-- "Olkoon!... Mutta miksi minun _itseni_ pitäisi siitä ruveta
punomaan surmansilmukkaa kaulaani..."
Kaikki vaikenivat ja miettivät mikä se on joka punoo näkymättömät
rihmat ja kuristaa niillä ihmisen. Ja elämä seisoi taas miettijäin
edessä salaperäisenä, näkymättömänä, ja kehräsi kummallista
rihmaansa...
Syksy pimeni yhä synkemmäksi. Se kääriytyi sumuihinsa, tiuhkui
kosteutta, itkeä vetisteli, ikäänkuin surren kesän menoa, ikävöiden
talven tuloa. Harhama oli alkanut yhä enemmän käpertyä tarvaalaiseen
joukkoihmiseen. Hän tunsi sen tunteita, loukkautui sen keralla,
vihasi sen kanssa. Se tunne alkoi himmentää teoksen revontulia
ja taltuttaa sisällistä paloa. Elämä oli ottanut hänet käsiinsä
hänen sitä huomaamattansa. Mutta itse hän oli yhä kulkevinansa
yhteiskunnallisen kumouksen aallon mukana. Hän valmisteli mieliä
vallankumoukselle.
Vihdoin oli hän saanut osan metsäkylän nuorisoa kootuksi yhteistä
juhlaa valmistamaan. Juhlaa valmistettaessa kiehahti joskus katkeruus
mielissä. Nuorukainen suutahti ja lähti äänetönnä kesken harjotuksen
pois. Heili-neito itki silloin ja toiset poistuivat äänettöminä.
Mutta riitaisuudet sovittiin, haudattiin mieliin ja kannettiin
siellä, kuin kytevää hiiltä pivossa. Juhla joutui ja Harhama puhui
siinä. Hän karttoi lausua sanaakaan siitä asiasta jota varten oli
heidät koonnut, karttoi sitä sairaaloisesti oman itsensäkin, oman
turvallisuutensa tähden. Hän puhui varovasti ja tyynesti:
-- "Työn aateli!
"Näinä aikoina käy huutavan ääni korvessa. Se kutsuu Teitä, työn
aatelia, oikeuksiinne..."
Hän katsahti kuulijoitansa. Ne näyttivät kuuntelevan ymmällä,
ikäänkuin eivät ymmärtäisi puhetta. "Se on niille varmaankin outoa
puhetta, ensimäinen ilosanoma", iloitsi Harhama ja jatkoi:
-- "Te väännätte elämän jauhinkiveä, mutta purnunne ovat tyhjät.
Mutta katsokaapa niitä, jotka eivät niitä kiviä väännä! Eivätkö
niiden purnut ole täydet?"
Ja taas hän katsoi kuulijoitansa, kuin vastausta odottaen. Mutta
kuulijat näyttivät taas olevan ymmällä. Ne ajattelivat kukin omaansa:
Ne ajattelivat, että "se puhuu varmaankin niiden 'toisten' pussiin".
Harhama luuli lausuneensa jotain uutta, joka hämmästytti kuulijoita,
ihastui hieman ja jatkoi:
-- "Tehän kehräätte tässä maassa rihmat ja kudotte kankaat, mutta
käytte kumminkin repaleissa... Mutta katsokaa: eivätkö ne, jotka
eivät työtä tee ja kehrää, käy verassa?"
Kuulijoista se kaikki oli sanomatta niin selvää, että he eivät
käsittäneet, miksi siitä nyt puhutaan. He itse olivat siitä sadasti
keskenänsä puhuneet. He olivat taas ymmällä. Harhama luuli sanainsa
oudostuttaneen uutuudellansa ja ihastui ja jatkoi:
-- "Ne käyvät verassa ja te itse repaleissa sentähden, että ne vievät
sen, mitä te jauhatte ja ottavat sen mitä kehräätte. Mutta millä
oikeudella he sen ottavat?"
