juoksevan kylmän, ilkeän, vieraan veren. Zaiko jatkoi surullisena:
-- "Ikävää on, että äitini sai vihiä... löysi papereitani... Hän oli
monarkisti eikä jaksanut kestää... Sydänhalvaus oli minun kädestäni
lähtenyt..."
Ja molemmat istuivat synkkinä. Näkymätön harmaa haituva hailahteli
silmien edessä. Se oli Zaikon äidin suortuva... Verenääni soi siinä,
kuin viulunkielessä...
-- "Ja miksi nyt pakenet? Jää minun luokseni", -- pyysi Harhama.
-- "En tiedä... Maa polttaa kengänpohjien läpi kaikkialla... Koetan
nyt ulkomailla jäähdytellä", -- vastasi Zaiko, surun ilme sinisissä
silmissä.
Molemmat miettivät taas jotain himmeää. Kuului kaksi huokausta.
Äänettöminä tarttuivat molemmat olutlaseihinsa. Silloin Zaiko kysyi
nopeasti:
-- "Muistatko Hiiden myllyssä... kun samppanjalähde lorisi ja
alastomat tytöt tanssivat?"
Ja muistojen kulkuset alkoivat soida surullisesti... Molemmat miehet
olivat entisen itsensä varjoja... Heidän eteensä ilmestyi mennyt
elämä kaikkine muistoinensa. Se näytteli niin monia korujansa: Hiiden
myllyn alastomina tanssivia tyttöjä, lorisevia samppanjalähteitä,
kieriviä kultarahoja, joita tytöt ostivat syleilyillä...
suuteloilla... salaperäisellä... Se näytteli suuria suunnitelmia,
kultamaljoja, joihin oli koottu sumua Kullan temppelissä... Se
näytteli huolettomia päiviä, taidetta, soittoa, laulua, kukkia...
Ja sitten riisuutui se kaikista koruistansa, pukeutui nyt vanhan
noidan risaiseen asuun ja hymyili ilkeästi ja ojensi saamiensa
helyjen muistoksi kuihtumattoman kukan. Se ojensi kukkien kukan,
_ainoan_ todellisen, ainoan lakastumattoman, sen kukan, jonka
loisteessa kaikki kukkamaat himmenevät ja jota eivät talven
pakkasetkaan palella. Se ojensi kukan, jonka terälehtinä loistivat
lakastumattomat sanat: _"Vanitas vanitatum et omnia vanitas"...
"Kaikki on turhuutta."_
Kun he olivat sen muistokukan saaneet, istuivat he taas äänettöminä
sitä katsellen. Hitaalla äänellä alkoi Zaiko lopuksi puhua.
-- "Se on kummaa: Mitä piti elämässä kerran paraana ja valoisana, se
repii ja syö ja polttaa jälestäpäin. Mistä se johtuu?"
Harhama ei vastannut, eikä Zaiko odottanut vastausta. Molemmat joivat
olutlasinsa, istuivat taas sanattomina, elämän ainoa kuihtumaton
kukka kädessä ja katselivat sitä. Pitkän vaitiolon jälkeen huokasi
Zaiko ja lausui:
-- "Ah! _Elämä on purppurapukuinen kolera_... Se syö ihmisen
elävänä..."
Juna vihelsi. Ystävykset puristivat toistensa käsiä kyynelsilmin. Se
oli viimeinen kädenpuristus. Kumpikin lähti omaa tietänsä, seurana
purppurapukuinen kolera: helyissänsä loistava elämä.
Mutta katkerampana, kuin koskaan ennen, palasi Harhama kotiinsa.
Sysimusta syys-yö peitti maita ja vesiä, eikä hänen sieluunsakaan
pilkahtanut kuutamon pälvi. Hänen vihansa ja katkeruutensa Jumalaa
kohtaan kuohuivat vaahtona. Oma epätoivonsa ja ystävän onnettomuus
paloivat sen alla ahjontulena. Säkeninä sinkoilivat siitä tulesta ne
ainaiset kysymykset:
-- "Elämäkö se on se purppurapukuinen kolera, vaiko Jumala?...
