linnassa ja ylimäinen pappi siunasi hänet Herransiunauksella.
Ylimäisen papin lähdettyä astui sisälle kaunis Ammonin tytär.
Hän seisoi Salomon edessä Itämaan kukkana, käsissä kirkkaat
kultakoristeet, otsalla kaunis otsanauha... Hän hymyili aurinkona,
hohti puhtaana helmenä, viattomuutena, kainoutena. Puvunlaskos
somisti vartaloa, huulella hohti vielä äidin antama suudelma...
tyttöys tuoksusi ihosta... viattomuus silmän tummasta sinestä...
Kaikki se oli yhteensä veripunaista...
Perkele iloitsi. Salomo kutsui kaunista tyttöä... Tyttö katsoi
kainona maahan... ei totellut... ei tullut... Salomo lähestyi _itse_
tyttöä... Tyttö pakeni arkana lintuna... Salomo polvistui tytön
eteen, päässä Israelin kruunu... Tyttö pysyi äänetönnä... Salomo
_rukoili_... Tyttö vastasi väristen:
-- "Isieni usko kieltää minut uhraamasta _sitä_ muille, kuin suurelle
Molokille... Ja sinun maassasi ei ole Molokin alttaria, millä
uhrata..."
Kuvaus katkesi ja alkoi uudestaan: Salomo oli rakennuttanut temppelin
Molokille ja saattoi kaunista Ammonin tytärtä sen alttarille...
kantoi häneltä parhaan uhrin _Molokille_...
-- "Sinun aistipunakukkasi, Tuula, on kalliimpi kuin Jehova", --
iloitsi Perkele, uhrausta osottaen. Enkelit iloitsivat herransa
keralla.
Kuvaus muuttui:
Herodes istui Zionin linnassa loistavan seuransa kanssa
huumautuneena. Herodiaksen tytär tuli sisälle. Kuningas riemastui:
Tytön vartalo oli suloa. Se oli kuin kaunis käärme... Polvi vilahti
hunnun halkeamasta... taipui notkeana... kääntyi kauniina... Lämmin
iho hiveli hipiällänsä, musta tukka silkkisuortuvillansa... Silmissä
kukki kiehde, katseessa raju lempi...
Tyttö alkoi tanssia... Neidonhaju häilähteli huntuna hänen
ympärillään... Tukasta tuoksahti jotakin, joka tunki miehen
sisälle... Kuninkaan silmät sokenivat... Tyttö tanssi kukanhajuisena,
huumaavana, hehkuvana... Kuningas kieppui perhosena tavotellen...
värähdellen... vavahdellen... Hän unohti kuningaskunnan, unohti
Israelin kruunun, unohti valtikan, unohti kaiken... Hän näki vaan
punaisen kukan... tunsi sen hivelevän hajun... huomasi solean polven
käännähdykset... himoitsi nähdä enemmän... katsoa kukan sisintä...
Hän lupasi tytölle puolen valtakuntaansa...
-- "Sinun kukistasi, Tuula, maksetaan hyvästi", -- ilkamoi Perkele.
Näky muuttui: Pyövelit kantoivat sisälle Johannes Kastajan verisen
pään. Perkele kerskaili suurena:
-- "Herodias ja Delila ovat Jehovan _valituita_: He ovat
Israelinkansan tyttäriä... Hänen _valittunsakin_ ovat minun
aseitani..."
-- "Hän Itse on sinun aseesi, sillä _Hän_ valmisti ja säästi aseen
sinulle", -- ylistivät enkelit. Perkele jatkoi ylpeänä:
-- "Jehovan munkki lähetti Harhaman tänne. Nyt on hän kohta _naisen_
käsissä, joka ei hänelle Jehovaa ylistä... _Munkki_ on ollut
kosiomiehenä... ja vaimo on antava hänelle kielletyn hedelmän, vaikka
omasta pohkeestansa... Tuula sirotelkoon naisen helmaan kukkansa
koreimmat lehdet! Sinä, Raala, hoitelet hänen unelmiansa ja Herve
on pitävä unista huolen. Kohta kulkee kaikki latuansa..._Vaimon_
helmassa on Harhama teoksensa kirjoittava... _Vaimo_ on ajeleva
suortuvat Jehovan päästä..._Vaimon_ käteen on Harhama kantava Jehovan
pään..."