Hän katsahti kuulijoihinsa, kuin vastausta odottaen. Ne olivat yhä
hämmästyksissänsä. Harhama luuli nyt saaneensa tilaisuuden sanoa
uuden suuren sanan. Hän jatkoi:
-- "Niillä ei ole siihen mitään oikeutta... Ne vievät sen
_vääryydellä_. Ne ovat olevinansa jotain herrasväkeä, jotain aatelia,
mutta ei ole olemassa muuta aatelia, kuin työn aateli: _te_..."
Harhama odotti näkevänsä ihastuneita silmäyksiä, mutta kuulijat
pysyivätkin välinpitämättöminä. Useista tuntui hassulta, että heitä
sanottiin aatelisiksi. Toiset koettivat puheesta arvailla kumpaa
väkeä puhuja oli, tarvaalaisia, vaiko viikkiläisiä. Harhama alkoi
masentua, ärtyä ja kiusautua kuulijoiden kylmyydestä. Mutta hän
jatkoi vielä, kuin uhmaten:
-- "Te olette ainoat oikeat herrat... Te olette ainoa oikea aateli..."
Kuulijoista se jo tuntui "liialta"; useat katsoivat puhujaan
oudostuneina. Harhama huomasi sen ja ärtyi. Nyt hän myös laski
kuulijoitansa. Niitä oli tuskin sata henkeä, joukossa paljon
poikasia. Ja silloin alkoi hänestä tuntua hullulta koko puheensa
ja koko joukko. Hän inhosi sitä. Hän puhui vielä hetken. Kuulijat
olivat edelleenkin yhtä tylsän-näköisiä. Niiden joukko näytti
Harhaman silmissä entistäänkin pienemmältä, joutavanpäiväiseltä,
ymmärtämättömältä. Koko elämä tuntui naurettavalta. Ikäänkuin
halveksimistansa osottaen, ivaten, ärtyneenä jatkaa hän vielä:
-- "Te olette ainoa oikea aateli..."
Ja sitten tuntui hänestä, kun ei hän itse käsittäisi, mitä varten
hän puhuu ihmisille, jotka eivät häntä ymmärrä. Hän muisti
maailmankurjuuden, jota kumartaaksensa hän oli ne koonnut, mutta
nyt hän, kun tarkasti, huomasikin, että ne olivat miltei yhtä hyvin
puettuja, kuin hän itse. Niissä ei näkynyt ainoatakaan kurjaa: ei
Nikolain isää, ei Maria Petrownaa, ei ketään semmoista. Ja kesken
puheen tuntui hänestä, kuin olisi koko hänen Jumalansa paennut ja
jälelle jäänyt töllistelevä joukko, joka häntä inhotti...
Hän puhui vielä muutamia sanoja, ikäänkuin ilkkuen. Ja kun hän oli
lopettanut, alkoi väki äänetönnä poistua, kunnes sitten uudestaan
kokoontui, viulu alkoi vinkua ja nuoret tanssia...
Mutta Harhamaa tympäisi taas koko elämä ja hän pakeni, kuin
hätäytynyt, teoksensa ajatukseen. Elämän mitättömyys avautui hänelle
niin töllistelevänä, tyhmänä, avosuisena, jommoisena hän oli
kuulijansa nähnyt ja niitä katsellut. Hän inhosi koko elämää...
* * * * *
Kului päivä, tuli toinen. Jo routaili syksy maita, koleana, kylmänä,
tunteetonna. Se levisi kynnetyille pelloille, kuin harmaa hattara.
Puut se oli riipinyt lehdettömiksi, kylmänyt kivikot koleikoiksi
ja järsinyt mansikkamaat elottomiksi. Se puri kaikkea, kuin kalman
terävä hammas. Niinä aikoina leimahti vielä kerran Harhamassa se
elämänsä tuliroihu: teoksensa julkaisemis-aate. Ne kaikenhäviön
hampaat, jotka taas niin terävinä ja kylminä kiilsivät syksyn
ikenissä, sysäsivät häntä työn kimppuun, ja rouva Esempion matka
valmisti siihen tilaisuutta.
