käsiksi, pukuna hieman hämyä, vyötäisillä värinauha, tukka aaltoina
olkapäillä... Pohe on pehmeä... huuli on marjaa... hipiä hekkumaa...
silmä suloa... katse kauneinta kiehdettä... povi puhdasta impeyttä...
kaikki herkkuisaa, kuin mesi... He soutavat kaikkien niiden
venettä, joiden matka on luvaton, kun he kulkevat lemmen teitä...
tai lähettävät he joutsenet venettä vetämään, silloin kun on kulku
selvä... He tuntevat kaikki karit... tietävät salaiset ulapat...
maireimmat lymyrannat... He tietävät, missä käki kauneimmin kukkuu...
missä on kukka huumaavin... sammal pehmoisin... lymy rauhaisin...
varjo vilpoisin... valo raukaisevin... He soutavat kaikki sinne,
missä suudelma on suloisin... missä nainen heltyy hellimmäksi...
mies unohtaa kaiken... myö maailman hymystä... vaihtaa taivaat
syleilyihin... He soutavat luvattoman lemmen soutajat Harhasaaren
valkamiin Herven perääpitäessä...
Iila ja Ooti ovat Perkeleen veneväkeä, jotka soutavat luvattoman
lemmen tiellä kulkijoita, vieden ne Harhasaaren satamoihin...
Harhama näkee edelleen unta: Harhasaaren sadat lahdelmat aukenevat,
onnensatama jokaisessa, rannikot kukkamaina... Vene laskee yhteen
niistä. Sen rantavedet ovat lumpeikkoina, jotka on kylvetty
kukilla... saaret ovat laulua... vedenselät säveleitä... syvyydet
rannan kuvia... taivas sinisorsan sulkien sineä...
Mutta lahdelman perällä on pienoinen _koti_, rannan pikku
kielekkeellä, veden liepeiden rajalla. Se kiehtoo, Herve-neidon
lumoamana, siellä kukkana, kuin palsami armaan akkunassa... kaiho
tytön silmässä... puna poskessa... kainous mielessä... Se kutsuu
herkullisena, kuin nisä neidon povella... hehku huulella... lämpö
rinnassa... nuoruus pehmoisilla uumenilla... Se houkuttelee
rauhallansa, kuin syli lämmöllä... lempi lupaamallansa onnella...
luvaton rakkaus salaisuudellansa... kaunis tyttö laulullansa...
Vene viiltää vettä, kuin kaunis kaiku kuutamoa... Jo laskee se
_kodin_ rantaa kohti... Harhama saapuu sinne, kuin onnen avattuun
syliin... Herve-neidon käskystä koristuu kaikki kukkiinsa, kuin tyttö
punastuessaan... Rauha ripsehtii kartanolla... heloittaa siellä, kuin
kukkanen metsän povella, jonne ei tuuli koskaan pääse... Polut ovat,
kuin kotipellon pientareita, joilla on lapsena iloinnut... Siellä on
siimes suloa, valo vedenvälkettä.
Herve-neito hymyilee Harhamalle: -- "Onko Jehova kieltänyt sinua
tänne kulkemasta?... Eihän se voi olla totta?"
Iila ja Ooti eivät odota vastausta... He näkevät sen sanomatta...
Airo ottaa veteen, kuin ujon lempijän huuli ottaa tytön huuleen
ensi kertaa suudellessa... Vene leikkaa veden pintaa hiljaa, kuin
valo pimeyttä... Kotiranta avautuu armaana sylinä ja ottaa veneen
vastaan...
Uni jatkuu: Rannasta lähtevät luvattomat polut... Kaikki ne vievät
sinne, minne kenenkin mieli tekee... Siksi ei kukaan eksy... siksi
tulee jokainen sinne, minne on halunnut... Siksi kulkee jokainen
_harhaan_... ei koskaan oikeaan eksy...
Herve-neito viittaa Harhamalle ja he nousevat maalle... He nousevat
_kotirannalle_...
