pohjattomasta sumusuosta, latoutuivat munkki Pietarin saarnan
ajatukset uudeksi painoksi hänen hartioillensa ja painoivat hänet
entistä syvemmälle epäilyn soihin. Vallankumouksen huumauksessa
sairaloisesti tukahtuneet epäilyn ja kyselyjen rauhaset alkoivat
yhä rajummin vuotaa, ja uusiin oloihin joutuminen ja niissä entistä
kaipaaminen ja siinä kiini riippuminen sotkivat kaiken sekaisin.
Ja silloin hän aina kaipasi rouva Esempiota, tietämättä miksi.
Ja kun hän lähti, tuntui taas, kuin olisi hän kiusauksesta
rauhaan päässyt... Hänen sairaloinen itsensä muiden yläpuolelle
korottamisensa ei tehnyt poikkeusta rouva Esempionkaan suhteen.
Hän tunsi aina, että he eivät olleet henkisesti samalla tasalla ja
sieti häntä ja viihtyi hänen seurassansa, kuin kukkia poimivaa, tai
suortuviansa laittelevaa tyttöä katsellessansa.
Mutta päivät kierivät, yöt niiden perässä. Syksy askaroi kaikkialla.
Se riipi keltaisia lehtiä puista, se karisteli pähkinät pensaista,
puolat varsista, siemenet ruohoista. Se torkkui joka aholla, kuin
vanha varis, rumana ja harmaana, se kuikutti kaikkialla, kuin kuikan
laulu. Notkot se laski vesisoiksi, nurmet märiksi. Se tippui vetenä
puista, painoi mielet maahan, kuivuneen ruohon ahon poveen ja joi
ilkeänä kesän hautajaisia.
Mutta suurena henkäili silloin musta yö. Pimeys häämötti Öisin
valtansa huipulla, sysimustana, synkkänä, salaperäisenä, hengitti
huudetta kuin kuoleman kylmä syli. Se saarnasi, kuinka katoavaa
on valo, miten lyhyt-aikainen kesä, miten haihtuva ilo ja miten
muutteleva elämä... Mutta yön mustien kourien keskellä kulki
Valkamalassa elämä kulkuaan. Lamppu paloi rauhallisena, varjot
hymyilivät nurkissa, rouva Esempion puhelu lenteli kepeänä perhosena
ja Harhama katseli hänessä jo naista tutkivammin.
Eräänä yönä kysyi rouva Esempio äkkiä Harhamalta:
-- _"À propos!_... Miksi te ette tahdo itsellenne lasta?"
Harhama oli vaiti. Kysymys koski vanhaa muistoa... Magdan uneksittua
kotia, jota hän oli odottanut kuin satamaa monien harhamatkojen
perästä, voidakseen sen rauhassa ryhtyä toteuttamaan teoksensa
aatetta. Nyt muisti hän sen epäselvänä, kummallisena, kuten kaiken
menneen. Jotain vastataksensa lausui hän:
-- "Kyllä minä tahtoisin sen, mutta tiedätte, että nyt on este...
Vaikka en avioliittoani avioliitoksi tunnustakaan, on se kumminkin
toisen solmiamisen esteenä."
-- "Mutta mitä, herran tähden, te välitätte yhteiskunnan asetuksista?
Rikkokaa ne ja laittakaa vapaa suhde!" -- huudahti rouva Esempio.
Harhama ei vastannut mitään. Rouva Esempio oli hetken vaiti ja lisäsi
sitten, juuri kuin itsekseen ohimennen, ajatuksissansa, viattomana
kuin tyttö joka jotain kaipaa:
-- "Minäkin tahtoisin niin mielelläni vielä pojan."
Puhe loppui. Oli napattu harpun arkaa kieltä. Molemmat huomasivat
sen ja katsahtivat toisiinsa. Kieli soi yhä... epäselvänä...
salaperäisenä... Kello löi yksi yöllä. Harhama lähti rouva Esempiota
kotiin saattamaan ja vanha mummo haukotteli.