"Ja mihin kelpaa semmoinen Kaikkivaltias, joka antaa ihmisten joutua
turmioon?...
"Ja mihin semmoinen Jumala, joka _piilotteleikse_... ei uskalla
näyttäytyä... kalvaa ihmistä salassa?...
"Ja eikö Hän kolerana hiivi minunkin kintereilläni, _jos_ Hän on
olemassa?...
"Ja enkö tee _väärin_ elämänrehellisyyden edessä, jos en kaikin
voimini nousisi _semmoista_ Jumalaa vastaan?... Semmoista
hirviötä, joka olemattomana pelottimena ollen pukee koleran elämän
purppurapukuun?"
Nyt oli Harhama valmis alkamaan. Hän yritti väkivallalla ratkaista
olemuksensa peruskysymyksen, ja nousta siten epäilyn pehmeästä
mudasta. Se oli kapinallisen ihmishengen yritys nousta julkisesti
Jumalaa vastaan... Se oli epätoivoisen ja katkeroittuneen sielun
viimeinen uhkarohkea ponnistus... Se oli hämärässä ja sotkuksissa
kiemurtelevan yritys päästä selvyyteen.
-- "Miksi en minä voisi nousta Sinua vastaan, vaikka Sinä _olisitkin
olemassa_... Sinua, joka piinaat ihmistä ja syöt minunkin sieluani
kuin lude... Sinä piru", -- puheli Harhama valmistautuessaan työhön...
Vihdoinkin valmistautui hän tarttumaan teoksensa niiden päähän...
* * * * *
Oli lauvantaipäivä. Maakylän syyspäivän hiljaisuus kuikutti joka
kuusen latvassa. Saunasavut nousivat pystysuorina. Ne punoutuivat
ja huippenivat, kuin riutuva palmikko, harmaantuivat ja haihtuivat.
Varis torkkui aidanseipäässä. Laiha hevonen kuopi kylkeänsä
syys-äpärikössä ja taivaalla ajelehti harmaa pilvenrepale.
Kesän silmäluomi alkoi sulkeutua. Harmaa syksy irvisteli joka ruohon
juuresta, riippui joka oksalla. Harakka heilui koivun oksalla
Valkamalan akkunan alla...
Harhama tapaili jo sitä niidenpäätä...
Hän oli jo pannut paperin pöydälle ja mietti uuden kirjansa
alkusanoja...
Mutta silloin avautui ovi ja vanha talonpoika, Kola, tuli noutamaan
häntä nuotanvetoon läheiselle lahdelle.
-- "Siitä oli puhe", -- lisäsi Kola.
-- "Alotan illempänä... palattuani", -- ajatteli Harhama.
Työ jäi. Harhama kiinnitti jo musteeseen kastetun kultaisen kynän
kellonperiinsä ja lähti... Koivunoksa heilahti. Harakka pyrähti
siltä kiukkuisena ja hävisi vanhan tammen onttoon. Siellä värähti se
Perkeleeksi ja ilkamoi:
-- "Jehova kalastaa... Kola Pietarina... Mutta samoilla vesillä ne
ovat minunkin verkkoni..."
* * * * *
Iltasella palasi Harhama täyttä kalavasua kantaen. Matkalla piti
hänen kulkea Valkean talon ohi, jossa asui se outo, mustatukkainen
nainen. Juuri kun hän oli ohi pääsemäisillänsä, avautui Valkean talon
akkuna ja outo nainen huusi siitä:
-- "Herra Harhama! Ehkä minä saan nyt pyytää Teitä luokseni teetä
juomaan."
-- "Kyllä, kyllä!... Kiitos!" -- vastasi Harhama tyytymättömänä
oudosta pyynnöstä. Sen sanottuaan hän jätti kalavasunsa talonpojalle,
joka lausui pistelevällä äänenpainolla:
-- "Herra Harhama näkyy saavan tuttavia...!"
