HARHAMA II
Kirj.
Irmari Rantamala [Algot Untola]
Helsingissä,
Suomalainen Kustannus-Osakeyhtiö Kansa,
1909.
A. W. Leinosen kirjapaino, Hämeenlinna.
HARHAMA
"Syntikin on ase Jumalan kädessä."
Mutta kotiportilta kääntyi polku.
Mihin voisin minä paeta elämän hampaita?...
Aave kulki erämaassa.
Se oli Harhama, joka kulki jalkaisin kaukaisen korpikylän tietä.
Ryppy otsalla osotti, että kulkijan mieli oli synkempi, kuin
kulkemansa syksyinen korpi. Tummat kuuset seisoivat tienvarrella
kysyvinä, kun tämä outo kulki ohi. Orava pudotti käpälistänsä
punaisen kävyn hänet nähdessään ja katseli häntä pehmeältä
havunoksalta, silmät suurina. Pajupensaasta pyrähti hämmästynyt lintu
koivun hienolle oksalle. Oksa heilahti ja keinuen visersi lintu
kulkijalle tervehdyksen:
-- "Tvii... ir!"
-- "Tvir... tvir... tvii-ir", -- vastasi pihlajan marjaisella oksalla
kiikkuva lintu puolisonsa lauluun.
Päivä paistoi, havu tuoksui. Hiekotettu tie narskui kulkijan
askelista ja varjo kulki hänen vierellänsä.
* * * * *
Oli se vuodenaika, jolloin marjat kypsyvät pihlajassa ja kävyt
kuusessa. Oli tyyni, päivänpaisteinen päivä.
Paikka oli pari peninkulmaa Turun--Toijalan radalta pohjoiseen päin.
Metsän laidassa oli ruskea, autio Valkamala-niminen asunto. Se
oli Harhaman uusi koti, johon hän nyt saapui ensi kertaa. Talon
kartanolla punottivat marjatertut pihlajassa. Orava nukkui
rauhallisena pesässänsä ja näki unta kypsistä pähkinöistä ja
punaisista kuusenkävyistä. Tammen oksalla istui yksinäinen lintu.
Pihlaja punotti, pähkinäpuu koreili raakaleissa ja lähde lorisi
kaivonkannen alla.
Mutta aidanseipäässä hyppeli levoton harakka...
Jo oli karjan kotiatuloaika, kun Harhama lähestyi kotinsa porttia.
Valkea koivikko katseli lehteä väräyttämättä hänen tuloansa. Tammen
oksalta pyrähti häiritty lintu lentoon. Orava heräsi makeasta unesta
ja tammesta putosi pari kellastunutta lehteä.
Jo kääntyi tulija portille... Harakka hyppeli seipäissä yhä
levottomampana...
Jo tarttui hän portin säppiin, päässä elämän tulikukkainen seppele,
ohimot koristettuina sen tulikuumilla kukilla... Hän oli kotiinsa
tulossa...
Mutta portilla odotti keski-ikäinen, outo nainen. Tukka oli musta ja
silmät siniset. Kaksi palmikkoa, jotka tukan hoidon tähden olivat
aletut otsalta, aivan hiusrajasta, hiukkasen ulkonevat posket ja
pieni pystynenä antoivat hänen ulkomuodolleen perin suomalaisen
ilmeen, jota korkeahko otsa kaunisti. Harhama luuli häntä jonkun
kansakoulunopettajan vaimoksi. Tervehtimättä kääntyi hän tieltä
portille ja yritti jo avata sitä, kun nainen puhutteli häntä
ystävällisesti, kysyvästi:
-- "Olette varmaankin herra Harhama?"
-- "Kyllä", -- vastasi tulija, nostaen lakkiansa. "Tulen yksin, ilman
matkatavaroita, asuntoni on autio ja kuulin, että on vaikea saada
ruokaa ja yösijaa läheisistä taloista."
-- "Niinkö!" -- huudahti nainen. Ja huudettuaan jotain
paljasjalkaiselle, noin seitsen-vuotiaalle tytöllensä, joka oli hänen
muassansa, lisäsi hän:
-- "Tulkaa, minä vien teidät... Ja jos eivät muut anna, niin kyllä
_minä_ sitten!"
Viimeiset kolme sanaa lausui hän semmoisella äänenpainolla, joka
antoi hänen äänellensä miesmäisen, vastenmielisen vivahduksen ja
kiusasi Harhamaa.
-- "Jos nimittäin tyydytte?" -- lisäsi hän hetken kuluttua kysyvästi,
kun Harhaman vastaus viipyi.
Harhamaa kiusasi tämän oudon naisen ystävällisyys. Hän katsahti
ympärillensä, ikäänkuin vastausta hakien. Mutta aution asunnon
akkunalla ei kukkinut verenpisara eikä palsami. Mikään ei houkutellut
häntä sisälle. Hänestä tuntui aivan vastenmieliseltä sinne meno.
Lintu huomasi sen. Se istahti punaisen pihlajamarjatertun viereen ja,
viihdyttääkseen isännän kotiansa jäämään, lauloi hänen tuliaisikseen:
-- "Tvii-ir!... Tvir-tvir-tvir!... Tvii-i-ir!"
Unesta herännyt orava heilahti sammalvuoteeltansa pähkinäpuun oksalle
ja aikoi tulijan ratoksi nakertaa viheriää pähkinää.
-- "Älä mene!" -- varotti orava nakerteluillansa.
-- "Älä mene!" -- visersi lintu, ja pienoinen marjaterttu houkutteli:
"Jää tänne!"
Harhaman vastaus viipyi. Harakka hyppeli jo yhä levottomampana. Se
pyrähteli seipäästä seipääseen...
Harhama katsahti naiseen. Tämä odotti vastausta, puhellen:
-- "Minulla on kyllä yksinkertaista, kun en kesäksi viitsinyt tuoda
huonekalujani... Mutta, jos tyydytte, niin..."
-- "Kyllä!... Kyllä!... Kiitos!" -- kiirehti Harhama hiukan
neuvotonna.
Portti narahti taas kiini. Polku kääntyi kotiportilta ja Harhama meni
uutta polkua pitkin tahdottomana, kuin kuivunut lehti.
Mutta surullisena punotti pihlajanmarjaterttu ja sen vierellä katseli
lintu pää kallellaan tulijaa, joka kotinsa portilta kääntyi, eikä
tietänyt _minne_ meni. Orava tarkasteli surullisena miestä, joka
lähti _naisen_ kanssa. Mutta harakka nauroi katonharjalla ilkeästi,
nähdessään, että mies meni naisen kanssa, jota hän _ei tuntenut_...
-- "Tulkaa sitten!" -- sanoi mustatukkainen nainen, kooten helmansa.
He lähtivät. Harakka seurasi mukana.
Harhama oli tullut tänne korven sydämeen, kuin kaskenpolttaja. Hän
mietti nyt kaskimatkaansa. Kasken oli hän kaatanut ja polttanut, oli
kylvänyt siemenen mehevään multaan. Oras oli noussut mustanpuhuvana;
ruis oli tähkinyt ja heilimöinyt, aaltoillen lämpimän tuulen
tuudittamana ja päivän paahteessa oli jo valmistunut keltainen jyvä...
Hän oli odottanut runsasta elämänsatoa...
Jo kuului hakkuu tuvansalvokselta... Jo kohosi koti kuusen
juurelle... Jo nostettiin sen harjahirsi ja ylpeä kukko asetettiin
katon harjalle osottamaan tuulen suuntaa ja varottamaan
kaskenpolttajaa lähestyvästä onnettomuudesta...
Jo oli elämän rauhallinen aattoilta: Huomenna piti ottaa sirppi
orrelta ja korjata kypsynyt vilja... Ylihuomenna piti vaimon saapua
sytyttämään valkea kotilieteen... Käki kukkui kuusen latvassa...