-- "Ha-haauu! Ei nukuta ihmisiä... ei nukuta... Hoh-hoi! Ihmiset
elävät vaan ja palavat... palavat ja elävät... elävät ja palavat kuin
hiiloksessa... Hoh-hoi!... Mitäpä elämä onkaan muuta kuin hiillos,
joka polttaa ihmisen!... polttaa ja paistaa... Hoh-hoi!... _Elämä on
tulinen synninhiillos..._"
* * * * *
Marraskuu on käsissä. Suomensuku syö köyriruokaansa, talkkunaa.
Tuhansien ja tuhansien vuosipalvelijoiden raskaat kahleet ovat
irrottautuneet hetkeksi. Äskeiset toisen käskyläiset nauttivat täysin
siemauksin lyhyen itseviikon suloisesta vapaudesta, ovat hetken
isäntiensä arvoisia. Kaikkialla kuuluvat heleät elämänkulkuset,
kaikkialla pirteissä soivat iloiset viulut ja lattiapalkit notkuvat,
kun vahvat miehet tanssittavat tyttöjänsä. Näin ottaa väki vastaan
uutta orjavuotta. Tanssien sanoo se jäähyväiset menneelle vuodelle,
sen pitkille työpäiville, suruille ja huolille. Suomensuvussa on
vielä miehuutta ja rohkeutta, sen pojat ja tytöt uskaltavat tanssien
ja viulujen soidessa ottaa tulevan vuoden kahleet käsiinsä. Vanhat
miehet istuvat pirtissä tupakoiden ja muistellen nuoruutensa
"itseviikkoja".
Rohkea Esa tempaa Raidan penkiltä, kietaisee voimakkaan käsivartensa
vyötäisten ympäri ja heilauttelee kevyttä tyttöä polskan tahdissa,
kuin tuuli hienoa liinaa. Kepeänä, kuin perhonen, heilahtaa tyttö
pojan kainalossa. Palkit jyskyvät miehen polennoista. Syksyisenä
yösydännä hohtaa onni kukkana, ilo tuikuttaa tulena. Silloin roteva
tanssittaja huudahtaa soittajalle:
-- "Anna nyt sen ryssänhanurisi vinkua!"
Äkkiä vingahtaa viulunkieli valittaen poikki, suuttuneen soittajan
voimakkaasta vedosta, ja soittaja tähtää viulun-iskun loukkaajansa
päähän. Viulu sattuu pöydän kulmaan ja särkyy säpäleiksi. Miehet
hyppäävät ylös ja puristavat äänettöminä nyrkkinsä valmiiksi. Kaikki
ovat vaiti ja "valmiit". Ainoastaan Åke Lundin pojat istuvat tyyninä.
Harhama tunsi katkeavan viulunkielen vinkaisevan soraäänen viiltävän
rintaansa. Sukuriita sorisi kaikkien sydämissä. Se koski nyt jotain
katkenneen viulunkielen säveltä...
-- "Kansamme keskuuteen on todellakin iskenyt kiro", -- lausui joku
äänettömyyden lopussa.
-- "Itse me kiromme kannamme", -- mutisi loukkautunut soittaja
synkkänä, poistuessaan huoneesta.
-- "Niin teemmekin", -- toistaa Raita reippaana. Hän on juuri
lopettanut orjavuoden ja ottaa uutta tanssien vastaan.
Miehet virkistyvät reippaan Raidan sanoista. Soittaja solmiaa
viulunkielensä ja vetää jo viuluansa vireeseen. Esakin, joka myös
ottaa uutta orjavuotta vastaan, on kuin toinen mies. Reippaana,
rohkeana katselee hän elämää ja lausuu:
-- "Keyrinä eivät surut auta... Keskenämme me kiistelemme ja yhdessä
me vielä maljat juomme... Eikö niin, Raita?"
Ja Raita ei ole enää katkera. Hän viettää keyriä, palkkapiian
suurinta juhlaa, vapauden juhlaa ja uuden orjuuden tulojuhlaa.
