Vierailu.
-- Miten kauan huomionne on ollut kiintyneenä insinööri Steneriin?
kysyi Rosenkrantz.
-- Eilis-illasta alkaen, vastasi Asbjörn Krag.
-- Se kummastuttaa minua, vastasi luutnantti. -- Eihän insinööri Stener
ollut ollenkaan kartanossa eilis-iltana.
-- Ei, eilis-iltana ei.
-- Yleensä on hyvin pitkä aika siitä, kun hän on ollut täällä. Tehän
tunnette hänen ja kenraalin välisen vihamielisen suhteen.
-- Ja yhtäkaikki hän on ollut ajatuksissani eilis-illasta alkaen. Kun
tämä merkillinen taulu tapahtuma sattui, täytyi minun kiinnittää
huomioni häneen vielä enemmän.
-- Tiedättekö, Asbjörn Krag, että ilmoituksenne tekevät minut
levottomaksi. Minusta ei ole mitään järkeä siinä, että insinööri
Stenerillä olisi mitään tekemistä näiden kartanon kamalain tapahtumain
kanssa. Jos hän on saanut muotokuvan romahtamaan seinältä, on juuri hän
kenties myöskin kummitus ja haamu.
Krag pudisti päätänsä.
-- Ei, siinä kohdassa se ei pidä yhtä, sanoi hän.
-- Ja arveletteko, että hän koettaa säikyttää kenraalia naputtamalla
yöllä hänen ikkunaansa.
Krag kohautti olkapäitään.
-- Ja saattaako hän esittää tuota kamalaa ja salaperäistä naurua, jota
olen kuullut kaksi kertaa ja joka on saattanut minut kummallakin
kerralla kauhistumaan.
-- Ei, siinä kohdassa se ei myöskään pidä yhtä, vastasi Krag.
Salapoliisi nousi, heitti paperossin pois ja laittautui lähtemään.
-- Ylipäänsä, sanoi hän, on tässä vielä joukko salaisuuksia
ratkaistavana.
-- _Vielä?_ kysyi luutnantti hymyillen. -- Oletteko kenties jo
ratkaissut monta salaisuutta?
-- En monta, vastasi Krag, mutta muutamia. Jääkää hyvästi, paroni,
näemme toisemme huomenna. Ja huomenna alkaa tutkimusteni toinen osa.
-- Olette siis suorittanut loppuun ensimäisen osan?
-- Niin, siitä puuttuu vielä eräs pikkuseikka, mutta siitä luulen
suoriutuvani huomenna aamupäivällä.
Rosenkrantz ei saattanut olla jälleen hymyilemättä.
-- Te olette ihmeellinen mies, Asbjörn Krag, sanoi hän. -- Te puhutte
tutkimuksista. Saanko kysyä, mitä nämä tutkimukset ovat olleet?
-- Tärkein osa on nyt melkein suoritettu, vastasi Asbjörn Krag
järkähtämättömän vakavana. -- Se on se osa, jota minä sanoisin
kotitutkimukseksi.
-- Todellakin; mutta mehän olemme aina olleet yhdessä, enkä minä ole
huomannut, että te olisitte tehnyt vähintäkään muuta kuin minäkään,
nukkunut, kävellyt hieman, syönyt, tupakoinut, jutellut, mielistellyt
Louise neitiä.
-- Teidän tulee muistaa, sanoi Krag, että minä olen täällä vieraana.
Minä olen kandidaatti Storm. Vieraana ja kandidaatti Stormina en olisi
voinut esiintyä toisin. Se on tietenkin vaikeuttanut työtäni, mutta
minulla on joka tapauksessa täysi syy olla tyytyväinen tuloksiin.
-- Mutta sanokaa minulle suoraan, Asbjörn Krag, ettekö ole nukkunut?
-- Suurenmoisesti, erinomaisesti, vastasi salapoliisi pudistaessaan
jäähyväisiksi toisen kättä. -- Viime yönä nukuin yhdeksän tuntia, se on
liian paljon miehelle, jolla on sellainen ruumiinrakenne kuin minulla,
edellisenä yönä nukuin kahdeksan, sekin on liikaa; mutta minä otan
nykyisin unta varastoon. Varaston voin tarvita myöhemmin.
-- Odotatteko kenties unettomia öitä?
-- Mahdollisesti, vastasi Krag tarttuessaan oveen.
Rosenkrantz nosti lampun pöydältä, jäi seisomaan avoimen oven ääreen ja
näytti tulta käytävään.
-- Kiitos, sitä ei tarvitse. Kuu on erittäin pyöreä ja loistaa
kirkkaasti käytävänikkunasta. Mennään nyt nukkumaan, Rosenkrantz, kello
on kaksitoista. Hyvää yötä.
Krag kulki varovaisesti matolla. Siinä missä hän nyt oli, oli aivan
pimeä, mutta hän ohjasi kulkunsa suoraan sinervän kuutamon valaisemaa
ikkunaa kohti, jonka luona hänen oma huoneensa oli. Tultuaan portaiden
ohi hän pysähtyi tuokioksi ja kuunteli. Mitään ääntä ei kuulunut
alakerrasta, kaikki olivat menneet levolle. Sitten hän meni
ullakonportaille ja kuunteli, mutta sieltäkään ei kuulunut mitään.