Syyspäivän aurinko oli juuri uponnut järven takaiseen metsään. Kuun
valo alkoi välkehtiä lahden pikku laineilla, kun Harhama astui
oudon naisen huoneeseen, kaikenlaisilla taloustavaroilla täytetyn
eteisen läpi. Huoneessa puikutti köyhyys räikeänä, kuin puikonpäässä.
Akkunoissa ei ollut uutimia. Yhden akkunan alaosa oli peitetty
ruskealla huivilla, toisen uutimenrisalla. Kuluneet seinäpaperit
ja rikkinäiset akkunaruudut terottivat kuvan kärkeensä. Ainoina
huonekaluina oli vanha, maalaamaton pöytä, kaksi ränstynyttä tuolia
ja auki vedetty puusänky. Mutta kaikki oli harvinaisen puhdasta.
Outo nainen itse oli puettu valkoraitaiseen villapukuun, joka
kankaasta, puvun kuosista ja koosta päättäen oli hänen ammoisten
tyttö aikojensa aikuinen. Lihomisen johdosta liian ahtaaksi käyneen
puseron hihat ja selkämä näyttivät olevan halkeamaisillansa ja
pakahtumaisillansa ruumiin pingotuksesta.
Harhamaan teki koko ensi silmäys säälittävän vaikutuksen.
-- "Tervetuloa!" -- lausui outo nainen ystävällisesti, syvään
kumartaen, ja tarjoten tuolia lisäsi hän:
-- "Tahtokaa istua!"
-- "Kiitosi... Mutta ehkä sallitte minun ensin kysyä, millä nimellä
minä saan Teitä puhutella", -- puhui Harhama.
-- "Kuinka?... Ettekö vielä tiedä minun nimeäni? Sepä omituista...
Nimeni on Esempio", -- huudahti nainen, selitellen samalla,
mille tavulle on korko pantava. Koko ajan puhui hän kohteliaalla
äänenpainolla, joka kiusasi Harhamaa, josta oli karissut pois kaikki
ulkonainen koreilu.
He istuutuivat pöytään. Rouva Esempio sytytti puupalasen reikään
kiinnitetyn kynttilän. Akkunan edessä leikitteli hänen tyttärensä,
sommitellen rakennuksia leikkitiileistä. Ulkopuolella näkyi akkunan
puitelaudassa riippuvan yölepakon pää. Teetä kaataessansa puheli
rouva Esempio:
-- "Siinä on minun ainoa tyttöni Armiira. Minä kasvatan siitä
kulturi-ihmisiä, ilman uskontoa, isänmaata ja yhteiskuntaa... Kuinka
väkevää saa olla tee?... Tämä pitäisi olla hyvää teetä... kolme
ruplaa maksaa naula."
Harhamaa hämmästytti äskeinen rohkea ajatus. Hän itse kielsi
Jumalan, mutta hän tunnusti toki yhteiskunnan, s.o. inhimillisen
siveellisyyden vaatimukset noudatettaviksi, asettaen ne teoksensa
luonnoksessa jumalallisen siveellisyyden sijalle. Ja kun hän
itse niistä milloin erehtyi, lohdutti hän itseänsä sillä, että
erehtyväthän ne Jumalankinlapset. Hän tunnusti myös ulkonaisesti
isänmaan vaatimukset ja tunsi nykyään, että isänmaa metsinensä,
oravinensa, lähteinensä ja henkisine aarteinensa oli hänelle joku
koivunsiimes. Se oli aina _joskus_ ennenkin soinut hänelle, kuin
joulukulkunen. Se oli ajoittain ennenkin tuikuttanut hänelle
valoviiruna elämän pilkkopimeässä. Nyt hän oli hieman sen säikeihin
sotkeutunut. Oudostuneena rouva Esempion ajatuksen rohkeudesta, jonka
vertaista hän ei vielä ollut tavannut, kysyi hän:
-- "Vai niin!... Mutta minkä varassa sitten ihminen voi kulkea, jos
hänellä ei ole mitään, mihin nojata?"
