Kuka?
Herrat lähestyivät varovaisesti pudonnutta taulua, ikäänkuin se olisi
ollut vaarallinen eläin tahi ikäänkuin he odottaisivat lähellään
tapahtuvan jotakin aavistamatonta ja kauheaa. Muotokuva oli puolittain
seinän nojassa, ja sen viiston aseman vuoksi näytti siltä, kuin
silmälasimiestä olisi kohdannut halvaus. Tapahtuma teki oikein pahan
vaikutuksen. Se tapahtui omituisella hetkellä, juuri kun kenraalia oli
muistutettu onnettoman veljensä kuolemasta, juuri sillä sanattomalla
välihetkellä, joka seurasi kenraalin vakavia, liikutusta ilmaisevia
sanoja. Kenraali asettui pudonneen taulun eteen, katsoi ensiksi
seinässä olevaa tyhjää sijaa, senjälkeen muotokuvaa. Hän oli tullut
hieman kalpeaksi; se ei ollut pelon kalpeutta, sillä pelkoa hän ei
tuntenut, mutta ihmeellinen tapahtuma oli tehnyt häneen hyvin oudon
vaikutuksen. Kenties hän nyt ensi kerran elämässään näki jotakin
salaperäistä ja selittämätöntä.
Tilanomistaja, joka ensiksi oli ottanut puheeksi nämä jutut tietämättä
itse mitä puhui, oli tullut aivan onnettomaksi ja pysyttäytyi kokonaan
taustalla. Pappi oli keskellä seuruetta, sanatonna ja silmät
ihmeellisen loistavina, ikäänkuin aikoen manata pois ne pahat voimat,
joiden luuli tässä pitävän peliään.
Rosenkrantz seisoi kenraalin luona; hänkään ei sanonut sanaakaan,
sikari riippui velttona suupielessä. Hän ei kadottanut koskaan
mielenmalttiaan; hän näytti täysin välinpitämättömältä, mutta helppoa
ei ollut päättää, oliko levollisuus tällä hetkellä ponnistelun tulosta.
Kandidaatti Storm kumartui muotokuvaa kohti ja nosti sen pystyyn. Hän
käytti tilaisuutta tarkastaakseen sitä lähempää.
-- Oivallinen taideteos, sanoi hän, todellakin oivallinen taideteos.
Mikäli voin nähdä, ei se ole saanut mitään muuta vahinkoa kuin että
kehys on vasemmasta kulmasta hieman vahingoittunut, mutta kehyshän ei
ole pääasia tällaisessa taideteoksessa.
Hän naurahti hieman antaakseen läsnäolevien ymmärtää, että tämä
kehysjuttu oikeastaan oli leikinlaskua. Kaikista tuntui helpoitukselta,
kun "kandidaatti" keskeytti kiusallisen hiljaisuuden, mutta kukaan ei
nauranut hänen sanoilleen.
Sitten hän koetti asettaa taulun uudelleen vanhalle paikalleen, mutta
silloin hän huomasi, että suuri koukku, joka oli kannattanut vanhaa,
raskasta muotokuvaa, oli katkennut keskeltä. Koukun katkennut osa oli
permannolla, tynkä sitävastoin oli jäljellä seinässä. Krag otti koukun
ja katsoi sitä tarkemmin.
-- Ajan hammas kalvaa, sanoi hän. -- Seinissä täytyy olla kosteutta,
ruoste on syövyttänyt koukun.
Sitten hän pisti ikäänkuin erehdyksestä koukun palasen taskuunsa,
asetti muotokuvan seinää vasten ja kysyi:
-- Kenen kuva tämä on?
Ja nyt vasta kenraali sai jonkun sanan suustaan. Hän oli koko ajan
seisonut ja tuijottanut tauluun ikäänkuin lumottuna. Ja hän vastasi
suoraan Asbjörn Kragin kysymykseen. Hän sanoi:
-- Kuka voi minulle tämän selittää? Nähtyäni kuvan tässä lattialla oli
kuin olisin saanut luodin rintaani.