Juhlan jälkeisinä päivinä matkusti nimittäin rouva Esempio tapaamaan
kosijaansa, kapteeni Golubofia, ja valmistamaan poismuuttoansa.
Harhamasta tuntui hänen lähtönsä lepoon pääsyltä ja työkellolta,
joka kutsui siihen suureen työhön. Mutta jo seuraavana päivänä tuli
hänelle ikävä, kun rouva Esempio ei tullut tavalliseen aikaan. Aika
kului päivä päivältä. Vuoroin kiipeili taivaalle kuu, vuoroin syksyn
sumea päivä. Rouva Esempio viipyi yhä. Harhama kuleksi metsissä,
huomaamatta yön ja päivän rajoja. Yksinäisyydessä vajosi hän taas
menneiden päivien suurten taistelujen ja erehdyksien muistoihin.
Kun hän niistä nyt sommitteli kokonaiskuvaa, asetteli vastatusten
eri virtaukset, joiden mukana hän kulki: "isän" ja "äidin", munkki
Pietarin ja Nikolain, ja kaikki muut, syntyi hänen sielussaan taas
epäilyksen sekasorto. Hän unohti silloin rouva Esempion. Syksyn
terävät kynnet hävittivät elämää hänen silmiensä edessä. Hän tunsi
taas kuoleman koiperhon imeytyneen syvälle häneen, hän hätäytyi, näki
elämänsä aatteen jo sanovan hänelle jäähyväisiä haudan reunalla,
jossa on pakko erota. Hän päätti lopultakin etsiä epäilyksistänsä
pääsyä ja siten kuolemasta pelastusta. Hän oli lopultakin taas
olevinansa valmis, sammutti itsessänsä kaikki muut kysymykset ja
varustautui rohkeaan työhönsä. Rouva Esempion piti vielä viipyä joku
viikko matkalla. Oli siis aikaa... Myöhään yöllä, kello yksitoista,
kun vanha Sanna oli lukenut iltarukouksensa virsikirjasta ja mennyt
jo levolle, valmistautui hän työhönsä. Vanha lamppu valaisi soikeaa
huonetta himmeästi ja kuivunut hämähäkki katseli viisaan näköisenä
verkostansa.
Silloin avautui ovi. Rouva Esempio palasi matkaltansa ennen aikaansa
ja tuli suoraan Harhaman luo, epätoivoisena ja kiihtyneenä, hiukset
puolihajalla ja silmissä kyynel. Tyynnyttyänsä alkoi hän kertoa siitä
surusta, joka häntä oli matkalla kohdannut. Ennen kosijansa luo menoa
oli hän poikennut Tammisaareen tapaamaan parasta ystäväänsä rouva
Rantalaa. Sillä matkalla oli hän aivan sattumalta ja odottamatta
tavannut sulhasensa eräässä hotellissa. Mutta sulhasen syleilyssä
oli toinen nainen, nuori ja kaunis näyttelijätär. Sitten oli hän
lopullisesti saanut tietää, että kapteeni Golubofilla oli kokonainen
haaremi semmoisia vaimoja, jotka voivat itse itsensä ruokkia... Hän
oli raivostunut, sitten itkenyt, vajonnut epätoivoon ja aikonut
matkan varrella hukuttautua. Mutta elämä oli muistuttanut häntä. Hän
muisti lapsensa, ja silloin salmella, avannon reunalla, eivät voimat
riittäneet... Nyt elämän rusikoimana ja repimänä hän ei tiedä, mitä
tehdä. Hän puheli:
-- "Kun minulla ei olisi tuota lasta, niin olisin jo päiväni
päättänyt, mutta sen tähden täytyy vielä kitua."
Hän nousi, käveli surullisena huoneessa, istahti ja huokasi:
-- "Ah, jos minä olisin tiennyt!"
Syntyi äänettömyys. Rouva Esempio istui hiljaa ja mietti jotain.