Herve-neidon käskystä näyttää kaikki siltä, minkälaista on
himoinnut... näyttää sadasti sitä kauniimmalta... Siksi ei kukaan
tunne pettyneensä... luulee saavansa paremman, kuin uneksi... Siksi
ei kukaan saa sitä, mitä uneksi: jokainen saa olematonta...
Herve-neito vie Harhaman etemmä, näyttää hänelle kodin helyjä...
uneksittuja koruja, ensin vähemmät sitten enemmät... Hän tietää, mikä
on kaikkien unien kukka, kun mies _kotia_ kaipaa...
Portaikko on kukilla koristettu, kokonaan köynnösten sisällä...
Keskellä on kaunis kannel havuseppeleen sisällä, sananjalka
laakerina... Herve-neito osottaa sitä hymyellen:
-- "Se on sinun suuri kanteleesi, jolla soittelet suuren laulusi
kodin rauhassa ja sen kunniaksi..."
Mutta kanteleen kielellä hyppelehtää sävel arkana... hohtaa
veripunaisena... Se on aistipunakukka...
Harhama ihastuu: Teos tuntuu jo vuotavan virtana kanteleenkielistä...
Se nousee kodin rauhasta, kuin kukkapensas kukkamaasta, himmentäen
kaikki toiset... Hän ihastuu jo kodin portaikon näköön... Hän
ihastuu sitäkin enemmän, kun hän on huomannut siellä jotakin,
jonka Herve-neito jätti hänelle osottamatta: Hän on huomannut
aistipunakukan hienoa hajua...
Herve-neito tietää, mitä on sanoin selitettävä... mikä on selvä
selittämättä...
Mutta kodin portaikon edessä seisoo ijankaikkisesti Perkeleen enkeli,
kaunis Riile-neiti, aistillisuus pukimina, hekkuma hipiänä. Hän
puhaltaa tulijan silmiin aistillisuuden sumua... Sillä sokaisee
hän silmät, tekee rakkauden sokeaksi muulle, kuin sille, mitä on
himoinnut... Sillä tekee hän aistit herkiksi... terottaa silmän
näkemään talven kukan, kaikkien vuodenaikojen kukan: veripunaisen
aistipunakukan. Sillä huumaa hän korvat kuuroiksi muulle, kuin
sille, jota on halunnut kuulla: lemmen kuhertelulle, aistillisuuden
kuiskailuille... Siksi on rakkaus kuuro kuultavalle, tarkka-kuuloinen
sille, jota ei sanoin sanota... jota sanotaan silmällä... hymyllä...
hiuksella... korulla... helyllä... hipiällä... rinnalla...
hymähdyksellä... kauniilla helmalla ja somalla sukkanauhalla...
Riile-neiti tekee tehtävänsä... Harhama on jo sokea... Hän näkee
näkemättömän... Hän on kuuro... Hän kuulee kuulemattoman... Hän
näkee vaan yhden, kuulee yhden: veripunaisen aistipunakukan... Se
soi kanteleen kielellä säveleenä... arkailee siinä, kuin katse
helman heilahteessa, tytön mieli sormuksessa, kun sen kulta kihlana
hohtaa... Se näkyy unelmana... hienona himona... hipiän hajuna...
onnen puna-utuna... Sen on tuonut siihen Aare-lintu aistitemppelin
alttarilta, Tuulan hoitamasta aistipunakukasta.
Mutta ennen kun he astuvat sisälle, pudottaa Herve-neito kuihtuvan
kukkasen portaikon eteen... Hän pudottaa sen kodin puhtauden
suojaksi... vaimon uskollisuuden vartijaksi... kotilieden
turvaajaksi... Viettelys ei voi taloon tulla... uskottomuus ei voi
sinne päästä, ei petos, ei vilppi hiipiä, kun on kuihtuva kukka
vartijana... muurina... varustuksena... Se on Herve-neidon suuri
lahja... sen takuu lupaamistansa... varmuus, että kaikki on kotona
ijäti _pyhää_... puhdasta... rehellistä... uskollista...