-- "Omassa varassansa", -- vastasi rouva Esempio nopeasti ja
päättävästi.
-- "Mutta _jaksaako_ ihminen seisoa aivan omassa varassansa?" --
kyseli Harhama edelleen, yhä enemmän puheeseen kiintyneenä.
-- "Tietysti!... Sen _täytyy_ jaksaa... Taikka oikeastaan minä en
ymmärrä, mitä Te sillä 'jaksamisella' tarkotatte", -- puheli rouva
Esempio, lausuen alun nopeasti, lopussa venyttäen ääntänsä.
-- "Sitä, että, jos ihminen ei tunnusta päteviksi niitä
siveellisyyskäsitteitä, jotka yhteiskunta, tai toisille Jumala,
asettaa, niin jaksaako hän itse luoda niiden sijalle uudet
siveellisyyskäsitteet, jotka hänelle voisivat osottaa, mikä on oikea
ja mikä väärä", -- selitti Harhama hiukan oudostuneena siitä, että
keskustelu oli näin äkkiä saanut niin jyrkän ja mieltäkiinnittävän
muodon.
-- "Miksi ei ihminen itse voisi sitä tehdä?... Mikä sitä jaksaessa
on?" -- huudahti rouva Esempio vilkkaasti, tehden kädellään liikkeen.
-- "Niin... No... Jaa", -- tapaili Harhama miettivänä jatkaen: "Onhan
ihmiskunta tarvinnut vuosituhansia luodessaan ja kehittäessään
nykyisiä siveellisyyskäsitteitä luonnontilasta elävän ihmisen
siveellisyyskäsitteistä, Siinä työssä on kulutettu lukemattomien
miljoonien ponnistukset ja täytyyhän semmoisen jättiläistyön olla
_jonkun_ arvoinen... ehkäpä kelvata ihmis-elämän ohjeeksi... ainakin
paremman puutteessa. Ja jaksaako sitten yksityinen _yhdessä_
ihmis-ijässä luoda ohjakseen uudet siveellisyyskäsitteet, jotka
olisivat vielä pätevämmät, kuin ne, joiden luomiseen koko yhdistynyt
ihmiskunta on tarvinnut vuosituhansia?"
Rouva Esempio vilkastui, innostui ja alkoi selittää ajatustansa:
-- "Mutta mitä siinä on luomista?" -- keskeytti rouva Esempio.
"Yksityisen ihmisen persoonallinen siveellisyys... kuinka minä nyt
sanoisin Teille... sehän on _valmis_. Senhän sanoo _tunne_, mikä on
oikein ja mikä ei."
Harhamaa nämä rohkeat ajatukset hämmästyttivät ja viehättivät samalla
kertaa.
-- "Anteeksi, rouva Esempio", -- tarttui hän taas puheeseen. --
"Anteeksi, että olen niin epäkohtelias, että vieraananne ollenkin
näin varovasti uskon mielipiteenne oikeuteen. Mutta varovaisuuteni
johtunee siitä, että sen avulla ehkä saan kuulla Teidän tarkemmin
selittävän minulle erityistä mielenkiintoa herättävää, rohkeaa
ajatustapaanne... Puhutte _tunteesta_, joka muka sanoisi, mikä
on oikea ja mikä väärä. Mutta onhan viha myös tunne... samaten
luonnon-ihmisten tunteet ovat tunteita, mutta eivät silti riitä
elämän ohjaksiksi..."
-- "Mitä Te nyt taas semmoisista puhutte!" -- keskeytti rouva
Esempio, yhä vilkastuen. -- "Enhän minä nyt semmoista tunnetta
tarkoita, vaan sitä mikä nyt on ihmisissä suurta... ja jaloa... ja
kaunista... Kun sitä tunnetta seuraa, niin silloin ei ihminen tee
kenellekään vääryyttä... Ettekö Te sitä usko?"