Elämä tuntui nostavan taas kaikkivaltiasta, kylmää sormeansa ja
kaikki äänet vaikenivat. Harhama mietti rouva Esempion yksilöllistä
siveellisyyttä, hajosi ja kysyi:
-- "Mutta miten nyt sitten ajattelette tämmöisessä tapauksessa?
Kapteeni Golubof luultavasti myös seurasi tunnettansa..."
-- "Äts!... Enhän minä nyt semmoista tunnetta tarkota...
Alhaisuutta... Ja enhän minä voi mennä muista takuuseen... Mutta
katsokaa nytkin: Voitteko sanoa, että minä olisin tehnyt mitään
epäjaloa?"
Puhelu jatkui katkonaisena, surullisena. Rouva Esempio näytti
kokoon kutistuneelta, masentuneelta. Harhama ei voinut olla hänen
uskonsa lujuutta ihailematta ja häntä itseänsä säälimättä. Kun hän
myöhään aamuyöllä saattoi häntä kotiin, näyttäytyi hän hänelle yhtä
puhtaana, kuin kaunis kuunsirppi, joka koreili taivaan korkealla
tähtitanhualla, keskellä tähtipaloa, ja valeli aamuöiset kulkijat
hohteellansa. Kun Harhama katseli surullista saatettavaansa äskeisen
tapauksen ja kuun valon kirkastamana, heräsi hänessä joku osanoton ja
läheisyyden tunne. Se harpunkieli, jota oli kosketeltu syys-öisissä
keskusteluissa, tuntui nyt äkkiä soivan öisessä tähtivalossa,
routaisen maan odotellessa ensi lumia...
* * * * *
Taas heitteli aika päiviä päivien perästä, kuin palloja. Talvi oli
jo paljastanut valkeat, kylmät hampaansa, sen lumiliinat valkenivat
ahoilla ja ulapoilla. Ne riippuivat puiden oksilla, peittivät vuoria
ja koristivat kattoja. Karhut nukkuivat jo korjuissa. Lumisissa
synkissä metsissä vilahtelivat kirveet. Suomen miehet tekivät siellä
talvitöitä, kaasivat hirsiä ja hakkasivat halkoja. He näyttävät
synkkien metsien lumipeikoilta, joiden yskimisestä ja iskuista metsä
ryskää. Kotona helskyvät kangaspuut ja sukkulat lentelevät loimien
avautumissa. Naiset kutovat kankaitansa.
Ja yhtä säännöllisesti kuin päivät kierivät päivien ja viikot
viikkojen perästä, tuli rouva Esempio joka päivä Harhaman luo. Hän
oli alussa surullinen, mutta hautasi kohta surunsa, unohti kohta ne,
kuin lapsi. Tai kosketteli hän sitä naisen mielin: kevein siivin,
kuin perhonen päivänkukkaa. Keskustelu koski aina alussa Harhaman
ainaista kysymystä. Mutta se siirtyi siitä oitis aroille poluille:
Se kosketteli syksyisiä harpunkieliä: miehen ja naisen väliä,
sukupuoli-elämän hentoja kukkasia.
Oli taas puoliyö. Talvinen taivas koreili kirkkaana tähtitanhuana.
Kuu kieri käyrää kaartansa pitkin, levitellen kuutamoansa hangelle
hopeaksi. Rouva Esempio puheli elämästänsä:
-- "Olen nyt päättänyt jäädä tänne talven ajaksi... Teatterista olen
saanut virkavapautta ja aijon koota nyt voimiani..."
Hän vaikeni ja mietti elämää, joka on kirjava kuin tähtitaivas...
Syntyi pitkä äänettömyys. Ikäänkuin jotain unohdettua muistaen, tai
kuin havahtuen huudahti rouva Esempio lopuksi:
-- "Miksi Te, herra Harhama, todellakaan ette tahdo itsellenne lasta?"