Harhama ihastuu: Kodin onni on kevään kukkamaata... Herve-neito
hymyilee:
-- "Tämän tahtoo Jehova sinulta kieltää joutavilla säännöillänsä..."
Harhama huomaa hänen totta puhuvan...
Uni jatkuu: Herve-neito vie Harhaman sisälle, pienen portaikon
lävitse... Mutta ennen sisälle astumista pudottaa hän kynnyksen eteen
pienoisen vesipisaran, puristaen sen torakukasta... Siksi ei pääse
kiista kotiin... Vesipisara on vartijana, valvojana, sovun aarreaitan
suojaajana, sen lukkona, salpana ja ovena... Siksi kun se kuivuu, on
kaikki hyvin kotona...
He astuvat sisälle. Siellä on kannel odottamassa, valmis seppele
vierellä... Kielestä vuotavat runot, miltei niihin koskematta... Onni
odottaa siellä, kuin tyttö kosijaansa... kosittu kihloja... kihlattu
morsiuspukua ja häitä... Siellä ei sorahda soraääni... Työrauha on
ainainen, armas, lempeä, houkutteleva... Se odottaa, kuin kypsynyt
kohtu osaansa... emi heteen antimia... neito miestä... oikea vaimo
lasta... Siellä istuu uskollinen vaimo työtä tekevän vierellä... sen
apuna... tukena... toverina... Se istuu sen illan ilona... päivän
lauluna... ajan rattona... rohkaisijana... tukijana... ystävänä... Se
tekee miehensä apuna työtä, kuin kukka vartensa apuna... Se somistaa
kotia, kuin väri kukkaa, kukkii itse sen koreutena, kuin marja
mäellä, kukka nurmella... Se jakaa surut tasan miehen kanssa, ottaa
iloista osansa ja enentää ne omillansa... Se on kodin hyvä henki...
sen ylpeys ja ilo.
Ja huoneen keskellä, runokanteleen ja työpöydän vierellä on kodin
alttari: siro pikkuinen jalusta, jolla on pienoinen hopeamalja... Se
on kotiliesi... Siinä palaa ainainen puhdas tuli, hohtaen kirkkaana
kukkana keskellä kotia... Vaimo vaalii sen tulta... hoitaa sen liekin
puhtautta... kirkastaa hopeamaljan, ettei sitä pilkku tahraa... Siksi
ei ole kotona petturuutta...
Harhama ihastuu. Hän ihastuu muustakin, kuin kanteleesta
ja kotiliedestä: Hän huomaa kodissa tuoksuvan veripunaisen
aistipunakukan, joka kukkii talvellakin, eikä koskaan lakastu... Se
kukkii veripunaisena kotilieden liekinpäässä... Se lepattaa siinä
somana... perhosena... pikku liekkinä sirona... punertavana... Se
tuoksuu työnrauhasta... Se heloittaa hopeamaljan hopeasta...
Ja kotilieden vierellä seisoo aina näkymätönnä Perkeleen enkeli
Aala. Hän hoitaa yöt ja päivät sen liekinpäässä hohtavaa kukkaa:
aistipunakukkaa, vaalii sen veripunaista väriä... Siksi ei se
koskaan lakastu... ei koskaan kuihdu... ei ikinä tuoksuansa muuta,
ei väriänsä muuta... Siksi on se talvenkukka, kesän-, syksyn-,
keväänkukka... Hän puhaltaa siihen aina uuden herkullisen tuoksun...
kiehtovan värin... houkutuksen... himon armaimmat herkut ja silmän
hienoimmat lumeet...
Mutta kukan on tuonut Aare-lintu aistitemppelin alttarilta... Se on
Tuulan kaunis kukka... Aala vaan hoitaa sitä kotilieden liekinpäässä
kukkiessa...
Mutta _nähden nähdä_ on kotilieden luona vaimo vaalijana. Sen syli
on aina avoinna, aina lämminnä. Siinä on lepo työssä väsyneelle...
