tunsi hän jo sen uuden joukkoihmisen katkeruutta, joka oli Suomessa
muodostunut toisille perusteille, kuin Venäjällä. Hän käpertyi
Irmaksen ja Raidan ympärille, niiden tunteiden vetämänä, kysymättä,
tai tietämättä, miksi. Hän hengitti elämän riihipölyä, jota
hengittäessä ei kukaan tutki sen katkeruuden syitä.
Mutta kotona odotti rouva Esempio. Hän ei tiennyt mitään isänmaan
riihipölyistä, eikä niitä tunnustanut.
-- "Ahs!... Ne ovat joutavia", -- huudahti hän jatkaen: "Katsokaa!
Kun minulla on suru, niin minä kampaan itseni, pukeudun parhaaseen
pukuuni... Kuin kukka... Silloin tuntuu, kuin olisi viikon tomuista
päässyt pyhäpäivään."
Harhama vaikeni. Elämän moninaisuus karkeloi, kutsuen ihmistä
karkeloonsa. Rouva Esempio jatkoi:
-- "Mikä se nyt on se joku rajaviiva, joka tekee yhden maan
isänmaaksi ja toisen vieraaksi?... Maa kuin maa..."
Niinä aikoina sai Harhama rouva Esempiota varten tilaamansa
näytelmän. Hän alkoi selittää sen sisältöä, mutta rouva Esempio ei
malttanut kuunnella. Taide ja uuden ensi-illan voittojen ajatus
hurmasivat hänet, ja hän alkoi taas innostuneena selitellä plastiikan
sääntöjä:
-- "Katsokaa: Meidän teatterissa on tapana tehdä huudahdus
rintaäänellä, kirkaisemalla: Ah!... Uuden plastiikan mukaan se on
tehtävä alempaa. Näin: Ah!... Huomaatteko erotuksen?"
-- "Kyllä, kyllä", -- myönteli Harhama, jota Esempion innostus
huvitti. Hänestä tuntui, kun olisi hän riihipölystä päässyt johonkin,
jossa ei ollut sitä pölyä, mutta jotain muuta: ehkä perhosen kukista
karistelemaa, kepeää, näkymätöntä tomua. Ja kun rouva Esempio
aina oli lähtenyt pois ja hänen karistelemansa tomu haihtunut,
tuntui Harhamasta, kuin olisi samalla haihtunut koko elämä omaan
mitättömyyteensä ja tomuihinsa. Hän tapaili teoksensa aatetta, mutta
se oli nyt yhtenä ainoana reikänä, jossa elämänpöly karkeloi. Hän
sovitteli sen juoneen uusia ajatuksia: yksilöllistä siveellisyyttä ja
maailmankurjuuden suuruutta, eikä saanut niistä kokoon muuta, kuin
karkeloivaa pölyä.
Mutta rouva Esempion käynnit jatkuivat edelleen keskeytymättä ja
päivä päivältä pitkistyen. Harhamaa alkoi jo viihdyttää. Mutta vanha
mummo jatkoi sukan-neylettänsä, ryki ilkeästi ja huokaili rouva
Esempion lähtiessä tavallisen hoh-hoinsa.
Syksy harmaantui yhä harmaammaksi.
Jo olivat kauraviisikot korjatut pelloilta ja perunat nostetut.
Naurismailta kuului väen iloinen puhelu. Miehet nostivat siellä
naurista kasoihin, naiset listivät niistä naatit ja nuoret panivat
naurishautoja, latoen nauriita maakuoppiin, tulikuumien kivien
väliin. Harhama oli osunut naurishaudoille. Esa oli halaissut nauriin
ja jältti sitä.
-- "Esa, sattuiko makea?" -- kysyi Raita, heittäen nauriin jälttäjää
leikillään naatilla.
-- "Ei. Vihava on", -- vastasi Esa, heitti nauriin Raidan helmaan ja
lausui: "Sinä saat sen, kun olet tarvaalainen."