Kukkivassa pihlajassa kuhertelivat pesivät linnut... Lähde lorisi...
Kalajärven ranta näkyi riippakoivun oksien alitse... Siellä nukkui
hauki kaislikossa ja siika kuti selällä ja lämmin laine loiski
rantakiville...
Jo muuttui aattoilta valoisaksi kesäyöksi... Huomenna oli valkeneva
elämän juhlapäivä... Hääkutsut olivat jo kirjoitetut...
Mutta yöllä nousi halla ja pani viljan. Huomenna nousi ukkonen ja
salama poltti tuvan poroksi... Tuhka peitti kotilieden ja vaimon
muiston maanmulta.
Ja sitten oli hän ajelehtinut akanana, tuuli tien ohjana, tuntematon
johtotähtenä...
Se oli ollut hänen elämänsä kaskimatka vieraassa maassa...
Silloin oli hän heittänyt sirppinsä ja pakeni nyt syvälle erämaahan.
Miksi sinne, sitä ei hän tiennyt, ei kysynyt... Tullessansa hän oli
ajatellut: "Juon täällä uutta voimaa kuusen juurella lorisevasta
lähteestä, lepään pehmeällä sammalella kuusen varjossa, rauhotun ja
voimistun". Hän tuli sortuneena, masentuneena. Hän tuli alkamaan
uudestaan, alusta, mieli mustana mujuna.
Ja nyt kohtasi hän portilla oudon naisen, kääntyi lähteenkorvalta
takaisin ja meni hänen kanssansa...
* * * * *
Tie, jota he kulkivat, pujottelihe lehtimetsän läpi. Se oli kapeaa
metsäkylän tietä, jolla kaksi henkeä vaivoin mahtui rinnatusten
kävelemään. Outo nainen käveli Harhaman rinnalla, puhellen
tuttavallisesti. Silloin tällöin nojasi hän sattumalta, tien kapeuden
johdosta, käynnin tahdissa, pehmeää, velttoa ruumistansa Harhaman
käsivarteen, kuin olisi tämä ollut hänen miehensä.
Ainoastaan silloin tajusi Harhama täydellisesti hänen läsnäolonsa,
tuntien samalla vastenmielisyyttä hänen ruumiinsa kosketuksista.
Se tunne ärsytti edelleen hänen äärimäisyyteen asti kiusottunutta
mieltänsä. Hänen ihmis-inhonsa alkoi pursuta hänestä. Hän tuskastui,
mutta salasi taas kaikki huolellisesti.
Syys-ilta lepatti herttaisena. Katajapensaat viheriöivät rinteellä.
Tienvarrella hohotti eräs autioksi jätetty tupa...
-- "Sieluton maja, kuten elämä. Häviön ja kuoleman vallan saarnaaja",
-- ajatteli Harhama. Ja silloin ilmestyi hänelle taas kuolema ja
kaikenhäviö. Hän näki elämänsä jo sen kitaan suistuneena. Hän
tunsi itsensä jo autioksi taloksi, jonka uuni on rappeutunut,
akkunat säretyt ja seinät lahovat ja murenevat kuoleman toukkien
kaivelemisesta. Hän hätäytyi, etsi pelastavaa olenkortta ja tarttui
siihen, johon oli tuhannesti tarttunut: teoksensa ajatukseen. Se
ajatus valkeni hänelle nyt nopeasti, kuin leimahtava revontuli.
He kulkivat etemmä. Tytön paljaat kantapäät vilkkuivat... Outo nainen
jatkoi puheluansa. Harhama osotti sitä seuraavansa, pistäen väliin
tyhjän ajatuksettoman sanan:
-- "Jas-soo!" -- tai: "Vai niin!"
Niin jatkui heidän kulkunsa. Syrjäisen metsäseudun tunnelma,
syksyisen metsän lemu ja iltapäivän rasittava hiljaisuus lisäsivät
Harhaman mielenraskautta. Hänen ajatuksensa tekivät omaa työtänsä,
raukeina, hänen omasta tahdostansa riippumatta. Ne asettivat
suurkaupungin meluavan elämän, jonka hän oli juuri jättänyt, tämän
uuden elämän vastakohdaksi. Ne kuvittelivat, kuinka hän täällä,
metsän rauhassa, alkaisi uudestaan alusta, joisi lähteen raikasta
vettä, hengittäisi kuusen tuoksua, kokoaisi oman itsensä ja
pakottaisi hajanaiset ajatuksensa taas tottelemaan hänen tahtonsa
käskyjä. Ja taas tuoksahti häneen suunnittelemansa teoksen tuttu
lemu...
-- "Täällähän voin sen alkaa. Tämä erämaahan on kuin sitä varten
luotu", -- ajatteli hän.
Ja sitten hajosivat taas ajatukset akanoina. Ne palasivat tyttöön,
joka oli soutanut hänet salmen yli, muutaman sadan metrin
päässä autiosta asunnostansa. Tytöstä ne kiepahtivat pähkinää
nakertavaan oravaan, lintuun ja punaiseen pihlajanmarjaterttuun.
Sieltä johtuivat ne takaisin mustatukkaiseen naiseen, joka hänen
rinnallansa käveli, hänen riutuneisiin palmikkoihinsa, tavoteltuun
äänenpainoonsa ja paljasjalkaiseen tyttöönsä. Ne kokoontuivat häneen
ainoastaan hetkeksi, kuin neulankärelle, lähteäkseen sitten taas
uudelle kiertomatkalle... Ainoastaan vaivoin jaksoi hän seurata
oudon tuttavansa puhelua. Hän koetti osottaa sitä seuraavansa,
katkaisemalla sitä tuon tuostakin ajatuksettomilla sanoilla:
-- "Vai niin!... Jassoo!"
He tulivat ränsistyneelle veräjälle. Outo nainen yritti sitä avata.
-- "Anteeksi!" -- kiirehti Harhama, heräten ajatuksistaan ja auttaen.
-- "Ei se tee mitään!" -- lausui outo nainen kiitokseksi
myöhästyneestä palveluksesta. Heidän takanansa sulkeutui ensimäinen
veräjä. Kuivuneen lepän latvassa nauroi taas ilkeä harakka...
-- "Armiira menee nyt edeltäpäin kotiin!... Äiti tulee kohta
perästä", -- puhui outo nainen mielistelevällä äänellä tytöllensä,
jonka läsnäolo häntä nähtävästi kiusasi. Tyttö lähti ja nainen
hiljensi kulkuansa.
-- "Mutta", -- jatkoi nainen, -- "kuinka te olette tullut tämmöiseen
metsäkylään? Tehän kuulutte puhuvan useita sivistyskieliä ja
tulette suuresta maailmasta. Teille tulee täällä ikävä... aivan
varmasti. Täällä ei ole ainakaan semmoista ihmistä, jota voisi sanoa
sivistyneeksi. Vähän kauvempana asuu pari turkulaista perettä, mutta
nekään eivät ole suurta maailmaa nähneetkään."
-- "Ettekö _Te_ sitten ole paikkakuntalaisia?" -- kysyi Harhama,
lausuakseen samalla jonkun kohteliaisuuden.
-- "Niin, no!... Mutta minä matkustan talveksi pois... Jo
marraskuussa", -- vastasi outo nainen.
Ja hän jatkoi puheitaan. Harhama tajusi siitä ainoastaan pääkohdat.
Hän puhui sydäntaudistaan ja tytöstänsä, pyytäen Harhamaa antamaan
tälle yksityisopetusta... Miehensä sanoi hän olevan ulkomaalaisen.
-- "Vai niin!" -- virkahti Harhama kiusautuneena.
-- "Semmoista vanhaa italialaista aatelia", -- lisäsi nainen hetken
kuluttua, painostaen sanojansa.
-- "_Teidän_ miehellänne varmaankaan ei ole Suomessa ikävä, vaikka
onkin ulkomaalainen", -- lausui Harhama, tahtoen sanoa jotain
kohteliasta.