Siihenkin on pudonnut aistillisuuden kukan korea lehti... Se hohtaa
helmassa niin somasti... Sen sirottaa sinne Aare-lintu, joka hetki
uuden lehden... Vaimon käsi on aina puhdas, se puhdistaa kodista
tomut, silittää miehen otsalta rypyt... Ja kädessäkin on talven
kukka, aistillisuuden veripunainen... Vaimon mieli on aina kepeä. Se
poistaa elämänhuolet... Siitäkin tuoksahtaa talven kukkasen tuoksu...
veripunaisen aistipunakukan armas lemu... Sen lemun tuo siihen
Aare-lintu.
Herve-neito hymyilee Harhamalle:
-- "Eihän voi olla, että Jehova sinulta tätä kadehtisi ja siksi
kieltäisi?... Hänhän on -- sanotaan -- rakkaus?..."
Sitten nostaa hän toisia kodin liepeitä, näyttää uusia näkyjä:
Kodinrauhassa on työ sujunut... Kaikki on kulkenut, kuin kirkkovene
vesillä... Kanteleen kielestä heruvat runohelmet... Ne kohoutuvat
teoksen sivuiksi... sivut niteiksi... muuttuvat valkeiksi
linnuiksi... lentävät kauvas pois kotoa, seppeleitä noutamaan...
Vaimo siunaa niiden lähdön, hoidellen kotiliettä, vaalien työnrauhaa,
virkistellen miehen mieltä, ja puhallellen pois sen suruja...
Harhama tuntee sen puhalluksen... Siitä tuoksahtaa veripunaisen
aistipunakukan ihana tuoksu... Siinäkin kukkii talven kukka...
Kodissa kukkii ikuinen kukka...
-- "Tätähän _ei_ voi Jehova turhilla säännöillä kieltää", -- hymyilee
Herve-neito.
Harhama ihastuu unessa. Hän ei enää säännöistä suurta välitä...
Herve-neito nostaa uusia liepeitään, näyttää niiden alta kotia. Aika
on kulunut: Lapsi lepertelee lattialla... Se kietoo pienoiset kätensä
isän kaulaan... Vuodet kuluvat: Lapsi kukkii kodin ilona, isän
toivona, tulevaisuutena, elämän sisältönä, sen jatkona...
Kuluu vielä vuosi: Lapsi kantaa kotiin kukkia... täysiä
marjatuohkosia... Hän tulee kotiin koulusta, poski punehtuneena,
mieli kevät-ilona... Hän on kodille, kuin väri kukalle, perhonen
kukkamaalle, kiuru ja pääskynen keväälle...
Vuodet kuluvat: Lapsi tuo kunniaa kotiin... Valkeat linnut palaavat
seppele kunkin nokassa... Kodin onni on täydellinen...
-- "Voisitko luopua tästä, jos sinua kieltäisin _minä_?" -- hymyilee
Herve-neito Harhamalle.
Harhama ihastuu unessa... Talven veripunainen kukka kukkii
kaikkialla... sominna kotilieden liekinpäässä... Se näyttää niin
ihanalta... herkulliselta... houkuttelevalta... Se lupaa vähintään
Jumalan onnen... Ja Aala-neito seisoo yhäti sen vierellä, hoidellen
sitä, vaalien sitä, kuin tyttö kauneuttansa, rakastavat välistänsä
hyvää sopua...
Herve-neito vie Harhaman sisemmä. Hän nostaa kodin ihanimpaa
lievettä... nostaa sen arimmat aarteet... Hän vie hänet sinne,
missä veripunainen aistipunakukka kukkii kaikkein kauneimpana...
huumaavana... salaperäisenä... herkullisena... Hän vie hänet sinne,
jossa odottaa uneksittu... Hän vie hänet vaimon vuoteen viereen...