-- "Sinun tiesi ovat uuden maailman kehittymiskulkua, siksi _täytyy_
kaiken sitä latua kulkea", -- todisti Piru. Perkele lopetti ylpeän
järkeilynsä:
-- "Jehova astui alas helvettiin minun päätäni rikki polkemaan,
mutta minä olen myös nouseva Hänen taivaaseensa, pistämään Hänen
kantapäähänsä, jos Hän yrittää sen sinne kätkeä..."
Palvelijat riemastuivat ja veisasivat herransa ylistystä.
"On avaruuskin sulle liika pieni.
Sä kaikki imet itseesi, kuin sieni.
Sinuhun suistuu Jehovan taivas, maa.
Sun kunniaasi kaikki julistaa.
Oot herra tulevan
Ja loppu olevan".
* * * * *
Perkele hävisi enkeleinensä. Tuula jäi uskollisena hoitamaan
aistipunakukkaa...
Riitoja, syksyisiä harpunsäveliä ja talvisia aistipunakukkia.
Elämä on tulinen synninhiillos...
Syyskesän rauha levisi maille.
Suomi hohti maailman helmenä. Aamusta iltaan heilutteli se auringon
kirkkaita kuvia tuhansien järviensä syvyydessä. Se hymyili, se
kainosteli, se koreili lukemattomissa helyissä päivät pitkät, kuin
neitonen, päivänkuvat helminä, siniset joet vöinä ja purot nauhoina.
Ilta tuli lempeänä. Se tuli kuin isoäiti mielitiettynsä luoksi.
Se kokosi auringonkuvat järvistä, korjasi ne kuin kirkkaat helmet
yöksi kätköihinsä. Se puki Suomen punertavaan iltaruskoon, kääri sen
hienoihin syys-autereihin iltaa ja yötä varten. Yö joutui. Suomi
pukihe uusiin koruihin, öisiin helmiinsä:
Sen järvien pohjalla riippui, rannoista kiinni pitäen, taivaan komea
ontelo, mykevä puoli alaspäin. Kuutamo välkehti veden kalvolla,
metsissä heilahtelivat hämärän liinat ja kuun kirkkaat kuvat soluivat
syvyydessä siellä riippuvaa taivaan onteloa myöten...
Suomi loisti maailman morsiamena, Pohjolan kuuluna, öisissä
helyissänsä, kuun kirkkaat kuvat helminä, kuutamon valovälke koruina
ja syyskesän yöhämärä harsoina...
* * * * *
Sunnuntai levitteli rauhallisena liinojansa. Kirkkorauha välkkyi
järven selällä sorsapoikueilla siroteltuna. Työmies lepäsi kotona.
Luonto raatoi. Sisällä istuivat vanhat, povessa kirkkomieli,
ilona vanhat virsikirjat ja ulkona hyräili hiljaisuus syksyistä
suruvirttänsä...
Valkamalan tanhualla löivät pojat poltto-palloa. Tytöt olivat
hippasilla. Harhama itse istui aitan porraskivellä, vanhan Alkulan
keralla, ja seurasi lasten reipasta leikkiä. Vastapäätä, tanhuan
toisella puolen, istui Åke Lund, vanha ruotsalainen talonpoika,
piippunysäänsä imien. Hänen ympärillänsä istuivat hänen kahdeksan
poikaansa. Hekin seurasivat lasten iloisen leikin kulkua.
-- "Suomalaiset pojat lyövät palloa", -- lausui vanha Åke pojillensa
jörönä, piippu hampaissa ja ikäänkuin itseksensä.
Lapsijoukossa helisi nauru. Kuului iloisia huudahduksia. Mielet
olivat kesäkepeitä... Kepit heilahtelivat... Mielet kiihtyivät...