Hän kääntyi seurueeseen.
-- Grorud, sanoi hän, mihin olette mennyt?
Tilanomistaja tuli esille.
-- Juuri kun te muistutitte minua veljeni kuolemasta, putoaa hänen
muotokuvansa. Hyvät herrat, minä en pelkää mitään taivaan ja helvetin
välillä, mutta en voi kieltää olevani hieman liikutettu. Onko edessäni
joku selittämätön sattuma vai konnankoukku?
Jälkimäisen mahdollisuuden paljas ajatteleminen ajoi raivon
punaiset liekit kenraalin kasvoille. Nuori tilanomistaja nolostui
nolostumistaan.
-- Valitan, että tulin maininneeksi tästä, änkytti hän. -- Mutta en
todellakaan aavistanut, että oli kysymys kenraalin veljestä. Minä en
olisi luonnollisesti maininnut siitä, jos --
Asbjörn Krag keskeytti hänet. Hän kääntyi kenraaliin ja sanoi viitaten
seinään jääneeseen koukun tynkään:
-- Herra kenraali, koukku on hitaasti ruostunut, siinä koko selitys.
Ennemmin tahi myöhemmin täytyi taulun pudota lattialle. Sattuma oli
ylen merkillinen, myönnän, mutta se on muuan niitä sattumia, joita
tässä elämässä tapahtuu. Ajatelkaa, herra kenraali, tynnyriä, jossa on
tuhansia mustia kuulia ja yksi ainoa valkoinen. Ajatelkaa sitten, että
te silmät kiinni pistätte kätenne tynnyriin ja aivan ensi kerralla
otatte siitä juuri valkoisen kuulan; siinä on samanlainen sattuma.
Luutnantti Rosenkrantz, joka ymmärsi, että Asbjörn Krag ainoastaan
tahtoi johtaa kenraalin ajatukset pois kamalasta tapahtumasta, lisäsi
nopeasti:
-- Aivan oikein. Ja minulle tapahtui kerran Monte Carlossa, että sain
tilaisuuden nähdä samanlaisen kohtalonleikin. Yltiöpäinen venäläinen
ruhtinas Babin otti 32 punaista vetoa ja voitti joka kerta; siinä
pelissä hän räjähdytti pankin monta kertaa. Jokainen tietää, miten
ainoa laatuaan tällainen tapahtuma on, kolmekymmentäkaksi kertaa
peräkkäin punaista. Sitten Babin lopetti pelinsä ja musta tuli esiin.
Ruhtinas Babin oli päivän leijona ja sai Stanislain ristin
suuriruhtinas Wladimirilta, joka myöskin oli läsnä. Siitä kuulette,
hyvät herrat, että sellaisia erikoisen harvinaisia kohtalon oikkuja voi
sattua, ja minä olen onnellinen nähdessäni jälleen sellaisen, vaikka
toisessa muodossa.
-- Ylen merkillistä, lisäsi Asbjörn Krag heti paikalla, ja minä neuvon
teitä, kenraali, antamaan Hans Kristianin tutkia koukut, jotka
kannattavat toisia tauluja. Talo on pitkät ajat ollut autiona, ja
äkillinen lämmitys on synnyttänyt kosteutta (tämän hölynpölyn hän
lasketti silmää räpäyttämättä). Taulut saattavat helposti vahingoittua
pudotessaan lattialle. Ja täällähän on paljon kauniita teoksia. Mikä on
esimerkiksi tuo, onko se --
Asbjörn Krag, joka edellisestä maalaustaidetta koskevasta keskustelusta
muisti erään nimen, oli vähällä sen lausua, mutta Rosenkrantz, joka
ymmärsi, mihin asia oli luisumassa, ehti pelastaa hänet häpeästä
lisäämällä:
-- Whistler, aivan oikein.
