoivat häneen ihastuneina, ylpeillen hänestä,
nähden hänessä kansan turvan, sen tulevan suuren johtajan...
Niinä aikoina johti Suomen kansaa heimovanhus, vanha, viisas ja
varova Tarvas. Hän oli itsetietoiseksi heränneen Suomen kansan
ensimäinen johtaja. Suuri Vipunen oli hänelle kansan valmistanut,
herättänyt sen ja lausunut sen elinsanat. Hän oli kohonnut
kansankuninkaaksi kenenkään korottamatta. Hänen päässänsä säteili se
kruunu, jota ei mikään mahti voi anastaa, ei ottaa: Hänen päässänsä
säteili se kruunu, jonka hohde lähtee sen kantajasta itsestänsä, se
kruunu, joka kasvaa kantajan omasta päästä...
Hän oli ikänsä taistellut suden sitkeydellä vanhojen Ruotsin
viikinkien jälkeläisten valtaa vastaan, kukistellen niiden vierailun
maihin perustetun vallan viimeistä jäännöstä. Viime mainituita johti
Suomen ja koko maailman viimeinen oikea, suuri viikinki, Rooland
Viik, eli Viikin Rooland. Hän edusti viimeistä viikinkivalloituksen
valtaa, seisoi suuren perinnön hoitajana koko maailman edessä, nähden
jo himmeästi, että hänen osallensa on tuleva harvoille suotu kunnia:
saada seistä suuren vallan viimeisenä kuninkaana, jättää perintö
puhtaana uudelle elämälle, kantaa se historian armottoman tuomarin
eteen, kuolleena kirjoihin merkittäväksi.
Rooland Viik oli vanhan Tarvaan voimallisin vastustaja. Se kantoi,
samoin kuin hänkin, päässänsä sitä kruunua, joka kasvaa miehen omasta
päästä: sitä kruunua, jonka muodostavat miehelle hänessä omassa
itsessänsä _mies_ ja _ihminen_ yhdessä. Sen kruunun muodostaa neljän
sanan sisältö: _Hän on kansansa paras_.
Mutta vanhan Tarvaan vierellä seisoi hänellä apuna vanha Aatu Karhu
eli Ruonan Karhu. Hän oli Suomen Mooses, joka seisoi uskonkalliolla,
kädessä Jumalan käskyt ja puhui kansalle, armotta, kuin Mooses
palattuansa Sinain vuorelta, kultaisen vasikan uhritulille.
Vanha Tarvas oli kasvattanut Suomen suvun miehistä taitavia purje- ja
perämiehiä, sitä päivää varten, jolloin hän onnistuisi kukistamaan
Viikin Roolandin ja karkottamaan hänen miehensä viikinkivaltalaivan
purjeista ja peräsimestä. Kaikki oli hänellä valmiina sen päivän
varalta. Sitten oli tämä suvun suuri johtaja alkanut etsiä itsellensä
seuraajaa. Hän oli sitä varten tutkinut omat poikansa ja koko
kansan pojat. Sitä tehdessä pisti hänen tietäjäsilmäänsä hinterä
Vaarnan Risto ja hän hylkäsi omat poikansa ja valitsi itsellensä
"kuninkaanpojaksi" Riston, jota hän alkoi kasvattaa seuraajaksensa.
Hän itse ravitsi häntä henkensä parhaalla, kuin naarassusi Romulusta.
Kun hän nyt näki valittunsa ensi kertaa astuvan kasakan eteen
puhumaan kansan nimessä ja kuuli hänen miehekkäät sanansa, lankesi
hän polvillensa ja kiitti Jumalaa sanoilla:
-- "Kiitetty ole sinä taivaan ja maan Jumala, joka olet valinnut
minulle oikean vanhimmanpojan oman esikoiseni sijalle, johtamaan
Suomen kansaa. Nyt ei minulta puutu muuta, kuin Simeonin rauha. Suo
sekin minulle, Jumala!"
Tapauksista tuulahti Harhamaan ihmishenki, sinä suurena, jota hän
janosi. Se houkutteli häntä luoksensa, kuin merivalo pimeässä
purjehtijaa.
-- "Täällähän on miehiä", -- mietti hän, lukiessansa historian,
musteesta vielä kosteaa, lehteä ja takertui lukemansa lehden kosteaan
musteeseen, kuin kärpänen kärpäspaperille.
