Se jota odotetaan.
Asbjörn Krag otti tuolin ja istuutui paronia vastapäätä.
-- Rakas Rosenkrantz, sanoi hän, teissä ei ole todellakaan sellaista
mielenmalttia ja kylmäverisyyttä kuin olin luullut. Teiltä puuttuu
lujuus. Kohdatessanne ensimäisen harvinaisen tapahtuman te seisotte
kylmänä ja liikkumattomana kuin kuvapatsas. Jo toisella kertaa teidän
silmänne seisovat pystyssä ja kolmannella te saatte hermonne
epäkuntoon. Te ette pelkää Pariisin parastakaan kalpaa, mutta te
pelkäätte naurua, joka kuuluu vanhan, ränstyneen talon seinistä. Rakas
ystävä, minä olen todellakin erehtynyt teistä.
Tämän ivallisen puhelun kestäessä päästi Asbjörn Krag salalyhtynsä
valon armotta paistamaan paronin kasvoihin. Ja paroni huomasi sekä ivan
että valon, mutta sai itsensä pakoitetuksi levolliseksi. Hän oli hyvin
kalpea ja näytti vielä hämmentyneemmältä kuin todellisuudessa oli,
syystä että oli ilman kiiltokaulusta ja oli vetänyt takinkauluksen
pystyyn ja pannut sen nappiin kaulan kohdalta.
-- Rakas ystävä, sanoi hän, te olette osittain oikeassa. Minä olen
hetkeksi menettänyt mielenmalttini tämän talon uudistuvien
salaperäisten tapahtumien vuoksi. Ne tulevat niin äkkiä ja odottamatta,
että vihdoinhan hermojeni täytyy hieman järkkyä. Minä myönnän siis
tämän; mutta minä kiellän pelänneeni. Ettekö tahtoisi nyt hieman
kiinnittää huomiotanne siihen merkilliseen seikkaan, että salaperäinen
nauru jälleen on kuulunut minun huoneistani.
Asbjörn Krag katsoi häntä tutkivasti, kuten lääkäri, joka tarkastaa
potilastaan. Sitten hän käänsi salalyhdyn, niin ettei valo enää
leikannut yhtä terävästi toisen kasvoja.
-- Niin, sanoi hän, nyt tahdon kernaasti ruveta tutkimaan hieman tätä
ilmiötä. Minun mielestäni se alkaa uudistua aivan liian usein.
-- Liian usein, Asbjörn Krag. -- Otatteko sen niin helpolta kannalta?
Te ette näy myöskään erityisesti kiiruhtavan tämän erikoisen tapahtuman
johdosta.
Krag hymyili.
-- Kukaan ei ole minua nopeampi, sanoi hän, milloin tosi on edessä,
mutta tässä tapauksessa oletan varmasti, että järkevintä on viettää
aika levollisessa toimettomuudessa.
Hän kiinnitti kädenliikkeellä toisen huomion huoneessa vallitsevaan
järjestykseen: ikkunan vieressä olevaan mukavaan nojatuoliin, lamppuun,
ylös kierrettyihin ikkunaverhoihin.
-- Vartioimassa, mutisi luutnantti, se on hyvä. Sen minä ymmärrän.
Saanko nyt kertoa teille --
Krag keskeytti hänet kädenliikkeellä.
-- On tarpeetonta, sanoi hän, vallan tarpeetonta kertoa minulle, miten
kaikki on tapahtunut. Tuntuu kenties vastenmieliseltä kehumiselta,
rakas luutnantti, kun sanon tämän, mutta on hyvä, että me molemmat
säästymme joutavasta juttelusta näin myöhäisenä iltahetkenä.
Luutnantti näytti aikovan lähteä.
-- Hyvä, vastasi hän, lähden siis omalle puolelleni jälleen, ja minä
lupaan teille, ettei mikään maailman remu vie loppuyöllä tasapainoani.
-- Odottakaa vähän, pyysi Asbjörn Krag.
Luutnantti jäi istumaan.
Krag istui nojatuoliin ikkunan ääreen. Hän viittasi vainiolle, osoitti
suurenmoista ja hiljaista, sinistä maisemaa.
-- Minä tahtoisin vielä kerran kuulla tuon naurun, josta te puhutte,
luutnantti Rosenkrantz, mutta minä en voi jättää paikkaani.
-- Te olette kenties hieman runollinen, Asbjörn Krag, ettekä tahdo
kadottaa hetkeäkään yön kauneudesta.
Salapoliisi ei vastannut. Hän laski salalyhdyn lattialle, huoneeseen
tuli jälleen jokseenkin pimeä, kun taas lattialla lainehti
hopeanhohtoinen valo. Kragin kasvojenpiirteet näyttivät teräviltä
ulkopuolelta tulevaa kuutamoa vasten.