Iloisena ojensi hän kätensä Esalle ja hymyili ja hohti kuin kukka
karulla aholla ja lausui:
-- "Niin... Ne katkeruudet ovat elämän suolaa ja opetusta... Eihän
se elämä ilman niitä miltään maistuisikaan... Mitä niistä menneistä,
sillä samojahan me olemme!"
-- "Se oli oikein sanottu!" -- iloitsi Esa ja jatkoi: "Mitäpä
siitä, jos olemme elämäämme suolailleet, kunhan on päästy keyriin,
jolloin saamme elämältä uudet orjankihlat tulevaa vuotta varten...
Anna, soittaja, viulusi vinkua ja tanssitaan, kun elämä pujottaa
kihlakahleita käsiin!..."
-- "No nyt se riemastui!" -- lausui Leena, joka puuhaili kahvipannun
kanssa.
Ja Esa riemastui edelleen ja puheli:
-- "Mikäs on riemuitessa, kun on elämä morsiamena... ja keyri
kosijana... Se tuo kahleet jotka kestävät... Se tuo elämän kahleet...
Niihin kun mies pääsee, niin ei joudu harhateille... Elämän kahleet
ovat kytkyitä, joista ei pääse niin mihin..."
Jo viulu vingahti ja Esa tempasi Raidan penkiltä, kietaisi kätensä
hänen vyötäisensä ympäri ja yhdessä he ottivat tanssien vastaan niitä
elämän kahleita, joista ei pääse niin mihin...
Silloin hymyilivät vanhat ja nuorten posket punottivat ja soittajan
viulu soi sorisematta ja Esan ja Raidan käsissä kiilsivät elämän
kahlekihlat kirkkaina ja elämä tuntui keyriltä... Ei tuntunut enää
pellavanpölyä, eikä riihisavua eikä nauriin vihavaa makua...
Hengästyneenä istahti Raita penkille ja Esa ojensi kätensä Alkulalle
ja lausui reippaana:
-- "Terve, vanha Alkula!... Kyllä näkyy niin olevan kuin sanoit, että
löytää sitä savuisessakin riihessä savuttoman paikan, kun vaan etsiä
viitsii..."
Silloin punotti Raidan poski ja Leena oli iloinen. Ja kun tanssi oli
tauonnut ja mielet olivat kepeät, astui Esa Raidan luo ja lausui:
-- "Raita!"
Raita katsoi häneen sinisillä silmillänsä, eikä tietänyt mitä sanoa.
Mutta Esa jatkoi:
-- "Eikö se riitä, kun on taas vuosi kärsitty riihisavua ja
pellavanpölyä?... Eikö etsitä elämästä sitä savutonta ja pölytöntä
paikkaa?... Eikö, Raita?"
Ja kun Raita ei vieläkään tiennyt, mitä vastata, jatkoi Esa:
-- "Kun sinä niin reippaana otat käsiisi elämän kahlekihlat, niin
etkö ottaisi yhdellä tiellä toisiakin kahleita kantaaksesi?...
Etkö ottaisi tämmöistä kahletta, kun nyt jo olemme riidat loppuun
riidelleet?"
Sitä sanoessansa vetäisi hän sormuksen taskustansa; piti sitä Raidan
edessä ja lausui:
-- "Jos et kahletta pelkää, niin pistä sormesi siihen!"
-- "No, on sitä uskallettu huonompaankin kahleeseen kätensä pistää,
miksikä ei silloin _parhaaseen_!" -- lausui Raita ja sormus kiilsi
jo sormessa ja viulu vinkui ja Esa ja Raita ottivat tanssien vastaan
elämän suuren vuoden: avioliiton suuren juhlan.
Ja kun Esa oli tanssin lopettanut ja istuttanut Raidan polvellensa
puheli hän:
-- "Raita, minun kukkaseni!... Annetaan muiden niellä omat
riihipölynsä... Maa on suuri, me löydämme siitä pölyttömän
ahonreunan... Minä kuokin siihen perunamaan ja sinä laulelet varpuna
oksalla..."