* * * * *
Historian kello kävi. Se veti itse itseänsä käyntiin. Sen jousina oli
kansojen mieliala ja jousien vireeseen vetäjänä ihmiskunnan mieliala,
jota taas veti salainen voima.
Kasakka oli mennyt suureen kotimaahansa. Mutta jonkun ajan kuluttua
palasi hän sadan toverinsa kanssa ja heitä johti rautainen päällikkö,
joka kutsui koolle Suomen edusmiehet ja puhui heille:
-- "Te olette väärin käsittäneet Tsaarin tahdon ja allekirjoituksen.
Venäjän Tsaarin ovat asettaneet itsevaltiaaksi Jumala ja Venäjän
bojarit Venäjän kansan nimessä. Se Tsaari _ei siis voi_ ilman
kansansa ja Jumalan lupaa rajottaa valtaansa missään maan kolkassa,
joka on Venäjän miesten verellä ostettu. Muutoin hän rikkoisi
ne ehdot, joilla hän otti itsevaltiuden vastaan, ja pettäisi
'Tsaarinsanan'. Sillä Venäjän Tsaarilla on valta tehdä kaikkea
muuta, paitsi rajottaa omaa, Jumalalta ja Venäjän kansalta saamaansa
itsevaltiutta..."
Silloin hätäytyi kansa lopullisesti. Salama oli sattunut sen
arimpiin. Vaimo itki ja vapisi, ja mies oli neuvoton, ja lapsi katsoi
avuttomana vanhempiensa silmäin. Hartiat kumartuivat, kuin hallayön
jälkeisenä aamuna. Mies odotti vaimolta lohdutusta ja vaimolla ei
ollut siksi muuta annettavana, kuin epätoivoinen sanoma:
-- "Nyt on kohta kaikki mennyttä. Nyt on Herra meidät hylännyt. Eilen
olimme me vielä vapaita, nyt olemme me orjia..."
Mutta historian kello kävi käyntiänsä. Kasakkapäällikkö seisoi
kylmänä, kansa hätäytyneenä. Tyyninä pysyivät toki Tarvas ja Ruonan
Karhu. Edellinen seisoi ajatuksissansa, ennustellen, tarkastellen,
tutkien hetkeä. Ainoastaan Ruonan Karhu oli aivan valmis. Hän
seisoi, kuin Mooses kansan edessä, takana faaraon sotavaunut, edessä
Punainenmeri, mutta hän ei hätäillyt. Hän lausui rauhallisena:
-- "Jumalan sana on vahva linna. Vanhurskas astuu siihen rauhallisena
Punaisenmerenkin halki ja hän tulee varjelluksi... Israelin kansa on
siitä todistus. Se on pysynyt Jehovassa pysytellen, vaikka on sadasti
erehtynytkin..."
Hän puhui tyynenä ja Harhama katseli hänen kuvaansa historian
lehdiltä, kuin munkki Pietaria, tai Moosesta, joka käskee joukkonsa
astua rohkeana Punaisenmeren aaltoloihin...
Mutta kasakkapäällikkö seisoi rautaisena, odottaen tottelemista...
Suomen kansa kuunteli hänen puhettaan neuvottomana. Kaikki odottivat
mitä suvun viisas johtaja, vanha Tarvas sanoisi. Vaarnan Ristokin oli
vaiti ja odotti vanhan johtajan tietäjäsanaa, leukaansa nypistellen,
miettien, tarkastellen historian kellon viisarien näyttämää
ajanhetkeä...
