semmoisen keskustelun, ajatellen, ikäänkuin katsellen jotain, sen
aistipunakukan yhä kauniimmin kukkiessa Harhaman silmien edessä...
Ja mitä houkuttelevampana se kukka kukki, sitä huolellisemmin
kääri Harhama sitä kodin kätköihin. Hän aivan kuin salaili sitä
omilta silmiltänsä, peitteli sen kodin unelmilla, kuvitteli sen
kotilieden puhtaaksi liekiksi. Koti vuorostaan avautui hänelle sitä
mukaa kauniimpana. Se näytteli jotain salaperäistä... ennen muka
näkymätöntä... mahdotonta muualta saada... Hän kiihtyi... värisi,
kuin ahne aarteen edessä... mies naisen sukkanauhoja solmitessa...
Kaikki muuttui hänelle nyt kodiksi... sen onneksi... antimiksi...
rauhaksi... puhtaudeksi... vaimon syliksi... uskollisuudeksi...
Ja kaiken välissä kiehtoi häntä lisäksi ajatus juuri _vapaasta_
avioliitosta, jota rouva Esempio tahtoi. Se oli hänen teoksensa uuden
juonen mukaista. Se ajatus helähti lisäväriksi veripunaisen kukan
muutoinkin jo väriinsä pakahtuviin lehtiin. Se lisäsi samalla kodin
salaperäisyyttä... Se hehkui hienona kotilieden liekinpäässä...
Kaikki valmistautui puhkeamaan kukkana kodiksi.
Ja kun Harhama kerran yöllä saattoi rouva Esempiota kotiin ja katseli
häntä salaa ja näki hänen kaulansa hipiällä punaisen kukanlehden ja
kuutamon kirkkaat hopeat helyinä, näki hän hänessä taas Riuttalan
entisen puhtaan Helga-neidin. Silloin kirkastui hänelle hurja, rohkea
ajatus: Hän päätti teoksessansa korottaa rouva Esempion jumaluuden
vertauskuvaksi, inhimillisen siveellisyyden edustajaksi, siksi,
joka puhaltaa yksilöllisen siveellisyyden ihmisten sieramiin, kuten
Jumala, raamatun kertoman mukaan, puhalsi henkensä maan tomusta
luotuun ihmiseen... Hän katsahti häneen oitis ihastuneena, kuin
löytämäänsä Jumalaan, värisi ja vapisi ja katseli kauvan kaivattua
Jumalaa, punaisen kukkalehden sen hipiällä hohtaessa ja hänen
silmiänsä huumatessa...
Hän nousi keskellä yötä, kuin uuden aamun valoroihuun...
* * * * *
Vuosi viskeli viikkojansa talven kylminä kiekkoina. Valkamalan
kamarissa paloi yhä nikkelilamppu öitä myöten ja aistipunakukka
kukki. Mutta nyt sen lehti jo loisti Harhamalle jumalan hienolla
hipeällä...
Puhuttiin jo lapsesta... sen kasvatuksesta... sen lahjoista... sen
tulevaisuudesta... Veripunainen aistipunakukka puhkesi täyteen
väriinsä...
-- "En minä tiedä... Kyllä minä tahtoisin saada lapsen, mutta en minä
tiedä", -- haaveili silloin rouva Esempio.
Harhamalla oli jo pivossa veripunainen aistipunakukka ja hän peitteli
sitä kodin puhtaisiin kätköihin. Hän vaikeni. Rouva Esempio jatkoi
pitkän äänettömyyden perästä:
-- "En minä Teiltä sitä tarjousta alkuaan odottanut... Enkä
ajatellut..."