-- En suinkaan, vastasi hän puoleksi omissa mietteissään. -- Kuuletteko
nyt mitään, luutnantti Rosenkrantz?
Paroni kuunteli.
-- En, en vähintäkään.
Vähän ajan kuluttua Krag kysyi:
-- Näettekö mitään?
Luutnantti nousi ja katsoi ikkunasta.
-- En, en mitään.
-- Hyvä, odottakaamme siis.
Istuttuaan hiljaa ja kuunneltuaan hetkisen tuli Krag varsin
puheliaaksi.
-- Nyt minä kerron teille miltä nauru kuului, sanoi hän. -- Te olitte
tullut makuuhuoneeseenne ja aloitte riisuutua. -- Olitteko sulkenut
salongin ja makuuhuoneen välisen oven?
-- Olin.
-- Ja silloin te kuulette äkkiä naurun. Ja se on niin selvä, kuin
salongissa olisi ihminen.
-- Se kaikki on aivan oikein.
-- Nauru on mieletöntä, kovaa, uhkaavaa, kamalaa.
-- On, kauheaa.
-- Ihmeellinen nauru, mutisi salapoliisi.
Luutnantti säpsähti.
-- Sepä omituinen sana, virkkoi hän. -- Ihmeellinen nauru -- onko
moista kuultu.
Kiinnittämättä huomiota toisen muistutuksiin jatkoi Krag:
-- Sitten tempaatte salongin oven auki, ja niin kauan kuin huoneessa
on pimeä, kuulette naurun jälleen; mutta kohta kun huoneeseen tulee
valoa, ette sitä enää kuule, ja te huomaatte silloin suureksi
hämmästykseksenne, ettei huoneessa ole ketään. Te menette ovesta, joka
eroittaa huoneen käytävästä. Tämä ovi on lukossa, te itse olette sen
lukinnut. Ainoakaan ihminen ei ole päässyt huoneeseen. Mutta yhtäkaikki
olette kuullut naurun sisältä. Voitteko selittää sen minulle,
luutnantti Rosenkrantz?
-- En.
-- Eikö teistä tunnu ihmeelliseltä, että nauru taukoaa heti kun
huoneeseen tulee valoa?
-- Minusta kaikki tuntuu niin ihmeelliseltä, etten voi kiinnittää
huomiotani mihinkään yksityiskohtaan.
-- Sellainen nauru valaistussa huoneessa, jatkoi Krag aivan
levollisena, selvittäisi kovin pian asian. Mies, joka nauroi, on
todellakin järkevä. Hän, viisaasti kyllä, pysyttelee pimeässä.
-- Te tarkoitatte siis, että huoneessa todellakin oli joku ihminen.
-- En; miten pistäisi päähäni ajatella sellaista. Huonehan oli lukossa.
-- Mutta nauru, nauru, Krag, se oli sisällä.
Krag kumartui häntä kohti.
-- Aivan oikein, sanoi hän.
-- Te saatte minut aivan kauhistumaan, Krag. -- Otatteko siis kuitenkin
yliluonnollisetkin olennotkin lukuun.
Salapoliisi nauroi ääneensä.
-- Kuinka luulette minusta sellaista? sanoi hän.
-- Siis elävä ihminen.
-- Tietysti.
-- Ja se _oli_ minun huoneessani.
-- Ei, kuulkaahan. Nyt teille kaiketikin täytyy pian selvitä mitä minä
tarkoitan.
-- Silloin minä en ymmärrä mitään, vastasi luutnantti. -- Tiedän vain
kuulleeni naurun huoneestani, siitä voin antaa vaikka pääni pantiksi.
-- Siitä minäkin olen vakuutettu, vastasi Krag, ja nyt selitän teille
asianlaidan: nauraja oli elävä ihminen, mies, mutta mies ei ollut
teidän huoneessanne, hän _lähetti naurunsa savutorvea myöten alas_.
Luutnantti Rosenkrantz nousi heti.
-- Mihin menette? kysyi Krag.
-- Ullakolle, vastasi luutnantti, jos se mitä sanotte on totta, niin
täytyyhän miehen olla siellä.
Krag pysähdytti hänet.
-- Hän _oli_ siellä, vastasi hän. -- Hän ei ole siellä enää, mutta
hänestä me saamme ajan mittaan selvän. Hän ei sitäpaitsi ole enää
päähenkilö.
-- Kuka sitten on päähenkilö? kysyi luutnantti Rosenkrantz.
Asbjörn Krag viittasi yli sinerväin kuutamoisten vainioiden.
-- Se jota minä odotan, vastasi hän.
Eräs kysymys pyöri luutnantti Rosenkrantzin huulilla: ketä salapoliisi
odotti? Mutta se jäi lausumatta.