Raita heitti nauriin luotaan suuttuneena ja lausui:
-- "Itse minä tiedän mikä olen... Mutta mikäs sinä olet...
Viikkiläinen!"
Kekäle oli heitetty elämän-ilojen kuiviin tappuroihin. Joku näkymätön
astui ihmisten väliin. Kaikki katsahtivat vastustajiensa silmiin
sanattomina ja vihaisina. Leena lausut pitkän vaitiolon jälkeen:
-- "Ei pitäisi Esankaan pitää suurta suuta, kun on itse ensimäisenä
ollut arvannostossa."
Sitten vaikenivat kaikki. Kaikki tekivät työtä käärme povella, eikä
kukaan tietänyt mistä se oli sinne päässyt. Iloinen puhe ja leikki
oli lakannut, kaikki tarttuivat työhönsä sanattomina ja suomensuku
korjasi naurishalmettansa äänettömänä, viha ja myrkky mielessä.
Pojat, jotka panivat naurishautoja, olivat kuulleet keskustelua ja
keskeyttivät työnsä. Väinö kehotti vielä toveriaan Irmasta:
-- "Pane nyt kivi päälle!"
-- "Pane itse!" -- vastasi Irmas.
Ja pojat hajosivat äänettöminä naurismaalle. Vanha Alkula keskeytti
nauriskuopan kaivuun, tuli ja lopetti äänettömänä poikien työn:
latoi nauriit tulikuumien kivien väliin ja peitti haudan turpeilla,
puhellen itsekseen:
-- "Tämä on Jumalan lähettämä vitsaus."
Ja oli kuin olisi keskellä naurismaata seisonut joku näkymätön, jonka
läsnäollessa kaikki vaikenivat. Leena lausui lopuksi:
-- "Kyllä elämä näkyy osaavan ihmiset toisistansa vieroittaa ja
nostaa ne toisiansa vastaan... Pilaa ja katkeroittaa koko elämän...
Ja rakentaa raja-aitoja..."
Nauriin väkevä maku tuntui ilmassa. Alkula lausui vakavana:
-- "Kyllä elämä myös aikanansa pakottaa repimään väärät raja-aidat,
jos joku on niitä rakennellut..."
Esasta tuntui, että pisto oli häneen tähdätty. Hän lausui synkkänä,
katkerana:
-- "Niin... Tarvaalaisethan ne rakentelevat siltoja kaikkien
raja-aitojen ja raja-jokien yli... Opettavat että ei mitään
raja-aitoja ja -jokia tarvita..."
-- "En minä ole sitä sanonut että niitä ei tarvita", -- oikaisi
Alkula. "Minä puhun _vääristä_ raja-aidoista. Sillä kyllä sinä saat
vielä itsekin nähdä, että väärään paikkaan pantu raja-aita on käärme,
joka on pantu kahden veljeksen välille..."
Taas syntyi äänettömyys. Isänmaa mateli ihmisten välillä
kyykäärmeenä. Esa jatkoi vielä:
-- "Mhyh!... Väärään paikkaan!... Tarvaalaisilla ei taida olla enää
missään paikassa raja-aidalle _oikeaa_ paikkaa..."
-- "Niin... Väärä aita on joka paikassa turmiollinen... Kyllähän
kyykäärmeistä pantu aita on luja, mutta hankala se on... Ei sen
kummallakaan puolen ole turvallista. Aidaton raja se aina turvallisin
ja lujin on", -- lausui siihen Alkula työnsä lomasta.
Syntyi taas äänettömyys. Leena nousi, puhdisteli hamettansa ja lausui:
-- "Kyllä elämä näkyy osaavan aidanseipäätkin käärmeiksi muuttaa..."
Ja taas raatoivat ihmiset sanattomina isänmaan hyväksi, joka kasvoi
vihavia nauriita. Salaperäinen elämä seisoi jossain ja kylvi
käärmeitä kaikki alle, missä ihminen toimi ja eli. Harhama katseli
kaikkea sitä sen kipinän valossa, minkä Irmaksen katkeruus oli häneen
kylvänyt. Joukko-ihmisen tunteiden virta alkoi häntä vetää hiljalleen
tarvaalaisten joukkoon, kuin tuliroihu läheisiä untuvia.
