edessä, huomaamatta ollenkaan, mitä muut siitä ajattelivat,
tai siitä välittämättä. Hän unohti menneisyyden muiston:
_nykyisyytensä_... unohti petolliset lainaajat ja häijyt sukulaiset
ja tunnesiveellisyyden, kuin kukat, joissa hän oli jo aikansa
iloinnut, ehkä kyllääntynytkin niihin. Hän eli taiteessansa:
siinä kukkanupussa, josta nyt oppimatkan jälkeen oli puhkeava
maineenseppele.
Mutta Harhama istui jo niillä hiilillä, joilla istuessa kaikki
plastiikat ovat tuskastuttavaa, katkeraa savua ja kiusaavaa häkää.
Rouva Esempion taide alkoi häntä kiusata ja näännyttää. Hän ei
muutenkaan ollut sen tuntija ja ihailija ja kun se nyt tuli hänen
tulihiiloksella istuessaan, alkoi se häntä tuskastuttaa. Silloin
alkoi hänestä pursuta sairaloinen ihmis-inho, ja hän katseli asiaansa
innostunutta rouva Esempiota sen inhon savujen läpi, ja näki hänet
nyt siinä valossa, tuskautui ja väsyi.
Rouva Esempio näytteli ja selitteli lapsellisella innolla ja
herttaisuudella. Hän veti tyttösenä kutreistansa yhä uusia suortuvia,
poimi taiteestansa aina uusia kukkia, ja mitä enemmän hän näytteli,
sitä enemmän hän innostui, vilkastui ja ihastui kutreihinsa:
taiteeseensa.
-- "Katsokaa! Tämä liike tehdään näin... Ja tämä näin", -- selitteli
hän Harhamalle.
Harhama tunsi omien hiiliensä polttavan. Hän alkoi väsyä, kyllästyä.
Hänen ihmis-inhonsa alkoi yhä ryöppyvämmin pursuta näkyviin. Rouva
Esempion lyhyt vartalo näytti hänestä löllerömäiseltä, hän itse
pyörähtelevältä, tepastelevalta.
Mutta rouva Esempio ei sitä huomannut. Hän oli unohtunut taiteensa
kukkien keskelle, ihaili niitä, poimi niistä parhaita ja näytteli
niitä Harhamalle ihastuneen ystävällisenä. Ja kun hän näytteli
soleavartaloisten naisten sulavia liikkeitä ahtaaseen pukuun
pingoitettuina, ei Harhama voinut olla häntä säälimättä ja katkerasti
hymyilemättä...
Rouva Esempio hengästyi hieman, sitoi aistikkaasti laitetusta tukasta
otsalle valahtaneen suortuvan tukkalaitteeseen takaisin ja puheli
viattomana, avomielisenä:
-- "Opettajani Pariisissa myönsi minulla olevan taipumuksia
plastiikassa. Hän sanoi kerran minulle: 'Toiselle saa päiväkaudet
selittää, mutta Teille se menee, että: vhiu!'"
Harhaman ärtynyt mielikuvitus lähti pienimmästäkin sysäyksestä
kiertomatkalle, etsien mitä kummallisimpia yhtäläisyyksiä
sysäykselle. Kivipalasta ne voivat silmänräpäyksessä johtua
kivennäis-oppiin, siitä maan syntyyn... maailman luomiseen, sen
häviöön ja niin edelleen, semmoisiin asioihin, joilla ei ollut mitään
yhteyttä sysäyksen kanssa. Ja kaikki tapahtui salaman nopeudella.
Kun rouva Esempio viimeistä sanaa viheltäessään teki kuvaavan
liikkeen, johtui Harhaman tuskastuneeseen mieleen Nero lyyrinensä
ja lyhyine vartaloillensa, joilla ei ollut asian kanssa edes
yhteyttä. Siitä hajosivat ajatukset Roomaan... johonkin tapaukseen
roomalaisessa sodassa ja sieltä aina edelleen halki historian johtuen
asiasta asiaan, nopeina, elottomina.
