XXXVIII LUKU.

Puhelin.

Luutnantti Rosenkrantz oli todellakin tällä hetkellä pahassa pulassa.

Hän ei tiennyt mistä papereista oli kysymys eikä myöskään miten paljon

uskaltaisi ilmaista tänä yönä näkemiään.

Louise neiti seisoi pastorin kirjoituspöydän ääressä hypistellen

hämillään siinä olevia sanomalehtiä.

-- Minä voin ymmärtää, että jotakin ikävää on tapahtunut, ja minua

ilahduttaisi suuresti, jos voisin olla avuksi.

Toiset vaihtoivat katseita. Louise neiti nyökäytti myöntyväisesti

päätään, ikäänkuin olisi lukenut pastorin silmistä sanattoman

kysymyksen.

Sitten pastori alkoi puhua.

-- Niin, rakas luutnantti Rosenkrantz, sanoi hän, tietysti otamme

tarjouksenne ilolla vastaan. Me olemme jo monta päivää epäilleet, että

salaperäiset viholliset ovat meitä ympäröineet, ja tällä aamuhetkellä

on epäluulosta tullut täysi varmuus. Pappilaan on yöllä tehty

murtovarkaus.

-- Ja sitten on varastettu joitakin papereita? kysyi Rosenkrantz.

-- Niin, tahi paremmin sanoen, erittäin tärkeä asiapaperi, testamentti

on varastettu.

-- Kenen testamentti?

Pappi aikoi vastata, mutta insinöörin silmäys pidätti hänet. Hän epäröi

ja sanoi viivytellen:

-- Suokaa anteeksi, jos otan puheeksi toisen asian, ennenkuin jatkamme.

Voiko teidän ystäväänne luottaa?

Rosenkrantz säpsähti hämmästyneenä. Hän oli melkein mainitsemaisillaan

Asbjörn Kragin nimen, mutta sai itsensä hillityksi.

-- Tunnen hänet varsin hyvin, me olemme koulutoverit. Ja jos voitte

luottaa minuun, voitte luottaa häneenkin.

Louise neiti katsoi silmänräpäyksen häneen.

-- Jatkakaa, pastori Winge, sanoi hän.

-- No, hyvä, sanoi pastori, nähtävästi keventynein mielin. -- Hävinnyt

on, kuten sanoin, testamentti. Sen on nähtävästi varastanut sama

vihollinen, joka on täällä hiipinyt viime öinä. Olen nähnyt hänen

jälkiään lumessa aamuisin, mutta enhän voinut ajatella sitä

mahdollisuutta että tarkoitus oli tämä. Teille tapahtuu luultavasti

suuri yllätys, kun kuulette, että tämä testamentti riistää kenraalilta

omistusoikeuden Jernegaardiin.

Luutnantti säpsähti.

-- Kokonaanko? kysyi hän.

-- Kokonaan.

-- Mutta silloinhan kenraali ei enää ole rikas mies.

-- Mitä siihen tulee, ei hän silti ole puilla paljailla.

Louise neidin silmiin tuli ihmeellinen välke.

-- Entä jos hän nyt on tullut aivan köyhäksi? kysyi hän.

Luutnantti kohautti olkapäitään.

-- Koska olette alkanut epäillä minua, Louise neiti, sanoi hän, niin en

ihmettele, että olette voinut minusta ajatella sellaistakin kuin nyt.

-- Mitä tarkoitatte?

Luutnantti Rosenkrantz loi insinööri Steneriin nopean silmäyksen,

sitten hän katsoi Louise neitiä syvälle silmiin.

-- En mitään, Louise neiti, vastasi hän, minullahan ei ole valitsemisen

varaa. Ja te olette varmasti jo valinnut.

Liikutettuna hänen äänensä surumielisestä soinnusta Louise neiti meni

hänen luoksensa ja ojensi hänelle kätensä.

-- Me jäämme aina ystäviksi, sanoi hän. -- Mutta emmeköhän kiiruhda

hieman, pastori Winge.