Tällä tavoin ja jatkamalla puhelua toisista tauluista onnistui
molempien herrojen saada seurue toiseen mielialaan. Kenraali unohti
mielellään tapahtuman, ja hetkisen kuluttua herrat olivat jälleen
kokoontuneet pöydän ympärille kenraalin tupakkahuoneeseen. Rosenkrantz
oli antanut taloudenhoitajattarelle viittauksen, ja höyryävä totivesi,
maaseudun oivallinen seurajuoma, tuli sisään. Mutta kaikista
ponnistuksista huolimatta keskustelu kävi nyt jokseenkin hitaasti.
Kenraali esitti kyllä silloin tällöin jonkun jutun, mutta tapahtui,
että hän hajamielisenä pysähtyi keskelle kertomustaan, ja hänen
silmiinsä, tuuheiden kulmakarvojen alle, tuli etsivä, melkein
säikähtynyt ilme. Seurue läksi aikaisin pois, ja jo yhdentoista ajoissa
Asbjörn Krag ja paroni saattoivat nousta portaita omiin huoneisiinsa.
Ennen vuoteelle-menoaan he keskustelivat takkavalkean ääressä
luutnantin salongissa.
-- Minä olin ajatellut, sanoi paroni, että teidän päivänne täällä
kartanossa olisivat täynnä siunauksellista rauhaa ja ikävystymistä,
mutta nyt alan uskoa erehtyneeni perinpohjin. Täällä eletään todellakin
kaikenmoista. Kiinnitittekö huomiota kenraaliin?
-- Niin, minä en luullut, että vanha soturi ottaisi tapahtuman tältä
kannalta. Hän pelkäsi todellakin, ainakin tunsi hän itsensä erittäin
liikutetuksi, se on selvä.
-- Näin on usein vanhojen ruudinhaistajain laita, vastasi paroni. -- He
eivät pelkää ainoatakaan elävää olentoa, mutta heti kun he kohtaavat
jotakin salaperäistä ja kamalaa, nousee heidän tukkansa pystyyn. Eikä
tule myöskään unohtaa, että tilanomistajan kuolema tapahtui kamalissa
olosuhteissa. Itsemurhan herättämä kauhistus huomataan perheissä kauan
jälkeenpäin, vuosikausia -- ja kun siitä vielä saa muistutuksen näin
huomattavalla tavalla --
Paroni silitti kädellään otsaansa.
-- Rakas Krag, sanoi hän, emmeköhän muitta mutkitta lakkaa uskomasta
silmiämme ja korviamme? Minä olen muutama päivä sitten nähnyt kenraalin
veljen ilmielävänä, ja tänä iltana tulee tällainen sattuma. Suoraan
sanoen, oliko se sattuma?
-- Ei, jos tahdomme olla rehellisiä.
Rosenkrantz säpsähti hieman.
-- Minä en ole taikauskoinen, sanoi hän.
-- On tarpeetonta vakuuttaa sitä niin monta kertaa, vastasi
salapoliisi.
-- Mitä sitten arvelette tästä uudesta arvoituksesta?
-- Samaa kuin muistakin arvoituksista.
-- Nimittäin?
-- Nimittäin että ne johtuvat ihmisen toiminnasta.
-- Ah, sepä oli hauska ratkaisu. Mutta minä en ole rahtuakaan
viisastunut.
Salapoliisi otti taskustaan katkenneen koukun ja näytti sitä
Rosenkrantzille.
-- Katsokaa tätä tarkemmin, sanoi hän.
Luutnantti loi silmäyksen koukkuun ja huudahti heti:
-- Kas, Krag, te olette loistava valehtelija. Te puhuitte vähän aikaa
sitten, että rauta oli ruosteen syömä. Mutta tämähän on aivan äsken
katkennut.
-- Aivan oikein, vastasi Krag. -- Koukku ei ole ollenkaan ruosteen
syömä. Se on viilattu poikki.
-- Viilattu poikki!
-- Niin, ja se on tapahtunut aivan äsken, luultavasti eilen tahi tänä
aamuna.
-- Mutta kuka ihmeessä on uskaltanut tehdä tämän konnanjuonen?
-- Niin, kuka? sanoi Krag. -- Nyt meillä on mieltäkiinnittävä kysymys.
_Kuka?_