Irmas oli konnutonna ja Väinö kiusotteli häntä, koettaen lyödä
pallon pois... Molemmat yrittivät väliin lyödä palloa, väliin juosta
kontuun... Toiset vartoivat tilaisuutta sekaantua peliin... Viimein
kolahtivat kepit yhteen ja pallo suhahti ilmassa.
-- "Irmas!... Väinö!... Irmas!... Väinö! Joudu!... Joudu
sukkelaan!... Joudu kontuun!" -- räjähti iloinen, sekainen
kehotushuuto poikajoukosta.
Ja tanhua tömisi, kun kaksi poikaa juoksutti keppiänsä kilpaa
kontuun. Molemmat ehtivät yhtäaikaa ja syntyi kiista.
-- "Minäpäs ennätin ensin!" -- intti toinen pojista, Irmas.
-- "Etpäs!" -- väitti Väinö, ja sysäsi edellisen pois konnulta. Tämä
kiivastui... Hänen pallokeppinsä kohosi jo lyöntiin, mutta toinen
ehti ennen ja löi kepin maahan, mutisten hampaittensa välistä:
-- "Ryssäläisen poika... Tarvaalainen!..."
-- "Mikäs sinun isäsi on!... Senkin viikkiläinen!" -- huudahti
loukattu Irmas ja karkasi loukkaajaansa, rotevampaan Väinöön käsiksi.
-- "Nyt alkavat ne tapella", -- murahti nuorin Åke Lundin pojista.
Åke imi rauhallisena piippuansa ja katseli lasten toimia.
Alkoi paini. Aluksi heilahtelivat kepit. Tytöt keskeyttivät
leikkinsä. Jo väänsivät riitaveljet sylitysten. Toiset pojat olivat
unohtaneet pallon ajamisen ja katselivat tappelua, toiset keppiinsä
nojaten, toiset jo varustautuen.
Niin väänsivät Irmas ja Väinö sylitysten, äänettöminä, täysin voimin.
Vielä katsoivat toiset.
-- "Anna nyt sille tarvaalaiselle!" -- kuului kehotus.
Mutta tuskin sai poika lauseensa loppuun, kun yksi joukosta
karkasi hänen kimppuunsa. Ja kohta paini koko poikajoukko. Siellä
täällä kohosi jo pallokeppi... Kuului itkua ja uhkauksia... Tytöt
keskeyttivät hipanjuoksun ja riensivät erottamaan poikia, auttamaan
kukin omaansa. Terttu kiskoi veljeänsä Irmasta Väinön käsistä ja
Väinön sisko Irma oli veljensä puolella... Toiset tytöt erottivat
toisia poikia. Vaivoin saivat he painijat erotetuiksi. Irma torui
veljeänsä Väinöä ja uhkaili, itkien:
-- "Kunhan minä isälle sanon!"
-- "Mitäs hän alkoi tappelun!" -- puolustautui Väinö, itkussasuin.
Pari poikaparia väänsi vielä painia, äänettöminä, synkkinä. Joku pari
heristeli toisiansa kepeillä, molempien suu itkuun vääntyneenä. Eräs
poika poistui itkien ja korvallistansa pidellen. Jotkut seisoivat
sanattomina.
-- "Irmas!... Ai-jai!... Kunhan isä saa tietää", -- säälitteli Terttu
itkien ja toruen veljeänsä.
-- "Mitäs hän haukkui minua tarvaalaiseksi!" -- puolustelihe Irmas,
katkerasti nyyhkien ja pyyhkien verta poskestansa.
Se oli Suomen kansan lasten sukuriitaa...
Lapsijoukko hajosi äänetönnä. Pojat viskasivat keppinsä maahan ja
erkanivat sanattomina eri teille. Tytöt hajaantuivat pikku parvissa,
ja puolueittain, useat itkussasuin.