Mutta rouva Esempio jatkoi näytettään yhä innostuen, lämmiten,
vilkastuen, tehden kaikki sydämen halulla. Hän oli kuin tyttö, joka
leikkii uuden nukkensa kanssa... Lopuksi hän näytti, miten eri lailla
esim. käsi ojennetaan vastanäyttelijälle... Hän selitteli:
"Vanhan koulun mukaan se vaan pudotetaan, mutta uuden plastiikan
mukaan se ojennetaan näin:"
Hän heitti kätensä Harhamalle ja kehotteli:
-- "Ottakaahan minun käteni!" -- pudottaen kätensä tämän käteen.
Harhama värähti. Hän katseli kättä äskeisen mielikuvansa vaikutuksen
alaisena, suurenteli kärpäsen hirviöksi. Käsi tuntui hänestä
paksulta, lihaiselta. Kynnet oli leikattu syvälle tylppien sormien
sisään, ja se putosi hänen käteensä kuin lihapala, vaikuttaen hänen
kiusautuneeseen hermostoonsa, kuin märän vaatteen kosketus. Hänen
sairaloiseen, ärtyneeseen mieleensä johtui äkkiä rikos-oppi, joka
arvailee rikoksellisen luonteen ihmisten käsistä ja jaloista ja
kasvoista. Hän ajatteli Lombrosoa ja Neroa. Ajatukset hajosivat
hetkessä omille teillensä johtuen rikosopista vallankumoukseen,
Nikolaihin, Kooljaan, munkki Pietariin ja siitä hänen lähtöönsä
Suomeen ja aina loppumattomiin. Hän aikoi vaistomaisesti päästää
heitetyn käden pois kädestänsä, mutta rouva Esempio puhui
innostuneena, jatkaen näyttelyään:
-- "Pitäkäähän vielä... pitäkäähän... pitäkäähän!"
Mutta samassa tuikahti loppuun palanut kynttilä sammuksiin, ja
Harhama sai tilaisuuden lausua:
-- "Kynttilä huomauttaa, että minun on aika kiittää Teitä
ystävyydestänne ja päästää Teidät rauhaan."
Kuun puolikas oli kiivennyt taivaan kuperalle laidalle... Se valaisi
huonetta himmeästi, kuin peikon lamppu. Armiira nukkui puusängyssä,
riisuutumattomana, viattomana ja rauhallisena kuin enkeli. Akkunan
läpi hiipivä kuutamo oli juuri kiivennyt lattialta sängynreunan
yli vuoteeseen. Hiljaa, hellävaroen levitti se juuri valonsa
huivinnurkkaan Armiiran kasvoille. Toisella valoliinansa nurkalla oli
se jo peittänyt lapsen käden. Sen reuna repotti sängyn reunalla ja
laski kaitaisen liepeensä lattiapalkeille kuutamomatoksi.
-- "Siinähän se minun tyttöni nukkuu... Eikä sitä tiedä mitä
siitä tulee. Ehkä todellakin esimerkki", -- puheli rouva Esempio
puoleksi leikillä. Pieni vaitiolo syntyi. Molemmat miettivät mitä
elämä tulevaisuudessa oisi. Nyt olivat nähtävinä ainoastaan sen
näkymättömät hapset.
-- "Jaa!... Hyvää yötä!" -- lausui Harhama viimein, kumartaen
kiusautuneena.
-- "Hyvää yötä!... Mutta _à propos_ [kesken kaiken]... Ettekö Te
voi suositella minulle jotain näytelmää koenäytäntöä varten?...
Semmoista, jossa olisi suurempi osa... esimerkiksi semmoinen, kuin
'Magda'?... Ehkä on kirjastossanne joku semmoinen näytelmä?" --
tarttui rouva Esempio vielä puolipimeässä huoneessa.