-- "Miehellänikö?" -- huudahti outo nainen. -- "Hän on ollut
kuolleena jo kaksi vuotta... Minä olen leski... Sitäpaitsi ei mieheni
ollut enää italialainen... tavallaan: Hänen isänsä palveli Italian
lähetystössä Venäjällä ja mieheni joutui siten saamaan venäläisen
kasvatuksen. Myöhemmin -- naimisissaolo-aikanammekin -- hän palveli
Suomessa venäläisenä sotilaslääkärinä, joten hän oli osaksi
suomalainen. Niinpä hän oli jo Suomen alamainen ja toivoi pääsevänsä
lääkintäylihallitukseen."
Harhama katsahti outoon naiseen. Hänen alahuulensa oli
keinotekoisesti laskettu alas lerpalle ja hän hymyili koko sielunsa
voimilla, ystävällisenä, herttaisena. Harhaman kiusautunut mieli
ärtyi yhä enemmän. Oudon naisen tuttavallisuus ja ystävällisyys
kiusasivat häntä. Hänen puhelunsa tuntui hänestä tyhjältä, maailmalta
poimittujen puhetapojen yhdistelmältä. Ja silloin valtasi hänet
ääretön tyhjyydentunne. Koko hänen olemuksensa täytti ajatus:
"Tämä erämaa on tyhjä ja ihmiset ovat täällä tyhjiä..." Ja tyhjä,
äänetön ympäristö huusi hänelle vastaan ja täytti hänen sielunsa
ajatuksella: "Koko elämä on tyhjää ja tyhjästä et voi rakentaa muuta,
kuin olematonta: haihtuvia mielikuvituksen luomuksia... Onnea joka
on pelkkää luulottelua, mainetta joka on katoavaa turhamielisyyttä.
Elämästä voit rakentaa ainoastaan häviävää..."
-- "Tsyt!"
Lintu visersi puussa lyhyen laulunsa keskeyttäen. Sitten jatkuivat
taas kiusalliset ajatukset:
"Samanlaista häviävää, kuin tuon linnun laulu, joka nyt syys-ilmaan
haihtui, voit elämästä luoda... Jätä siis uuden elämän rakentaminen,
jota ajatus äsken suunnitteli, niin säästyt pettymyksiltä! Pysyvää
peruskiveä et voi elämästä millekään todelliselle luoda. Jätä siis
metsä ja poistu!"
Mutta siitä kaikenturhuuden ajatuksesta avautui taas kaikenhäviön
ja kuoleman kaikki nielevä kita, ja sanomaton henkinen hätä valtasi
taas Harhaman. Hän tunsi elävänsä jo viimeisen varassa. Yksi rihma
oli enää jälellä. Ja taas ja taas ja taas tarttui hän teoksensa
ajatukseen, etsi siitä pelastusta, kuolemattomuutta ja jotain
apua, josta hän ei ollut selvillä. Hän kieppui siinä, kuin rengas
vanteessa...
Ajatukset jännittyivät, hajosivat ja sotkeutuivat. Kuivunut oksa
risahti metsässä. Harhama säpsähti ajatuksiansa. Harakka nauroi taas
ilkeästi puun-oksalla...
Mustatukkainen nainen jatkoi puheluansa. Metsä seisoi hiiskumatta,
kuin itseänsä kynien. Varis torkkui aidanseipäässä. Tyhjyys
haukotteli... Harhaman ajatukset kuleksivat eksyksissä. Äkkiä
istahtivat ne vallankumouksen verisen sormen päähän... Hän muisti
Nikitinin... Sormi tuntui uppoavan hänen rintaansa luodin lävistämään
reikään... Tuntui lämmin veri... Harhama vavahti ja katsahti
sormenpäitänsä...
Mutta jo loppui metsä. Riippakoivun oksien alitse pilkahti valkea
talo. Näkyi järvenranta ja rannalta nouseva pyykkisavu, ja kuului
karjankellon rauhallinen ääni. Vesi välkytteli tyynellä selällänsä
alas kierivän auringon kuvaista. Vastaisella rannalla viheriöi tylppä
kukkula ja tuuliviiri tarkasteli riukunsa nenässä järvelle, kuin
katsellen sinne hävinneen tuulen jälkiä.
-- "Tässä minä asun", -- lausui outo nainen, valkean talon ohi
kulettaessa.
-- "Ja-ha!" -- vastasi Harhama. Talon uutimeton akkuna paistoi
seinällä mustana, pieni rappeutunut veranta oli autio. Talo näytti
lymyytyvän riippakoivun oksien alle, alastomuuttansa ujostellen...
Valkean talon ohi päästyä tulivat kulkijat vanhan, ränsistyneen
talonpoikaistalon kartanolle, matkan päähän.
-- "Kas tässä!" -- hengähti outo nainen ystävällisesti, käynnistä
hiukan punehtuneena, -- "Minä luulen, että täältä saatte ruokaa... Ja
kuten sanoin, jos ette täältä saa, niin kyllä minä sitten..."
-- "Kiitos!" -- vastasi Harhama lyhyesti, hieman kumartaen. Outo
nainen näytti aivan nauttivan osottamastansa ystävyydestä.
He astuivat yhdessä ränsistyneen talon pieneen kamariin, jossa
isäntä tuli heitä vastaan. Outo nainen istahti vanhaan, leveään,
kahden-istuttavaan keinutuoliin.
-- "Tervetuloa! Mitenkä täällä ruvennette viihtymään", -- puheli
talon isäntä, vanha paljon kokeneen näköinen Kola.
-- "Luullakseni hyvin... Täällähän on raitis ilma", -- vastasi
Harhama.
-- "Ja terveellinen... Siksihän minäkin tulin tänne parantamaan
sydäntautiani", -- keskeytti outo nainen.
-- "Olettekin oikeaan parantolaan osunut, koska olette nyt noin
terveen näköinen", -- virkahti Harhama.
Outo nainen lausui siihen pitkäveteisellä äänellä:
-- "Ei se ole vielä terve!"
Ja poskeansa osottaen selitteli hän:
-- "Katsokaa miten epäterve puna on poskessa!... Katsokaa!... Miten
epäpuhdas ihonväri!... Ettekö tiedä, millä voi saada ihon puhtaaksi?"
-- "En... ikävä kyllä... Ainakaan en mitään, jolla sen saisi vielä
puhtaammaksi kuin on Teidän ihonne väri, sillä onhan se itse
puhtaus", -- vastasi Harhama väsyneenä.
-- "Minä tahtoisin kovin mielelläni saada puhtaan ihon", -- lausui
siihen outo nainen puoli-itseksensä, venyttävällä, kaipaavalla
äänellä, ikäänkuin lapsi jonka tekee mieli jotain erikoisesti.
Samassa tuli talon emäntä, vanha, riutunut pieni nainen sisälle. Outo
nainen alkoi ystävällisesti puhua Harhaman puolesta:
-- "Minä toin Teille, emäntä, vieraan, joka etsii ruokaa ja ehkä
asuntoakin. Kyllä kai emäntä antaa?"
Isäntä ja emäntä katsahtivat toisiinsa ikäänkun neuvotellaksensa.
Edellinen nojasi kyynäspäät polviinsa ja puhui hitaasti:
-- "Ei tiedä... Meillä on tässä niin huonoa... On koko talo
rappiolla, eikä ole jaksanut korjata... Joku vuosi sitten paloi
vakuuttamaton talo pohjaa myöten ja kaikkinensa, ja elämä on ottanut
sitten niin kovalle, että ei tässä taida olla edes, jotta vieras
viihtyisi..."