Vanha Leenakin riemastui silloin ja lausui:
-- "Vieläpä ne näkyvät tarvaalaiset ja viikkiläiset yhteen sopivan..."
Esa keskeytti hänet lausuen:
-- "Elämä se so..." -- hän varasti välillä suutelon Raidalta --
"elämä se sovittaa ja suolaa... ja siksi se suutelokin nyt..."
-- "Hyi!... Et saa olla tuhma!" -- keskeytti Raita ja ryöstäytyi
uudesta suudelmasta...
Ja Raita oli iloinen. Hän oli onnellinen, kun oli ottanut käsiinsä
elämän raskaimmat kihlat, sen pisimmän palkkavuoden: avioliiton
huolinensa, taakkoinensa, pettymyksinensä. Vanha Leena, joka oli sen
vuoden vaivat koettanut, lausui:
-- "Nyt pääset, tyttö, yksistä kahleista toisiin... pienemmistä
suurempiin... Mutta oikein on, että otat _oikeat_ kahleet käsiisi,
sillä silloin et ole tuuliajolla... Ei elämällä kumminkaan ole muuta
annettavaa, kuin kahleet... Pitää vaan valita niistä lujimmat..."
-- "Niin... Niin... Ken on elämän oikeissa kahleissa, se ei ole
hunningolla", -- lausui siihen Alkula.
Ja taas soivat viulut ja parit pyörivät. Elämä seisoi ihmisten
edessä, kuin iloinen vallaton tyttö, joka nauraen ja ilveillen sitoi
kahleita käsiin. Se sitoi toisia vuodeksi, toisia elämän ijäksi,
molempia ainiaaksi... Ja kun se oli ne sitonut, niin hymyili se
vallatonna, viehkeänä ja lausui:
-- "Kas niin, lapset!... Menkää nyt!"
Ja reipas Esa nousi penkiltä, kietaisi kätensä Raidan vyötäisille,
nosti maljan ylös ja lausui:
-- "Tarvaalaistytön malja!"
Lakit nousivat ja viulu vinkui, eikä Raita enää tuntenut pistoa, vaan
pyörähti Esan eteen, suikkasi Esalle nopean suutelon ja lausui:
-- "Viikkiläisten suutelo!"
Silloin oli riemu ylinnä ja vanha Leena lausui nostaen kahvikuppinsa
korkealle:
-- "Elämän kahvikuppi, koska se on suolannut ja sovittanut ja
opettanut!"
Ja yhä riemuisemmaksi muuttui juro Esa. Hän nosti tyttönsä ilmaan,
kuin lapsen, katsoi hänen kauniisiin silmiinsä ja lausui:
-- "Hiiteen turhat riidat ja Ameriikan passit ja kaikki! Yhdessä
me myönnymme ja taivumme elämän käden alle ja yhdessä me seisomme
lujina, kuin vuori omalla pellonpientarella... Siellä se on Suomen
voima..."
Vanha Alkula mietti ja lopetti:
-- "Niin. Siellähän sitä on kestettävä, mutta ei se pellonpiennar
omalla väellään kauvan kannata... Hyvä on käydä voimaa hakemassa
Jumalan pellonpientarelta..."
-- "No, yksi pari on toki päässyt pölyttömään pälveen", -- hyvitteli
Leena, kun viulu taas alkoi vinkua ja parit pyöriä.
Harhama palasi kotiinsa mieli reipastuneena. Oli kuin olisi
alkanut uusi vuosi, tai alkaisi pian. Syksyn harput olivat loppuun
soineet. Talvi teki kohta tuloansa ja sen lumikukat olivat vielä
tuntemattomia. Teos oli alkamatta. Hän odotti rouva Esempion pois
menoa ja rauhaa, paikkaili juonta, sovitteli siihen uusia suuria
aatteita ja kiemurteli usein öisin epätoivoisena, kun oli päivällä
huomannut otsaryppynsä syvenevän ja kuoleman kynnen raatavan
silmäkulmassa.