-- "En nyt muista", -- vastasi Harhama. -- "Suomenkielisiä en
tunne... Venäjänkielisiä olen nähnyt ja niistä erään tuttavani
kirjoittama on minua miellyttänyt."
-- "Mutta ehkä minä saan tulla huomenna sitä katsomaan?... Jos
nimittäin olette niin ystävällinen, että teette minulle selkoa sen
sisällöstä, koska itse en täydellisesti hallitse venäjänkieltä", --
keskeytti rouva Esempio innostuneena.
-- "Kyllä!... Suvaitkaa vaan tulla!" -- vastasi Harhama.
Rouva Esempio saattoi hänet ulos avonaiselle portaikolle. Siihen
avautui kaunis järvenselkä, joka välkytteli kuun kirkasta kuvaa
pohjallansa, kuutamon hopeavaippaa kalvollansa. Koko näköala välkkyi
yön hopeassa ja kullassa. Rouva Esempio katseli sitä taiteilija-uran
hopeoiden hänen sielussansa hohtaessa, sen kunniakuutamoiden
valaistessa hänen tulevaisuuttansa ja seppeleiden loistaessa kuun
kirkkaina kuvina elämän järven pimeällä pohjalla. Loistava näköala
tuntui hänestä silloin taiteilija-uralta, joka jo ojensi hänelle kuun
kuvaista seppeleeksi. Hän ihastui, innostui ja unohti elämänhuolet ja
kurotti käsin seppelettä. Hän huudahti, mieli kirkkaana kuutamona:
-- "Ai... ai!... Miten kaunista!... Luonnossa on nyt 'stämningiä',
kuten sanotaan..."
Ja taas hän innostui taiteeseensa, ja selitteli kuutamovaippa
hartioilla:
-- "Oikeastaan minä olen suunnitellut antaa ainoastaan muutamia...
ehkä vaan yhden ainoan näytöksen... Tahtoisin nähdä sen
äärettömän-äärettömän hiljaisuuden, joka vallitsee, kun yleisö
odottaa nyt opintomatkaltani tultuani. Ja sitten voittaa yleisö noin
hyvin vaan!... Ja samassa vetäytyä syrjään... Olette tietysti lukenut
Maeterlinckin La Silencen?" [Hiljaisuus] -- jatkoi rouva Esempio
kyselyään ja selitystään innostuneena, kepeänä ja herttaisena.
-- "En, ikävä kyllä... Hyvää yötä, rouva Esempio!"
-- _"Au revoir, monsieur!"_ [Näkemiin, herra!] "Minä tulen sitten
huomenna", -- lopetti rouva Esempio rappusilla.
-- "Terve tuloa!" -- lausui Harhama lakkiansa nostaen ja hävisi
kuutamon varjoihin.
Yö oli yli puolen, kun hän saapui asuntoonsa. Kuutamorepale
paistoi lattialla, tunkien siihen koivunoksien lomitse. Vasta nyt,
yksinäisyyden villavasussa, alkoi Harhama tutkia äskeistä puhelua.
Ja hän löysi siitä nyt siivenkären, jolla hänen henkensä mielellänsä
keinui, koska siinä ajatuksessa oli jotain rohkeaa. Rouva Esempion
ajatus kaiken sovinnaisen siveellisyyden kieltämisestä ja _tunteen_
korottamisesta sen sijalle, sotki hänen ajatuksensa rihmoja. Hän
kieriskeli niissä, sekautui niihin hetkittäin, ja silloin alkoi
hänelle joskus välähtävänä valona selvitä rouva Esempion ajatuksen
rohkeus ja sen suuruus. Se huumasi häntä ja viehätti, ja kun hän
yritti alkaa teoksensa kirjoituksen, tuntui kuin olisi siinä aukko:
turha arkailu, keskitiehen pysähtyminen... Se aukko oli alkanut
pienestä neulanpistosta Valkeassa talossa, mutta nyt se laajeni,
suureni, huikaisi ja kirkasti uuden maailman. Teoksen juoni näytti
rikkinäiseltä... sitten oli siitä jälellä enää repaleita...
viimein ei niitäkään... Neulanpiston tekemä reikä laajeni
äärettömyyden-laajuiseksi aukoksi ja siihen aukkoon hävisi koko teos.