Syntyi äänettömyys. Kola ja hänen vaimonsa katselivat jotain
mennyttä. Harhama huomasi sen oitis. Hän huomasi, että kovia kokenut
aviopari katseli talonsa tuhkaläjää, jolla seisoi säälimätön
elämä. He ajattelivat paljon, muistelivat niitä monia vaivoja ja
kärsimyksiä, joilla talo oli rakennettu ja sen karja ja muu omaisuus
koottu. Harhama huomasi Kolan kurttuiset kasvot ja laihtuneen niskan,
hän huomasi emännän riutuneen palmikon. Hän näki edessänsä häviön
suuren, ainaisen työmaan ja tunsi ikäänkuin joutuneensa siellä
työskentelevän suuren työmiehen jalkoihin. Hän huokasi. Viimein
lausui emäntä väsyneellä äänellä:
-- "Ei se elämä säästä, kun sen tielle sattuu. Se polttaa pohjiaan
myöten..."
Harhama alkoi hiota. Tapansa mukaan alkoi hän taas poimia ihmisten
puheista niiden huomaamattansa lausumia kultajyviä, elämän
määrittelyjä ja viisauksia, kätki ne kuin varas ja vertaili niihin
omaa elämäänsä. Hän näki edessänsä kohoavan oman elämänsä suuren,
savuavan tuhkaläjän. Hän huomasi elämänkysymyksen kuleksivan
rauhallisen metsäkylän poluillakin palava tulisoihtu kädessä. Erämaan
rauhan keskellä, johon hän oli elämää ja sen kysymystä paennut, hän
huomasi joutuneensa sen tielle aivan ensi askeleella...
Syntyi äänettömyys. Elämän tuhkaläjä suitsusi tulta ja savua.
Harhama mietti jo elämänkysymystä. Elämä kohosi hänen eteensä
taas suunnattomana haamuna, kädessä loistava jattiläistulisoihtu
jolla se sytytteli kaikkea. Riutunut, säälittävä emäntä ja hänen
kovia kokeneen näköinen miehensä, saarnasivat hänelle raskaalla
äänettömyydellänsä elämän suuruutta, sen armottomuutta ja voimaa.
Kola itse istui kumarassa, kuin olisi elämä latonut vuoria hänen
hartioillensa. Harhama tuskastui. Harmaana, kurttuisena lausui
viimein vanha Kola lopuksi:
-- "No, eiköhäntä tässä nyt sentään voitaisi sovitella ja koettaa,
jos herra Harhama viihtyy."
-- "Kyllä minä viihdyn täällä, kuten koko paikkakunnallakin", --
vakuutti Harhama. Kola jatkoi:
-- "Ka, elämäähän sitä on täälläkin. Ei suinkaan sitä elämän
hampaista pääse ihminen vaikka menisi minne..."
Harhama näki jo ne terävät hampaat, näki ne ja kuuli niistä
puhuttavan salokylässä, jonne hän oli niitä paennut.
Syntyi äänettömyys. Vanha Kola istui yhä äänetönnä kyynäspäät polviin
nojattuina. Sitten oikaisi hän itsensä ja lausui hitaasti:
-- "Kyllähän elämällä on lujat ja terveet hampaat."
Taas vaikenivat kaikki. Outo nainen nousi, kumarsi kohteliaasti
jäähyväisiksi. Harhama oli hänen kanssansa kulkenut ensimäisen
palan polkua, joka vei portilta tiehaaraan, missä heidän tiensä
taas eroaisivat. Eikä Harhama kysynyt, kuka outo nainen oli. Eikä
mustatukkainen nainen itse sitä sanonut. Poistuessansa lausui outo
nainen kysyvästi:
-- "Ehkä minä joku päivä myöhemmin saan pyytää herra Harhamaa
luokseni teelle?"
-- "Kiitos kunniasta!... Mielelläni", -- vastasi Harhama lyhyesti.
Kaivonvintin päässä naurahti silloin ilkeä harakka.
Päivällä niidenpäässä, illalla Valkeassa talossa.
Elämä on purppurapukuinen kolera...
Sirkka sirisi. Järveltä kuului allin laulu. Kaikki muu vaikeni.
Loistavana levitteli järvi soikulaisia selkiänsä Valkamalan akkunan
alla ja pisteli tahtiansa mäkien lomiin. Sorsan emot uittelivat sen
rannoissa poikueitansa ja allit laulelivat keskiselällä, missä päivä
peilaili veden tyynessä.
Ja järven takaa näkyi talo, näkyi lehteviä vaaroja ja niemenkärkiä.
Siellä täällä paistoi rinteen kuve aholla jolla puolukoista
punottavat riekaleet riippuivat syyskesäisinä pukuina. Metsä oli
mykkä, luonto harras, kuin kirkkoväki, ja korkeudessa hohottava
taivaan tumma siniontto katseli äänetönnä kuvaansa järven
rasvatyynestä pinnasta.
* * * * *
Valkamalan akkunan alla oli pieni perunamaa. Yhdeltä sivulta
ympäröivät sitä tuomet, toiselta pähkinäpuut.
Kun yhden äärimäisyyden kärki oli hänen elämässään teräänsä
päättynyt, tapaili hän toista. Ja se pieni perunamaatilkku oli nyt
hänellä uusi äärimäisyys. Se oli kuin pieni pälvi matalaisen kallion
multaliepeellä, ruokkoamaton, ohdakemaaksi jätetty. Rikkaruoho peitti
siinä perunankasvun. Sen ohdakekasvun rehevyys oli aivan yleensä
tunnettu.
Jo tulonsa jälkeisenä päivänä ryhtyi Harhama omin käsin sitä
laajentamaan ja perkaamaan kasvukuntoon. Ja kun hän pisti lapionsa
multaan, ensi kertaa pitkien aikojen perästä, ja kun tuttu mullanmaku
tuoksahti maasta, puikahti hänessä taas se neulankärki, joksi hänessä
kaikki himmeät kysymykset terottuivat. Ja se paloi, kuin ahjosta
vetäisty ora:
-- "Miten olen tänne joutunut?... Mitä varten?... Miksi juuri
_tänne_?" -- kyseli hän itseltänsä.
Ohdakemetsä seisoi sanatonna. Sattumalta puristi Harhama erästä
ohdaketta. Sen terävä oka pisti kättä ja pisto kirpaisi hereille
Jumaluuden suuren tulikysymyksen.
-- "Kirouksen kasvi... Syntiinlankeemuksen hedelmä", -- mutisi hän
ohdaketta katsellen, ja siitä johtuivat hänen ajatuksensa oitis
elämänsä polttavaan kysymykseen. Hän katseli ohdaketta ja ohdakemaata
ja mietti:
-- "Tämäkö on sitten se maapala, jonka 'Jumala' on kironnut
_minulle_ ohdakkeita ja orjantappuroita kasvamaan?... Tulenko minä
sitten paratiisista ajettuna?..." Ja mitä pahaa minä olen tehnyt
_tullakseni_ ajetuksi?... Ja tälläkö kiromaalla minun pitäisi sitten
se rangaistukseni ja kiro-osuuteni taakka hartioilleni nostaa?...
Ja kuka minut tänne toi?... Ja _minun_ tähtenikö on tämä maapala
ohdakemaaksi kirottu?
Kysymykset kirvelivät taas tulena, eikä ollut hänellä niiden
sammuttimiksi vesitilkkaa. Hän tukahdutti niitä niiden omalla
kuumalla porolla. Ja yhä uudestaan ja uudestaan leimahteli hänelle
silloin teoksensa ajatus. Hän hapuili siitä selvitystä ja pelastusta,
mutta tarttui siihen aina, kuin loistavaan revontulen liepeeseen.
Viimein raukesivat aina ajatukset ja hän tukahdutti ne näennäisellä
ynseydellä.
-- "Joutavia!" -- mutisi hän silloin. -- "Ensi kesänä kukkii tällä
maalla peruna. Eikä siihen tarvita turhia 'Jumaloita'... Kuokkaa vaan
ja omaa käsivartta siihen tarvitaan... Siinä koko orjantappura- ja
ohdaketaru!"