-- "Niin... No... Kyllä... Anteeksi!" -- tapaili Harhama epäröiden ja
tietämättä mitä vastata.
-- "Minä sanon teille esimerkin", -- huudahti taas rouva Esempio.
-- "Eräs minun sukulaiseni, joka on yhteiskunnan ja kirkon ihminen,
vei minulta vääryydellä suuren maatilan, kiristämällä... Rupesi
ahdistelemaan saatavaansa ja... Äts!... Kerta hän sitten ajoi minut
kiroten kotoaan pois _jouluaattona_, kun menin vieraaksi. Minä
vaan silloinkin sanoin, että: 'Minä toivoisin voivani sinua kerran
auttaa'."
-- "Vai niin!"--virkahti Harhama välinpitämättömänä, hieman
kiusautuneena. Rouva Esempio jatkoi edelleen innostuen:
-- "Ja sitten eräs nainen on minulle maksava kymmeniä, kyy-mmeniä
tuhansia. Lainasi ne eräälle herrasmiehelle. Mutta minulle ne eivät
ole mitään... Minä annan rahan tulla ja mennä kuin: hviu!"
Tätä sanoessaan pyyhkäisi rouva Esempio kämmentänsä kuvaavasti ja
jatkoi:
-- "Ja katsokaa esimerkiksi minun tyttöäni!... Minä sanon Teille
siinäkin suoraan, että se on ennen vihkimistä syntynyt. Ja
kumminkin oli se suhde isän kanssa puhtaampi ja uskollisempi, kuin
yhteiskunnalliset ja kirkolliset avioliitot. Minua aivan kiusasi, kun
perintöjen ja laillistuttamisen tähden sitten piti mennä vihille...
Ätsh!" -- huudahti hän katkaisten ja tehden tyytymättömyyttä kuvaavan
liikkeen.
Syntyi pienoinen vaitiolo. Elämän suurkysymys hohti kukkana Harhaman
edessä ja sen polttavana tuoksuna tuulahti huoneeseen koko elämä.
Rouva Esempio tuki korkeaa otsaansa kädellään, jonka kyynäspään hän
oli nojannut pöytään. Hän mietti jotain... Hän mietti kaikkea sitä,
mitä hän oli saanut tuntea, kun ihmiset osottelivat sormellansa hänen
laitonta avioliittoansa ja sen aikana syntynyttä aviotonta tyttöä.
Hän muisteli menetettyä rikkauttansa ja naista, joka oli vienyt
kymmeniä tuhansia... Ja paljon muuta hän ehkä ajatteli, ja näytti
surulliselta... Harhama hengitti niistä ajatuksista elämänkukan
tulikuumaa tuoksua. Joku surunsuortuva häilähteli huoneessa. Se oli
rouva Esempion menneen elämän muisto: _nykyinen elämä_...
Viimein keskeytti rouva Esempio vaiti-olon, lausuen teetä kaataessaan:
-- "Niin... Nykyinen elämä on menneen elämän muistoa..."
Ja ikäänkuin havahtuen ja katuen, mitä oli puhunut lausui hän hetken
kuluttua vilkkaasti:
-- "Kun Te nyt tämän kuulitte -- että tyttöni on aviottomana syntynyt
-- niin Te varmaankin halveksitte minua... Tehän tunnutte olevan
porvarillisen yhteiskunnan ihmisiä."
-- "En suinkaan halveksi!" -- vastasi Harhama väsyneenä. "Haureutta:
uskottomuutta, irstautta ja muuta voi olla kirkollisessakin
avioliitossa, ja Teidän suhteennehan oli, puheestanne päättäen,
tavallaan yhteiskunnallisen siveellisyyskäsitteen pohjalle
rakennettu, koskapa tunnustitte ne vaatimukset, uskollisuuden
ja muun, jotka ihmiset yleensä asettavat avioliiton pohjaksi...
Solmimistapa oli vaan yksilöllinen, mutta senkin edellyttää jo
yhteiskunnan siveyskäsite... ainakin osaksi..."