Kun Harhama saattoi rouva Esempion kotiin, vaaleni jo kaunis
aamutähti, taivaan kirkas tähti-ulappa alkoi kelmetä, päivän tuloa
peläten, ja itäinen taivaanranta vetäytyi aamuruskon punertavaan,
kapeaan punaiseen viiruun. Kotia päästyänsä hän ajatteli nyt sitä
yhtä asiaa, vapaata avioliittoansa rouva Esempion kanssa. Se ajatus
peitti hänessä jo kaiken muun, kuten aamurusko peittää punaisella
purppuravaipallansa taivaan tähtitulituksen. Se sammutti hänessä
isänmaan kytevän tulen ja jumaluuden kysymyksenkin. Se veti hänen
teoksensa oman tuoksunsa muovaeltavaksi, tunki sen luonnoksen läpi ja
täytti koko elämän.
* * * * *
Hanki on jo vahvimmillansa. Puut notkuvat lumikinosten painosta ja
näiden riippuvien kinosten alla härnäävät Suomen miehet sauvoillansa
karhuja hereille korjuiltansa. Lumi tuprahtaa, karhu nousee
käpälillensä valmiina hyökkäämään. "Kun ei tuo toinen ennättäisi
ennen... Se on niitä toisia ", ajattelevat molemmat karhuntappajat
ja samassa iskee kaksi keihästä yhtä aikaa karhun rintaan. Sitten ei
kuulu metsässä muuta ääntä, kuin kuolevan karhun korina. "Ehtiköhän
se ennen että ne toiset pääsevät kerskumaan?" -- ajattelevat
molemmat miehet karhun korina sydämessä. Suomen miehet eivät huuda
karhunkuoliaisiksi. Sen lumisissa metsissä kuuluu karhuntappopäivänä
ainoastaan kuolevien karhujen korina, joka leviää kyliin. "Kunhan
eivät vaan ne toiset olisi ehtineet viedä kunniaa", -- ajattelevat
kotona naiset, jotka valmistavat karhunpeijaisia.
Ilta joutuu. Kaadetut karhut ovat vedetyt kotiin. Viulut ovat
viritetyt ja oluthaarikat täytetyt sen kunniaksi, joka syöksi
keihäänsä ensimäisenä karhun rintaan. Vanha Alkula nostaa jo haarikan
ja kysyy:
-- "Kumpiko se ensimäisenä iski?"
Mutta miehet eivät vastaa. Karhunkaatajan malja jää juomatta ja
karhunkorina kuuluu kaikkien sydämistä. Sukuriita koskee jo kunniaa.
Alkula laskee haarikan surullisena pöydälle ja virkahtaa:
-- "Kun eivät kerran pistäisi toisiansa keihäällä."
-- "Itse me haavoistamme vastaamme", mutisee toinen miehistä.
-- "Niin. Kyllähän niistä omista haavoistaan aina vastaa, mutta
sinullakin on lapsia ja velkoja vanhuksillesi", -- lausui Alkula.
Syntyi taas äänettömyys. Lopulta toinen miehistä, tarvaalainen,
lausui reippaasti:
-- "Kyllä suomalainen omien keihäittensä tekemät haavat itse
nuolee..."
-- "Ja kestää se vielä vieraankin pistämät haavat", -- lisäsi siihen
viikkiläinen.
Mutta huomenna kerrottiin kylissä: "Ne toiset olisivat päästäneet
karhun karjaan, mutta meidän mies kaatoi sen." Ja toiset kertoivat:
"Ne toiset olisivat ärsyttäneet karhun karjaan, mutta meidän miehet
antoivat sille kuolin-iskun."
Mutta Harhamalle olivat kaikki ne riidat enää töllistelevän, tyhjän
elämän riihipölyä, jota hän inhosi. Tietämättänsä hän kumminkin
oli jo osa tarvaalaisesta joukko-ihmisestä. Hän katseli karsain
silmin toisia, käpertyi oman joukkonsa ympärille ja halveksi toisia.
Siinä pursusi taas hänen sairaloinen ihmishalveksumisensa entistä
tulvaavampana.