Hän ryhtyi työhön, kaivoi sala-ojat, käänsi maan ja raivasi kivet.
Ja jo ensimäisistä kuokaniskuista luuli hän taas päässeensä omien
käsivarsiensa varaan. Työ tuntui hänestä lapsuuden unohdetulta
leikiltä, kuokka tutulta leikkikalulta. Mielessä puhkesi
muistonkukkia: muistoja niistä ajoista, jolloin hän oli vielä
seitsentoista vuotiaana kuokkinut paloa, syönyt evästä pitkän
työrupeaman jälkeen...
Hetkiseksi avautui silloin elämänkirjasta ammoin luettu sivu,
elämän aapislehti. Sieltä tuikahtivat ne päivät, jolloin elämä
oli vielä puhdas, mieli tahraton. Mieleen johtuivat lapsuuden
savikukot, "variksensaappaat", joita äiti voiteli kermalla,
ensimäiset kevätpälvet, joista poimittiin käenpetkeliä lampaille
ja leikki-kivitalot mäen kuperalla. Ja toiselta sivulta näkyivät
pallopelit, mesikkamaat, marjamatkat ja uinnit joessa sillankorvan
luona, tai soikulaisen lammin pesurannassa.
Ja sitten ne myöhemmät ajat, jolloin hän jo paloi ihmiskytönä...
Hän muisti sen ajan pitkät työpäivät. Hänen edessänsä viheriöitsi
Latonurmen vanha koivu. Sen juurella oli voileipä maistunut niin
herkulliselta, ruokalepo suloiselta. Hän muisti oksan, missä
eväskontti oli riippunut ja missä vanha kuparinen maitokannu ja
maitolasku, muisti oksan, jolla keinuen kottarainen oli hänen
puuhillensa nauranut.
Silloin läikähti hänen herkkä, levoton mielensä. Hänen päällensä
kupertui lapsuudenmuistojen ihana, korkea taivaanlaki. Pieninkin
lapsuuden-aikainen esine tuikutti sieltä kirkkaana, kuin terävänä
palava tähti pakkastaivaalta. Vähäisinkin lapsuus-ajan tapahtuma
loisti tulena kauvas kaikonneen lapsuuden ja nuoruuden ajan
muistomailla.
Hän lähti nyt uudestansa aivan lapsesta. Mutta lähtiessänsä sai hän
taas uhman-ohjakset käsiinsä:
Kuokka iski maahan. Hän mutisi synkkänä:
-- "Turhia loruja!... Jumala!... Tällä maapalalla olen Jumalana
_minä_... eivätkä kuvitellut Jumalat... ihmisten pelätit... Tätä
maata komennan _minä_, onko sen kasvettava ohdakkeita, vaiko
perunaa. Kirotkoon sen ken tahtoo, se ei auta... Minä itse karistan
täällä onnettomuuden kivet hartioiltani, latokoon niitä niille kuka
haluaa..."
Ja puristaen itsestänsä kaiken uhman lopetti hän ynseänä:
-- "Ei tänne käärme minun luvattani matele hedelmiään syöttämään..."
* * * * *
Kotimaiset metsät ja olot vaikuttivat vähitellen Harhaman
kiihtyneeseen hermostoon rauhottavasti, kuin uni. Hän tuli
isänmaahansa, kuin pitkältä, vaivaloiselta merimatkalta äidin
mökille, missä sauna lämpiää, kylläinen karja makaa lehmisavun
ympärillä ja iltaruoka kiehuu liedellä. Koko isänmaan kuva vaikutti
häneen nyt, kuin äidin tuomat puhtaat vaatteet. Aho oli punainen
puoloista, suo karpaloista ja metsä punakirjava marjoista ja
pehmeästä, viheriästä sammaleesta, tai kukkivat ne kanervikkoina.
Lähteet lorisivat sammaltuneissa lähteensilmissä, oravat rakentelivat
rauhallisina pesiänsä, mäyrät luoliansa. Kettu makasi sammalikossa
ihaillen koivun urpuisella oksalla keinuvaa metsonpoikaa, ja
pehmeänaavainen kuusi lauleli kehtolaulua sen juurella torkkuvalle
karhulle.
Etäämpää läikkyi kirkas kalalampi riippakoivun oksien alitse...
Vedenrajasta kohosi nuottakota, rannalta nousi pyykkisavu ja
valkeiksi pestyt vaatteet oli levitetty nurmelle kuivumaan...
Se oli syksyisen Suomen rauhallinen kuva. Se oli syksy, Suomen
suuren lumijuhlan, talven rauhallinen lauvantai-ilta. Ruis oli jo
kuhilaalla, terävä sirppi kiilsi kiemurana kuhilaanpäässä, peruna oli
pulpukalla, riihet lämpisivät.
Mutta iltaisin soivat viulut ja iloinen talkooväki tanssi
talkootanssia. Kaikkialta hymyili henkisistä vieraista oloista
palanneelle vanhaa tuttua. Aho oli tuttu, kuin oma kehto; joka
ranta oli tuttu uimaranta. Koko isänmaa kosketteli häntä tutuin
sormin. Kuului ennen kuultu elämänkulkunen, tuikki muinoin nähty
kointähti. Tytöt tanssivat talkootuvissa, ruiskukat hiuksissa, pojat
paitahihasillansa. Miehet polttelivat piippujansa pihlajan juurella,
ja pikkupojat heittivät kiekkoa tutuilla kujilla.
Noin kymmenen vuotta oli kulunut siitä, kun hän oli melkein kokonansa
jättänyt maansa olot ja viettänyt kaiken mahdollisen aikansa
vierailla mailla vieraan kansan keskellä. Hän oli vieraantunut
isänmaastansa varsinkin henkisesti.
Nyt oli hän joutunut takaisin jonkun suuren aallon viskaamana.
Hän tunsi rantakivet omiksi, mutta itsensä tyhjäksi, ja painautui
syvemmälle metsän sydämeen.
Se oli henkiseltä merimatkalta haaksirikkoisena paluu...
Aika kului. Harhama kuleksi yksin metsissä, kuin äidin antamissa
puhtaissa pukimissa. Hän söi puoloja punaiselta aholta, joi
tuohilipillä vettä sammaleisesta lähteensilmästä, ja kun mieltä
painoi ja jalkoja raukaisi levitti aho pehmeän sammalliepeensä hänen
levätäkseen... Joku rauhan vesisuoni lirisi semmoisina hetkinä häneen
hiljaa. Sammalturve tai metsän ruoho lohdutteli pahimpia polttoja.
Ne pian ohi menevät hetket olivat elämän saunailtoja: Menneisyys
istui niinä hetkinä kädet ristissä ja tulevaisuus helisi iloisissa
kulkusissa, lupaavana, valoisana. Mutta kaikki se värisi hänessä
yhden suortuvan varassa. Tuuli liikahti hiemasen. Suortuva värähti ja
viime viikkojen tapaukset näyttelivät oitis hänelle verisiä sormiansa.
Silloin aina puhkesivat hänen kipujensa nystyrät. Se ratkaisematon
kysymys röyhtäytyi kurkkuun katkerana. Nyt siihen oli vielä
sotkeutunut yhteiskunnallisen kysymyksen pulma. Aineellisen elämän
muutos ei ollut hänelle mitään. Tai se oli hänelle omissa silmissänsä
nousu. Mutta hänen _henkensä_ oli siipirikko. Epäröiminen ja epäily
kuristivat häntä, kuin hirttonuora. Siinä surmansilmukassa taisteli
hänen henkensä taas, kuin peto paulassa.