Mutta ennen kun he astuvat sisälle, viittaa Herve Uura-neidolle, joka
vartioi ijäti vaimon huoneen ovella, ettei _vieras_ sinne pääse, ei
yritä... Hän lypsää rinnastansa joka ilta pisaran maitoa kynnyksen
alle, makuuhuoneen vartijaksi... sen suojamuuriksi... Se maito on
himon herkkua... Sen tuntee ohikulkija... Se tuntee sen ja sulaa...
ja juopuu... ja päihtyy... ja huumautuu... ja muuttuu pedoksi, jonka
saaliina on vaimo, sen makuuhuone metsästysmaana...
Siksi on se huone niin _turvattu _... Siksi ei sinne vieras yritä...
Siksi kukkii siellä veripunainen aistipunakukka yhden ainoan
iloksi... suloksi... onneksi... nautinnoksi... Siksi on vaimon huone
kodin kaikkeinpyhin...
Uni jatkuu: Harhaman sielun kaikki kielet soivat. Kaikki hermot
ovat ansana... kaikki mietteet perhosena, jonka kukkana on
aistipunakukka... kaikki ajatukset värisevät värinä, jonka
houkuttimena on talven kukka... kaikki aistit ovat hereillä...
valvovat petona... tuntevat veripunaisen ihanan tuoksun...
Jo avautuu kodin kaikkeinpyhimmän ovi... Siellä on hekkuma
hämynä... uudin on vienona värinä... siellä kukkii veripunainen
aistipunakukka, lehtinä herkullisuus... värinä himojen ruoho... Se
kukkii niin surullisena... kainona... viattomana... autuaana...
ihanana... onnen-utuna... Sen tuoksu on huumetta... Sen kaikki on
selittämätöntä... tutkimatonta... näkymätöntä...
-- "Voisitko olla sisälle astumatta, vaikka sinua kuka kieltäisi?" --
hymyilee Herve-neito.
He astuvat sisälle. Harhama ei kuulisi enää kenenkään ääntä... ei
_Hänenkään_...
Herve-neito nostaa viimeistä lievettä... Hän nostaa arimman uutimen
reunaa... Hän näyttää elämän hameenhelmaa... nostaa sitä... näyttää
elämän sukkanauhaa... sitten sen utuhelmoja... Hän nostaa elämän
viimeistä lievettä... Sen takana nukkuu _vaimo_... Povi nousee
huounnasta... rinta elämänhalusta... nisä on pieni punehtuma...
Veripunainen kukka avaa armaimpansa... Harhamassa värisevät kaikki
värit... Hän riutuu aistipunakukan väreihin... sen tuoksuun... sen
hehkuun... sen tarjoamaan iki-onneen...
-- "Sinä päivänä, jona rohkaiset itsesi, on sinulla kaikki tämä...
Sinä päivänä tulet, kuin Jehova tuntemaan _onnen,"_ -- hymyilee
Herve-neito...
Harhama värisi ja tavotti _kotia _... kukkinensa... Hän _tahtoi_ sen
saada ja _ottaa_...
Herve-neito poistui. Uni loppui. Harhaman entinen elämä sammui ja
raukesi aistipunakukan armaaseen väriin...
* * * * *
Hvii-uu-uu, vinkui myrsky, lumi tuprusi sakeana pyrynä sen käsissä
ja rätisevä pakkanen riehui myrskyn seassa, ulvoen, kuin raivokoira
kalikkasateessa. Rouva Esempio kulki jalkaisin, valkoraitaiseen
tyttöaikuiseensa pukuun puettuna, kylätiellä, kahlaten vaivaloisesti
lumen läpi.
Hvii-uu-uu, vihelsi taas myrsky, sieppasi kokonaisen kinoksen lunta
ja tupruutti sen kulkijan silmille raivostuneena. Kulkijaa tuskin
voi erottaa muutaman metrin päästä, riehuvasta lumituprusta. Puiden
latvat huiskivat vimmatusti ja hienot puut taipuivat vitsoina maahan
asti. Mutta vallaton myrsky siitä yltyi ja riemastui ja raivosi yhä
hillittömämmin.