-- "Mutta Tehän tunnutte olevan vapaamielinen mies, kun noin
ajattelette!" -- huudahti rouva Esempio iloissaan jatkaen: "Minä
luulin teitä aivan vanhoilliseksi... Armiira!... Armiira menee nyt
peseytymään!" -- lausui hän välillä lapsellensa ja lopetti sitten
Harhamalle kysyvästi: "Vai kuinka?"
-- "Riippuu siitä, mitä vanhoillisuudella tarkoitetaan", -- vastasi
Harhama kuivasti. Keskustelu alkoi häntä kiehtoa, kuten kaikki mikä
kosketteli sitä kysymystä, joka hehkui hänen povessansa nyt entistä
tulisempana. Mutta se pintapuolisuus ja tavotellut huudahdukset,
jota hän oli huomaavinaan keskustelussa, tympäisivät häntä samalla.
Hän sairasti taas ainaista tautiansa: uskoi kaikkien muiden olevan
henkisesti häntä alempana.
Armiira palasi peseytyneenä ja kysyi äidiltänsä:
-- "Saako Armiira teetä?"
-- "Ei Armiira saa nyt", -- vastasi äiti.
-- "Entä sokeria?... Saako Armiira sokeria?" -- kysyi tyttö edelleen.
-- "Ei... Armiira menee nyt vaan nukkumaan."
-- "Voi... voi!" -- nenitteli tyttö poistuessaan.
Tyttö kömpi vaatepäällä sänkyyn. Rouva Esempio jatkoi:
-- "Minun mielestäni juuri semmoiset luvattomat -- jos niin saan
sanoa -- avioliitot ovat oikeat. Niistä syntyvät lapset ovat
lahjakkaita, sillä niille on kaikki rakkaudessa annettu... Vai kuinka
Te ajattelette?"
-- "Kenties!" -- vastasi Harhama. Mutta hetken kuluttua lisäsi hän:
"Mutta ei suinkaan kaikista löytölasten huoneessa kasvatetuista
lapsista silti tule neroja."
-- "Ei nyt kaikista", -- myönteli rouva Esempio. -- "Riippuuhan se
myös vanhempien verestä ja lahjoista... Mutta ottakaa esimerkiksi
Jeesus! Hänen isänsähän oli varmasti joku roomalainen ylimys
ja äiti vaa-aatimaton... vaatimaton maalaistyttö... Minunkin
ainoasta lapsestani voisi tulla samanlainen... Senkin isän suku
on samanlaista roomalaista aatelia... va-anhaa, vanhaa aatelia...
niin että isän puolelta niiden veri on aivan kokonaan hienon-hienoa
antiikkista ylimysverta... Ja äiti on taas ensipolvessa suomalaista
talonpoikais-aatelia... Siis paljon yhteistä. Jeesuksen syntyperän
kanssa... Ja myöntäkää, että siinä on neroa!... Katsokaa!"
Tätä sanoessaan toi rouva Esempio nähtäväksi lapsensa leikkelemiä
eläinten kuvia, jommoisia senikäiset leikkelevät. Niitä näytellessään
loisti hän ilosta ja onnesta, kuten ainakin äiti, jolle ennustaja
ennustaa, että hänen lapsestansa tulee suuri. Hän katsahti
vuoteeseensa menevää tyttöä ja silmät loistivat ilosta. Harhama
katseli leikkauksia osan-otolla, hiukan kiusautuneena. Hän ei
tahtonut loukata innostunutta äitiä ja lausui hänen mieliksensä:
-- "Kyllä!... Kyllä!... Aika siroja!"
Mutta itseänsä häntä aivan hämmästytti rouva Esempion huikaiseva
rohkeus, jolla hän asetti Jeesuksen vuosituhansien kuluessa
kirkastuneen olemuksen oman perheensä tasalle. Vaikka hän itse ei
terveen kieltämyksensä hetkenä tunnustanut Jeesuksen jumalallista
sukuperää, näki hän Hänen kuvassansa silloinkin enemmän, kuin
_tavallisen_ ihmisen. Hän ihaili hänen nöyryyttänsä, puhtauttansa,
lempeyttänsä langenneita kohtaan, Hänen neroansa ja miehuuttansa.