Sillä kun hän katsahti ympärillensä näki hän kaikkialla kuoleman
kynnen tekevän työtänsä: Syksy hävitti kesän kasvullisuutta,
hänen torppansa pihamaalla lahoivat ja kuivuivat, vanhat tammet
ja vastapäätä oleva Åke Lund'in ränsistynyt talo näytti aivan
luhistuvan. Se näky niin jyrkän elämänmuutoksen jälkeen ärsytti
hänessä aivan ärsyttämällä hänen ainaisen pelottimensa: kuoleman
pelon.
-- "Olen joutunut elämän hampaista kuoleman kynsiin. Kuolemaa
paetessani olen joutunut sen kartanolle ja keskelle sen työmaata", --
huokasi hän.
Se oli henkisen haaksirikkoisen taistelua. Se oli taistelua karin
kivikärellä, jota vihainen aalto huuhteli ja jonka juuria jäytivät
salaisten voimien terävät hampaat.
Hän tähysteli siinä pihdissä pelastusta. Mutta kuolema oli silloin
aina se ainoo vaskikäärme, joka hänen silmiinsä pisti...
Ja silloin, kun epätoivo leikkasi poikki viimeistä elämänsuortuvaa,
kiehahti hänessä aina uhma. Hän puristui nyrkiksi ja nousi kaikkea
vastaan... Nousi täysin voimin, veti henkensä kaikki rihmat kireälle,
jännittyi ja -- raukesi epätoivoonsa...
Mutta epätoivon ja uhman noustessa houkutteli ja kiehtoi häntä
vallankumous, kuin kauniit verihäät, joissa soivat suuret viulut.
Epätoivossa se tarjosi lauhdutusta, kuin kylmä verihuuhde.
-- "Kunhan taas pääsen takaisin sinne elämään", -- mutisi hän
lohdutukseksensa.
* * * * *
Kotimaahansa oli Harhama palannut ainoastaan toistaiseksi,
vaistomaisesti, vaaraa pakoon ja levähtämään. Hän aikoi palata
takaisin Venäjälle niin pian kuin huomaisi, että vaara on ohi ja hän
on löytänyt taas järjestön hajautuneet jäsenet. Järjestön uskaliaat,
suuret suunnitelmat, sen salaperäinen elämä ja hurjanrohkeat teot
olivat hänet huumanneet. Ne kulettivat häntä mukanansa, kuin tuuli
sumua. Näkymätön voimakas virta veti häntä, kuin harava, takaisin
niiden pyörteisiin. Kohta Suomeen tultuansa oli hän ryhtynyt
hankkimaan itsellensä suosituksia Venäjän viranomaisille, voidaksensa
niiden turvin palata takaisin. Hän halusi saada Venäjällä jonkun
näennäisen tehtävän, tai viran, ettei hänen toimettomuutensa siellä
herättäisi viranomaisten epäluuloa. Anna Pawlowna, jolle hän
kierrellen kirjoitti asiasta, lupasi apuansa.
Hän oli päässyt verenmakuun... Hän oli toiselta puolen nähnyt koko
maailman kurjuuden ja langennut sen eteen. Köyhien kiitollisuus
avautui hänen eteensä ihanana revontuliloisteena, joka kutsui ja
houkutteli elämän hämärän takaa, levitti kiehtovat värivaippansa
ja sanoi: "Nämä kaikki saat, jos palvelet meitä." Kulta himmeni
sen rinnalla, muuttui haihtuvaksi sumuksi, hävisi. Mutta köyhien
kiitollisuus ja rakkaus kirkastuivat ja vakuuttivat hänelle voiton
ilolla: "Niin haihtuu kaikki muu; minä yksin pysyn. Etsi minua!"
Ja Harhama alkoi taas sitä etsiä sekaisin toisen tunteen:
kapinanhengen kanssa.
Pikku tapaus vetäisi hänessä taas joukkovihan vireeseen:
Kylätietä kulki iloisena, kepeänä se outo nainen, jonka hän oli
Valkamalan portilla tavannut. Rampa työmies kantoi hänen koriansa.
Kytevä viha leimahti hänessä silloin, kuin tuli tappurakuontalossa.
Hän itse oli nuoruudessansa samalla lailla kantanut herrasväen
koreja. Sieltä asti oli hänessä katkunnut kaikkea herrasväkeä vastaan
joku kekäle, katkera ja polttava tunne.
Mutta jo lapsuudesta asti oli siinä tunteessa halveksuminen pyrkinyt
tukehduttamaan vihan. Odotellessaan pienenä poikana renkituvissa
kyydittävää herrasväkeä, tai nähdessänsä herrastelevia sukulaisiansa,
korottautui hän ylemmä heitä.
Hän oli äidinsä rinnasta lähtien täydellinen kapinanhenki, joka
omassa povessansa nousi kaikkea vastaan. Se henki kyti hänessä, kuin
turpeessa tuli. Joskus vaan se leimahti muille. Ensimäisenä sai
sitä tuntea kodin vanha palvelija Sanna, joka häntä käsivarsillansa
lellitteli, kun hän alkoi puhua sopertaa. Kun Sanna istui komensi hän:
-- "Nouse kävelemään!"
-- "Nousen minä, nousen armaani", -- vastasi palvelija ja nousi.
Mutta silloin komensi pikku-poika:
-- "Istu!"
-- "Istun minä kultaseni, istun!" -- lohdutteli vanha Sanna istahtaen.
Ja jo silloin oli hän tietoinen itsestänsä. Omituista hänelle
oli se, että hän muisti sen ajan, jolloin hän opetteli puhumaan.
Itse hän taas häpeili sitä muille ilmottaa, luuli sitä pidettävän
luonnottomana ja salaili, ettei joutuisi naurettavaksi. Hän kietoutui
Sannan alttiuteen, kuin koira. Kun Sanna muutti talosta pois,
saatiin Harhama hänestä erotetuksi ainoastaan kavaluudella: kelkka
sidottiin poislähtevän Sannan reen perään Harhamaa varten ja matkalla
leikattiin jukko poikki.
Myöhemmin oli hän leikeissä kuningas... Sittemmin oli hän poikajoukon
paras tappelija ja rohkein ilkitöiden tekijä.
Kunnes taas kaikki se ulkoinen tukehtui sisällisen taistelun tuhkaan
ja hänestä tuli umpimielinen, jörö, ihmisten halveksija.
* * * * *
Nyt kun hän näki ramman miehen kantavan työttömän vaimon koria,
tuprahti hänessä vanha tunne: viha ja halveksiminen. Ja silloin
asettui hän heti paikoillensa kumouksen riveihin, polvistuen samalla
maailman kurjuuden eteen, sen purppurahaituvia tavotellen. Hän
huomautti tapahtumasta eräälle vanhalle työmiehelle. Se vastasi
totisena ja rauhallisena:
-- "Niin... Elämä on semmoinen, että kaikkea pitää olla molempia:
korinkantajia ja herrasväkeä... Jos ei olisi kaikessa molempia, niin
elämä olisi kanneton vakka."
-- "Senkö 'herrasväkeä' ne ovat... tai _kukaan_!" -- keskeytti Harhama
ärtyneenä.
Seuraavana päivänä ryhtyi Harhama kehräämään Valkamalassa kumouksen
verkkolankoja.
-- "Onhan se aletun työn jatkoa!" -- iloitsi hän.
Mutta kansa oli hidasta ja epäluuloista. Siksi päätti hän lappaa
siitä rihmojensa ensi suortuvat varovasti, ettei epäluulo heräisi.
-- "Pääasia on, että ne saa käsittämään, ettei _mitään herrasväkeä_
ole olemassakaan, vaan on ainoastaan työväkeä ja joutilaita
syöpäläisiä", -- suunnitteli hän työtänsä.
-- "Ja toinen tärkeä asia on saada ne _halveksimaan_ sitä
herrasväkeä", -- jatkoi hän.
Mutta joskus sitten, kun hän mietti, mille perustukselle se uusi
yhteiskunta on rakennettava, sosialistiselleko, vaiko säilyttämällä
yksityinen omistus-oikeus, upposi hän epäilyksen suohon. Kummalle
puolen hän polki, siellä petti pohja.