Mitään vanhaa ei jäänyt enää jälelle.
Mutta kuu kiepahti koivunlatvan takaa ja viskasi eheän kuutamonsa
lattialle. Samalla kirkastui taas Harhamassa hetkeksi äskeinen
ajatusten sotkeutuma.
-- "Sehän on eläimentila... Tunne, vietti, määrääjänä!" -- mietti
hän ja sotkeutui edelleen. Hän oli liiaksi takertunut teoksensa
valmiiseen juoneen: yhteiskunnallisen, yleisen siveellisyyden
aatteeseen, eikä päässyt siitä irti.
Ja useat värttinät alkoivat kehrätä hänen olemuksessansa. Rihmat
juoksivat niiden puolaimilta. Epäilyn sukkapuikot alkoivat vilistä
nopeina ja kutoa häntä ahdistavaan pakkoröijyyn...
Kuu puikahti pilven taa. Yö vierähti poroharmaaksi. Harhaman edessä
tanssi sekaisin kaikki: Jumala repi verikynsin Zaikoa, tai haihtui
Hän mielikuvaksi. Kaikenhäviö irvisti ajanhampaat verisissä ikenissä.
Ja taas hinautui Jeesus ihanana jalokivenä jääneulan päähän,
ja neulan juurella mateli ihmis-etana hullunkurista harppuansa
soitellen...
Epäily kuristi häntä. Kun hänen huomenna piti alkaa teoksensa
kirjoitus, tuntui, kuin puuttuisi suunnitelmasta vielä jotain, tai
kaikki. Valkeassa talossa tapahtunut keskustelu alkoi hänessä kyteä
uutena epäilyksen tulihiilenä. Hän kyseli itseltänsä: "Pitääkö minun
jäädä puoliväliin: yhteiskunnallisessa siveellisyydessä ilmenevän
ihmisen jumaluuteen, vai astunko koko askeleen: nostan yksilöllisen
siveellisyyden ainoaksi oikeaksi, ainoaksi oikeaksi jumaluuden
ilmaukseksi?"
Uudet epäilyksen rauhaset alkoivat vuotaa ja hän ei uskaltanut nyt
vielä tarttua odottamatta irtipäässeeseen niidenpäähän...
* * * * *
Kukka kasvoi kauniissa temppelissä. Kaunis enkeli hoiti kukkaa ja
enkeliä vartioi korea käärme.
Kun Harhama oli lähtenyt Valkeasta talosta, niin Perkele, joka oli
yökköön kätkeytyneenä vartonut akkunan puitelaudassa riippuen,
lensi ajatuksena lumivalkeaan temppeliluolaansa, jonka nimi on
Aistitemppeli. Sen tuhat pylvästä ovat häikäisevän valkeita, sen
seinät valkeammat, kuin puhdas hanki, ja sen holvi valkean-kirkas,
kirkkaampi auringon valkeata valoa...
Aistitemppelin keskellä on lumivalkea aistialttari ja sillä
kaunis kukka-astia, kauniilla korottimilla. Kukka-astiassa kasvaa
veripunainen aistipunakukka. Sitä hoitaa ja vaalii siinä Perkeleen
ihana enkeli Tuula. Hän hoitaa sitä yöt, hoitaa päivät. Kuusi
pikkuista enkeliä on hänellä aina apuna.