Ja aistipunakukka kukki ja puhkesi yhä täydellisemmäksi. Hän puheli
öisin rouva Esempion kanssa, käveli edestakaisin tämän istuessa,
vastaili puheeseen muutamalla sanalla ja katseli aistipunakukkaa,
jonka hän oli istuttanut _kotiin_...
Näkymättömät elämänrihmat kehräytyivät yhä edelleen. Keskustelu
nosteli jo siveellisyyskysymyksen puhtaita paidanhelmoja... Se koski
niitä... pelästyi, kuin arka lintu... pakeni niihin kosketettuansa,
kuin sävel kanteleenkieleltä, ja hävisi aistipunakukan tuoksuun ja
sointui sen väreihin...
Puhuttiin kodista... lapsesta... avioliitosta... sen solmimisesta
kunniasanalla... oman siveellisyyden varaan... sen säveleenä
asettamisesta aina väräjävän harpunkielen: _tunteen_ varaan...
Siitä puhuttiin ja kukkaa katseltiin. Rouva Esempio selitti, kuin
ujosteleva, vastusteleva tyttö:
-- "Niin... Katsokaa, kyllä minä Teidät tahtoisin miehekseni... Mutta
en minä tiedä."
Tai lausui hän, kuin havahtuen, jotain muistaen:
-- "Kuulkaa, herra Harhama! Antakaa sen vielä olla!"
Mutta kaikki vastustelut vaan lisäsivät aistipunakukan väriä, kuin
tytön ujostelu, sen kainostelu, arastelu. Harhama _ei_ tahtonut
enää antaa sen olla. Koti oli sen verhoksi valmiiksi kuviteltu.
Hän vaan _epäröi_ vielä jotain, epäröi mielestään jotain turhaa,
joka taas joskus näyttäytyi suurena epäilyn syynä. Yhä rohkeampana
körötteli hän jo rouva Esempion jumaluuden astinlaudalle, rohkean
yksilöllisen siveellisyyden perikuvana. Hän näki hänessä aatteensa
lihaksi tulemisen ja samalla naisen. Hän kirkasti hänen sielunsa
tulikysymyksensä hohteella ja hänen ruumiinsa mielitekojensa
virvaväreillä.
-- "Miksi minä sitten _epäröin_?" -- kyseli hän joskus itseltänsä.
Ja hän vastasi myös itse:
-- "Siksi, että minä en häntä tahdo _semmoisena_, en semmoisena kuin
muita... en naaraana, enkä... no 'niinä', vaan _vaimona_... tai
oikeastaan enempänäkin: elävänä todiskappaleena teokseni aatteen
oikeudesta."
Hän vastasi oikeastaan peitetyin sanoin, kuin itseänsä peläten,
itsensä edessä puolustautuen:
-- "Enhän minä mitään 'semmoista' tahdokaan... _Kotiahan_ minä..."
Ja yhä enemmän kirkastui hänelle silloin rouva Esempion sielu.
Se hohti hänelle kirkkaana, kuin puhtain päivänpaiste, johon ei
tahra tartu. Se avautui puhtaana ja läikkyvänä, kuin valovälke
vedenkalvolla. Ja koti, se kuviteltu, oli hänelle tietämättänsä
muuttunut Hiiden myllyn tytöksi, joka tanssi hänen edessänsä
helyissänsä... nosteli helmojansa... näytteli sukkanauhojansa...
pohkeitansa... vuoteen uutimia... ja onnenliinoja ja nisiänsä...
Hän kulki sen taluttamana. Hän oli _kodista_ luonut itsellensä
mielikuvan, jossa etsi mielitekojensa perhoskukkaa... näki sen
kukan... tunsi sen... tiesi sen... tiesi että se on kaunis
aistipunakukka, mutta salasi sen itseltänsä.