Samalla oli hän, vallankumousta valmistaessansa, alkanut käpertyä
tarvaalaisiin, vallankumouksen ja väkivallan vastustajiin, eikä hän
itse sitä tajunnut. Pikku Irmas oli hänet käpristänyt, kuin tulirovio
tuohenpalan...
Kun taas tuli iltapuoli saapui rouva Esempio. Heidän välilleen
oli jo kehräytynyt luottamuksen näkymätön säije. Moni entisen
elämän rako avautui jo kuin itsestänsä. Rouva Esempio kertoi jo
Harhamalle lapsuudestansa: Hänen lapsuudenkotinsa, Riuttalan vanha
aateliskartano, oli ollut Suomen rikkaimpia talonpoikaistaloja. Hän
oli sen ainoa tytär, sen kukka ja kesä, sen toivo ja ilo. Kotitalo
oli seudun kuuluisin. Pyhäisin soutivat sen ohi pitkät kirkkoveneet
täynnä harrasta kirkkoväkeä. Väki veisasi veneessä, seutu ylisti
Jumalaa kauneudellaan, talo rikkaudellaan. Venerannan kaislikossa
pulahtelivat päivin veden neidot, öisin kummittelivat siellä järven
haltiat, ja rantavesi oli kuulu lummekukikko. Sen kukista kävi taru,
jonka mukaan se, joka osaisi niistä oikean taittaa, saisi ikuisen
onnen...
Mutta talosta kävi outo tarina: Sen ympärillä olivat eläjät liian
köyhiä, liian laajalla alalla, ja talo itse liian rikas... Kerran oli
köyhä torppari, Varpala, ollut talossa päivätöillä ja kylvänyt sen
peltoon viimeiset häneltä ryöstetyt jyvät. Hänen oma peltonsa oli sen
tähden jäänyt siemenettä. Silloin oli mustunut miehen mieli. Hän oli
manannut talon maat ja kironnut siemenen, lukien kylväessänsä kirot:
"Kasva syöjäsi kiroksi,
haltijasi häpeäksi!"
Ja leikatessansa oli hän manannut:
"Suetkohon syöjästäsi
oman itsensä häpeä,
sekä kiro kumppaninsa!"
Siitä kasvoi ja korjattiin vilja, jolla kylvettiin seuraavana vuotena
talon avarat pellot. Aitan jyvähinkalot täyttyivät vuosi vuodelta
yhä täydemmiksi ja laajalta kerrottiin Riuttalan talon rikkauksista.
Sen isännät ajoivat kirkkoon korskina, ylpeillä hevosilla, jotka
helisivät silavaljaissa. Mutta kylväjän kirous seurasi heitä. He
eivät päässeet koskaan vapaiksi armottomuudesta köyhiä, ulkonaisesta
röyhkeydestä herrasväkeä kohtaan ja salaisesta saman herrasväen
tasalle pyrkimisestä. Perhe-elämä ei ollut aina päivänpaisteinen.
Rouva Esempion isä joi, äiti kärsi. Avioliittoja solmitessa oli
kihloina enemmän kultaa, kuin mitä sormuksen kultaan mahtui.
Kuolivat sitten rouva Esempion, Riuttalan Helga-neidin vanhemmat, ja
hän, ainoana lapsena, peri suuren Riuttalan talon ypö-yksin. Hänelle
kukkivat nyt Riuttalan ahot ja rannat ja raatoivat sen torpparit.
Hänelle kukkuivat sen käet onnea, muut linnut lauloivat iloja ja
nurmi kukki kauneutta. Hänelle soivat sen karjankellot ja rantalaine
liehutteli hänen huviksensa lummetta povellansa.