Tuula on kauneuden ihanin kukka... Hän on kuin ihanin uni... Vartalon
notkeus on käärmeen kaunista kavaluutta... sen pehmeys on hempeintä
hekkumaa... sen lämpö on lempeä... sen tuoksu on impeyttä... sen
sulo mairetta... Hänen päässänsä on veripunakukkainen seppele...
Katse on tenhoa... taikaa... noituutta... häävuoteelle kutsua...
Hänen tukkansa on lumivalkea, silkkihieno, ja se tuoksuu, kuin
kukka, ja se säteilee, tuskin nähtävästi, kauniina, kuin päivän
lumivalkeat säteet... Sen jokainen suortuva on elävää aistia... Se
hivelee hellästi... kutittaa kauniisti... häilähtää, kuin herkku,
hivaisten miehen hellimpiä... Hänen ihonsa on aistia... se on
lumetta... huumetta... suloa... Hänen huulillansa kypsyy hekkuma,
kuin makea marja... povella puhkeaa hempi pienenä nisänä, punottaen
rinnanpäässä... Hän on tuomittu ijankaikkiseen tyttöyteen...
kantamaan neidonhaluja... naisen mielitekoja... viettien ijäistä
janoa... Hekkuma puhkeaa hänestä aina, kuin väri kukasta... lempi
neidon povesta... Himo hehkuu hänestä, kuin elämänhalu ihmisestä,
kun sen aika on tullut... Mutta ei ole sille tyydytystä... Hänen
impeytensä on ikuinen... Siksi antaa hän himonsa aistipunakukan
väreiksi... sen tuoksuksi hekkumansa... sen mehuksi naiseutensa...
miehenkaipuunsa sen heloksi...
Ja siksi puhkeaa aistipunakukasta aina uusi, pieni aistipunakukka,
joka on puhdasta himoa... huumaavaa hekkumaa... viettiä...
viettien ruokaa ja juomaa... naiseutta... mieheyttä... impeyttä...
haureutta... Siksi saa kaikki aistillisuus aistipunakukasta alkunsa...
Pikku enkelien päässä hohtavat lumivalkeat kukkaseppeleet...
Heillä on käsissä ijäti kukkivat liljat... He seisovat lumivalkean
aistialttarin edessä, sen portaita vartioiden, ettei sinne pääse hyve
hallaksi... kieltäymys kukkaan viluksi...
Tuula-enkeli kasvattaa aistipunakukkaa ihmisille jaettavaksi...
Se ei koskaan kuihdu... ei lakastu. Se kukkii ijäti, hohtaen
veripunaissa... Tuula itse seisoo alati sen astian vierellä... Hänen
edessänsä alustalla on veripunainen käärme kauniina kiemurana... Se
vartioi häntä, ettei hän nukahda ja laske kukkaa lakastumaan... Joka
ilta ja joka aamu puhaltaa Tuula kukan tuoksua maailmoihin, antaa
värin mennä tuoksun mukana... Se väri menee näkymättömänä, tuoksu
menee tuntemattomana... Ne muuttuvat maailmassa kukiksi, kukkivat
siellä, missä milloinkin tarvitaan... Ne punottavat kotilieden
liekinpäässä... Ne kukkivat siinä keveinä... runollisina...
puhtaina... viattomina, vaimon käden vaalimina, miehen niille
soitellessa, toisten niille runoillessa... kaikkien niitä etsiessä...
niitä palvellessa... niillä eläessä... uhratessa... Niiden lehdet
karisevat vaimon helmaan... karisevat siihen miehen poimittaviksi...
aina etsittäviksi... Ne karisevat tytön syliin sulhasen
uneksittaviksi... Ne tuoksuvat vaimon vuoteessa... koristavat sen
sukkanauhoja... Niitä sirottelee näkymätön käsi tytön syliin, kylvää
vaimon helmaan ja vuoteelle, ja solmielee heidän sukkanauhoihinsa...
Ne kukat kukkivat kaikkialla... Ne näkyvät silloin, kun on silmä jo
soaistu... Ken pettyy niitä etsiessään, hän etsii kiihkeämmin... Ken
ne luulee löytäneensä, se etsii uudestansa...