Silloisen Suomen kansan hallitsevina edustajina istuivat vielä
vanhojen viikinkien jälkeläiset, joita johti Rooland Viik. Hän
oivalsi heti, että Tsaarin edustajan sanat, samalla kun ne
hävittäisivät Suomen itsenäisyyden, tekisivät myös lopun lähes
seitsemänsataa viisikymmentä vuotisesta viikinkivallasta Suomessa,
jonka vallan viimeinen edustaja hän silloin oli. Hän nousi ylös ja
puhui arvokkaana ja suurena, kuten suurten viikinkien viimeisen,
puhtaan jälkeläisen tulee tehdä:
-- "Kuninkaan kaaressa ja Kustaa kolmannen laissa on turvattu
Suomen kansan itsehallitsemisoikeus. Ne lait on Venäjän Tsaari
vahvistanut itsensä ja jälkeläistensä puolesta ja Tsaarinsana on
_kuninkaansana_... Siksi lakkaa Tsaarin itsevaltius Rajajoella. Mitä
siihen tulee, että muka Tsaari ei voisi rajottaa valtaansa, niin
pyydän huomauttaa, että kun Tsaari sai itsevaltiuden, niin sai hän
sen _aivan_ rajattomana. Siinä ei ollut sitäkään rajotusta, josta
meille mainittiin, eli että hän muka ei olisi oikeutettu rajottamaan
valtaansa, jopa siitä luopumaankin. Minä ehdotan, että kansan
edustajat pyytävät Tsaarin edustajaa saattamaan tämän Tsaarin tietoon
ja ilmottamaan, että Suomen kansa pitää jyrkästi kiinni niistä
oikeuksista ja siitä vakuutuksesta, jotka Ruotsin kuninkaat ja kansa
ovat ylimuistoisina aikoina aatelille ja kansalle taanneet ja Venäjän
Tsaarit vahvistaneet..."
Rooland Viik oli puhunut jäykkänä ja ryhdikkäästi. Hän seisoi
kansan eduskunnassa, kuten hänen edustamansa vallan ensimäiset
viikinkijohtajat laivansa peräsimessä, uskollisena ja tietoisena
johtajakutsumuksensa suuruudesta ja siitä tarujen loistavasta
viikinkimaineesta, joka hämäränä punotti jo historian takaisesta
harmaasta muinaisuudesta ja jonka maineen ja vallan viimeisenä
oikeana edustajana hän nyt seisoi koko maailman edessä. Ja itseksensä
hän ajatteli: "Viikinkilaivan peräsimeen tarttui ensimäinen
esi-isämme kunniakkain käsin ja yhtä kunniakkain käsin siitä
peräsimestä luovutaan, jos minä olen se, jonka on historia valinnut
sitä viimeisenä pitelemään."
Mutta viikinkilaivan miehistö ei ollut koskaan ollut niin heikko,
kuin silloin, eikä myrsky koskaan ennen puhaltanut niin voimakkaista
lähteistä, kuin näinä päivinä, jolloin laivaa johti Viikin Rooland.
Kun hän puheensa jälkeen istuutui, katsahtivat häneen kylmällä
kunnioituksella Suomen kansan vanhimmat. Risto Vaarna ja muut, jotka
viisaan Tarvaan johdolla taistelivat leppymättömästi Viikin Roolandin
johtamaa viikinkivaltaa vastaan. Risto Vaarna tiesi, että sitten
kun Tarvas on kuollut, vallan peräsimeen tulee Viikin Roolandin
ja viikinkivallan kukistuttua astumaan hän suomensuvun johtajana,
ja hän katseli vastustajaansa miehen kunnioituksella. Hän tahtoi
kerran tarttua peräsimeen yhtä puhtain käsin, kuin Rooland Viik
siitä luopuu. Vanha Tarvaskin katsoi häneen kunnioituksella, kuten
vertaiseensa vastustajaan, ja hän jätti miehillensä ohjeeksi neuvon:
-- "Kun valtaatte laivan Viikin Roolandin miehiltä, älkää unohtako
ennen kaikkea vallata hänen ja vanhan viikinkiväen miehuutta,
jäykkyyttä ja arvokkaisuutta! Älkää myös unohtako jättää itsellenne
ottamatta hänen väkensä epattojen tapoja, sillä ne ovat laivaväen oma
turma ja häpeä!"
Tarvas ja hänen miehensä olivat aina pelänneet, että nykyiset
Viikin miehet olisivat ainoastaan vanhojen viikinkien epattoja,
jotka menisivät vieraan puolelle tämmöisen hetken tullessa, jolloin
vastustajan käsissä välkkyvät kultaiset miekat ja sen takana
houkuttelevat maailmanvallan aavat ulapat, joilla tähdet kiiluvat
ulpukkoina ja kunnia ja maine ja rikkaudet viekottelevat punertavana
merisumuna. Nähtyänsä nyt, että Rooland Viikin kanta oli sama, minkä
Vaarnan Risto oli Tsaarin kasakalle lausunut, nähtyään että Viikin
miehet miehekkäinä tottelevat johtajansa käskyä, rauhottui Tarvaan
väki ja kansan edustajat alkoivat neuvotella, mitä olisi tehtävä.