Kulkiessaan edelleen käytävässä hän mutisi itsekseen puoliääneen:
-- Nauru, nauru. --
Hän pysähtyi myöskin suuren ikkunan kohdalle, jossa oli edellisenä
iltana istunut Rosenkrantzin kanssa ja nähnyt naisen tulevan. Hän
katseli ulos, mutta nyt ei mitään haamua ollut nähtävissä. Heikko
kulkusten kilinä kuului sensijaan hänen korviinsa; reki liukui kaukana
jäätyneellä tiellä.
Sitten hän meni omaan huoneeseensa. Hän avasi oven nopeasti, ja samalla
kuin hän kulki yli kynnyksen, valaisi huoneen terävä, valkoinen tuli,
väreilevä sädekimppu, joka läksi hänen vasemmasta kädestään. Valokimppu
levisi yli koko huoneen ja valaisi sen pienimmänkin komeron. Hän oli
huoneessa yksin.
Krag astui sisään ja laski salalyhdyn pöydälle, josta se lähetti
valokeilan kattoa kohti. Kragin huone oli siipirakennuksen toisessa
kulmassa. Hän ei saattanut keksiä parempaa tähystyspaikkaa. Hänellä oli
kaksi huonetta; toinen oli pihamaan puolella, toisesta oli erinomainen
näköala laajoille vainioille.
Hän kohotti tämän ikkunan verhot. Kuutamo tuli hiljaa ja aavemaisena
sisään, sekaantui liidunvalkoiseen sähkövaloon ja synnytti haavemaisen
ja oudon värivivahduksen. Tässä ihmeellisessä valaistuksessa Krag kulki
edestakaisin ja loi sysimustia varjoja huonekaluille.
Hän aikoi laittautua kuntoon yötä varten. Huonekalujen joukossa oli
leveä ja mukava nojatuoli, ja sen hän lykkäsi ikkunan luokse. Tuolin
viereen hän asetti pienen pöydän ja laski tähän paperossikimpun. Sitten
hän pani salalyhdyn lattialle pöydän viereen, niin että sen valo liukui
pitkin lattiapalkkeja eikä minnekään muualle, kun taas muu huone jäi
pimeään, lukuunottamatta sitä ikkunan ääressä olevaa paikkaa, joka
loisti kuutamossa sinisenä ja kylmänä. Sitten hän itse istuutui
nojatuoliin. Hän sytytti paperossin. Hän istui siten, että kasvonsa
olivat koko ajan vainioille päin. Olisi luullut hänen nukkuvan, niin
hiljaa hän istui, mutta silloin tällöin hehkui paperossi.
Ja näin hän jäi istumaan pitkäksi aikaa liikkumatta paikoilleen,
melkein kokonaiseksi tunniksi. Ja kenties hän olisi istunut siinä koko
yönkin, ellei hän äkkiä olisi havahtunut siitä, että kuuli jotakin.
Vanha nojatuoli narisi. Krag nousi puoliksi ylös ja katsoi ovea kohti.
Hänen terävät korvansa olivat kuulleet äänen, joka tuli jostakin
paikasta isosta rakennuksesta.
Kuunneltuaan hetkisen, minuutin tahi kaksi, hän nousi varovasti
nojatuolista jääden seisomaan kumaraan asentoon, yhä edelleen
kuunnellen. Näky oli omituinen, musta huone vanhoine kookkaine
huonekaluineen, jotka paraiksi saattoi eroittaa pimeässä, kuutamo, joka
virtasi ikkunasta sisään, lattia, johon salalyhdyn häikäisevä valo loi
hopeaisen hohteen. Ja keskellä kaikkea seisoi pitkä, tumma olento,
etukumarassa, kuunnellen kuten vaaniva eläin. Vihdoin hän kumartui
aivan lattiaa vasten ja tarttui salalyhtyyn. Hän asetti sen pöydälle
siten, että valokeila kohtasi suoraan ovea. Sitten hän jälleen
kuunteli.
Tällä kertaa hän kuuli askelia. Ne lähestyivät eteisestä ja tulivat yhä
nopeammiksi. Oli kuin jotakin ihmistä ahdistettaisiin tahi hän juoksisi
vaaraa pakoon, mutta Krag jäi edelleen yhtäkaikki seisomaan
levollisena, katse kiintyneenä oveen, joka nyt oli niin häikäisevän
kirkas, että hän saattoi lukea joka oksan vanhasta laudasta.
Nyt askelet olivat oven ulkopuolella. Kuului nopea ja hermostunut
naputus, ja Krag sanoi: "Sisään."
Ovi aukesi, ja puolipukeissa oleva mies hoiperteli kynnyksen yli. Mutta
hän kavahti heti takaisin; kauhea valo oli melkein sokaissut hänet.
-- Onko täällä tulipalo? huusi ääni.
-- Ei, vastasi Krag, tulkaa vain lähemmäksi.
Mies tuli pöydän ääreen.
Hän oli Rosenkrantz.
Mutta tällä kertaa ei pariisilaiskeikaria ollut paljoa jäljellä. Vähät
vaatteensa hän oli nähtävästi heittänyt ylleen kaikessa kiireessä.
Hänen silmänsä harhailivat säikähtyneinä, hänen tukkansa oli pörröinen
ja riippui otsalla.
-- Oletteko vielä ylhäällä? kuiskasi hän. -- Sepä hyvä, Krag, sepä
hyvä.
-- Herra Jumala, miten kalpea te olette, mies, sanoi Krag. -- Mitä on
tapahtunut?
-- Ettekö kuullut? kysyi luutnantti.
-- Minusta tuntui siltä, kuin olisin kuullut jotakin.
-- Niin, nyt nauru oli taas minun luonani, sanoi Rosenkrantz.