Mutta kun Harhama palasi Valkamalaan nauriin vihava maku mielessä,
odotti siellä rouva Esempio kepeänä, posken epäterve puna ainoana
elämänhuolena. Hän oli tullut, kuten tavallista, tutustumaan
näytelmän sisältöön. Puhuttiin näytelmätaiteesta ja hiljaisuudesta.
Kahvi höyrysi purkkimaisessa kuparipannussa. Sanna-mummo huokaili
keittiössä. Hämähäkki katseli verkostansa soikean kamarin nurkasta ja
elämän tyhjyys henkäili ulkona.
Mutta näytelmäkappale jäi avaumatta ja aina, kun rouva Esempio
lähti, tuntui hänestä jääneen jotain tyhjää, jotain kepeää. Siitä
tyhjyydestä etsi Harhama teoksensa viimeistä sanaa. Mutta kun hän
sitä etsi ja hapuili, hävisi kaikki käsistä, kuten äärettömyyden
reunat. Hän väliin tuskastui, inhosi rouva Esempiota ja kaikkea,
sotkeutui miettimään tarvaalaisten ja viikkiläisten kiistoja,
takertui niihin ja lopulta kaikkeen...
Aika kului. Metsät ovat jo keltaiset. Syksyn kosteat hengähdykset
tuntuvat ilmassa. Viimeiset muuttolinnut laulavat haikeita
matkalaulujansa. Poissa ovat kukat, poissa ilot. Kaikki kallistuu
kylmälle talvenkorvalle. Jo kuuluvat kyntömiesten laulut vaolta.
Suomensuku kyntää syyskyntöjänsä. Hevosta lepuuttamaan panevat miehet
tupakkaa. Yksi tarjoaa toverillensa tupakkakukkaroaan. Toinen ottaa
sen vastaan ja kysyy pistelevästi:
-- "Nurkantakaisiako?... Sinun nurkantakanahan kuuluu kasvavan
'Venäjän lehtiä'?"
Toinen ei vastaa mitään, vaan lyö hevostansa kyntövitsalla ja poistuu
auransa jälessä. Kyntömiesten iloinen laulu on lakannut. Auran multa
kääntyy yhtäälle, mutta kyntäjien mielet kahtaalle. Suomensuku kyntää
peltojansa äänettömänä. Sukuriita käynyt tupakansavusta. Harhama
katselee akkunastaan synkkää syyskyntöä. Toisella puolen aitaa ovat
Åke Lundin pojat ojaa luomassa. He ovat keskeyttäneet hetkeksi
työnsä, istuvat nyt tupakoimassa ja lepäämässä ojan reunalla, ja
katselevat rauhallisina, kun Suomensuvun miehet kulkevat aurojensa
kuressa äänettöminä ja synkkinä, kuin multa, joka heidän aurojensa
luottimista kääntyy vakoon. Harhama asettuu taas omansa puolelle ja
viha leimahtelee jo toista vastaan. Se viha alkoi hetkittäin hieman
himmentää teoksen tuliakin. Hänessä alkoivat juosta monet rihmat,
punoutuen uudeksi elämänlangaksi.
Päivät kuluivat hitaasti ja mustina, kuin kyntäjän vako. Rouva
Esempion käynnit olivat yhtä säännöllisiä. Keskustelu kosketteli
usein, ja milt'ei aina, elämän suurta siveellisyyskysymystä sen
jossain muodossa. Harhama katseli ja kuunteli huviksensa, joskus
mielenkiinnollakin, kuinka rouva Esempio lenteli niissä kepeänä,
huolettomana. Hän oli häneltä temmannut itsetiedottoman aatteen,
_"tunnesiveellisyyden"_, jonka rouva Esempio oli lausunut, kuin
lapsi jonkun merkillisen viisauden, ja kehräsi nyt siitä rihmoja, ja
hän alkoi jo rouva Esempiota joskus kaivata, kuten kehrääjä, joka
mukavuuden vuoksi kääntää kuontalonsa likemmäksi.