Mutta tyhjäksi jääneelle tanhualle mateli elämän näkymätön käärme,
peittäen koko tanhuan ruumiinsa kiemurteluilla. Se oli pistänyt
lapsijoukkoa ja vallannut niiden huvitanhuan. Harhama huomasi taas
sen rauhalliset kiemahdukset ja alkoi miettiä elämän kysymystä. Vanha
Alkula lausui mietteissänsä:
-- "Aika ei jätä enää lapsiakaan rauhaan... Nyt on semmoinen aika,
joka osaa aina laittaa niin, että jokaisesta tuntuu oma uhrisavunsa
katkeralta ja toisen uhri näyttää otolliselta..."
-- "Niin... Mistä se riippuu, että elämä on semmoinen?" -- lisäsi
Harhama mietteissänsä.
-- "Meidän" -- vastasi Alkula -- "on etsittävä siinäkin asiassa malka
omasta silmästämme, eikä elämän silmästä. Elämä on vikoinensa meidän
oma tekemämme, vaikka me aina sen taakse piilottaudumme, kuin Aadam
Eevan ja Eeva käärmeen taakse..."
Harhama ajatteli omaa elämäänsä, omia harhailemisiansa elämänvirran
pinnalla ja pohjamudissa ja lausui niitä muistellen:
-- "Niin... En tiedä... Onhan elämänvirta voimakas... Voihan se
viedä..."
-- "Jokainen virta voi viedä, jos jättäydymme sen vietäviksi... Mutta
paraneeko meidän asiamme, jos sitten harhaan jouduttuamme syytämme
virtaa?"
Harhama oli vaiti. Hetken kuluttua lisäsi Alkula:
-- "Tai olemmeko edes oikeutetut _virtaa_ syyttämään, jos kerran
olemme itse sen vietäviksi antautuneet, vieläpä itse määränneet
virran kulun?... Sillä jokainenhan me teoillamme muodostamme
elämänvirran kulkua ja suuntaa..."
Molemmat vaikenivat ja katselivat sitä näkymätöntä virtaa, joka
oli vallottanut lapsijoukolta niiden kisakentän ja katkaissut
leikin ja kierteli nyt leikkipaikalla. Harhama mietti nyt
elämänvirrankysymystä. Hän huomasi olleensa elämää luomassa, mutta ei
käsittänyt, miten hän oli sen kulun johtanut tuomaan hänet tänne. Hän
ajatteli sitä ja kysyi Alkulalta:
-- "Mutta esimerkiksi tuo äskeinen lasten riita... Oliko se heidän
luomansa?"
Alkula vastasi hitaasti:
-- "Me kaikki olemme olleet osalla nostamassa vihanvirtoja... Ja
jotka eivät ole siinä työssä olleet osalla, ne heittäytyvät valmiin
virran vietäväksi..."
Puhe kääntyi siitä puolueoloihin ja niiden syihin ja kaikki jäi
Harhamalle yhtä epäselväksi, kuin äskeinen lasten riidan aihe.
Mutta loukatun Irmaksen katkerat sanat vaikuttivat Harhaman
sairaloiseen hermostoon, kuin kissan raapaisema. Hänen tuli loukattua
lasta sääli. Hän asettui sisimmässänsä hänen puolellensa. Tähän
asti hän ei ollut välittänyt näistä puoluekiistoista mitään, ei
kuulunut mihinkään kotimaansa puolueeseen, pitäen niiden kiistoja
vähäpätöisinä. Nyt oli häneen heitetty siemen, jonka oraallenousua
hän ei myöhemmin voinut tukahduttaa. Sattumalta pallopelistä lentänyt
oka muuttui hänen elämänsä siemenjyväksi. Siihen nähden, mikä jakoi
pojat ja tytöt kahtia, ei hänkään voinut jäädä välinpitämättömäksi.
Valittavana oli toinen, tai toinen.
Keskustelun lopussa lausui harvasanainen Alkula lasten riidan ja sen
aihetta tarkottaen:
-- "Kyllä, jos näin jatkuu, Suomen kansa kulkee perikatoaan kohti."
* * * * *
Kului joku tunti.
Valkamalan pirtissä luki vanha Sanna-mummo virsikirjaa ja sen
kamarissa nurkassa kutoi hämähäkki verkkoa. Harhama istui ja mietti
teoksensa alkamista. Samassa astui rouva Esempio huoneeseen ja
tervehti ystävällisesti. Hämähäkki istahti pyöreän verkkonsa keskelle
ja mummo murisi kyökissä pistävästi, tulijaa tarkottaen:
-- "Täällä jo alkaa vieraita kulkea."