Silloin alkoivat Valkamalassa puheta talviset kukat, kaikkien
vuoden-aikojen kukkaset: aistipunakukat...
Harhama huomasi sen kukan oitis. Oli kuin olisi rouva Esempio
näpännyt sen syksyisestä harpunkielestä. Hän näppäsi siitä jo
kerran soitetun säveleen ja siitä säveleestä puhkesi veripunainen
aistipunakukka, joka nyt alkoi tuoksua ja lemuta ja hohtaa
näkymättömissä veripunaväreissänsä. Se helähti huoneeseen, kuin
tulipunasiipinen perhonen, jota ei näy, mutta jonka värit kumminkin
tuntuvat johonkin.
Ja silloin alkoi puhelu kohotella purppuraisilta näyttäviä
elämänliepeitä. Se kohotteli niitä alussa arasti... arkaillen...
ujostellen. Ja kun Harhama sinä yönä saatteli rouva Esempiota kotiin
lumisen metsän läpi, tuikki jo kaunis aamutähti taivaalla ja sen
loisteessa näytti hänestä rouva Esempio viattomalta, puhtaalta
Riuttalan entiseltä Helga-neidiltä, jonka nuoruutta ja rikkautta hän
itse oli Harhamalle kuvaillut niin usein ja niin kauneilla väreillä.
Hän näytti sisällisesti yhtä puhtaalta, suurelta ja jalolta, kuin
se kuvailtu neito, joka Riuttalan metsissä kilpaili päivänpaisteen
kanssa, laulatteli lintuja, kokoili onnenkuplia, uneksi ja myöhemmin
odotteli lummekukkien puhkeamista rannan aallokkoon...
Ja kun hän palasi kotia, tuntui, kuin olisi huoneessa tuoksahtanut
veripunaisen kukan hieno haju, kuin olisi se kukka juuri nupussansa,
ja kuin kuuluisi syksyinen hiljaa näpätty harpunsävel.
Aika kului. Talven lumiliinat valkenivat hankina. Ne vahvistuivat,
paksunivat, kiteilivät hopeaisina, kun kylmä aurinko valoi ne
jäisellä valollansa. Tähtien valo tuntui yhä terottuvan. Pakkanen
hioi sitä neulateräväksi, kirpeleväksi.
Mutta Valkamalassa hävisivät vähitellen yön ja päivän väliset
raja-aidat. Rouva Esempion käynnit jatkuivat. Harhama kaipasi häntä
jo aamuisin.
Ja puhelua riitti, vaikka siihen ei tarvittu paljoja sanoja.
Se purkautui yhdeltä ainoalta keränpohjalliselta: Se koski
siveellisyyskysymystä, naisen ja miehen väliä...
Ja joskus se keskustelu oli parisanaista. Tuntui joskus äkkiä, kuin
olisi puhellessa purettu kerältä rihmaa liiaksi ja säikähdytty,
että keränpohjallinen tulee näkyviin. Silloin aina puhuttiin loppu
vaikenemisella...
Ja kaiken puheen aikana puhkesi huoneessa veripunainen aistipunakukka
nupustansa. Molemmat huomasivat sen lehtien voimakkaat värit, mutta
ei kumpikaan ollut sitä huomaavinansa. He katselivat sitä, kuin
sulhanen ja morsian, jotka yhdessä kulkiessansa näkevät, tai kuulevat
jotain rumaa ja tekeytyvät toisillensa sitä huomaamattomiksi...
Aika kului. Kun Harhama aamuöisin saatteli rouva Esempiota kotiin,
katseli hän tähtivalossa häntä aina uusilla ja uusilla silmillä. Hän
huomasi hänen kaulansa hipiällä oudon kukkaisen veripunaisen lehden.
Ja aamupäivällä, kun rouva Esempio ei ollut vielä tullut, tuntui
hänestä elämä tyhjältä, ällistelevältä. Hän muisti nolon puheensa
ja töllistelevät ihmiset ja alkoi inhota kaikkea ja odotteli rouva
Esempion tuloa...