* * * * *
Kun Harhama nyt palasi rouva Esempiota kotiin saattamasta, oli
aamuruskon viiru levennyt loistavaksi punaksi, kuu oli lopettanut
kierroksensa ja kelmeni väsyneenä tähtimaansa reunalle, tähdet
sammuivat taivaalla tuikahdellen, heräävät oravat haukottelivat
pesissään ja metsistä kuului joskus varhaisten hirren-ajajain
kuormanpanoryske. Ne olivat niitä Suomen suuria talviöitä,
joina hanki hohkaa kylmää ja mustana hohottava avaruus kiiluu
tähtikiteessänsä. Niinä öinä kirkastui hänelle rouva Esempio
vähitellen yhä todellisemmaksi, yksilöllisen siveellisyyden
perikuvaksi, sen siveellisyyden aate valkeni, selveni, sammutti
vanhan. Se uusi aate kohosi hänessä rohkeana, loistavana ja
häikäisevänä, kuten aamuruskon purppuralieve nousee pimeän taivaan
tähditetylle reunalle ja valelee kaiken punaiseksi hohteellansa.
Ja sitä mukaa syttyi hänessä halu solmita avioliitto sen uuden
siveellisyyden ja kunniasanan varaan. Se kyti alussa kipinänä,
hehkui hiilenä, yltyi sitten tuliroihuksi, joka ajoittain peitti
kaiken muun, kuten päivän nousu, kun se vetää valovaippansa
tähtitulituksen yli. Se tunne oli kaksinkertainen ja siksi voimakas:
Hänen elämän-aatteensa ja vietti nostivat hänelle elämän hurmaavinta
purppuralievettä, näyttivät hänelle kaiken sen, mitä hänen henkensä
ja viettinsä silloin halusivat, näyttivät sen himotun suudelman
makuisena, onnen utuihin ja joskus kunnian värivaippaan käärittynä,
peittivät tarjoamansa suudelman jumaluuden kiehteillä ja sanoivat:
"Tämän kaiken saat, jos _tahdot... otat_".
Ja hän tahtoi, hän sykertyi joskus kokonansa himottuna nähdyn
loistavien tarjouksien jalkoihin...
Niin kulkivat päivät. Joskus leimahti epäilys, leimahti ja sammui
taas. Joskus pisti se terävänä kärkenä Harhaman sieluun. Hän kyseli
itseltänsä:
-- "Entä jos kaikki pettää?... Silloin sortuisi se suuri ajatus, joka
on nyt kietoutunut tähän yhteen..."
Ja hän vaikeni sitä ajatellessaan ja mietti, sillä hän tajusi vielä
nytkin, että sen sortuminen tietäisi hänen elämänsä hautautumista
häpeään ja aisti-elämän likaan. Ja hän mietti ja punnitsi ja kysyi ja
vaikeni. Alussa oli hän joskus ajatellut:
-- "Eikö olisikin paras ottaa hänetkin ainoastaan 'semmoisena'."
Mutta oitis katui hän ja häpesi sitä ajatustakin. Rouva Esempio oli
jo kasvanut yhteen hänen teoksensa kanssa. Jokainen huono ajatus
hänestä tuntui jo oman teoksen häpäisemiseltä.
Ja mikäli hän puolusteli itseänsä yhteiskunnan siveellisyyskäsitteen
edessä, jonka hän oli jumaluuden sijalle korottanut, sitä
enemmän kirkastui hänelle rouva Esempion rajattoman yksilöllinen
tunnesiveellisyyden aate. Hän alkoi siitä yhä palavammin,
kiihkomielin, luoda tukijaa sille avioliitolle, jonka rihmoihin hän
kietoutui yhä lujemmin. Se tunne tappoi hänessä kaikki muut, kuin
verenhimoinen peto uhrinsa. Se vei myös hänessä lopulliseen voittoon
rajattoman yksilöllisen siveellisyyden aatteen yhteiskunnallisen
siveellisyyskäsitteen edellä, Päättävästi lausui hän aina itseksensä:
-- "Mitä on yhteiskunnallinen siveellisyyskäsite?... Utua... utua...
utua se on... Joukon pakkovaltaa se on... Kantakoot _piiat_ ja
_rengit_ sitä kahletta!..."