Epäilynkin sumeina aikoina Jeesus hohti hänen edessänsä kirkkaana,
kuin valaistu joulukirkko elämän synkässä korpimaassa. Juuri Jeesus
oli se _tulisin_ hiili, jota hän kourassansa piteli silloin, kun
hänen henkensä nousi Jumalaa vastaan, sommitteli teosta ja takoi
tutkaimia. Hänen loukkauskivinänsä Jeesuksen olemuksessa oli se, että
Hän tunnusti Isän. Kun hän korotti ihmistä Jumalaksi, oli hänellä
sen esikuvana Jeesus, ja silloin hän aina sotkeutui siihen, että se
Esikuva tunnusti Sen, jota vastaan hän nousi, raivataksensa Hänet
siltä istuimelta jolle hän tahtoi uuden jumalan korottaa. Se Esikuva
ja siis myös sen mukaelma nousi silloin aina ja lausui:
-- "Isä on suurempi minua."
Ne sanat monen muun selittämättömän yhteydessä olivat sadasti olleet
se komentosana, jonka käskystä kynä painui alas, kun hän yritteli
teostansa alkaa.
Nyt oli hänellä taas se hiili kädessä, kuin rouva Esempion siihen
pistämänä. Munkki Pietarin kuva vilahti varjona hänen eteensä. Elämän
hämäryyden rihmat alkoivat kehräytyä.
-- "Jaa!" -- lausui hän huoaten, asettaen piirustukset pöydälle ja
yhä miettien rouva Esempion rohkeaa vertausta. Hiili poltti jo kättä
ja siksi nousi ryppy otsalle.
-- "Ehkä minä saan kaataa lisää teetä?" -- kysyi rouva Esempio
katkaisten pienen vaitiolon.
-- "Kiitos, rouva!"
-- "Pitäisihän tämän olla hyvää... maksaa kolme ruplaa naula", --
puheli rouva Esempio ojentaessaan suuren teekupin. "Vai eikö se
maistu teistä?" -- lopetti hän.
-- "Kyllä!... Kyllä! Mutta minun täytyy pyytää anteeksi, etten ennen
sen makua erittäin huomannut, koska Te itse olette kiinnittänyt
kaiken huomioni", -- vastasi Harhama. Mutta hänen ajatuksensa
kieppuivat kokonansa siinä kättä polttavassa hiilessä. Hän vertasi
taas Jeesusta rouva Esempioon. Synnynnäinen ihmisten halveksuminen
pulahti silloin hänessä pinnalle. Jeesus loisti hänen silmissänsä,
kuin jalokivi kirkkaan jääpuikon päässä, ja sen puikon juurella
mateli rouva Esempio ja hän itsekin ihmis-etanana. Hän alkoi
kiusautua, tuskautua. Rouva Esempio tympäisi häntä; kelloonsa katsoen
virkahti hän:
-- "Ehkä minä jo häiritsen Teitä?"
-- "Ette suinkaan!... Päinvastoin!" -- vastasi rouva Esempio taas
vilkkaasti, ystävällisesti. Ja aivan huudahtamalla lopetti hän: --
"Mutta kesken kaikkea! Mikä Teidän lukualanne oikeastaan on?"
Harhama lausui, parilla sanalla, lueksineensa viimeksi filosofiaa ja
sosiaalisia aineita.
-- "Minä jo arvasin, että Teillä on joku 'ala'", -- tarttui rouva
Esempio puheeseen vilkkaasti. -- "Sivistyneen ja intelligentin
ihmisen huomaa jo ulkomuodosta."
