Jääkylmä metsä.
Nähdessään olennon katoavan aitauksen taa Rosenkrantz ajatteli tuokion,
että se mahdollisesti saattoi olla varas. Hän aikoi juuri ruveta
hälyyttämään, mutta hillitsi itsensä. Ellei se ollut varas ja jos
miehen kummallisella esiintymisellä ja Jernegaardin salaperäisillä
tapahtumilla oli jotakin yhteyttä, niin ei olisi järkevää huutaa väkeä
liikkeelle. Hän hiipi senvuoksi pitkin aitausta tullakseen puutarhan
loppukohtaan, jossa odotti näkevänsä miehen, koska ympärillä oli
ainoastaan aukeita vainioita. Hetkisen kuluttua hän olikin siinä
kohdassa, missä aitaus loppui. Hän kumartui eteenpäin. Ensi
silmänräpäyksessä hän ei nähnyt mitään. Lumenpeittämät vainiot
levisivät valkoisina ja hiljaisina niin pitkälle kuin silmä kantoi. Ja
hän aikoi juuri lähteä eteenpäin, mutta huomasi jälleen liikettä.
Aitauksen varjossa hän näki jotakin liikkuvan, ja vähän ajan kuluttua
tumma olento hiipi eteenpäin. Se oli sama mies, joka oli hypännyt
aitauksen yli, hän tunsi sen heti liikkeistä.
Ja nyt hän varmistui siitä, että tässä täytyi olla jotakin erikoista
tekeillä, sillä salaperäinen yökulkija esiintyi varovaisesti ja
ovelasti kuin sotaretkellä oleva intiaani. Hän seisoi hetkisen hiljaa,
kyyryssä ja ikäänkuin vaanien, hiipi pitkin aitausta ojaan, joka vei
pappilan puutarhasta suoraan avoimen kentän poikki lähimpään
metsänreunaan. Hän läksi kulkemaan sitä pitkin, ja kun hän liikkui
kumarassa, oli häntä vaikea nähdä. Mitä oli Rosenkrantzin nyt
tekeminen?
Luutnantti ymmärsi, että miestä olisi hyvin vaikea seurata, jos hän
pääsisi metsään asti, sillä tie, joka tässä kiemurteli korkeiden
kuusenoksien välitse, oli hyvin pimeä. Rosenkrantz ei harkinnut pitkää
aikaa. Hän oikaisi itsensä ja kulki tietä, ikäänkuin ei olisi kuullut
eikä nähnyt mitään. Hän tiesi joka tapauksessa tulevansa vierasta
vastaan, sillä metsän läpi oli tällä kelillä mahdoton kulkea. Vieraan
täytyi tulla tielle. Luutnantti antoi sikarin hehkua osoittaakseen
olevansa tavallisella kävelyretkellä ja näyttääkseen vieraalle
kasvonsa. Pelkäsipä salaperäinen mies mitä vainoojaa tahansa, niin hän
ei ainakaan saattanut pelätä häntä, luutnantti Rosenkrantzia.
Ehdittyään puunrunkojen suojaan ja tietäessään olevansa kokonaan pimeän
peitossa Rosenkrantz säikähti hieman, sillä hän oli kuulevinaan aivan
läheltään pari varovaista narisevaa askelta lumessa. Hän pysähtyi
ehdottomasti, kuunteli ja katseli ympärilleen, mutta kun ei kuullut
mitään, kulki hän reippaasti eteenpäin ajatellen, että kenties joku
oksa katkesi pakkasessa. Sillä pakkanen oli todellakin tänä yönä
ankara, ja purevana puhalsi tuuli hänen kasvoihinsa. Mutta tuskin hän
oli kulkenut eteenpäin pariakymmentä askelta, ennenkuin hän jälleen
kuuli saman äänen. Ja nyt oli aivan varmaa, että se syntyi todellisista
askelista, jotka etenivät hänen edetessään ja pysähtyivät hänen
pysähtyessään. Eivätkä ne millään muotoa saattaneet olla ojassa
kulkevan miehen askeleita, sillä oli mahdotonta, että hän olisi jo
ehtinyt tielle.
Nyt luutnantti Rosenkrantzin rohkeus rupesi hieman lannistumaan. Hän
oli hyvin peloton mies, mutta viimeisten päivien tapahtumat olivat
siitä huolimatta vaikuttaneet hänen hermoihinsa. Siksipä hän tahtoi
päästä metsästä niin pian kuin mahdollista. Hän pisti kädet taskuunsa,
puhalteli sauhuja sikaristaan ja kulki edelleen. Mutta jälleen hän
kuuli askelia, ja tällä kertaa hänestä tuntui, kuin ne olisivat olleet
aivan hänen selkänsä takana. Hän aikoi juuri kääntyä ympäri, mutta
silloin hän kuuli äänen kuiskaavan pimeästä:
-- Käykää eteenpäin!
Hän viivytteli.
-- Käykää eteenpäin, käykää eteenpäin, hitto vieköön! kuiskasi ääni
jälleen, ja tällä kertaa se kuului paljon kiivaampana.
Luutnantti Rosenkrantz joutui jonkun verran hämmennyksiin; hän oli
tuntevinaan äänen, mutta ei siinä silmänräpäyksessä tiennyt, missä oli
sen kuullut. Mutta huolimatta siitä, että se oli kuiskaava, oli sillä
kuitenkin niin käskevä sävy, että Rosenkrantz ehdottomasti totteli. Hän
kulki edelleen. Ja nyt hän kuuli askelet aivan selvästi takaansa.
Vain kerran hän pysähtyi.
Mutta silloin kiivas kuiskaus kuului jälleen:
-- Eteenpäin!
Hän katsoi taakseen ja huomasi varjon, joka näytti hänestä haavemaisen
korkealta ja leveältä, oli kuin jättiläisolento olisi seisonut hänen
takanaan, ja hän kiiruhti tahdottomasti askeleitaan.
Ja vihdoin hänen edessään oli valoisampaa, hän oli jälleen lähellä
aukeita vainioita. Mutta päästyään noin puolensadan askelen päähän
valkoisesta lakeudesta kuuli hän saman kuiskaavan äänen käskevän:
-- Pysähtykää!
Hän pysähtyi.
-- Menkää metsään! kuiskasi ääni.
Luutnantti viivytteli.
-- Kiiruhtakaa, metsään!
Tällä kertaa ääni kuului niin käskevältä, että Rosenkrantz ei saattanut
olla vetäytymättä korkean puunrungon taakse. Mutta sitten häntä alkoi
suututtaa, että hän antoi tuntemattoman käskeä itseään, ja hän kysyi
senvuoksi nopeasti:
-- Kuka te sitten olette?
Heti paikalla hän sai vastauksen:
-- Ei sanaakaan! Seisokaa aivan hiljaa.
Rosenkrantz ymmärsi, että tosi oli kysymyksessä. Nyt hän myöskin kuuli
taempaa tieltä askeleita, varovaisia askeleita.
-- Se on pappilan puutarhasta tuleva mies, ajatteli hän.