Mutta jokaisella rouva Esempion käynnillä oli vähävähältään vedetty
vireeseen jotain tulevaisuuden harpunkielistä... Soitettavaksi oli
myös ilmestynyt uusi harppu: Keskustelu kosketteli hyvin usein miehen
ja naisen suhdetta... Se kosketteli arkoja kieliä...
* * * * *
Näinä aikoina alkoi Harhama taas puhua voimien kokoomisesta
yhteistoimintaan. Hän alkoi salaisuudessa kavalasti puhaltaa nuoriin
vallankumouksen henkeä, joka häntä itseänsä yhä vielä huumasi. Kun
vanhoista ei ollut toivoa, kääntyi hän nuorten puoleen. Hän kokosi ne
taas ja kehotti heitä liittymään yhteen, perustamaan nuorisoseuran,
jossa he toinen toistansa kehittäisivät, tukisivat ja kokoaisivat
voimansa. Mutta menestys oli yhtä huono, kuin ensi kerrallakin. Joku
vaan lausui:
-- "Ka, voisihan tuon seuran perustaa", -- jonka jälkeen useat
poistuivat.
-- "Tarvaalaisten puuhia!" -- lausui joku eteisessä poistuessaan.
-- "Taitaa olla viikkiläisten metkuja!" -- kuului jonkun ääni
kartanolta.
Harhamasta tuntui, että ihmiset häntäkin epäilivät ja karttoivat,
vieläpä molemmin puolin. Hän masentui hiukan. Mieli kävi yhä
raskaammaksi ja umpinaisemmaksi. Hän kaipasi nyt entisten ystäviensä
rohkeaa seuraa, innostuttavia puheita, hurjia ehdotuksia ja iloisia
lauluja. Metsä tuntui hänestä sammaleiselta, orava tyhmältä ja
rapakkoinen tie inhottavalta. Mutta masennuttuaan ensin, hän taas
lopuksi yltyi, päätti toimia; hän päätti koettaa edelleen, päätti
taivuttaa nuorison mielet ensin huvitukselle ja vähitellen sitten
huomaamatta saada ne innostumaan.
Ja rouva Esempion seura oli silloin jo hänelle muuttunut joksikin
elämään kuuluvaksi, kuten ruokalepo, tai joku tavaksi tullut. Hän
tuli säännöllisesti, puhui ja innostui ja istui yhä myöhempään
Harhaman huoneessa. Ensin oli iltaruskon viiru supistunut kapeaksi
raoksi taivaanrannalla, kun hän lähti, ja sittemmin oli se rako
kokonaan sammunut, kun Harhama saattoi häntä kotiin kuraista, pimeää
kylätietä myöten. Harhama viihtyi jo hänen seurassaan, kertoi hänelle
onnettoman avioliittonsa perinpohjin, kertoi mitä sopi ja uskalsi
toisten tähden. Avomielisesti hän myös tunnusti rouva Esempiolle,
että hänen seuransa oli hänelle ollut näihin asti vastenmielinen, hän
itse hänelle inhottava.
-- "Niinkö!... Sepä omituista!" -- huudahti tähän rouva Esempio
hieman kummissaan.
* * * * *
Päivät kuluivat vitkaan, vaivaloisesti, kuin sääsken laulu.
Syyssateet huuhtelivat jo maita. Yö katteli vesilätäköitä
jääriitteillä, luonto kultaili lehtimetsiä yhä keltaisemmiksi ja
päivänpaiste hiiviskeli surullisena kesäisillä kisakentillänsä.