Ijankaikkisesti kukkii aistipunakukka... Uskollisesti hoitaa Tuula
tehtäväänsä... Hän kylvää luvattoman rakkauden ensi idut... nostaa
lemmen vaikka missä... Hän panee alkuun aviorikokset... Sitä tehdessä
taittaa hän punaisimman lehden aistipunakukasta ja kutsuu luoksensa
kauniin Are-linnun, jonka väri on kirkasta kuutamoa... Se tulee heti
ensi kutsunnalla, ottaa sievästi Tuulan kämmeneltä kukkalehden ja
pudottaa siitä osan naisen helmaan, toisen osan miehen päälle... Sen
lehden väristä puhkeaa uusi aistipunakukka, jossa kieppuvat molemmat,
sekä mies että nainen, kunnes siinä palavat siivet... Ne kieppuvat
siinä, kuin perho tulessa...
Aistipunakukan lehti huumaa mielen, sokaisee silmän, värjää ruman
ihanaksi, tekee vanhan nuoreksi ja luvattoman makeammaksi muuta...
Perkele istui veripunaiselle valtaistuimellensa ja antoi merkin.
Heti ilmestyivät hänen eteensä kaikki kuusi pääenkeliä: Piru, Horna,
Hiisi, Lempo, Kehno ja Paholainen sekä hurmaavan kaunis Raala, joka
käskettävinänsä olevilla enkeleillä kehruuttaa ihmisten väärien
unelmien rihmat ja kudotuttaa niistä unelmat. Raalan mukana oli sata
hänen alaistansa enkeliä. Perkele puhui heille:
-- "Jehovan munkki lähetti Harhaman 'kotiinsa', mutta hänen polkunsa
on kääntynyt. Hän on kääntynyt kotinsa portilta _naisen_ kanssa ja
nyt kuuntelee hän jo hänen _saarnojansa_... Ja ne saarnat eivät ole
Jehovan virsikirjasta otetuita..."
-- "Hän on siis parannuksen tiellä. Hän on kääntynyt kotiportillansa.
Sinä olet johtanut hänet oikealle polulle", -- huomautti Piru.
-- "Silloin alkaa minun työni", -- huomautti Tuula kukka-astiansa
viereltä.
-- "Hän ei ole _vielä_ valmis sinun kukkasi kauneutta näkemään, mutta
hän kypsyy kohta", -- oikaisi Perkele. Ja Raalalle hän lausui:
-- "Sinun tehtäväsi on nyt pitää huolta hänen unelmistansa
päivällä... Niiden jälkeen saa Herve-enkeli jatkaa työtäsi hoitamalla
hänen uniansa yöllä."
-- "Me tottelemme sinua ilolla", -- lausui Raala enkeliensä ja
itsensä puolesta. Perkele istui hetken mietteissänsä, ajatteli
jotain, rypisti otsaansa ja alkoi puhua:
-- "Jehova on kavalasti käyttänyt hyväksensä sitä iskua, jonka minä
annoin hänelle Kainin kädellä."
Enkelit hämmästyivät. Perkele selitti edelleen:
-- "Hän oli luonut ihmisen yksiavioiseksi, vaimon yksi-mieheksi...
Jos molemmat veljet olisivat jääneet eloon, olisivat he jakaneet
ainoan sisarensa porttona, ja silloin siitä ei olisi voinut syntyä
lasta, sillä portto ei voi synnyttää. Hänen luomansa ihminen olisi
hävinnyt ja Hänen valtansa olisi silloin loppunut..."
-- "Se kavala!" -- huudahtivat enkelit ymmärrettyänsä, että heidän
herransa oli pelastanut Jehovan vallan, pelastamalla ihmissuvun
monimiehisyydestä johtuvasta häviöstä.