Sopivaa näytelmää, jota hakemaan rouva Esempio oli tullut,
ei Harhaman kirjastossa ollut. Rouva Esempio puhui aikansa
lempiaineestansa, plastiikasta, ja lopuksi sydäntaudistansa
ja poskiensa epäterveestä punasta. Hän lainasi Spinozan _Die
Ethik'in_ ja lähti kepeänä, kuin tyttö marjamaalta, kädessä täysi
mansikkatuohkonen.
Mutta Harhamassa alkoivat juosta monet rihmat. Ajatus hämmensi
ajatuksen, miete sotki mietteen. Isänmaa alkoi syöpyä häneen
kiistoinensa, kuin tarttuva tauti. Siitä tuli hänen sielunsa
uusi, nopeasti ajettuva mätäpesä, uusi epäilyn verihaava: Hänen
vastattavaksensa asettui kysymys "Irmasko, vaiko Väinö?" Kumpi heistä
on oikeassa?
Se oli hänelle kohta yhtä sotkuinen kysymys, kuin kaikki muut.
Maailmankurjuus alkoi hänelle kirkastua yhä suuremmaksi, muuttua
ikävöitäväksi, semmoiseksi, joka jumaluuden suuruudella herätti
ikuisen kaipuun, levitteli kiitollisuuden kukkamaita ja kutsui
niille, kuin taivaan autuaidenkentille.
Ja samalla liehuivat hänen edessänsä vallankumouksen kauniit
veriliput, osottaen lyhintä tietä niille kukkamaille. Mutta kun hän
niiden viittomaa tietä hapuili kohtasi häntä uusi neulankärki: Hän
katseli jo asioita sen valokipinän valossa, minkä loukatun Irmaksen
katkera valitus oli hänessä sytyttänyt. Sen neulankären pistona
avautui elämän epäselvyys. Kaikki sotkeutui. Hän turvautui taas
teokseensa, mutta nyt ammotti siinäkin se äärettömyyden kokoinen
aukko, joka oli pikkureikänä avautunut Valkeassa talossa ja johon
kaikki tuntui soluvan ja häviävän.
Ilta joutui, mutta teos ei ollut alussa. Metsäseudun hiljaisuus ja
rauha söivät, kuin tauti, ja sen purema tuntui kuoleman nakertelulta.
Ei kuulunut ääntä ulkoa. Sisällä hiiviskeli hiljaisuus villasukissa.
Ainoastaan Sanna mummo haukotteli ja selaili virsikirjaansa.
Päivä oli laskenut. Taivaanrannalla kajasti vielä punaa. Iltarusko
kohotti sieltä riutuvaa punavärinsä reunaa korkeuteen.
Mutta se sytytti vaan Harhamassa äärettömyyden ja ijäisyyden kaipuun
entistä palavammaksi. Iltarusko näytti jumaluuden tulelta.
Huomenna tuli rouva Esempio vaihtamaan lainaamansa kirjan uuteen.
Hän tuli mieli marjamaana, poski punehtuneena. Hän puhui Harhaman
kanssa nyt uudemmasta filosofiasta yleensä ja viipyi kauvemmin, kuin
eilen. Harhama otti osaa keskusteluun lyhkäisillä myönnytyksillä:
"Kyllä!" tai: "Jaa!", tai oudosteluilla: "Noniin!" Mummon rykiminen
oli ymmärrettävämpää, kuin eilen. Se kiusasi Harhamaa, ja hän oli
iloinen, kun rouva Esempio lähti, vieden luettavakseen Kantin _Kritik
der reinen Vernunft'in_.
Päivä solui päivän perästä. Harhama kuokki väliin perunamaata. Hän
ei tahtonut olla enää "yhteiskunnan varas", vaan elää omasta työstä.