Kaikkialla häilähtelivät syksyn hapset, kaikkialla seuloi
luonto syyssuruja maille, harmaata ahoille, synkkyyttä metsiin,
äänettömyyttä vesille. Nyt Harhama aamupäivillä jo kaipasi rouva
Esempiota, joskus odotti hänen tuloansa puoli-ikävissään. Mutta
iltasilla taas, kun tämä oli lähtenyt ja yön hiljaisuus sipsutteli
huoneeseen, tuntui hänestä, kuin olisi hän päässyt sen kautta rauhaan
jostain tyhjästä. Vanha mummo ryki yhä ilkeämmin, sukkapuikot
vilisivät, neyle kasvoi ja nurkassa hulmahti aina hämähäkinverkko,
kun Harhama lähti rouva Esempiota kotiin saattamaan.
Hänen elämässänsä alkoivat juosta useat rihmat rinnatusten, välistä
aivan sekaisin. Yhteiskunnallinen kysymys kiehtoi häntä. Joskus
vilkutti se hänelle vallankumouksen veristen häiden kutsuja, väliin
taas jotain muuta utukuvaa. Isänmaan kysymyksen ainaisena virikkeenä
oli yleinen mielten katkeruus, ja hän itse oli vaistomaisesti,
huomaamattansa polvillansa maailmankurjuuden edessä, palveli
maailmankurjuutta hengessänsä, kykenemättä ratkaisemaan, tai
yrittämättä edes ratkaista kysymystä, mikä on sen _oikeaa_ palvelusta.
Mutta kaikkien niiden ajatusten seoksesta puhkesi tuontuostakin
se jumaluuden suuri kysymys, polttavana, kuin kirkas salama
mustasta ukkospilvestä. Rouva Esempion kepeät puheet yksilöllisestä
ihmissiveellisyydestä, jonka olemuksena on pelkkä tunne, olivat
alkaneet häntä vähitellen aivan huumata ja kiehtoa rohkeudellansa.
Häntä alkoi hurmata rohkea ajatus siveellisyydestä, jolla ei ole
äärtä, ei määritelmää, ei olemusta. Hän sai siitä ajatuksesta
uuden langanpään, josta hän alkoi lappaa ja sovitella teokseensa
uutta juonta. Yhteiskunnan tietämyksessä ilmenevän sovinnaisen
ihmissiveellisyyden sijaan punoi hän tunteesta johtuvaa,
määrittelemätöntä, ääretöntä siveellisyys-aatetta, jonka hän oli
saanut rouva Esempion tiedottomista sanoista ja puheista, puheista,
joiden varsinaista sisältöä rouva Esempio itse ei täysin käsittänyt...
Ja kun kerran iltarusko paloi taivaanrannalla täydessä hohdossansa,
kun sen värit hehkuivat täysikirkkaina, kuin veitsenterältä valuen,
mietti hän:
-- "Taivaanranta on kaunis silloin, kun luonto valelee sen _täysillä_
väreillä, arkailematta. Miksi arkailisin minä vetää viulusta
viimeistä säveltä?"
Ja hän mietti ja epäili, etsi poispääsyä sekasorrosta ja sotkeutui
yhä enemmän. Hänen henkensä juoksi tavotellen iltaruskon kirkkaita
värejä. Ne värit sammua tuikahtivat hänen sormiensa kosketuksesta ja
musta yö kouristi hänen olemustansa.
Ja niin ei hän päässyt teoksensa alkuun. Hän tuskitteli joskus,
joskus syytteli itseksensä rouva Esempiota, puhellen:
-- "Onhan mahdotonta, kun se häiritsee... Onhan aivan mahdotonta...
Mutta kun marraskuu joutuu ja hän matkustaa pois ja pääsen rauhaan
hänen käynneistänsä, niin heti alan..."
Ja lopuksi hän puolustautui itsensä edessä sillä, että tarvitsee
levätäkin, koota voimia ja suunnitella loppuun juoni, nyt kun siihen
oli tullut uusi säije, kaksikin uutta säijettä: maailmankurjuus ja
yksilöllinen siveellisyys.