Perkele hillitsi vihansa ja jatkoi:
-- "Mutta Hän on näkevä, että erehtyi. Hän on näkevä, että naisesta,
joka siten tuli pelastetuksi porttouden kautta tuhoamasta Hänen
valtaansa, on sittenkin tullut hänen valtansa lopettaja... Minä olen
näyttävä, että Hän, pelastuttaessansa minulle naisen porttoudesta,
pelastutti oman valtansa surman. Naisen täytyy se valta lopettaa,
joko porttoutensa kautta, tai ajamalla Hänen hiuskarvansa Hänen
valittujensa päästä..."
-- "Hän on tekevä sen molempia teitä kulkien, kun sinä, maailman
viisaus, niin tahdot", -- todisti Piru.
-- "Nainen", jatkoi Perkele -- "on ajeleva pois Jehovan voiman
suortuvat. Katsokaa!"
Perkeleen tahdosta avautui kuvaus enkelien katseltavaksi:
Rauhallisessa laaksossa oli Simsonin maja. Sitä ympäröivät kauniit
öljypuut ja viikunapuut. Majassa paloi kotiliedessä hopeanheleä
liekki, ja nuori, kaunis Delila seisoi sen vierellä Libanonin valkea
ruusu kädessä... Hän katseli sitä ja muisti nuorta filistealaista,
joka oli kerran hänelle noutanut kauneimman ruusun Libanonin
jyrkänteeltä...
Simson tuli sisälle täysissä sotatamineissa... Kaunis Delila
sulkeusi hänen syliinsä, kuin pääskysenpoika pesäänsä... Hän
vakuutti kuolevansa, jos se syli kylmenisi... Hän vakuutti ijäti
itkevänsä, jos ei Simson palaisi... Hän vannoi päivät uhraavansa,
yöt rukoilevansa, että Jehova säästäisi hänelle hänen maallisen
taivaansa: Simsonin sylin... Hän vannoi huutavansa Jehovan vihaa
sille, joka taittaisi suortuvan Simsonin päästä...
Hän vannoi ja lupasi, hän itki ja värisi... Hän antoi ruusun
Simsonille, sanoen:
-- "Se on puhdas, mutta Delilasi sielu on puhtaampi... Jos
ruusu muuttaisi värinsä liaksi, ei muuttuisi minun rakkauteni,
uskollisuuteni, puhtauteni."
Mutta Simson ei katsonut valkeaa Libanonin ruusua... Hän katseli
_puhtaampaa_... hän katseli Delilaa, joka oli äsken kukkinut
Sorekin ojan kauniilla rannoilla... Hän katseli sen huulta... sen
kauniita silmiä... sen hienoa hipiää... Hän tunsi sen poven paisuvan
huounnasta... Hän näki näkymättömän kukan, huumautui sen tuoksusta...
Hän näki kaulan hipeässä hienon sinervän verisuonen, hienoisena
haituvana... Hän värisi ja suli ja tarttui hipeän verihaituvaan...
-- "Tuula! Hän on nähnyt sinun aistipunakukkasi!" -- riemuitsi
Perkele.
Simson lähti. Delila istuutui vuoteen reunalle ja katseli Simsonin
unohtamaa ruusua ja muisteli nuorta filistealaista ja haisteli ruusua.
Mutta nuori filistealainen lähestyi ja alkoi väijyä ulkona Simsonin
henkeä... Hän väijyi, eikä huomannut Simsonin jo lähteneen kotoa,
eikä tiennyt Delilan täällä olevan...
Ilta tuli... Yhä väijyi filistealainen, joka oli parain
filistealaisten päälliköistä... Hän oli alhaalta siksi kohonnut ja
itse ottanut asian toimittaakseen...