Hänen henkensä sinapinsiemen: _epäily_, oli itänyt ja anastanut koko
hänen olemuksensa...
-- "Valitkoot itse perustuksensa ja sen _tulevan_!. Minun asianani
on vaan kylvää niihin tyytymättömyyden ja vihan siemen tätä _olevaa_
vastaan", -- ajatteli hän silloin selviytyäksensä, lopettaen:
"Pääasia on saada niissä nousemaan _kapinanhenki_."
Hän itse oli ynseä, umpimielinen kumouksen henki juuriansa myöten.
Hän oli epäilijänä kykenemätön luomaan mitään uutta kumotun sijalle.
Hän oli kykenemätön edes mihinkään käytännölliseen toimeen.
Se käytännöllinen oli hänelle ahdasta ja tukehduttavaa. Hänen
kumouksenhenkensä ajeli aina henkisillä sumumailla, ainoana ohjana
_epäily_...
Yhteiskunnallisten kysymyksien suo avasikin hänen eteensä kokonaisen
epäilyksen hetteikön. Onko Suomen vapautus suoritettava tällä, vaiko
tuolla puolen Rajajokea, ja kaikki muut kysymykset olivat hänelle
usvaperäisiä rakennusmaita. Kaikki upposi siihen, kaikki oli siinä
tuulen varaan rakennettua...
Hän alkoi varovasti purkaa oman paisumansa märkää: levittää
tyytymättömyyden oppia peitetyin sanoin. Mutta ihmiset eivät häntä
ymmärtäneet. Parin peninkulman päässä Valkamalasta asui vanha
talonpoika Alkula. Hän oli Harhaman salainen ystävä, hän oli
ohjannut hänet Valkamalaan. Ettei Alkulaa voitaisi sekottaa hänen
asioihinsa, jos ne ilmitulisivat, oli Harhama pyytänyt saada salata
sen ystävyyden.
Mutta nyt, kun häntä ei oitis ymmärretty, hän ärtyi ja matkusti
toisen luo pyytämään hänen avustustaan. Hän kuvaili vanhalle miehelle
yhteiskunnallisen vääryyden synkin värein. Alkula kuunteli tyynenä ja
vastasi:
-- "Meillähän Suomessa ei voi vielä puhua suomalaisesta kansasta, kun
_suomalaista_ kansaa ei vielä ole... On vaan vierasta herrasväkeä ja
suomalaista työväkeä. _Kansa_ syntyy vasta sitten, kun ne yhtyvät
yhdeksi..."
-- "Mutta hävitetään se kahtiajako", -- tarttui Harhama kiihkeästi.
-- "Niin... Se on kyllä hävitettävä, mutta millä se hävitetään?" --
virkahti Alkula.
Harhama vaikeni. Miekanterä ja veriset sormenpäät välkkyivät hänelle.
Mutta nyt hän oli itse niihin hukkumaisillansa, oli niiden ajamana
_paossa_...
Eikä hänellä ollut muuta asetta, kuin _se_ ja sitä hän ei uskaltanut
paljastaa. Se hiveli hänen omaa kaulaansa...
-- "Millä?" -- toisti Alkula.
Harhama oli sanaton. Alkula jatkoi hetken kuluttua:
-- "Ei ole muuta oikeaa asetta, kuin Jumalan sana..."
Se oli käärmeen pisto Harhaman sieluun. Hän oli juuri näinä aikoina
valmistautunut taas nousemaan Jumalaa vastaan... Hänenkö sanansa
pitäisi sitten olla aseena?... Jumalanko? Kylmä käärme kierteli hänen
sisälmyksissänsä. Pitkän mietinnön jälkeen lausui hän varovasti:
-- "Puhdistihan Jeesuskin temppelin _ruoskalla_... köysiruoskalla..."
-- "Mutta käsi oli silloin Jumalan käsi... Mutta sanokaapa: Ovatko
_ihmiset_ koskaan voineet ruoskalla _puhdistaa_ mitään?" -- lisäsi
siihen Alkula, joka oli käsittänyt Harhaman vihjauksen.
Kun Harhama vaikeni jatkoi Alkula:
-- "Kyllähän ihmiset ovat ruoskaa käyttäneet enemmän, kuin mitään
muuta... Ja käyttiväthän sitä ranskalaisetkin vallankumouksessaan
säästämättä, mutta ovatko he sillä muuta saaneet aikaan, kuin ajaneet
yhden pahan _toisen_ pahan tieltä pois?... Minä en tunne asiaa...
mutta te kun olette oppinut, tiedätte, onko Ranska nyt puhdas, vai
eikö."
Kauvan mietti Harhama. Lopulta kierteli hän taas vastauksen:
-- "Onko sitten _se temppeli_ pysynyt puhtaana?"
-- "En minä sitä väitä", -- vastasi Alkula rauhallisena. "Ihmiset
ovat siinäkin taas _moskaa_ käyttäneet Hussia ja Lutherusta ja muita
temppelistä pois ajaessaan... Jeesuksen varaan ovat ehkä ne ruoskan
käyttäjät sitten rakentaneet itsekkäisyyden alttarin ja kirkon, mutta
jos ne ovat vääriä, niin ne mätänevät ja karisevat pois Jeesuksen
ympäriltä... Hän pysyy. Jumalaan eivät pysty ajanhampaatkaan...
Niidenkin jälet karisevat Hänestä pois, kuin tomu..."
Syntyi äänettömyys. Jumaluuden suurkysymys seisoi puhujien edessä
kaikessa majesteetillisuudessansa, polkien jalkoihinsa kaikki sen
ratkaisuksi tehdyt yritykset. Alkula jatkoi sitten puoli-itsekseen:
-- "Me ihmiset kyllä koristelemme aina Jumalaa mieleisillämme
helmillä ja koruilla, mutta ne karisevat Hänestä pois pölynä..."
Harhama oli joutunut omaan maailmaansa. Hän kysyi, keskeyttäen:
-- "Mitä tarkoitatte niillä koruilla?"
-- "Tarkoitan", -- vastasi Alkula -- "sitä, että meidänkin aikanamme
esimerkiksi ne, jotka kulkevat oman lihansa orjina, ja toukkina
palvelevat porttojen lihaa, miehet naisten ja naiset miesporttojen,
ne paheensa puolustukseksi ripustavat Jeesuksen kaulaan opin, joka
muka kieltää tuomitsemasta, ja salaavat, että Hän juuri on luvannut
tulla _tuomitsemaan_ elävät ja kuolleetkin..."
Harhama vaikeni. Alkula jatkoi vielä:
-- "En minä tässä tarkoita teitä, mutta muuten jatkan. Onhan meidän
aikanamme paljon niitä, jotka Jeesuksen opin turvissa lähtevät ruoska
kädessä puhdistamaan temppeliä, kysymättä ensin itseltänsä, eivätkö
juuri he itse ole niitä, jotka ovat Hänen huoneensa: _elämän_,
ryövärien luolaksi tehneet ja sentähden olisivat ensimäisinä
ajettavat sieltä pois, parantumaan ja puhdistumaan..."
Elämän sotkuinen kysymys otti taas Harhaman satimiinsa. Hän käveli
äänetönnä huoneessa. Katse harhaili seinillä. Se sattui pieneen
peiliin. Hän huomasi hienon rypyn silmäkulmassansa. Ajanhammas oli
alkanut häntä jäytää pikaisesti... Hän näki edessänsä kohoavan
jonkun hämärän, josta karisevat pois ajanhampaittenkin jälet ja näki
itsestänsä karisevan ja häviävän kaiken muun, paitsi ajanhampaitten
puremien, jotka yhä lisääntyivät ja syöpyivät syvemmälle ihoon,
ryppyinä ja jos minä. Ja taas hän hätäytyi ja synkistyi.