* * * * *
Jo lähenikin marraskuu. Kesä oli korjannut viimeisetkin korunsa.
Harmaana hohotti syksyn kita. Pojat kävivät metsissä linnunpaulojansa
katsomassa. Siellä täällä tapasivat he vieraan paulan ja aukaisivat
sen, koska luulivat että se oli niiden "toispuoluelaisten"
pauloja. Suomen miehet samosivat pyssy olalla metsissä ja menivät
toistensa ohi epäluuloisina ajatellen: Se on niitä "toisia". Oravat
heilahtelevat oksilla heidän silmiensä edessä, mutta he eivät
niistä välitä. He ajattelevat niitä "toisia". Kotona lämpenevät
pellavasaunat rauhallisina. Aamusilla varhain kokoontuu talkooväki
saunaan. Miehet loukuttavat pellavia, tytöt lipsuavat niitä ja vaimot
harjaavat pioiksi ja panevat piot palmikolle. Loukut ja lipsut käyvät
iloisen puheen ja laulun helskyessä. Jo tuodaan talkookahvi saunaan
ja pölyinen väki kokoontuu kahvipannun ympärille.
-- "Istun tänne tarvaalaisen tytön vierelle, niin tuntuu
venäläisemmältä... 'lähennyn'", -- lausuu Esa istahtaessaan Raidan
rinnalle.
-- "Entä sinä itse?... 'Edentyjä'... Puit nyrkkejäsi nurkan takana,
mutta kun tosi tulee, niin Amerikan passin varustat... Kyllä olet
sankari", -- tiuskailee loukattu tyttö.
Sukuriita on taas täydessä käynnissä. Väki juo kahvinsa ääneti
ja jatkaa työtänsä mieli mustana. Puheen sorina ei häiritse enää
Suomen suvun lipsujen ja loukkujen pehmeää pauketta. Harhaman henkeä
ahdistaa joku pahempi, kuin pellavanpöly, ja hän käpertyy oman
joukko-ihmisensä ympärille mitään kysymättä, mitään tutkimatta...
-- "Mikähän lieneekin mennyt ihmisiin, kun eivät enää sovi!" --
mutisi eräs vaimo pellavapivoa harjatessaan.
-- "Eivätkö nuo liene metsän kiroja", -- lisäsi Leena huoaten, ja
äänetön heimoriita jatkui katkerampana, kuin pellavanpöly.
Isänmaa oli tuprahtanut pellavanpölyisenä, katkerana. Kaikki
vaikenivat. Vanha Alkula lausui sanojansa punniten:
-- "Niin... Kirot... Kyllähän ne kiroja ovat, mutta omasta itsestämme
lähteneitä, eikä metsästä tulleita..."
Leena harjaili pellavapivoa ja lausui työnsä lomassa:
-- "Kyllähän sitä ihminen osaa ylpeillä, että kaikki se vaan itsestä
lähtee, mutta taitaa niitä olla vielä muita suurempiakin olemassa..."
-- "En minä sitä sano, että ei ole olemassa näkymättömiä voimia,
mutta meistä itsestämme riippuu, minkä niiden ruoskittaviksi me
rupeamme", -- oikaisi Alkula.
Ja oli kuin olisi Harhaman ja kaikkien edessä seisonut taas joku
hämärä pellavanpölyinen olento ruoska kädessä, käskien ja samalla
itse arkana piiloutuen, paeten katsettakin. Elämänkysymys kohosi
Harhaman eteen harmaana pölyseoksena, jonka hituset karkeloivat
järjettömässä sekasorrossa, mutta joka kokonaisena ruoski kaikkea
kulkemaan jotain tuntematonta maalia kohti. Vanha Leena huokasi.
-- "Niin... Kyllä elämä aina ruoskansa löytää ja opettaa ihmisen..."
-- "Se on taas sitä tarvaalaisten taipumis-oppia", -- tarttui
katkeroittunut Esa.