Kaunis yö hämärsi... Filistealainen hiipi Simsonin majaan... Delila
istui vielä vuoteen reunalla. Hän huomasi filistealaisen ja tunsi
hänet, ja nyt hän _unohti_ ruusun... Hän muisti _muuta_... Ruusu
putosi lattialle... _Sen_ väri oli vielä muuttumatta... lehtikin oli
vielä kuihtumatta, mutta _hänessä_ muuttui jotakin...
Ja filistealainenkin tunsi hänet ja katsoi häneen, eikä Delila
rukoillut Jehovaa Simsonin puolesta... Ei hän paennut vihollista...
Hän istui ja odotti... Heikko vartalo värisi hieman... Se värisi
pelosta... _odotuksesta_... ihastuksesta... Silmissä paloi tuli.
Jalka puristautui jalkaa vastaan, kuin suojellen jotakin... kätkien
jotakin... Filistealainen polvistui hänen eteensä... Hän värisi ja
lämpeni ja hehkui... Hän pakeni vihollista arkana, kätkeytyi sen
edeltä... Mutta hän kätkeytyi miehensä _vuoteeseen_...
-- "Tuulan kukka on puhennut heille", -- iloitsi Perkele.
Näky jatkui: Simson polvistui Delilan eteen, painoi päänsä tämän
helmaan. Delila lauloi hänelle harpun säestyksellä laulua "Ikuinen
lemmenkukka".
Hän lauloi:
"Sorekin kauniit aallot sekä rannat
sun tähtesi mun lemmenkukkani
ijäksi unohti. Sen laakso murheenmaaksi
on sille kukkaselle muuttunut.
Kuin pieni muuttolintu ajan tullen,
keväisen lemmen maille ikävöi,
niin kuihtumaton lemmenkukkaseni
Sorekin kauniin puron rantamalla
yöt päivät poimintaasi odottaa.
Sinulle, niin kuin kukka auringolle,
se uskollisna aina kukoistaa.
Kuin kevät kesää ikävöiden toivoo,
tai uhrisavu pyrkii korkeuteen,
muut kaikki unohtaen, niin mun lempein
sun silmäystä;, aina odottaa,
sa lemmenkukkasesi kirkas päivyt,
sen ainut ilo, päivänpaiste sen.
Se ilman sua kuihtuu. Ilman sua
Sorekin kirkkaat aallot, kauniit rannat
on lemmenkukkasellein syksynmaita
ja päivät tuskaa, murheöitä yöt."
Sävel helskyi. Se hyppeli harpunkielellä kauniina aistipunakukkana,
kuin pienoinen punainen liekki, jota ei silmä nähnyt... Simson
kuunteli laulua ja näki kukan säveleessä... painoi päänsä
Delilan helmaan ja nukkui... Tuula hymyili ja katseli kaunista
aistipunakukkaansa. Perkele riemuitsi. Näky jatkui:
Suuressa filistealaisten temppelissä vietettiin voitonjuhlaa...
Delila istui nuoren filistealaisen vierellä kunniaistuimella. Sokea
Simson tuotiin kahleissa sisälle ja hänet pakotettiin soittamaan
harppua... Hän muisteli silloin menneisyyttänsä... Hän muisteli
Delilaa... Hän tuli katkeraksi ja soitti kuin ivalla tuttua
laulua "Ikuinen lemmenkukka"... Delila yhtyi sitä laulamaan, kuin
ilkkuen... Simson tunsi äänen... raivostui... tarttui pedonvoimalla
pylväisiin... Pylväät taittuivat ruokona, ja temppeli sortui
raunioiksi...
Perkele riemuitsi.
-- "Jehova pelasti naisen ajamaan Hänen omia suortuviansa ja
nostamaan miehen käden uuteen kainin-iskuun... Tuulan kukka kasvaa
kauniina ja sinä Raala olet juoksuttanut ja kehrännyt miehen
onnenunelmien rihmat oikealta kerältä, kun olet antanut ne _naisesta_
juosta..."
-- "Kaikki viisaus on sinusta lähtenyt", -- imarteli Raala.