Hänen olemuksensa ydin: epäily, puhkeili näkyviin aisti-elämänkin
huuteista, vaikka se puhkeili niin heikkona, jääden tappiolle. Ne
olivat viimeisiä epäilyn kysymyksiä. Hän riuhtaisi nyt itsensä
epäilyjensä suosta, kuin väkivaltaisesti, luullen pääsevänsä
kalliolle. Halveksuen lausui hän itseksensä:
-- "Hiiteen tässä loppumattomat kyselyt!... Elämä! Mitä on se! Se
luikertelee ja kiemurtelee omenoinensa, kuin paha mato, ja varottaa:
tätä et saa syödä... etkä tätä... etkä tätä... etkä lopulta mitään...
Mhyt! Se varottaa aikansa, varottaa ja luikertelee edessä herkut
kädessä ja lopulta pujahtaa luikertelevana käärmeenä käsistä."
Hän mietti elämää, sen luikertelua ja kiemurtelemisiapa lopetti
ynseänä:
-- "Mokomakin matelija!... Paras polkea mokoman luikertelijan pää
aikanansa kantapäänsä alle ja antaa sen itsensä siinä kiemurrella...
Muuten se ei kohta jätä minulle muuta, kuin harmaaksi värjätyt
hiukset ja hampaattomat ikenet..."
Ja hän valmistautui polkemaan elämänkäärmeen pään kantapäänsä alle.
Henkinen ja aisti-elämä olivat häntä takoneet. Kolmet kehityksen
langat olivat juosseet hänessä niiden keriltä rinnan: Hän oli
yhteiskunnan tietämyksessä ilmenevän siveellisyyden sijasta
korottanut määrittelemättömän yksilöllisen siveellisyyden jumaluuden
istuimelle ja hän oli valmistunut itse viemään sen siveellisyyden
voittoon perhe-elämässä. Ja samalla oli hän alkanut tarttua uusien
joukkotunteiden rihmoihin; hän ei ollut oma entisensä, hän oli jo
osaksi niitä 'toisia'.
Taivaalla kukkivat öisin talven komeat kylmänkukat: revontulet, ja
Valkamalassa punotti veripunainen aistipunakukka täysissä väreissä...
Mutta vielä pilkahti epäilys. Teoksen säveleenä asettaminen
tuntemattoman, aina väräjävän kielen varaan, pani vielä Harhaman
miettimään. Ne kaksi asiaa olivat niin lujasti jo yhteen sidotut...
Ja lisäksi tuli se, että hän oli sidottu lailla toiseen. Magda
muistui mieleen kerran... kaksi... kolme... kiusallisena... ilkeänä...
Mutta siitä muistosta hän ärtyi, alkoi uhmata. Ja kun siitä uhmasta
taas puhkesi epäilys, puolustautui hän kodilla. Hän alkoi siitä
uneksia pitkin päiviä. Ja sitä mukaa, kuin hän siitä uneksi,
kaunistautui koti Hiiden myllyn tytön helyihin, nosteli onnenhelmoja
ja heilutteli sukkanauhoja kotiin kutsuen... pidellen kädessänsä
veripunaista aistipunakukkaa...
* * * * *
Avaruus kiilui mustana silmänä, jossa maailmat tanssivat tomuna.
Perkele seisoi ihanassa unelmaluolassa, missä Raala-enkeli
valmistuttaa joukoillensa ihmisten unelmia, niiden elämän
johtorihmoiksi. Raala seisoi hänen edessänsä herransa käskyä
odotellen. Perkele puhui hänelle:
-- "Ota käsiisi Harhaman elämänrihmat!... Pane hänelle ohjaksiksi
kauneimmat kodin unelmat!... Niissä kulkekoon hän päivin!"