Väliin taas hän inhosi rouva Esempiota. Veripunaisen kukan tuoksu
tuntui hänestä silloin liialliselta... lemulta... tympäisevältä...
ilkeältä. Hän pakeni silloin teoksensa ajatukseen, rupesi miettimään
sen juonta, mutta silloin sotkeutui hän aivan ensi ajatuksiltansa
rouva Esempiosta sieppaamaansa yksilöllisen siveellisyyden aatteeseen
ja sitä tietä rouva Esempioon itseensä... ja hänen kaulansa
hipiään... ja puheiden keränpohjalliseen... ja aistipunakukkaan... Se
kukka alkoi peittää kaiken muun varsillansa...
Ja uusi kukka ei pudotellut lehtiänsä yksistään kaulalle ja helmaan.
Se värjäili värillänsä sisällisenkin ihmisen... luonteen... tavat...
käytöksen... koko sielun...
Ja kun hän palasi aamuöisiltä saattomatkoiltansa, ajatteli hän
usein rouva Esempion puheesta tempaamaansa aatetta ihmisen omasta,
siveellisestä, yksilöllisestä voimasta ja vertasi sitä omaansa.
Silloin irvisteli hänelle oma elämänsä, rikos joka hampaassa,
erehdys joka sormenpäässä. Hän tunsi olevansa rouva Esempiota
paljoa alempana, vaikka hän oli tunnustanut yhteiskunnan laissa ja
mielipiteessä ilmenevän siveellisyyden ja käyttänyt sitä tukenansa ja
ohjeenansa. Hän oli erehtynyt lukemattomia kertoja, lohduttanut yhtä
lukemattomia kertoja itseänsä sillä, että lankeavathan ne Jumalan
lapsetkin, ja näiden erehdyksien kautta oli hän kulkenut elämänsä
nykyiselle rauniolle. Uusi kukka alkoi veripunallansa värjätä rouva
Esempion sielua... elämää... ajatuksia. Se värjäsi ne loistaviksi,
antoi niiden heittää varjoon Harhaman oman elämän.
-- "Kenties olisikin kaikki toisin, jos olisin yhtä rohkeana, kuin
rouva Esempio, kulkenut aivan omassa varassani", -- ajatteli Harhama
silloin joskus.
Talvi viskeli viikkojansa, paksunteli hankiansa ja terotteli
pakkasiansa. Se hioi kynsiänsä kouristaakseen sydänkuukausiansa.
Nikkelilamppu paloi Valkamalan pienen kamarin pöydällä ja koko
huoneessa kukki kaunis aistipunakukka... Se availi nuppuansa... pyrki
aurinkonsa suuteloille...
Harhaman ja rouva Esempion puheet koskivat jo keränpohjallista. Sitä
koski etenkin se puheesta, joka jätettiin sanomatta... Sanoilla
nosteltiin jo jotain hienoja helmoja... solmittiin jonkun aran asian
sukkanauhoja... solmittiin niitä ja päästettiin solmusta...
Ja kaunis aistipunakukka tuoksui ja sen värit muuttuivat yhä
voimakkaammiksi... Ne vetivät jo unohduksen värivaippaa Harhaman
teoksenkin sivuille.
Puhuttiin, vaiettiin puhelua enemmän... Kuluteltiin talven pitkiä
öitä... Salailtiin, että on huomattu kaunis kukka...
Ja ikäänkuin olisi joltain jotain anteeksi pyydettävää, alkoi Harhama
etsiä itsellensä ja kaikelle puolustusta... Hän alkoi kuvitella
tahtovansa muuta, kuin mitä hän tahtoi... Tai: Hän tahtoi tahtomansa
_muuna_... toisessa muodossa... runomaljassa... säveleenä... kauniina
kaikuna. Ja hän löysi kanteleen, josta se tahdottava voi tulla
säveleenä, maljan, josta se voi runorihmana juosta, jonkun, josta hän
saa sen kauniina kaikuna ottaa...
