Melua salissa.
Tätä ihmistä Asbjörn Krag ei ollut nähnyt ennen. Nopealla
ajatuskyvyllään, joka oli hänelle ominainen ja jota hän oli sitkeydellä
harjoittanut, hän koetti nyt syövyttää tietoisuuteensa miehen
ulkomuodon siinä silmänräpäyksessä, jolloin he kohtasivat toisensa.
Mies oli keski-ikäinen, ja salapoliisi huomasi heti, että vieras
hämmästyi hänen tulostaan, mutta koetti ihmeteltävällä mielenmaltilla
hillitä ja salata tätä hämmästystään.
Mies oli keskikokoinen, parraton, ja hänen kasvonsa olivat laihat ja
ilmeettömät. Hänellä oli tumma, karkea tukka, joka oli suittu ylöspäin
otsalta, ja hänen kulmakarvansa olivat myöskin tummat ja tuuheat,
yhteenkasvaneet nenän yläpuolelta, kuten ihmisillä, jotka taikauskoisen
kansan luulon mukaan ovat määrätyt kuolemaan hukkumalla. Hänellä oli
ohuet, melkein verettömät huulet, hänen kasvoillaan oli harmaankalpea
ja sairaalloinen väri. Hän oli tavallisessa metsästyspuvussa, joka sopi
huonosti hänen laihaan, luisevaan ruumiiseensa. Housunlahkeet olivat
kierretyt suurten saappaanvarsien alle, jotka ulottuivat pohkeiden
puoliväliin. Krag ajatteli heti; tuo on varmaankin kansakoulunopettaja.
Mies siristi silmiään likinäköisten tapaan.
-- Kuka te olette? kysyi salapoliisi.
Mies ei heti vastannut, mutta juuri tällä väliajalla Asbjörn Krag mitä
suurimmalla mielenkiinnolla tutki hänen silmiään ja kasvojaan. Ja hän
oli huomaavinaan, että mies etsi vastausta, että hän pinnisti aivojaan
keksiäkseen keinon, millä pääsisi jostakin pulasta, että hän oli
olevinaan huolettoman välinpitämätön, jommoinen hän ei kuitenkaan
ollenkaan ollut.
-- Minä olen agronomi, sanoi hän.
-- Vai niin, mitä tahdotte?
-- Hevonen on valmis, vastasi hän.
Krag ei ällistynyt tästä vastauksesta, joka jokaisesta muusta olisi
näyttänyt tarkoituksettomalta. Hän ei tiennyt mitä mies tarkoitti,
mutta yhtäkaikki hän sanoi:
-- Hyvä on.
Mies lähestyi ovea.
-- Miten olette tullut tänne? kysyi Krag.
Mies hymyili omituista hymyä ohuilla, rumilla huulillaan.
-- Ovista luonnollisesti, vastasi hän.
-- Minä en tunne teitä, sanoi Krag, ja saatte antaa minulle anteeksi,
mutta mielestäni puheessanne on merkillinen sävy.
-- Minä olen kartanonhoitaja tässä talossa, herra _luutnantti_, vastasi
toinen. -- Hans Kristian on pyytänyt minua hankkimaan hevosen
ratsastamista varten. Minä olen tullut tänne ilmoittamaan, että hevonen
on valmis. Siinä kaikki.
-- Hyvä. Mutta te erehdytte. Minä en ole luutnantti.
Toinen kohotti kulmakarvojaan.
-- Sitten valitan erehdystä. Minä luulin tätä luutnantin huoneeksi.
-- Se se onkin. Mutta minä olen kenraalin toinen vieras. Nimeni on
Storm, kandidaatti Storm.
-- Agronomi Bringe, vastasi mies. -- Missä voin tavata luutnantin?
-- Jollen erehdy, niin hän tulee juuri.
Kuului askelia käytävästä. Vähän sen jälkeen luutnantti Rosenkrantz
tuli sisään. Hän oli ensin erittäin hämmästynyt huomatessaan, ettei
Asbjörn Krag ollut yksin. Mutta tuntiessaan vieraan hän sanoi:
-- Ah, se on agronomi. Herrat ovat kenties jo tuttuja.
Tilanhoitaja kumarsi.
-- Hevonen, sanoi hän, se on valmis.
-- Ah, kiitos, Bringe. Minä tulen heti.
Tilanhoitaja kumarsi jälleen Asbjörn Kragille ja läksi.
Mutta hän hymyili mennessään ihmeellistä ja melkein huomaamatonta
hymyä.
Kun hänen askeliaan ei enää kuulunut portaissa, sanoi Asbjörn Krag:
-- Se oli merkillinen mies, minä en pidä hänen kasvoistaan.
-- Hän kuuluu olevan hyvin kelpo mies, sanoi Rosenkrantz.
-- Minä en pitänyt hänen kasvoistaan, sanoi Krag. Ja sitten hän rupesi
lähemmin tarkastelemaan takkaa. Se oli suuri, vanhanaikainen, avoin
takka, sellainen, joka saattaisi niellä kokonaisen sylen halkoja.
Luutnantti istuutui isoon nojatuoliin ja laski jalkansa takan reunalle.