Ja Riuttalan rikkauden kellojen ääni kantoi kohta kauvas, yli
kalaisten järvien, monien kirkkojen taakse, ja yhtä kauvas levisi
sana Helga-neidistä. Kosijoita alkoi saapua. Rikkaiden talojen
pojat tulivat uljailla hevosillansa, tulivat ja saivat mennä niine
hyvineen... Sitten tuli toisia. Tuli nuori pappi Söderman, asianajaja
Kastila, taiteilija Erkkilä, maisteri se ja se... Tuli virkamiehiä,
ylhäisempiä ja alhaisempia, tuli myös virattomia.
Mutta Riuttalan Helga-neiti valitsi kauvan. Hän iloitsi kilvan
vallattomien käkien kanssa, kukki nurmen nukan kanssa. Hän punotti
Riuttalan mailla, kuin mansikka ahon marjaliepeellä, liekkui, kuin
kepeä rantalaine, mieli ilona, poski punaisena, elämä siniselkänä.
Häntä kiehtoivat taiteen kihlasormukset: Hän oli päättänyt uhrata
elämänsä teatterille, tulla suureksi näyttelijättäreksi, kansansa
kukaksi, maansa helmeksi, ja valmisteli itseänsä...
Aika kului, Riuttalan järvenselältä lähtivät jäät. Ranta koristautui
lumpeisiin ja valkeisiin kukkiin. Sotkat uivat ruohokon reunassa ja
allit laulelivat ulapalla. Kaikki tuntuivat kukkivan puhdasta hopeaa,
rannoilla ripsehti joku surullisena ja kukat kallistivat päitänsä,
kuin kaipaisivat ne jotain.
Ja silloin alkoi Riuttalan Helgakin kaivata jotain, josta ei tiennyt
mitä se oli. Hän kaipasi kilpaa kukkien kanssa.
Mutta veneistä, jotka soutivat Riuttalan ohi, kuului usein laulu. Se
laulu oli nimeltä "Riuttalan rantakukka". Kerran lauloi sitä nuori
mies ja Helga-neiti kuuli sanat:
"Riuttalan rantakukka
kukista kaunein on.
On moni sydänrukka
sen tähden onneton.
Se kukka monen purren
karille johdattaa.
Ah, moni vielä surren
sen kaskun kuulla saa.
Se monen purren pettää,
se kukkain kukkainen.
Se monen silmän vettää.
Nyt kerron tarun sen:
Riuttalan kukkaisista
on oikea yksi vaan.
Jos ken sen löytää muista,
hän löytää taivaan, maan.
Jos ken sen kukan noutaa,
sen _oikean_ niistä vaan,
ikuisen onnen soutaa
kotiinsa kukkimaan.
Vaan, ah, se kukka pettää,
ja kaikki harhaan vie.
Se kaikki silmät vettää...
Siks matka turhaa lie.
Riuttalan rantakukkaa
karistot suojailee.
Voi sitä pursirukkaa,
mi sen luo luovailee!"
Riuttalan Helga kuuli laulun ja ymmärsi sen, eikä ymmärtänyt sitä...
Siitä päivin tuntui hänestä allin laulu surullisemmalta, rantakukka
näytti kaihoisemmalta ja Riuttalan ahoilla ripsehti joku kumma ja
kaunis... Hänelle alkoivat soida lemmen kellot...
Ja silloin hän alkoi katsella ja valita... Hän katseli taiteen
kauniita kihloja, mutta niissä oli jo jotain... ei hän tiennyt mitä
se oli... Hän olisi tahtonut toisenlaiset kihlat... uudet, kauniit
korut.
Ja hän valitsi ja harhaili, ja kaihosi, kuin allin laulu
järvenselällä...