Leipäänsä hän ansaitsi pikkutuloilla, kirjoituksilla ja muulla. Mutta
kun hän joskus levähti, kuokanvarteen nojaten, petti pohja. Hänestä
sinkosi kipinänä ajatus, että hänen kuokkimisensa olikin itseasiassa
keikaroimista, pikku turhamaisuutta.
Perunamaankaan pohja ei häntä pitänyt. Epäily rehotti hänessä
ohdakemaallakin...
Inhoten viskasi hän silloin aina kuokkansa ja painautui omaan
itseensä...
Lisäksi alkoi häntä kalvaa metsäkylän yksinäisyys. Se rasitti häntä
joskus, kuin painostajainen, ja sen paineesta pursusi hänestä
aina elämän inho ja sen mitättömyyden tunteminen. Vallankumouksen
ja suuren elämän humu oli nielaissut hänet liika syvälle.
Sen muisto veti häntä usein siihen takaisin. Se oli hänelle
joku jumalanpalvelus, jossa maailmankurjuus seisoi alttarilla
suuruudellansa Jumalaksi kohonneena.
Ja lopuksi rutisti häntä koko elämänsä salaisuus. Hän kulki,
kuin Kain, umpimielisenä ja synkkänä. Joskus hän laski vanhoja
ennustuksia, joskus ajatteli munkki Pietarin sanoja. Koko hänen
elämänsä oli salaisuus, jota kukaan ei tuntenut, arvoitus, jota ei
kukaan voinut ratkaista. Hän itse ei uskaltanut, eikä tahtonut siitä
kellekään puhua, alkoi sitä salaillakin ja se salaileminen muodostui
hänelle sitten raskaaksi painoksi. Hän lopulta pelkäsi aivan
viattomankin tapauksen ilmituloa, ikäänkuin sillä paljastuisi koko
hänen elämänsä ja osanottonsa vallankumoukseen.
Mutta seuraavina päivinä viipyi rouva Esempio yhä kauvemmin. Hän oli
ihastunut Kantin filosofiaan, jota hän piti aivan suuremmoisena ja
kumoamattomana. Muutamassa viikossa oli siten luettu ja arvosteltu
Harhaman koko filosofinen kirjasto, joka päivä eri teos.
Hän tuli, kuin tyttö marjaan, poimi marjaropeensa täyteen ja lähti
pois mieli marjanpunana...
-- "Kyllä Kant on niistä filosofeista syvällisin", -- vakuutteli hän,
kun puhe kääntyi lainatuista kirjoista filosofiaan.
Harhama, jonka hengen _ainoana_ itiönä oli ajattelu, kiusautui niistä
arvosteluista aluksi. "Kirjankansifilosofi!" -- rypisti hän salassa
otsaansa, kunnes ne lopulta häntä huvittivat.
Ja rouva Esempion käynnit olivat miltei yhtä säännölliset, kuin
päivän ja yön tulo. Joka kerralla viipyi hän yhä kauvemmin.
Filosofian lomassa puhui hän plastiikasta ja ihonsa epäterveestä
väristä. Vanha mummo kauttoi sukan-neylettänsä, lopetti sen, alkoi
uuden ja ryki kuivasti. Rouva Esempio hyvästeli häntä joskus
ystävällisesti:
-- "Hyväs-ti, mummo! Minä olen täällä niin usein..."
Sukkapuikko huulien välissä vastaili mummo:
-- "Hyvästi... hyvästi!... Rouva saisi tulla tänne aivan asumaan...
Hoh-hoi!... Hoh-hoi!... Hoh-hoi!..."
Ja sukkapuikot heilahtelivat taas, silmä liittyi silmään, elämä solui
latuansa.