Vihdoinkin pääsi rouva Esempio Valkamalan pihalle. Siellä tempoi
myrsky mustaa savua savutorvesta, pudisteli ja vatvoi sen repaleiksi
ja tupruutti lumen seassa tulijan kasvoille. Sitten tempasi se
kartanolta varpusparven ja pyöritteli sitä hetken sakeassa pyryssä,
heilutteli edestakaisin ja päästi lopulta sen pakoon pyrähtämään.
Kun tulija avasi Harhaman huoneen oven, kiskaisi suuttunut myrsky sen
hänen kädestänsä ja paiskasi seinään. Sitten tempasi se uunista tulta
ja savutorveen nousevaa savua niin rajusti, että tuli hulmahti uunin
suusta. Hviu-hviu! -- vinkui se yhä rajummin, kun rouva Esempio pääsi
huoneeseen ja ovi sulettiin.
-- "En tahtonut päästä mitenkään... Mutta minun tuli ikävä yksin...
Hyi, minkälainen ilma!" -- lausui tulija riisuessaan lumista
takkiansa Myrskyn voima yhä lisääntyi ulkona. Kohta oli pilkkosen
pimeä. Ilta kuluu. Päivä kirmaa iltaruskoinensa vinhaa vauhtia länttä
kohti ja pimeä yö syöksyy sen jälestä, pauhaten idästä myrskyn sekaan
mustana aaveena. Vanha mummo lukee iltarukouksensa, rykii ilkeän
yskimisensä, huokaa hohhoinsa ja laskee levolle.
Mutta yhä yltyy myrsky. Se ulvoo nurkissa ja riehuu tammenlatvoissa,
jotka huiskivat ja huutavat sen käsissä. Pakkanen raivostuu myrskyn
vimmasta ja alkaa räiskyä seinissä ja salvoimissa...
Hviu-hviu-uuu, kuuluu myrskyn ainainen vihellys pakkasen rätinän
seasta.
Mutta Harhaman huoneessa on taas hiljaisuus. Puhe on katkennut. Se
on koko illan kieppunut sen yhden hiilen ympärillä. Tuntuu kuin
molemmat puhujat olisivat pysähtyneet hetkeksi kuulemaan myrskyn ja
pakkasen valtaavaa leikkiä ja tekemään lopullisen päätöksensä. Ja
yhä raivoisammin huutaa myrsky ikäänkuin odotuksesta kiukustuneena
ja pakkanen puristaa viimeisetkin voimansa, kilpaillen myrskyn
kanssa. Ja myrskyn henkäyksessä tuntuu aistipunakukan tuoksu. Lopulta
katkaisee rouva Esempio äänettömyyden lausuen päättävästi:
-- "Niin, herra Harhama! Ottakaa nyt sitten minut ja rakastakaa ja
minä olen Teille kuolemaani asti uskollinen, kuin koira. Mutta Teidän
täytyy kunniasanalla luvata, että vaikka mitä tulisi, Te ette hylkää
minua, ettekä poistu rinnaltani. Lupaatteko? Annatteko kunniasananne?"
Harhamasta tuntui että teoksen kohtalo oli nyt kysymyksessä.
Hän valmistautui sitä ratkaisemaan nopeasti, kuin tavottaen ohi
lentävää aistipunakukkaa. Hän mietti silmänräpäyksen ajan ja muisti
vaistomaisesti munkki Pietarin. Hän katsahti nurkkaan, juuri
kuin häntä hakien sieltä, siltä paikalta huoneessa, missä hänen
kammiossansa riippui jumalankuva. Mutta siellä huomasi hän verkkoonsa
kuivettuneen hämähäkin. Se puhui hänelle kohtalollansa: "Tämä on
sinunkin kohtalosi. Elä aikasi! Kohta on se myöhä!... Hautausmaalla
eivät kypsy onnen-omenat..."