Ja avomielisenä, kepeänä, kuten tyttönen, joka näyttelee kauniita
suortuviansa, jatkoi hän:
-- "Mutta ettekö Tekin huomannut jo ensi näkemällä, että minulla on
joku 'ala'... tai miksi häntä nyt sanovat?... Huomasitteko?"
-- "Kyllä... Kyllä!" -- myönteli Harhama, jota rouva Esempion kysymys
oudostutti ja hänen lapsimainen, herttainen avomielisyytensä viehätti.
-- "Millä alalla luulette minun olevan?" -- jatkoi rouva Esempio
ihastuneena, kuin kauniskutrinen tyttönen kuvastimen edessä
suortuviansa silmukoiksi laitellessa.
-- "Ehkä olette taiteilija?" -- vastasi Harhama tuskastuneena,
epäröiden. Hän oli portilla luullut häntä sivistymättömäksi
maalaisnaiseksi, ehkä kansakoulunopettajan vaimoksi, ja kiusautui
näistä kyselyistä.
-- "Niin, mutta mikä taiteilija?" -- jatkoi rouva Esempio kyselyään.
Harhama mietti hetken ja vastasi arvaamalla:
-- "Aistikkaasta tukkalaitteestanne päättäen maalari, tai..."
-- "Ei... Minä olen näyttelijä", -- keskeytti rouva Esempio jyrkällä
äänenpainolla.
Ilmotus oli Harhamalle odottamaton. Hän tuli yhä enemmän hämillensä.
Hän häpesi sitä, että oli niin vierautunut isänmaansa oloista, että
ei tuntenut sen harvojen näyttelijöiden nimiä, vaikka hän tunsi
useita vieraan maan näyttelijöitä henkilökohtaisesti. Hämillään
pyyteli hän anteeksi:
-- "Anteeksi, että en tiennyt!... Mutta olen pitemmän aikaa oleksinut
maan rajojen ulkopuolella, joten en ole saanut tilaisuutta seurata
oman kansan sivistys-elämää."
Rouva Esempio vilkastui taiteeseensa päästyä, kuin kukkamaalle
päässyt perhonen. Hän selitteli vilkkailla eleillä:
"Ei ole kumma, että ette tunne Esempion nimellä, sillä
taiteilijanimenäni käytän kotitalostani perittyä tyttönimeäni
Helga Riuttalaa... Ehkä olette sen kuullut? Ainakin
teatteriarvosteluissa?... Sillä olen jo useita vuosia esiintynyt
näyttämöllä vakinaisena."
-- "Anteeksi, että en ulkomuodosta tuntenut!" -- yritti Harhama,
tunnettuaan rouva Esempion taiteilijanimestä.
-- "Ei se tee mitään", -- katkaisi rouva Esempio selitellen:
-- "Lapseni kasvatuksen ja mieheni kuoleman johdosta olen ollut kaksi
vuotta virkavapaana... Sen ajan oleskelin Pariisissa tutkimassa
uudempaa plastiikkaa ja nyt olisi aikomus antaa uusi koenäytäntö...
Meidän teatterimme ei siinä suhteessa kelpaa mihinkään."
Ja innostuneena nousi rouva Esempio ylös ja alkoi selittää
uudenaikaisen plastiikan ja vanhettuneen teatterin eroavaisuuksia.
Hän näytti, kuinka eri ruumiinliikkeet, kädenliikkeet, käynti y.m.
on tehtävä uuden plastiikan mukaan ja kuinka ne vanhassa teatterissa
tehdään. Hän näytti havainnollisesti, kuinka on huudahtettava:
vatsanpohjasta, eikä kurkusta. Äkkiä nosti hän kirjavan hameensa
helman puoli-pohkeeseen, alkoi käydä varpaillansa, selitellen:
-- "Katsokaa käyntiä!... Uuden plastiikan mukaan on astuttava
näin. Minä kävelen joka päivä varpaillani täältä sinne teidän
Valkamalaan... neljä kilometriä mitä tätä väliä on... että saan
kauniit pohkeet, ja totun plastilliseen käyntiin... Katsokaahan!...
Näin!"