Harhamaa rouva Esempion jokapäiväiset aina pitenevät käynnit alussa
väsyttivät ja kiusasivat. Hän oli ensi kohtauksessa tuntenut
häntä kohtaan sairaloista, selittämätöntä vastenmielisyyttä, jota
sittemmin vielä lisäsi Kolan pisteliäät sanat tuttavista ja mummon
ilkeämielinen rykiminen ja mutina. Hän luuli rouva Esempiota, jota
hän ei lainkaan tuntenut, joksikin, ja häpeili hänen käyntejänsä
muiden tähden, vaikka hän itse häntä kunnioitti. Mutta vähitellen
hän tuli vakuutetuksi, että oli erehtynyt. Joko oli hän väärin
ymmärtänyt Kolaa ja mummoa, tai olivat näiden viittailut sitten
tavallista yksinkertaisten ihmisten juorua. Vähitellen hän oli näihin
käynteihin tottunut ja hänen vastenmielisyytensä rouva Esempiota
kohtaan vähentynyt. Lopulta alkoi häntä huvittaakin rouva Esempion
nopea vaikean filosofian lukeminen. Hän näki siinä naisen todellista,
lapsellisen viatonta turhamielisyyttä. Hän näki hänen levähtävän
kussakin teoksessa, kuin perhosen kukassa. Mutta hänen lähdettyänsä
tunsi hän aina itsensä väsyneeksi, kiusautuneeksi, ja elämän ontoksi.
Oli kuin olisi rouva Esempio lähtiessänsä aina unohtanut huoneeseen
jotain: jotain tyhjää, naisellista, kepeää, kuten perho, joka jättää
kukkaan haihtuvan muiston, tai tiellensä häviävän väriviivan. Hän
huomasi sen tyhjyyden aina rouva Esempion lähdettyä, kiusaantui siitä
ja silloin pursusi hänestä aina ihmishalveksimisensa ja elämään
tuskautuminen.
Käynnit jatkuivat säännöllisesti. Puhe hipaisi tuon tuostakin myös
sitä suurta siveellisyyskysymystä, joka oli alkanut Valkeassa
talossa. Rouva Esempion ajatukset olivat Harhamasta siinä yhtä
kepeitä, kuin kaikki muukin, mutta niiden äärimäinen vapaus viehätti
häntä, ja se aukko, johon teos hävisi, laajeni laajenemistansa.
Epäilyn pesäkkeet puhkesivat ja niiden sisältö valui tulvavetenä yli
hänen olentonsa. Teoksen alkaminen lykkäytyi päivästä päivään. Hän
sovitteli siihen jo sitä uutta, huumaavaa ajatusta yksilöllisestä
siveellisyydestä, joka ei tunnusta mitään sovinnaista, ei
yhteiskunnankaan sääntöjä.
Ne ajat olivat hänelle sisällisen taistelun verisimpiä päiviä. Ja
samalla hän ponnisti voimiansa salataksensa sen. Ei yksikään ryppy
saanut nousta otsalle siitä kertomaan ihmisille... Ihmiset olivat
hänestä raakimuksia, joille ei voi suurta paljastaa. Niiden raaka
pilkansormi näkyi kaikkialla...
Mutta katse harhaili taas seinillä. Hän itse käveli rauhattomana
huoneessansa, kuin peto häkissä. Joka hetki varustelihe hän murtamaan
häkkinsä rautatangot, mutta ne tangot olivat tulikuumia...
Ja kun hän ei päässyt alkuun, tuskastui hän taas siitä, hätäytyi ja
uskoi päästäneensä oikean hetken käsistänsä ja seisovansa jo kuoleman
asuntojen ovella, jossa on kaikki myöhäistä.
Viimein alkoi hän jo puolustautua oman itsensä edessä
viipymisestänsä. Hän sysäsi syyn rouva Esempion käyntien niskoille.
-- "Enhän minä voi... Enhän minä miten voi, kun se joka päivä
häiritsee... Mutta kun tulee marraskuu ja se muuttaa matkoihinsa,
niin sitten heti alan", -- mutisi hän.
* * * * *
Aika kului. Riihistä kuului varstan kopse. Suomensuvun miehet puivat
riihiä pölyisinä. Naiset avasivat lyhteitä, puistelivat olkia.
Harhama istui riihenkynnyksellä ja katseli reipasta työväkeä.
Tomuinen tyttö, Raita, punoi oven edessä kuvonsidettä. Esa, eräs
miehistä, huudahti hänelle sidettä odotellessansa:
-- "Puno joutuin, tarvaalainen!"