-- Niin, sanoi pastori ja kääntyen Rosenkrantziin jatkoi selitystänsä:

-- Tämä testamentti tosin riistää kenraalilta omistusoikeuden

Jemegaardiin, mutta samalla se tekee Louise neidin, joka seisoo tuossa,

kartanon perijäksi. Hän tulee täysi-ikäiseksi kuukauden kuluttua, ja

samasta hetkestä tila siirtyy hänelle. Minä en tiedä minkä arvoinen se

on, mutta sen kai insinööri Stener tietää.

-- Puolentoista miljoonan, vastasi insinööri.

Louise neiti nauroi.

-- Siitä näette, luutnantti Rosenkrantz, minusta tulee hyvin rikas

tyttö.

Luutnantti taivutti päätään, kuten hän aina teki toisen ollessa

ivallinen.

-- Se on ihmeellinen testamentti, mutisi hän. -- Kuka sen on tehnyt?

-- Stig Jerne, kenraalin veli.

Entä jos hän ei ollutkaan kuollut! Tämä huima ajatus lensi paronin

aivojen läpi.

-- Mutta hänhän kuoli kymmenen vuotta sitten.

-- Niin, täsmälleen kymmenen vuotta sitten. -- Hän jätti jälkeensä

suljetun kirjeen, joka oli avattava vasta kymmenen vuotta hänen

kuolemansa jälkeen ja jonka olemassaolon minä mitä ankarimmin olin

velvoitettu pitämään salassa. Kaksi päivää sitten aika meni umpeen,

minä avasin kirjeen ja löysin testamentin.

-- Ja nyt se on varastettu?

-- Niin, nyt se on varastettu.

Pappi viittasi ikkunaan, jonka pielet olivat rikotut.

-- Varas on tullut tuosta, sanoi hän.

-- Mutta kenelle on saattanut olla hyötyä tämän asiapaperin

omistamisesta? kysyi Rosenkrantz kummastuneena.

-- Ei kenellekään muulle kuin kenraalille, vastasi pappi, joten siis

ymmärrätte, että hänestä ei voi olla puhetta. Louise neitihän on joka

tapauksessa hänen ainoa laillinen perillisensä.

-- Mutta nyt insinööri Stener väittää, jatkoi pastori, että kuitenkin

on ihmisiä, jotka haluavat omistaa tämän testamentin.

-- Ei omistaa, oikaisi insinööri nopeasti. -- Minä sanoin nimenomaan,

että on ihmisiä, joille saattaa olla hyötyä sen tuhoamisesta.

-- Siinä tapauksessa, sanoi Rosenkrantz, se varmaankin on jo

tapahtunut. Paperin voi helposti tuhota. Mutta minä en voi edelleenkään

ymmärtää, että mitään erinomaista vahinkoa olisi tapahtunut. Louise

neidillä tuskin on mitään halua ottaa kartanoa kenraalilta.

-- Te suvaitsette laskea leikkiä, vastasi insinööri kylmästi. --

Luonnollisesti ei voi olla puhetta mistään sellaisesta. Mutta on

olemassa toisia asianhaaroja, joita te ette tunne.

-- Hyvä. Sitten minä en virka niistä sen enempää. Mutta joka

tapauksessa teen kaikkeni varkaan selvillesaamiseksi.

Insinööri tarttui puhelimeen.

-- Luulen kuitenkin, että on paras ilmoittaa asia nimismiehelle, sanoi

hän. -- Sellaisen pitää tapahtua laillisten muotojen mukaan.

-- Aivan oikein, vastasi Rosenkrantz, minä olen aina kuullut, että te

olette täsmällinen mies.

Mutta juuri kun insinööri aikoi painaa nappulaa, soitettiin hänelle.

Puhelin tärisi hänen sormiensa välissä pahaenteisesti suristen.

Hän tarttui torveen.

-- Halloo.

Heti sen jälkeen:

-- Niin, insinööri Stener.

Heti sen jälkeen:

-- Niin, mitä tahdotte?

Puhelimessa kuului äänten heikko suhina.

Ja insinööri sai varmaankin tärkeitä tietoja, sillä hän tuli äkkiä

ihmeellisen kalpeaksi.

Pimeyden ääniä: Romaani · 第 45 / 48 题