-- Kun istun tässä, sanoi hän, en kadu ollenkaan, että olen lähtenyt
Pariisista. Mitä ihmeellistä te olette löytänyt tästä takasta?
-- En mitään muuta, vastasi Krag, kuin ratkaisun ainoalle todelliselle
arvoitukselle tässä asiassa.
Rosenkrantz nousi hitaasti ja katsoi ystäväänsä.
-- Vihdoinkin, sanoi hän. -- Voinko saada tietää mitään?
Krag nauroi.
-- Hevonen, hyvä ystävä, te unohdatte ratsastusretken.
-- Ette siis tahdo vielä selittää asiaa.
-- En, sillä minulla ei vielä ole mitään selitettävää.
Kello kahdeksalta kenraalin vieraat olivat saapuneet.
Heitä oli tuomari, suuri, paksu ja punainen, aina kumarteleva ja
hymyilevä, pastori Winge, paksu ja kalpea, kasvoillaan tavanomainen
hymy, pari tilanomistajaa, jotka meluavasti toivottivat kenraalin
tervetulleeksi kotiin. Tunnelma tuli hyvin hauskaksi, sellaiseksi kuin
se saattaa tulla tuttavallisessa piirissä, herraskartanossa ennen
joulua. Louise neiti oli nuoruudestaan huolimatta oivallinen emäntä,
joka varmuudella selviytyi vanhempien herrojen mielistelyistä. Nähtyään
herrojen olevan hyvässä korjuussa tupakkahuoneessa laseineen ja
sikareineen hän vetäytyi takaisin, ja sitten alkoi pitkä puhetulva
nauruineen ja kaskuineen. Kenraali kertoi sotakokemuksiaan, tuomari
nauratti seuraa kyläjuhlillaan, vanhoja muistoja virkistettiin, ja
pastori Wingekin, joka tavallisesti oli tyyni ja hiljainen, otti osaa
yleiseen hilpeyteen. Mutta siellä istui mies, jolla oli kauhean ikävä
ja joka parhaan kykynsä mukaan koetti sitä salata, ja se oli
Rosenkrantz. Joskus joku vanhempi herra suuntasi hänelle sanasen, ja
hän vastasi -- hymyillen, kuten aina, hämärällä lauseparrella ja käden
viittauksella, joka antoi hänen sanoilleen sellaisen merkityksen, jota
niillä ei ollenkaan ollut.
Mutta äkkiä puhe kääntyi toiseen suuntaan, joka herätti hänen
mielenkiintoaan. Toinen tilanomistajista sanoi:
-- Kesken kaiken, herra kenraali, mitenkäs on kummituksen laita?
-- Kummituksen? kysyi kenraali, mitä se merkitsee?
-- Teidän ollessanne ulkomailla on taloon tullut kummitus, ettekö sitä
tiedä?
-- En, siitä en ole kuullut yhtään mitään. Se on kai tavallista
kyökkilorua.
-- Jotakin siinä kai täytyy kuitenkin olla, kenraali, koska kaikki
ihmiset siitä puhuvat. Paikkakunnalla kulkee huhuja.
Kenraali tuli vakavaksi.
-- Sepä hittoa, sanoi hän, minä en pidä senkaltaisista puheista. Minkä
muotoinen se kummitus on?
-- Kuuluu olevan pitkä, vanhan puoleinen mies.
-- Oh, silloinhan siinä ei ole mitään mieltäkiinnittävää.
Herraskartanoissa on tavallisesti harmaa nainen tahi muuta sellaista.
Miltä se mies muutoin näyttää?
-- Hän esiintyy metsästyspuvussa.
Kenraali nousi.
-- Entä vielä?
-- Ja hänellä on harmaa parta ja kultasankaiset silmälasit!
Pappi sekaantui heti asiaan.
-- Miten voitte jutella tuollaisia loruja, herra tilanomistaja, sanoi
hän. -- Sehän on luvatonta puhetta.
Kenraali läksi liikkeelle, ja mies, joka oli ottanut asian puheeksi,
vaikeni ja kävi sanattomaksi huomatessaan olleensa ajattelematon.
-- Hyvät herrat, sanoi kenraali yhä edelleen hyvin vakavana, -- se mitä
rahvas puhuu, ei koske minuun; minä en sekaannu väkeni juoruihin, mutta
minä puhelen vastenmielisesti niistä perheessäni sattuneista
tapahtumista, jotka ovat minulle kiusallisia.
Kenraalin puhetta seuranneen hiljaisuuden jälkeen kuului rakennuksen
sisäpuolelta äkkiä kauhea jyrinä. Kaikki nousivat.
He katsoivat toisiinsa. Oli kuin jotakin kamalaa olisi heidän
keskellään.
-- Se oli isossa salissa, huudahti kenraali. -- Mitä täällä tapahtuu?
Hän kulki reippaasti läpi huoneiden toisten herrojen seuraamana.
Astuttuaan kynnyksen yli isoon saliin he näkivät mitä oli tapahtunut.
Taulujen välissä seinällä ammotti suuri tyhjä sija.
Kenraalin velivainajan muotokuva oli pudonnut.