Yksimielisesti päätettiin ilmottaa, että kansa tahtoo puhua itsensä
Tsaarin kanssa. Sitä ilmotusta tekemään lähetettiin joukko kansan
vanhimpia, joita johti jäntevä Erkki Volmari. Hän lausui kansan
edustajien puolesta Tsaarin edustajalle:
-- "Minä toistan kaiken sen, mitä Vaarnan Risto ja Rooland Viik
ovat jo ennen puhuneet. Suomen kansa ei voi sallia yhtään riviä
perintökirjoistansa pois pyyhittävän. Ne perintökirjat on Suomen
kansa lunastanut rajattomalla uskollisuudellansa hallitsijoitansa
kohtaan ja järkkymättömällä lainkuuliaisuudellansa. Ne ovat
isiltä peritty ominaisuus, ja suojatut hallitsijankin tahtoa
vastaan samalla koskemattomuuden periaatteella, kuin yksityinenkin
perintö. Pyydän Teitä sanomaan Tsaarille, että jos hän pyyhkii
niistä perintökirjoista sanankaan, hän samalla pyyhkäisee luotansa
kokonaisen kansan, uskollisimman kansansa sydämet, eikä Venäjän
Tsaari ole niin rikas, että hänen kannattaa se tehdä. Me sentähden
pyydämme Teidän kauttanne Tsaaria tulemaan itse meidän kanssa
asioista keskustelemaan. Sanokaa Tsaarille että Suomen kansa on
hallitsijansa arvoinen. Hän voi tulla meidän luoksemme ilman
kasakoita, eikä hiuskarvaakaan putoa hänen päästänsä. Tarvaan ja
Viikin miehet menevät siitä takuuseen."
Erkki Volmarin puheessa helisi rauta ja teräs. Jokainen sana vyöryi
lujana vuorena, jonka muodosti usko omiin oikeuksiin, järkkymätön,
kallioluja usko niihin. Tsaarin edustaja ei ollut kuullut semmoista
raudan helinää muualla, kuin sotakentällä, jolla vihollinen astui
tsaarin joukkoja vastaan, puhumaan niille tulella ja teräksellä.
Hän oli rajattoman kuuliaisuuden perikuva, hän ei ymmärtänyt vapaan
kansan tapoja ja puhetta ja kehotti Tsaaria hylkäämään kansan
pyynnön. Seuraavana päivänä tulikin Tsaarin lyhyt vastaus:
"Venäjän Tsaari ei neuvottele kansan kanssa, vaan käskee sitä.
Menkää kansanne luo täyttämään niitä käskyjä, jotka me olemme teille
antaneet!"
Silloin leimahtivat isänmaan uhritulet ympäri Suomen. Kansa alkoi
hieman selviytyä ja huomasi, itse vielä puolihätäisenä ollen,
isänmaan olevan vaarassa. Se katseli sitä, kuin äiti lastansa, jota
vihainen virta vie ja koski nielee kitaansa. Isänmaanrakkaus syttyi
tuliroihuksi, jonka polttamana kansa värisi ja vapisi. Se leimahteli
kesäisinä kokkotulina ja talvisina joulukirkkojen valoina. Jokaisella
kukkulalla punotti sen roihu, laaksot olivat sen nuotiotulilla
sirotellut ja se ajeli punaliekkinä Suomen tuhansien sinijärvien
selillä.
Historian kello kävi käyntiään. Kasakkapäällikkö seisoi kylmänä ja
kasakan piikinpäässä kimelsi yhä kirkas salama. Ja kansa näki sen
salaman, ja kipinöimisestä sinkoavat sädesäkeneet sattuivat yhä
kipeämmin isänmaanrakkauden kuiviin tappuroihin. Tappurat syttyivät
entistä enemmän. Kohta paloi isänmaanrakkauden tuli joka majassa. Se
paloi rikkaan kodissa, se kyti köyhän majassa. Se hohti ylhäisten
akkunoista ja punasi kurjan kojun ikkunanruudut...