Hän löysi _kodin_...
Silloin unohti hän muun ja alkoi uneksia _kodista_... ja
_perheestä_... ja _lapsesta_... ja _vaimosta_...
Hän uneksi kaikesta muusta, mutta ei _naisesta_... Naisen tahtoi hän
saada siinä kaikessa muussa... Se oli vaistomaista itsepetosta... Tai
tuntui se tahdottu _siten_ tahdottuna armaammalta... puhtaammalta...
pyhemmältä... Sitä ei hän itse tiennyt, ei kysellyt.
Hän uneksi nyt päivät kodista ja yöllä hän näki siitä unta. Hänen
sairaloinen, elin-ikäinen, salaperäinen mietintänsä oli kaikessa
kehittynyt siihen huippuun, että kaikki päivän mietteet kertautuivat
yöllä hämärissä unissa, elivät uudestaan henkimaailmassa. Mutta
niiden ajatuksien päämääränä oli jo yhä enemmän ja enemmän se
salaperäinen, jossa aisti-elämän kiehteet käärivät miehen ja naisen
elämän pysymisen käskyjä tottelemaan, väliin vilkutellen kodin tulia,
vaimon rakkautta, välistä kohotellen niitä harsoja, joiden takaa
mieliteot etsivät ihania raukeamismaitansa, missä tuntematon odottaa,
suutelosade kutsuu ja rinta jakaa lämpöä. Ja kerran, kun sydän-yö
ulvoi ulkona ja pakkanen repi pimeyttä ja elämänkantele soitteli
suruista hautauslaulua, kun nikkelilamppu silloin paloi rauhallisena
ja rouva Esempio hymyili ja puheli, mittaeli Harhama ahnain silmin
hänen ruumiinsa ääriviivoja, jotka näkyivät selvinä ohkaisen
mustakirjaisen _empire_-muotisen kesäpuvun alta. Hän oli valmis
katselemaan häntä aistillisin mielin. Hän kyyristyi jo kuin luonnon
käskystä elämän palvelukseen, voimattomana, tahdottomana, raakana
eläimenä, joka ei laske mitään laskelmia luvatusta ja kielletystä.
Hän istui ja selaili aivan sattumalta munkki Pietarin lahjottamaa
Uutta Testamenttia. Kuin itsestään avautui siitä Mateuksen
evankeliumin viidennen luvun 28. värssy, jonka munkki Pietari oli
alleviivannut munkkiutensa tunnuslauseeksi. Hän luki siitä sanat:
_"Quicunque aspiciet mulierem, ut eam concupiscat, jam adulteravit
eam in corde suo"_ [Jokainen, joka katsoo vaimon päälle himoitaksensa
häntä, hän tekee jo huorin hänen kanssansa sydämessänsä.]
Luonnon-ihminen laski hänessä silloin siipensä alas. Hän kohosi
taas aisti-elämästänsä vapaana ihmisenä. Veripunainen kukka sulki
vielä hetkeksi nuppunsa. Rouva Esempio pukeutui ja lähti Harhaman
saattamana aamuöiselle paluumatkalle.
* * * * *
Talven pakkanen koettelee jo hartiavoimiansa paukkuen ja räiskyen.
Savu nousee pystysuorana Valkamalan asunnosta ja sen akkunan alla
hohtaa pihlaja hopeaisessa huurteessa, punaisena punatulkuista.
Pakkasensilmät kiiluvat hangella, tiet tupertelevat tukossa.
Alkaa täysi talvi. Hanki hopeoi maita, ei näy muuta, kuin lunta.
Suomensuvun laajalla asuma-alueella kulkevat hirsi- ja halkokuormat
metsäteillä. Lumisissa metsissä vääntävät huurteiset Suomen miehet
hirsiä rekiinsä, tai latovat halkokuormiansa. Toisaalla tupsahtelevat
heinäkuormat metsästä tielle ja ajavat myllymiehiä vastaan. Kumpikaan
ei halua ajaa tiepuoleen, eikä toista siihen kehottaa. Hiili kytee
sydämissä. Ei kumpikaan halua siihen lieskaa puhaltaa, vaan ajattelee
synkkänä: "Se on varmasti niitä toisia!"