Myrsky vihelsi vimmatusti, pakkanen paukkui. Unelmat ja unet
levittivät antimiansa. Ne osottivat kodin rauhaa, perhettä: lapsia,
kodinonnea. Ne sanoivat: "Lorua! Älä usko lorua! Kun otat osasi
elämästä, tunnet kuin Jumala onnen." -- Hän teki päätöksensä ja
lausui:
-- "Minä annan kunniasanani ja otan Teidät vaimokseni..."
Hviu-uu! Pau! -- raivosivat myrsky ja pakkanen, ja hämähäkin verkko
hulmusi niiden muassa. Päivä karkasi yhä kauvemmaksi läntisen
taivaanrannan taakse, kuin olisi pimeä yö ajanut sitä takaa, vinkuva
myrsky ruoskana kädessä...
Sitten paloi lamppu rauhallisena. Talvenpituiset mietteet olivat
laskeneet siipensä alas, raukeina, väsyneinä, onnellisina, kun
olivat ehtineet ikävöidyille perille. Mieliteot raukesivat uniinsa,
tyytyväisinä, kuin lapsi kun äidin ikävöity rinta on vihdoinkin
suussa. Kaikki raukesi, kuin nukkuvan lapsen itku.
Ainoastaan aistipunakukka eli ja kukki...
Yö valuu ulkona mustana virtana, pauhaa koskena päivän perästä.
Sisällä istuu rauha oksallansa. Elämä kirkastuu. Se avaa aarteitansa,
hymyillen herttaisena. Se kuiskailee salojansa, vilkuttelee
kätköjänsä... se levittelee armaimpia antimiansa utuisille
asettiinille... Se värjää utunsa ihaniksi, loihtii sumunsa muka käsin
pideltäviksi... näköhäiriöt se muuttaa muka todellisiksi, onnen
ikuiseksi, nautinnot ainaisiksi...
Se tarjoo aistipunakukkaa...
Kello naksuttelee, aika soluu, puhe raukeaa joskus. Hiljaisuus hiipii
huoneeseen... Onni sirkuttelee sirkkana seinänraossa...
Se kukkii veripunakukkana...
Ulkona ulisee myrsky... sisällä muuttuu sen ulina hääviulujen
soitoksi. Varjot tanssivat, valot karkeloivat...
Niiden käsissä on aistipunakukka...
Puhe alkaa... alkaa ja katkeaa... Onnen sirkka sirkuttaa
kuuluvammin... Elämän tarut muuttuvat ihanammiksi, utu pysyvämmäksi,
onni käsin saatavaksi... Kukan valo näyttää kestävältä, suudelma
iki-unelta, uskollisuus vuorenlujalta...
Ja uskollisuuden huipulla kukkii taas aistipunakukka...
Yö soluu... Puhutaan elämänkysymyksestä... elämästä yleensä...
nykyisyydestä ja tulevaisuudesta...
Mutta tulevaisuuttakin koristaa aistipunakukka.
* * * * *
Ajanvirrat valuvat tasaisina, pysyen aina omissa uomissansa. Elämä
kulkee kuplina sen pinnalla.
On kulunut aikaa vähäisen.
Tuulet tanssivat tanssejansa, tyynet levittelevät liinojansa. Kuu
viskoo öisin kuutamovaippojansa hangelle, päivin valkenevat niillä
auringon valoliinat. Elämä kulki kulkuansa suikkelehtaen luonnon
suuren karkelon seassa.
Kerran rouva Esempio riisui kepeän kesäpuseron yltänsä. Paidan reunus
solahti ulos ja hän kysyi Harhamalta viattomasti kuin lapsi, joka
ihailee omaa kuvaansa, tai kuin tyttö, joka katsoo kukkiansa:
-- "Katsokaa! Eikö minulla ole kauniit rinnat?"
Harhaman jokainen jäsen vavahti. Rouva Esempiolla oli ruskea,
puolipyöreä luoma toisen rinnanpään ympärillä... Hän muisti vanhaa
ennustusta, mutta muisti sitä, kuin himmeää unta.