Ja sen hohteen valossa katseli kansa isänmaata, jota virta veti
koskenkitaan. Tuli syttyi silloin kuumemmaksi, sen liekki punotti
tulipunaisempana, sen savu kävi katkerammaksi. Sen liekinpäässä
punersi jo ihmisviha sitä vastaan, joka oli isänmaan virtaan
viskannut. Kansa nousi petona parastansa pelastamaan...
Historian kello oli itse vetänyt jousensa vireeseen: Se oli itse
valmistanut kansanmielen uusien tapauksien varalle. Se oli puhaltanut
isänmaanrakkauden tuleen vihan punervan värin...
Hallayö oli käynyt. Mies istui vielä masentuneena, vaimo sanattomana.
Huoneessa heloitti äsken syttynyt uhrituli, paloi kuin lamppu
jumalankuvan edessä. Kylmä aurinko nousi veripunaisena idästä,
valellen säteillänsä hallan jälkiä, kirkastellen sen kylmämää eloa.
Aurinko nousi ylemmä. Kylmä henkäys muistutti, että talvi oli kohta
tulossa. Se herätti kansan, pakotti sen miettimään talvenselkään
lähtöänsä. Kasakkapäällikkö seisoi heidän edessänsä, kuin hallan
tekemä hävitys. Historian käsi kohosi kivikovana, sen hengitys tuntui
talven pakkaselta... Siltä ei voinut apua anoa.
Sen tajusi kansa ja alkoi nousta, katsella hallan tekemää tuhoa ja
miettiä talvenselkään lähtemistä. Koko kansa seisoi kosken rannalla,
johon oli paras menossa, ja jokaisen kädessä paloi isänmaan uhrituli,
jonka punaisessa liekinpäässä näkyi hieno vihan mustanpuhuva väri...
Johtajat neuvottelivat. Kansa odotti. Kaikkialla paloi tuli. Kun
kokous alkoi, luettiin kansan johtajien tekemä ja hyväksymä ehdotus
Tsaarille annettavaksi vastaukseksi. Se kuului:
"Suomen kansa pitää lujasti kiinni ikivanhoista, perintökirjoihinsa
perustuvista oikeuksistansa ja hallitsijan sanasta, eikä ryhdy
vierittämään pois niitä peruskiviä, jotka Kaitselmus on asettanut
kansojen ja niiden hallitsijoiden elämän perustukseksi."
Ja kaikki oli rauhallista, kuin hallan käytyä talossa, kun mieli on
masentunut ja edessä avautuu ruisvainio, hallanvaippa hartioilla ja
tähkissä kylmän kiiltävät helmet, jotka painavat tuleutuvat tähkät
kumartumaan, suremaan yhdessä isännän kanssa, jonka työ on tuhoksi
mennyt...
Kohta saapui Tsaarin vastaus eduskunnan päätökseen. Se vastaus oli
salamaa seurannut isku, lyhyt ja tappava ja tulinen. Se oli auringon
kylmä säde, joka puikahtaa hallan hävittämille maille auringon
punaisesta reunasta. Se kuului:
"Joka ei tahdo totella Tsaarin käskyjä, hän poistukoon pois isiensä
maalta!"
* * * * *
Kaikki toivo oli silloin kadonnut. Epätoivo kulki maita. Auringon
punainen pyörä peittyi pilveen ja kylmänviima huokui kaikkialta.
Ja historian päivänkangastus nousi hätäytyneen kansan eteen aaveena,
uhkaavana, pelottavana. Mustalle taivaanlaelle ilmestyivät faaraon
tuhannet, raskaat sotavaunut ja kasakoiden piikkimetsät, ja niiden
edessä seisoi rautainen kasakka, kylmä salama piikinpäässä. Avuton
kansa näki sen näyn lähestyvän, vyöryvän likemmä ja uhkaavan hävittää
kaiken. Se katsahti ympärillensä, eikä nähnyt itsellänsä olevan muuta
linnoitusta, kuin Punaisenmeren ulapan: elämän todellisuuden ja omat
vähäiset voimansa.
Yli suomensuvun asuma-alojen vaikeroivat silloin taas lapset, ja
naiset itkivät, repivät epätoivoissaan tukkaansa ja lausuivat:
-- "Nyt on Herra meidät hylännyt. Eilen vielä me olimme vapaiden
miesten vaimoja, mutta nyt me olemme orjien omia."