Perkele poistui. Raala alkoi kehruuttaa Harhaman unelman lankoja,
kudottaa niistä valmiita unelmia.
Ja Harhama näki unta valveilla, mielikuvia hereillä ollessaan, ja
elämä luikerteli hänen edessänsä ensin vapaana, sitten kiemurteli pää
hänen kantapäänsä alla.
Hän uneksi elämää kuvitellen:
On öinen kolkko ja kylmä korpi. Syys-yö istuu joka kuusen latvassa,
joka oksalla koikkuu korppi. Kivenkolot katsovat kylminä. Ei näy
tuttua valoa, ei kuulu ystävän ääntä. Sudet ulvovat nälissänsä.
Vihainen viima pureksii ja yksinäisyys ilkkuu joka urvulta... Se on
_elämää_, kun mies kulkee _yksin_... Kylmänä, kavalana käärmeenä
luikertelee elämänpolku. Minne sillä polkee, siellä pistää,
mihin katsoo, siellä ilkkuu yksinäisyys. Tienviereltä paistaa
elämän kivikovuus. Mieli on synkkä, kulku iloton ja ympärillä
huokuu jääkylmä. Sudet ulvovat kintereillä. Ylhäällä soi maailman
pilkkanauru ja vastassa virnistelevät kalmiston kylmät veräjät...
Mutta mielikuvat juoksevat edelleen, soluvat kuin rihma salaisista
sukkuloista. Niistä alkaa kutoutua korea kangas, joka nousee
elämänlipuksi, kutsuu miestä luoksensa, maalaten tarjoamansa elämän
houkutteleviksi häiksi:
Hänen silmiinsä tuikutti taas kodin tuli. Jo avautuu sen pirtin ovi.
Uskollinen vaimo on vastassa. Hänen sylissänsä on turva tuulta, suoja
vilua vastaan. Hän on myrskyn keskellä kodin tyyneys...
Hän alkaa työnsä. Liesi palaa puhtaana. Palsami kukkii akkunalla
vaimon käden vaalimana. Työ sujuu saman käden hoivaamana. Vaimon
käsi kaataa palsamille vettä, vaimo tuo rauhaa miehen mieleen, hän
sytyttää uuden päreen sammuneen sijalle, karistaa karstan päreestä,
puhaltaa pois huolet miehen mielestä, pyyhkii kodin tomut. Vaimo on
kodin valo, sen kukkien hoiva ja miehen ainainen apu...
Kevät puhkeaa nuppuna talvesta, kesä kukkana keväästä. Hän kaataa
kasken, raivaa nokisen palon, kylvää siemenen mehevään multaan. Päivä
kallistuu iltaan. Hän palaa kotiin. Vaimolla ovat vihdat valmiina,
sauna lämpimänä, syli avoinna. Vaimon luona on lepo työn jälkeen...
Kesä kypsyy syksyksi. Halla nousee korvesta. Keltaisen viljan panee
vilu. Murtuneena hän palaa pellolta kotiin. Vaimo ottaa hänet
avosylin vastaan. Vaimon rakkautta ei pane halla. Hänen sylissänsä on
lämpö viluyön paleltamalle...
Hän yrittää uudestaan. Vaimo siunaa hänen työnsä. Hän erehtyy...
nousee ja taas erehtyy... Ystävät hylkäävät hänet, maailma alkaa
häntä murjoa. Se soittelee hänelle pilkankelloja. Hän pakenee kotiin.
Vaimo silittää rypyn hänen otsaltansa, peittää häpeän suuteloilla,
erehdykset anteeksiannolla. Vaimon käsi on tuki elämässä, hänen
sylinsä on satama haaksirikossa. Hänen uskollisuutensa puhkeaa
ainaisena onnennuppuna onnettomuuden keskellä...
Hän lähtee taas uusin voimin. Esteet väistyvät nyt tieltä, kukkulat
tasottuvat, erehdykset korjautuvat, väärät polut oikenevat.