Mutta viimein valitsi hän nuoren rakuuna-upseerin, nerokkaan Erkki
Arvelan, kihlautui ja lupasi itkeä märiksi Riuttalan rantakivet,
jos elämä heidät erottaisi. Heistä odottivat muut paljon, he itse
vielä enemmän. Heidän kodistaan -- niin puheli rouva Esempio -- piti
tulla Suomen sivistynein koti, jonka emännän ja isännän ympärille
kokoontuisi kaikki, mitä Suomessa on oppinutta ja nerokasta,
lämpenemään neron, sivistyksen ja rikkauden ympärille. Täti Suupala
oli siitä paljon hänelle puhunut ja suunnitellut, samoin täti Sirvola
ja moni muu. Häät piti olla keväällä, kun käki on vallattomin,
laine kepeimmillään ja kevät kukkeimmillaan, kun Riuttalan rannassa
puhkeavat lummekukat onnenkukiksi, hääkukiksi. Hän itse matkusti
ulkomaille valmistumaan tulevan kodin odotetuksi emännäksi,
sen kukaksi ja helmeksi ja lauluksi. Siltä matkalta piti hänen
palata Riuttalansa päiväksi, kotimaansa koreaksi kuuksi, ylevänä,
sivistyneenä, hienona ja jalona. Riuttalan metsissä ripsahti silloin
sinisukka onnen seuloja ja ennusti että Helga neiti on taittava
Riuttalan rantakukista sen _oikean_... Hän on taittava sen varmasti...
Mutta hän oli syönyt Riuttalan viljaa, oli puettu sillä viljalla
saaduilla rahoilla ja siihen viljaan oli kätketty Varpalan kirous,
kuin musta käärme kukanjuurelle...
Jo oli elämä pukeutunut kukkapukuunsa ja onnenliinoihinsa.
Se hymyili Riuttalan Helgalle, odotellen sen häitä. Keväällä
keinuivat jo ulpukat Riuttalan aalloilla ja sotka lauleli sille
onnenkukkaulpukalle, vaan häitä ei vielä laitettu... Elämä helotti
kukissansa ja onnenliinoissansa ja Helga-neiti kukki morsiamena,
mutta vielä riippuivat hääviulut nauloissansa...
Jo kukkivat rannan aallot valkeina lummekukista, mutta häitä
ei tullut. Kukat kuihtuivat, aallot loiskivat harmaina, sotka
uitteli poikiansa surullisena, mutta häitä vaan ei kuulunut. Syksy
joutui, ranta jäätyi. Erkki Arvola oli kihlautunut toisen kanssa.
Se kihlaus kumminkin purkautui. Uusien häiden aika määrättiin
uudeksi lummekukkien ajaksi, siirrettiin ja taas siirrettiin.
Riuttalan ranta-aalloilla keinuivat ulpukat ja ulpukoista puhkesivat
lummekukat, lakastuivat ja taas puhkesivat, ja morsian, talon
Helga-neiti, valmistautui ulkomailla, kävi kotimaassa ja odotti
häitä, mutta häitä ei tullut. Ranta-aallot loiskivat suruissaan.
Viimein paloi osa Riuttalaa, loppu myytiin pakkohuutokaupalla. Siihen
muutti uusi isäntä. Erkille olivat alkaneet soida uudet elämänkellot.
Kun morsian kirjoitti ja ilmotti tulevansa hänen luoksensa, sai hän
vastauksen: "Mene vaikka Lappiin, mutta älä tule minun luokseni."
Eikä hän enää voinut palata Riuttalaan, itkemään märiksi sen
rantakiviä. Mutta laine sääli häntä ja vielä nytkin loiskii se
Riuttalan rannassa ja kostuttelee hänen puolestansa rantakivet. Kohta
sen jälkeen meni Erkki Arvola naimisiin toisen kanssa.
Hän suri ja itki aikansa, antautui sitten uudestaan taiteilijaksi,
mutta tapasi miehensä Esempion ja antoi itsensä hänelle kaikella
sielullansa... Mutta mies kuoli kohta. Hän jäi turvattomaksi
ainoan lapsensa kanssa, otti uudet kihlat taiteelta... menestyi...
toivoi enemmän... Oli kaksi vuotta sitten lapsensa kasvatuksen ja
opintojensa tähden pakotettu ottamaan virkavapautta teatterista,
jääden kumminkin virkaansa vakinaisena teatterin jäsenenä.