-- "Mitä se sinuun kuuluu, mikä minä olen!" -- vastasi tyttö
suuttuneena. Ja viskaten keskentekoisen siteen loukkaajallensa,
lopetti hän:
-- "Puno itse siteesi!... Mokomakin viikkiläinen!"
Kaikki katsahtivat toisiinsa, kuin vihaiset käärmeet. Kaikki
havahtuivat, kuin käärmeen myrkyllisestä pistosta. Puhe lakkasi.
Kuului ainoastansa varstankopse. Riihipöly tuntui katkeroittavan
kaikkien mieliä. Kun puinti taukosi, huokasi vanha vaimo, Leena:
-- "Kyllä elämä on pölyinen riihi... Menee ihmisten kurkkuihin ja
katkeroittaa ja kirvelee..."
Vanha Alkula mietti hetken ja lisäsi:
-- "Elämä on semmoinen riihi minkälaiseksi me itse sen lämmitämme...
Jos me lämmitämme sen pölyiseksi, niin ei suinkaan se silloin voi
selvä olla..."
Syntyi äänettömyys. Elämä näytti seisovan ihmisten edessä harmaana,
puhallellen niiden henkeen katkeraa riihipölyä. Loukattu Raita lausui
katkerana:
-- "Hyvähän sitä on puhua, kun ei mistään välitä... Mutta kunhan itse
saisitte joka askeleella kuulla kunnianne, niin ette puhuisi..."
Loukatun tytön katkerista sanoista tunki Harhamaan riihipöly ja hän
käpertyi, ikäänkuin hänen suojaksensa. Kaikki vaikenivat. Suomensuku
pui riihiänsä äänettömänä, eikä kukaan täysin tajunnut, mistä
riihipöly tuli. Kaikkia se kirveli samalla lailla. Harhamasta tuntui,
että elämä oli lämmittänyt isänmaan pölyiseksi riiheksi. Pitkän
vaitiolon jälkeen lausui vanha Leena, kuin puoli-itseksensä:
-- "Elämänriihessä on monta lämmittäjää... Ei sen pöly meistä yksin
riipu... Jokainen sen uuniin heittää puita... Ei Alkulankaan pitäisi
niin puhua, kun on itse koettanut toisten lämmittämää riihtä..."
Ja yhä pölyisemmäksi tuntui elämä sotkeutuvan ja sen pöly käyvän
karvaammaksi. Vanha Alkulakin muisti jotain. Hänkin oli joskus saanut
puida riihessä, jonka olivat _muut_ pölyiseksi lämmittäneet. Leena
jatkoi:
-- "Ei tuo jokainen Alkulankaan otsanryppy taida olla oma kyntämä..."
Alkula oli vielä vaiti. Viimein vastasi hän:
-- "En minä sitä sano, että minä yksin lämmitän koko elamänriihen,
mutta kyllä sitä pölyiseenkin riiheen jää pölytöntä paikkaa missä
hengittää, ja meistä itsestämme riippuu hengitämmekö me sen pölyä,
vai pysyttelemmekö pölyttömässä paikassa."
Ja hiukan ajateltuansa hän lisäsi:
-- "Jos minä en ole ottanut toisen kyntämää, enkä vieraalla auralla
kyntänyt muuta, kuin otsanryppyni, niin on se jo semmoinen pölytön
paikka elämänriihessä, jossa riittää puhdasta ilmaa... Eikä elämässä
suurempaa tarvitakaan, eikä voi olla... _Toisen_ kyntämä otsanryppy
on elämän suurin lahja..."
Kaikki puivat taas ääneti. Elämä tuntui Harhamasta taas kovin
hämärältä. Sen paras lahja tuntui supistuvan -- toisen kyntämään
otsanryppyyn. Hän oli Alkulan peilissä huomannut omat ryppynsä ja nyt
hän tuli ajatelleeksi jotain hyvin katkeraa: Hän mietti: "Minulle ei
ole siis elämä suonut ainoatakaan lahjaansa... Minun ryppyni ovat
minun _itseni_ kyntämiä..."