Uskollinen vaimo on antanut hänelle siihen voiman. Vaimo tekee
miehelle tasaiset polut. Vaimo tasottaa elämän kukkulat...
Keltainen vilja odottelee taas korvessa. Majan sijalle kohoaa talo,
talon paikalle linna ja linnassa leimuaa puhdas kotiliesi. Vaimon
hyvä henki hallitsee sitä. Akkunat ovat punaisia palsamista, elämä
onnesta, päivät ovat runoa, yöt rauhaa...
Päivät putoelevat ajan virtaan. Kesät puhkeavat kevätnupuista,
lakastuvat syksyiksi, puhkeavat ja taas lakastuvat. Vaan yhä kukkivat
palsamit akkunoilla, yhä vaalii niitä vaimon vaikea käsi, yhä kulkee
vaimo kodin rauhana ja hyvänä henkenä.
Hän on suorittanut elämäntyönsä: Teos on valmis. Sen joka sivulta
huokuu _vaimo_, loistaa hyveenä, kukkii hyvänä henkenä, paistaa
puhtautena, hallitsee sitä Jumalan sijasta. Joka sivu hohtaa
kukkatarhana. Aika kulkee rauhanlatua myöten, elämä onnenteitä. Jo
palaavat ennustetut linnut, seppele kunkin nokassa. Se on palkka
elämäntyöstä. Mutta työrauhan on antanut vaimo, joka on kodin luonut,
sekä sitä vartioinut. Hänelle olkoon kiitos kaikesta!...
Jo nostaa elämän iltarusko purppuraista lievettänsä. Jo hymyilee
tulevan elämän hämärä. Riuttalan ranta on valkeana lummekukista.
Aalloista nousee sotka ja laulaa ne onnenkukiksi, rakkaudenkukiksi ja
uskollisuudenkukiksi. Riuttalan Helga katkaisee kukan ja tuo sen ja
suutelon hänelle, avaa hänelle sylinsä ja...
Kun Harhama heräsi mielikuvistansa kysyi hän äskeistä mielikuvaansa
tarkottaen: "Onko totta, että hulluilla säännöksillä on kielletty
ottamasta sitä, joka on tarjolla? Onko se totta?... Ja pitääkö minun
hulluna totella?..."
Vastaukseksi hän naurahti ja lausui:
-- "Niin. Se on totta... _Ihmiset_ ovat niin sanoneet."
Ja hän naurahti ja jatkoi:
-- "Hullutuksia!... Jona päivänä ottaa onnesta kiini, avautuu kaikki
sen antimet ja aarteet... jotka nyt soluvat sivu suun, muiden suihin."
Ja Harhama mietti mielikuviansa. Ne olivat kauniit. Onni kiilsi
urpuna niiden joka oksanpäässä.
-- "Miksi en sitä ottaisi?" -- mutisi hän.
Eräänä päivänä löysi rouva Esempio pöydältä Harhaman vaskisormuksen,
Tamara Ivanowna Kasanskajan lahjoittaman kirotun sormuksen, jolla
hänet oli vihitty ja jota hän säilytti, kuten oli luvannut. Hän
katseli sitä, pani sen sormeensa ja lausui leikillä:
-- "Te saatte minut tällä kihlata!"
-- "Hyvä... hyvä", -- naurahti Harhama. Ja sitten hän vaikeni. Koko
häätarusto solui hänen ohitsensa, kuin tuulen ajama sumupallo. Se
pallo hävisi nopeasti ja sen sijalle helähti taas veripunainen
aistipunakukka...
* * * * *
Oli yö. Harhama oli nukkunut unelmiensa verkkoon sotkeutuneena ja
aistipunakukan hänen edessänsä tuoksuessa.
Silloin avasi unien maailma ulapoitansa... Näkymättömät olennot
tekivät tehtäviänsä.