Kekäleisiin oli taas puhaltanut tuuli. Joukko-ihmiset syttyivät,
mielet katkeroittuivat. Raita lausui nenäkkäästi:
-- "Ikäänkuin et itse taipuisi!... Sanot sitä mitä muut sanottavat..."
Mutta kun Harhama saapui kotiinsa pellavanpöly mielessä, odotti
siellä jo rouva Esempio, kepeänä ja vapaana, kuin lintu oksalla.
Häntä eivät painaneet isänmaan asioiden huolet. Hänen puheistansa ei
tunkenut henkeen sen pellavanpöly. Hän lenteli taiteensa kukissa.
Hänellä olivat omat puheensa. Mutta Harhamasta tuntui hänen seuransa
jo jonkunlaiselta virkistykseltä. Hän tuli nyt siihen, kuin erämaan
kuivaan kosteikkoon, jonka lähteen pohjakivet ovat auringon säteiden
kuivaksi paahtamat, jossa ei ole vettä, mutta johon kumminkaan ei
tunge ympäröivän isänmaan tukehduttava pellavanpöly. Rouva Esempio
oli hänelle jonkunlainen henkinen pikkuesine, johon on liittynyt,
jota siitä syystä kaipaa ja josta hän oli ottanut itsetiedottoman
ajatuksen, kuin taiteilija mallina seisojasta ruumiin muodon. Hän
suurenteli nyt sitä ajatusta, jalosti sitä, valoi siihen hengen ja
tietoisuuden ja vertaili sitä ylpeänä alkukuvaan. Ja hän kaipasi
alkukuvaa, kaipasi, kuin palvelustyttöä, eikä tiennyt miksi: "Siksikö
että voisin vertailuja tehdä?" -- kysyi hän joskus itseltänsä, kun
hän omiin mietteisiinsä sotkeutuneena käveli rauhattomana huoneessa,
jollain sanalla osottaen muka seuraavansa rouva Esempion huoletonta
puhelua.
Ja yhä enemmän ja enemmän alkoi se puhelu kosketella harpun arkoja
kieliä: Se kosketteli jo sukupuoli-elämää, vaikka arkaillen ja
kaukaa, kuin tulikuumaa kukkanuppua, josta puhkeavaa teriötä
odotellaan ikävällä...
Niinä aikoina nukkuivat jo oravat pesissänsä rauhaisia keskiyön unta,
kun Harhama saatteli rouva Esempiota luotansa kotiin, ja vähä-vähältä
alkoi hän katsella häntä toisilla silmillä, kuin ennen. Hänestä oli
rouva Esempio nyt jo hieno... viehättävä... kauniskin. Hän tuntui
jo sivistyneeltä, tapoihin tottuneelta. Hänen rohkea ajatuksensa
yksilöllisestä siveellisyydestä kirkastui Harhamalle joka päivä
suurempana, kirkkaampana. Ja rouva Esempio puolestaan alkoi kertoa
hänelle elämästänsä... Hän kertoi sen pikku salaisuuksiakin. Hän
kertoi sulhasestansa kapteeni Golubofista, joka häntä kosii. Mutta
hän lisäsi:
-- "Itse minä kumminkin epäilen... Olen saanut vihiä, että kapteeni
Golubofilla on suhteita toisten naisten kanssa, vaikka hän itse
sen kieltää... Siksi olen epäröinyt antaa myöntävää vastausta...
Tahdon ensin saada varmuuden... Sillä katsokaa: Minä en mitään niin
halveksi, kuin uskottomuutta."
-- "Mutta jos uskottomuus on johtunut _tunteesta_, jonka Te asetatte
siveellisyyden olemukseksi", -- katkaisi Harhama, joka taas takertui
elämänsä salaiseen, epäselvään aatteesen.
-- "Enhän minä nyt semmoista tunnetta tarkota, vaan sitä, joka on
suurta ja jaloa", -- huudahti rouva Esempio, jatkaen: "Katsokaa!