Ja kaiken yläpuolella ja edessä kohotti mykkä elämä päätänsä,
suurena, raudankovana, armottomana. Se osotti historian
päivänkangastuksia: sotavaunuja ja piikkimetsiä, se osotti kansan
oman pienuuden ja avuttomuuden, seisoi kaikkivaltiaana koko
ihmiskunnan edessä, laski kivikovat kätensä sen päälle ja lausui
katkerana, mutta jääkylmänä:
-- "Te tuskittelette minun kynsissäni... Minä suren sitä, että _te_
olette minut semmoiseksi luoneet, että itsenne täytyy minun kourani
voima tuntea..."
Ja kansa kuuli sen äänen. Se katsoi suurta puhujaa ja oli ymmällä ja
hätäytyi sen elämän kynsissä, jonka se itse oli yhdessä muiden kanssa
luonut...
Ja miehet seisoivat silloin salaman lyöminä. Eduskunnassa istuivat
edustajat kauvan aikaa sanattomina. Vihdoin pyysi puheenvuoron
ritalaisten johtaja, nuori, lahjakas Ritala, ja lausui:
-- "Eduskunnan olisi päätettävä, millä lailla ryhdytään tätä lyötyä
vammaa parantamaan, tai oikeastaan, miten se lyönti otetaan vastaan.
Tämä isku on Suomen kansan kuolin-isku. Hallitsija tahtoo tappaa
uskollisimman kansansa."
Kaikki istuivat synkkinä ja odottivat johtajiensa tietäjä-sanoja.
Mutta johtajatkin vaikenivat vielä. Vaarnan Risto hypisteli
hentoa leukaansa ja mietti. Hän tiesi, että hänen sanansa oli
ratkaisevimpia. Se voi ratkaista koko kansan kohtalon, johtamalla sen
joko oikealle, tai väärälle polulle. Hänkin kaipasi vanhaa Tarvasta
ja muita. Mutta Tarvas oli yhä vaiti. Hän katseli ajanmerkkejä.
Mutta yksi oli, joka oli heti valmis vastaamaan ja osottamaan, mikä
tie oli oikea. Se oli taas vanhan Tarvaan johtajatoveri, Aatu Ruona,
Ruonan Karhu. Hän pyysi puheenvuoron ja lausui:
-- "Kansanedustaja Ritala lausui, että hallitsijan käsky on muka
Suomen kansan kuolin-isku. Minä olen toista mieltä. Suomen kansan
kuolin-iskun voi antaa ainoastaan tämä kansa itse. Jos se asettaa
elämänsä peruskiveksi Jeesuksen Kristuksen, sinkoavat siitä
salamatkin voimattomina maahan."
Hän puhui, kuin olisi puhe tullut sisällisestä uskonpakahtumasta,
ja istuutui tuolille rauhallisena, kuin olisi tuoli ollut Jeesus
Kristus, jonka varassa ollen kaikki on ikivuorelle rakennettua. Koko
kansa kuuli hänen puheensa, mutta se ei päässyt selvyyteen oman
itsensä kanssa. Toiset saivat jalkojensa alle saman kallion, kuin
Ruonan Karhukin. Toiset taas uskoivat, että muutakin tarvitaan, ja
kolmannet olivat epätoivossa.
Mutta niissä, jotka nousivat Ruonan Karhun kanssa samalle kalliolle,
olivat muiden muassa jäykät kyntäjät Sarvelan Aapo ja Tarpilan Juro.
Edellinen heistä lausui rauhallisena:
-- "Kyllä Herra on tämän meille meidän hyväksemme lähettänyt... Hän
puhdistaa meitä..."
Ja Tarpilan Juro puhui jäykkänä:
-- "Minäkin olen samaa mieltä kuin edustaja Ruonan Aatu. On meillä
ennenkin rae käynyt mailla ja halla kulkenut sen jälissä. Se on
kyllä vienyt viljan, mutta tervaskannot ovat jääneet vioittumatta,
raesateenkin riehuessa, sillä ne ovat kovassa maaperässä. Helpompi
on raemyrskyn kiskoa irti kaikki Suomen tervaskannot, kuin vieraan
vallan hävittää Suomen kansa, jos se juurittuu siihen maaperään,
josta tässä Ruonan Aatu puhui."
-- "Hyvä! Hyvä!" -- huusivat useat. Toiset taas epäilivät kestääkö se
perustus ja kaikki olivat masentuneita.