Lamppu tuikahti sammuksiin ja joku elämän osa sammui sen mukana...
Kaksi aatelia.
Elämä on Jumalan jauhinkivi...
Talven puhtaille lumille laski pakkasen hohde, sisällä helotti kodin
lempeä rauha, Saunasavu nousi suorana taivaan tummaa kupulakea
kohti. Kuurainen havu seisoi hiljaisena hopeoissansa. Se koreili,
kuin morsian, jääripsissänsä, oksat punatulkuilla siroteltuina,
urvut helmiksi jäätyneinä. Kuusi torkkui valkeana lumipaineesta.
Päivänsäteet kisailivat sukkajalassa, hangilla kimaltelevissa
pakkasensilmissä. Ei narahda kaivonvinttikään, ei puhalla
pakkasenviima. Se on kodin paivänrauhaa...
Ilta joutuu. Päivä laskee äänetönnä läntisen taivaanrannan käyrälle
ääriviivalle. Äänetönnä uppoaa se avaruudenrannan alle. Taivaanreuna
hymähtää hiljaa ruskoiseksi, punehtuu punehtumistansa, kunnes taas
kelmenee. Hiljainen hämärä hiipii päivän sukkajalkojen säteiden
äskeisille kisakentille, häilähtää nurkissa, hymähtää metsässä. Alkaa
kodin iltarauha...
Sisällä on tyyntä, liedessä lämmintä, povissa puhdasta, mielissä
rauhallista. Levollisena palaa nikkelilamppu, tuntuu työn tuoksu
ja tuulahtaa _kodin_ henki. Vaimo hoitaa kukkiansa: uskollisuutta,
puhtautta, kodinrauhaa, työhalua ja miehen mielen reippautta.
Äänettöminä etsivät vanhan mummon sukkapuikot neyleensilmiä. Lattia
on valkea, mielet hartaat, vaimo lempeä ja mies rauhallinen...
Ainoastaan sirkka laulaa kiukaan kolossa.
Se on kodin puhdetöiden rauhaa...
* * * * *
Mutta Harhama oli jo ehtinyt käpertyä tarvaalaiseksi
joukko-ihmiseksi, riippuen samalla kumouksen joukossa ja kumarrellen
maailmankurjuutta.
Kodin suuressa rauhassa heräsi hänessä taas työhalu. Ensi töiksensä
hän kaiveli riitojen syitä. Mutta hänen henkinen viettinsä, mietintö,
ohjasi hänet niitä etsimään menneisyyden lovista, eikä elämästä. Hän
mietti niitä itse ja kokoili muististansa kansansa viime aikojen
muistoja, kuin sukan neuloja silmiä. Hän tutki niitä kirjoista.
Menneiden päivien tapahtumat kulkivat silloin vuolaana virtana
hänen ohitsensa. Hän itse suurenteli mielikuvissansa ne tapaukset
vettenpauhuksi, joka häntä huumasi, takoi, vei mukanansa. Uuden
ajan alkavien joukkotunteiden voimakkaat ensi hyrskyt muovaelivat
mielen ja löivät siihen ensi arpensa. Menneisyyden vaikutelmat, sen
tapaukset nousivat historian kätköistä, kuin kuolleet haudasta ja
alkoivat vaikutelmillansa luoda ihmistä kilpaa nykyisyyden melskeiden
kanssa.
Kuolleet nousevat haudoistansa Jumalan käskystä, elävien elämän
ohjaajiksi. Äänettöminä ryhtyvät ne tekemään Jumalan töitä ihmisessä.
Näkymättömät voimat painavat Hänen palkeitansa, pitelevät Hänen
pihtejänsä ja takovat ihmistä Hänen takeenansa.
Suuri on Hän, Hän on voimallinen ja tutkimaton. Työväkensä Hän laskee
levolle haudan rauhaan, eikä kumminkaan niiden työpäivä koskaan lopu,
eivätkä ne hetkeksikään raatamasta lakkaa...