Kun Harhama nukkui, hulmahti Perkele hämähäkistä, katseli häntä
tulivaippa hartioilla ja puhui:
-- "Mies uneksii jo valveilla... Hän näkyy himoitsevan sitä hedelmää,
jota ihmiset kodiksi sanovat... Se on: Hän ei uskalla suoraan sanoa,
mitä hän kodista himoitsee... Se raukka ei uskalla sanoa, että hän
himoitsee aistillisuuden ihanaa kukkaa..."
Hän keskeytti, käveli ylpeänä edestakaisin, kutsui kolme
palvelijaansa: Herve-neidon ja hänen soutajansa, Iilan ja Ootin, ja
puhui heille, Harhamaa osottaen:
-- "Hän himoitsee kotia, jonka akkunalla kukkii talvenkukka:
veripunainen aistipunakukka... Jehovan kielletyn puun oksat notkuvat
semmoisten hedelmien painosta enimmin... Näyttäkää niiden ihanuus
hänelle, sillä se raukka vielä arkailee... Se ei uskalla tahtoa,
mitä hän _tahtoo_, vaan on muuta tahtovinansa. Se ei uskalla sanoa,
että hän ei himoitse kotia muuksi, kuin maljaksi, josta syödä
sitä hedelmää, jonka häneltä on Jehova kieltänyt... Hän himoitsee
aistipunakukkaa. Näyttäkää hänelle se _malja_ Jehovan kielletyn puun
oksalta, niin aistipunakukka menee hedelmämaljan mukana..."
-- "Me näytämme hänelle sen maljan ihanuuden ja siihen kätketyn
hedelmän herkullisuuden. Hän on heräävä kohta vaimo vierellänsä,
kuin Aadam Jehovan unesta, kun hän tapasi Eevan... Jehovan kielletty
puu hohtaa hänelle kohta punaisena talvenkukista: veripunaisista
aistipunakukista", -- lupasivat enkelit. Perkele selitti edelleen:
-- "Ihmisten unelmat ovat _himoa_, ja niistäpä ohjaksista minä heitä
johdan... Ne ohjakset eivät katkea. Yöllä ne käyvät unen, päivällä
unelman nimellä... Sitokaa hänet unilla kiini kiellettyyn puuhun."
-- "Hän on siihen takertuva, kuin perho tulen väriin", -- lupasivat
enkelit. Perkele koski Harhamaan, pani häneen unen ja lausui
enkeleille:
-- "Kun eivät unelmat riitä, käyttäkää unia apuna..."
Perkele poistui jättäen Harhaman unet ohjaksiksi enkeleille... Alkoi
kulku... Enkelit ohjasivat Harhamaa kauneiden kuvien ohi:
Kulkua johtaa Herve-neito, Perkeleen kaunis enkeli. Hän kulkee
kosiomiehenä siellä, missä rakkaus on luvaton, lempi laiton...
Hän solmiaa salaiset liitot... purkaa avioliitot... kehittää
aviorikokset, kuin kukan nupusta, kesän keväästä... Hän koristaa
kuutamokohtaukset... värjää niissä maat hopeilla, taivaat punalla,
tulevaisuuden kukanväreillä... Hän kuvaa onnenkuplat ikuisiksi...
lemmen aina yltyväksi... rohkaisee epäilijää... punaa sen silmissä
uskollisuuden ainaiseksi... kuvaa sylin taivaaksi... suudelman
autuudeksi... Hän ohjaa Aare-linnun oikean parin luo, kun se lentää
aistipunakukka nokassa...
Hän katkoo kaiken luvatun poikki... kultaa kielletyn pettävällä...
haihtuvalla... häviävällä... koristaa kuplilla luvattoman... Hän
loihtii kauniiksi ruman... Hän nostaa arimmat helmat... näyttää
ikävöidyimmät ihanat... Hän menee takuuseen kaikesta pettävästä ja
itse hävittää takaamansa... Hän johtaa ihmiset perhoina tuleen... vie
ne Harhasaareen huumautumaan...