Minä tahdon sen avioliiton -- jos niin saan sanoa -- perustaa aivan
pelkän siveellisyyden varaan, ilman vihkimistä, tai edes yhteiskunnan
porvarillisia avioliittosopimuksia... Ja minä uskon voivani saattaa
häpeään ne, jotka luulevat kirkon ja yhteiskunnan ihmisinä seisovansa
minua korkeammalla."
Yhä enemmän viehätti Harhamaa rohkea luottamus yksilölliseen
siveelliseen voimaan ja kaiken perinnäisen, sovinnaisen
siveellisyyden tarpeettomana kieltäminen. Sen rohkea ajatus aivan
tempoi häntä mukaansa. Hän ja Nikolai olivat ajatuksissansa rohkeita,
mutta heilläkin oli tässä kysymyksessä rajansa. Molemmat he
tunnustivat sen _uuden_ yhteiskunnan laissa ilmenevän siveellisyyden
noudatettavaksi ja kielsivät vaan kaiken uskon yliluonnolliseen,
mutta rouva Esempio lausui nyt jo siinä äärimäisen sanan, tosin
tajuttoman, semmoisen jolle Harhama itse antoi oikean hengen. Se oli
Harhaman täydentämänä eläimen tai villi-ihmisen rajaton yksilöllinen
vapaus; sivistynyt yhteiskunta, jossa ei ole mitään lakia, ei mitään
asetusta, jota yksilön olisi pakko noudattaa ja jota se voisi käyttää
ohjeenaan, silloin kun joutuu ristiriitaan oman itsensä kanssa. Se
ajatus alkoi jo Harhamalle selvitä loistovärisenä taivaanrantana,
joka himmensi kaiken muun, kuten aamuruskon värit sammuttavat taivaan
tähtipalon. Häntä ihastutti se suuri ajatus, että nykyaikainen
yhteiskunta rautateinensä, kouluinensa ja aarteinensa säilyisi
ja pysyisi koossa ilman mitään yksilöä sitovaa jumalallista tai
yhteiskunnallista lakia, ilman isänmaakäsitettäkin. Ja jos häntä
alussa olikin tympäissyt tämä rouva Esempion puheissa ilmenevä korkea
usko ihmisen siveelliseen voimaan, niin sitä kirkkaampana kohosi se
nyt niistä tympäisevistä savupilvistä, kohosi kuin tulikieli. Ja
sikäli alkoi hänelle kirkastua rouva Esempio itse. Aluksi hän piti
hänen puheitaan jonain maailmalta poimittuna oppina, jota puhuja itse
ei käsittänyt -- ja jota ne olivatkin, -- mutta kun rouva Esempio
puhui siitä näin yhä useammin ja vakuutuksella, alkoi hän uskoa
sen olevan todellista sisällistä vakaumusta. Mutta rinnan tämän
rohkean kirkastumisen kanssa nosti myös epäily hänessä päätänsä,
voiton varmana, ilkeänä. Sen kynsissä ajatteli hän itseksensä: "Se
ehkä voisi kelvata yksityiselle ihmiskunnan valitulle, esimerkiksi
semmoiselle, kuin Jeesus oli... Mutta entä muille?"
Siihen kysymykseen hän ei saanut vastausta. Uudestaan ja taas
uudestaan tarttui hän kynään alkaaksensa teoksensa, levittääksensä
sen teoksen sivuille yksilöllisen ihmissiveellisyyden värit niin
ihanina, korkeina ja puhtaina, että se siveellisyys kohoaisi Jumalan
siveellisyyden tasalle, siten ettei se enää tarvitse mitään lain
sääntöjen ja käskyjen määritelmiä ja rajoja, vaan on ja pysyy oman
itsensä kautta, kuten Jumala, joka Itse on oman siveellisyytensä
olemus. Mutta joka kerran pysähtyi kynä ja ajatukset siihen samaan
epäilyyn ja kysymykseen: "Se riittää Jeesukselle... Mutta entä ne
muut?"