Mutta Riuttalanrannan aalloissa puhkeavat joka kevät lummekukat
ja odottavat Helga-neidin ja Erkin häitä... Syksy tulee. Kukat
lakastuvat, vaan häät eivät tule... Aalto huuhtelee suruissansa
harmaita rantakiviä, korvaukseksi Helgan kyynelistä, ja kuikka, kun
se hautoo pesässänsä, suree pettyneen morsiamen puolesta sen toivomaa
koti-onnea, päivänpaisteista kotia ja kukitettua elämäntaivalta,
jossa päivänpaiste lämmittää...
Mutta onnenkukka on vielä poimimatta. Se kukkii keväisin muita
kauniimpana ja odottaa, kuka poimisi sen Riuttalan entiselle
neidolle...
Riuttalan rikkauksista oli hänellä enää ainoana muistona tyttöaikansa
valkoraitainen ainoa pukunsa ja mummon vanha silkkihuivi. Hän ei
sitä surrut. Iloitsi päinvastoin, sillä nyt ei ollut se rikkaus
tuottamassa hänelle ennustettua kiroa...
Mutta Erkin vaimo oli sanonut että hänestä on tullut Erkin kiro...
Oliko se elämän ivaa, vai oliko kiro tekonsa tehnyt, ei sitä kukaan
tietänyt...
Se oli tarina Riuttalan talosta. Kello löi kaksi yöllä, kun rouva
Esempio oli sen lopettanut. Vanha mummo nukkui jo virsikirja pään
alasena, kun Harhama lähti rouva Esempiota kotiin saattamaan. Tiellä
jatkoi hän surullista elämäntarinaansa, mustan syys-yön sille
huokaillessa: Eräs miehen sukulainen lähettää niukan toimeentulon
lapselle pienen, Venäjän valtiolta tulevan eläkkeen avuksi...
Hän itse on velkautunut, ja siksi joskus puutteessakin, mutta
toivoo parempia aikoja sulhasensa kapteeni Golubofin kautta, jota
taksoitetaan 12,000 markan vuosituloista... Sulhaseensa hän oli
tutustunut miehensä palvellessa samassa venäläisessä sotaväessä.
Marraskuun puoliväli on jo menossa, taivaalla heiluvat jo joskus
vaaleat pilvet tulevan lumiajan enteinä, mutta rouva Esempio, joka
aikoi matkustaa saman kuun alussa, viipyy vielä. Suomen miehet
kiertävät jo karhuja metsissä. Kun he tapaavat siellä toisensa,
menevät he ääneti toistensa ohi. He eivät kyllä ole varmat, mutta
luulevat kumminkin toinen toisestansa, että se on niitä "toisia". Jos
sattuvat toisen kierrokselle, herättävät siellä karhun ja karkottavat
sen kierroksesta. He ajattelevat taas, että kyllä se on niiden
"toisten" kierros, vaikka he eivät sitä varmasti tiedä... Pirteissä
kehräävät naiset pellavaa, toiset tekevät kuontaloita ja vyyhteävät
rihmaa viipsinpuille... Nuori morsian, Raita, hyräilee kehrätessänsä
lemmenlaulua. Hän muistelee sulhoansa, joka on karhua kiertämässä.
Eräs vaimoista lausuu morsiamelle:
-- "Olisit sinä, Raita, saanut muitakin. Sulhasesi sanovat olevan
viikkiläisen."
-- "Olkoon!... Itse minä sulhasesta vastaan... Ja itse minä elämäni
tiedän ja siitä vastaan", -- vastasi Raita ja polki rukkiansa entistä
kiivaammin. Rukki surisi, sen kiiju pyöri vilinänä, rulla hurisi ja
rihma kiertyi sille nopeana, kuin takaa-ajettu käärme... Riihipölystä
oli vasta yksi pari pois päässyt. Toiset tunsivat sen yhä heitä
kaivelevan. Vanha Leena oli kuullut Raidan viime sanat ja oikaisi ne,
puhuen:
-- "Ei sitä vielä pidä Raidan kerskata, että itse elämästänsä
vastaa... Elämä on rihma, jossa me olemme ainoastaan pellavankuituja."