Ja hän palasi Valkamalaan ajanhampaan purema silmäkulmassa ja uusi
ryppy otsalla. Yksinäisyys alkoi sitten loihtia hänessä hereille
kaikki teräväkyntiset peikot. Sisällinen rauhattomuus ajoi häntä
johonkin, eikä hän itsekään ollut selvillä, mihin tarttua silloin.
* * * * *
Päivät kuluivat, yksinäisyys ja syksyn hävitystyö lisäsivät hänen
hätäänsä. Teoksen revontuliliepeet, joihin hän aina tarttui,
hävisivät käsistä. Mutta sitä kiihkeämmin tarttui hän niihin
uudestaan. Ja kun hän raukesi, etsi hän lohdutusta ja unohdusta
vallankumouksen verihuuteista. Silloin alkoi hänelle vähä kerrallansa
kirkastua maailmankurjuuden jumalallisuus. Sille ilmestyivät
jumaluuden ominaisuudet, yksi toisensa perästä: Se oli _suuri_...
se ei "etsinyt omaansa"... se tyytyi vähään... se uhrautui toisten
hyväksi... se oli ihana antamaan palkintoa: kiitollisuutta,
rakkautta, mainettakin... Se oli palvelemisen arvoinen...
Hän yritti taas, mutta varovasti. Hän ei kysynyt _oliko_ edes kurjia
hänen ympärillänsä. Hän uskoi niitä olevan, uskoi että kaikki
olivat kurjia ja odottivat vaan, että hän lankeaisi ja kumartaisi
ja palvelisi heitä. Ja oitis sai hän teokseensa uuden jumaluuden
aatteen: _maailmankurjuuden_.
Hän alkoi entistä kiihkeämmin lähestyä uutta Jumalaansa.
Mutta kun vanhat epäilivät, päätti Harhama yrittää nuorten kanssa.
-- "Ne voin minä ensin vetää apajaan huvituksilla, iltamilla,
näytelmillä ja tanssilla, ja varovasti puhaltaa heihin sen _oikean_
vapauden hengen", -- järkeili hän. Hän kokosi nuoret ja kehotti heitä
liittymään yhteen, perustamaan nuorisoseuran. Jurot nuorukaiset
kuuntelivat häntä ääneti. Eräs lausui:
-- "Olisihan se perustettava... seura..."
-- "Olisi", -- murahti toinen.
Ja sitten alkoi yksi toisensa jälestä sanattomana poistua.
* * * * *
Silloin alkoi Harhamaa taas rasittaa elämäntyhjyys. Kaikenhäviö
avasi hänen edessänsä mustaa kitaansa. Avaruudet ja äärettömyydetkin
näkyivät siihen soluvan pölynä. Se lappoi aikaa ja ijankaikkisuutta
itseensä, kuin kehrääjä kuontalosta tappuraa. Sinne sortui kaikki,
ihmis-elämä, kesät, talvet, toiveet, suunnitelmat... Kaikki.
Kaikki... kaikki... kaikki sinne sortui, todisti häviävä kesä.
-- "Ja minä olen menossa sen kidassa", -- vaikeroi Harhama ja jatkoi:
-- "Miksi et pelasta minua Jumala, jos Sinua on olemassa... Miksi?..."
-- "Ja jos _et voi_ pelastaa, miksi et sitä ilmoita?..."
Ja niin loppumattomiin tuskitteli hän tyynen ulkonaisen kuoren alla.
Ja siiloin kiehahti hänen vihansa Jumalaa kohtaan, joka ei pelasta,
tai _ei voi_ pelastaa. Hänen henkensä kiemurteli käärmeenä ja
tapaili vihan ja epätoivon valtaamana Jumalan kantapäätä... Hän
tappeli epäilyjänsä vastaan, kuin suohon vajonnut peto liejukosta
pelastuaksensa. Hän päätti kaiken epäilynsä uhalla nousta lopultakin
sitä Jumalaa vastaan, joka ei ojentanut hänelle pelastavaa kättä,
kun hän huusi jo kuoleman kitusissa. Hän päätti kirjoittaa uneksitun
teoksensa, vaikka verellänsä.
-- "Nyt on minulla täällä aikaakin ja yksinäisyyttä", -- ajatteli hän
yhä uudestaan, loppumattomiin.
Aikomuksestansa hän kirjoitti Anna Pawlownalle ja munkki Pietarille,
ilmaisematta kumminkaan _minkä_ teoksen hän aikoi kirjoittaa.
Mutta joka kerran, kun hänen piti alkaa, tuntui kuin puuttuisi
vielä suunnitelmasta jotain, joku sana, tai joku juoni, joku
selittämätön... Hän mietti sitä, mietti, mitä puuttui ja lopuksi aina
kysyi: "Onkohan tämä oikein?"
Ja silloin tuntui puuttuvan kaikki...
Anna Pawlowna ja munkki Pietari, saatuansa kuulla Harhaman
aikomuksen, lähettivät hänelle siunauksensa työn onnistumiseksi.
Lisäksi lähetti Anna Pawlowna hänelle pienen kultaisen kynänvarren ja
kirjoituspöydän, joita seurasi seuraava kirje:
"Saatuani tietää, että aiotte ryhtyä kirjoittamaan, lähetän
Teille työtänne varten kynän ja pöydän. Molemmilla niillä on
kaksi kirjailijaa: N. ja N. alkanut ensimäiset huomattavat
teoksensa. Ne on siunannut hurskas munkki ja niistä käy
perhelegenda, että niillä tehtyä työtä seuraa onni. Siitä syystä
ovat ne perheomaisuutta ja siksi pyydän, että kun palaatte taas
luoksemme -- jonka luulen pian tapahtuvan -- tuotte ne muassanne
takaisin. En liioin haluaisi, että kerrotte niiden historiaa,
sillä en tahtoisi että asiasta tietäisivät ne, joilta mainittu
pöytä ja kynä on saatu lahjaksi. Heidän mielensä tulisi ehkä
pahotetuksi, jos saisivat tietää, että olen heidän lahjansa pois
antanut.
Samalla lähetän joukon muita tavaroita, joita luulen Teidän
tarvitsevan. Toivon, että kotimaanne metsien rauha tyynnyttää
mielenne ja antaa Teille voimia suorittaa työnne ja mielen
jaloutta tarjoamaan maailmalle hyvää ja kaunista. Me, ystävänne,
rukoilemme puolestanne.
Anna Vronskaja."
Harhama luki kirjeen ja hermostui. Hän alkoi ajatella sitä, että
_munkki Pietari_ siunasi työn, jolla hän nousi Jumalaa vastaan...
Ja lisäksi oli hänelle sen alkamista varten lähetetty hurskaiden
munkkien siunaama kynä...
Kun hänen piti alkaa työnsä, hajosikin hän ajattelemaan elämän
ikisotkeutumaa...
Kului päivä, toinen. Elämä ampui nuoliansa. Ajanhammas nakerteli
ihmisiä ja niiden toimia, pureksi tehtyjä päätöksiä poikki. Ja aika
punoi uusia suunnitelmia ihmishyörinän taustalle.
* * * * *
Oli sunnuntai-päivä. Mustian aseman kolmannen luokan ravintolassa
istui Harhama puhellen Aleksander Zaikon kanssa. Viime mainittu oli
työmiehen puvussa.
-- "Tämmöisessä puvussa on turvallisempi", -- lausui hän Harhamalle.
Ja hän kertoi mitä tiesi. Ainoastaan Nikolaita hän oli kerran
tavannut, mutta sitten ei ollut hänestäkään mitään kuullut.
Hautausmaalle kokoontunut väki oli jokaiseen istuttanut sen luulon,
että joku oli kavaltanut.
Jokainen epäili toistansa ja siksi hajosi järjestö niin olemattomiin.
-- "Nikitinin esimerkki on siihen arkuuteen vaikuttanut", --
huomautti Zaiko.