-- "No!" -- kehottaa vihdoin myllymies hevostansa ja vääntää sitä
ohjaksilla tiepuoleen.
-- "Nooo!" -- kehottaa heinämieskin hevostansa ja ohjaa sen
tieltä kinokseen... Hiili ei ole sammunut talvipakkasessakaan.
Riihipölystä on vasta yksi pari päässyt pois. Suomensuku tekee
talvitöitänsä riita mielessä, tiet ummessa... Harhama katseli sitä
ja hän huomasi jo itsekin, että yhteinen tunne oli mennyt häneenkin.
Kun toisen puolueen mies kulki hänen ohitsensa, vilahti molempien
kulmakarvojen alta vihainen katse ja kyynäspää hipaisi kyynäspäätä.
Sukuriita syntyi keskitiestä. Mutta ne tunteet olivat nyt Harhamassa
heikenneet. Hän oli niille puoleksi välinpitämätön. Veripunaisen
kukan väri peitteli jo joukkotunteiden riihipölyjakin ja sen tuoksu
haihdutti ne ja puhalsi pois tieltänsä...
Mutta kotona odotti häntä taas rouva Esempio yhtä vapaana
isänmaastansa ja sen suruista ja riidoista, kuin punatulkut, joista
pihlaja punersi. Hän oli kepeä, kuin lintu, jolla on isänmaana
heiluva varpu. Hän oli _nainen_, joka keinuu ainoastaan omalla
varvullansa, sillä jonka luonto on luonut naiselle, koivu kasvattanut
linnulle. Puhelu ei koskenut isänmaata, ei köyhiä, eikä rikkaita.
Se ei enää koskenut taidettakaan, vaan sitä yhtä: naisen ja miehen
väliä silloin, kun he ovat toisillensa ainoastaan mies ja nainen
_täydellisesti_, kun he ovat toisillensa _mies_ ja _vaimo_. Sen
elämän arat rajat siirtyivät yhä suppeammiksi. Keskustelu nosteli
siveellisyys-asian puhtaita helmoja sen sukkanauhoja ylemmä... Se
kosketteli jo niitä aistipunakukkia, jotka riippuvat sukkanauhoihin
solmittuina... Se kosketteli niitä kyllä sanattomasti...
vaikenemisella... arkaillen, mutta juuri siksi se kosketti niiden
herkintä väriä...
Ja se veripunainen kukka kukki yhä armaampana... Se kukki keskustelun
sanoissa... Se tuoksui sanomatta jätetyssä... Se koreili kauneinna
niillä rajoilla, jonne kulloinkin puhelu arkana pysähtyi...
Ja sitä mukaa, kuin asia arkeni, somisteli Harhama _kotia_... Koti
oli se puhdas liina, johon hän kääri kaikki, mitä ei sopinut silmälle
paljastaa... Hän uskoi aivan sokeasti, että _koti_ on hänellä kaiken
määränä, vaimo vaan sen kukkana... lapsi sen lauluna... Ja ne kaikki
yhdessä ovat työrauhan tuojia...
* * * * *
Talven hopeat helisivät jo heleimmillänsä. Pakkanen oli hionut
kyntensä valmiiksi, tähdet terottaneet valonsa täyteen teräänsä, kuu
kovistautunut kirkkaimmillensa...
Mutta talven lumien ja pakkasien keskellä kukki näkymätön kukka
yhä voimallisempana... Harhama oli jo monesti puhunut rouva
Esempion kanssa kodista ja yhteisestä lapsesta ja elämästä ja
tulevaisuudesta... Aistipunakukka oli puhennut, mutta kumpikin
arkaili... odotti, että toinen tarttuisi siihen...