Vieras.
Tulijoita oli kaksi. Ne olivat Hans Kristian vanhempi ja Hans Kristian
nuorempi. Pojalla oli sylyksellinen koivupuita. Vanha Hans Kristian
iski kantapäänsä yhteen ja tervehti. Poika heitti halot takan viereen,
jotta rysähti. Sitten hänkin tervehti.
-- Hyvä, hyvä, sanoi kenraali. -- Laita että täällä tulee pian lämmin.
Täällähän on kylmä kuin koirankopissa.
-- Oletteko nukkunut hyvin? kysyi luutnantti kääntyen Hans Kristianiin.
-- Kuin tukki, herra luutnantti. Mutta niinpä en ollutkaan saanut unen
hitusta silmiini kahtena edellisenä yönä.
Luutnantti avasi ikkunan. Raitis aamuilma virtasi sisään ja pani
ikkunaverhot heilumaan.
Lausuen "aamiaispöydässä tavataan" läksi kenraali huoneesta, ja
luutnantti meni sisälle pukeutumaan.
Aamupäivä kului levossa ja rauhassa, ja koska Louise neiti oli alinomaa
lähistössä, eivät kenraali ja Rosenkrantz jutelleet keskenään yön
tapahtumista. Sitävastoin luutnantti otti puheeksi toisen asian.
Hän sanoi:
-- Kun minä nyt näin pitkän ajan kuluttua olen palannut kotimaahani, on
aivan luonnollista, että joku vanha tuttavani haluaisi minua tervehtiä.
Saanen senvuoksi kutsua jonkun heistä luokseni muutamiksi päiviksi.
-- Se on aivan luonnollista, luutnantti Rosenkrantz, vastasi kenraali.
-- Minähän sanoin teille Pariisista lähtiessänne, että sehän teidän on
tehtävä. Olkaa kuin koko kartano olisi teidän omaisuuttanne.
-- Minä olen jo lähettänyt pikku Hans Kristianin viemään sähkösanomaa,
vastasi luutnantti. -- Saatan huoleti sanoa, että olen kutsunut parhaan
Norjassa olevan ystäväni.
-- Mikä hänen nimensä on? kysyi Louise neiti uteliaana.
-- Storm, Kai Storm on hänen nimensä.
-- Luutnantti? kysyi kenraali.
-- Ei, vastasi Rosenkrantz.
-- Vai niin, kenties jo kapteeni?
-- Ei, herra kenraali.
-- Hitto vieköön, ei hän kaiketikaan ole --?
-- On, vastasi luutnantti katsellen tarkoin saappaittensa kärkiä. --
Hän on todellakin siviilihenkilö.
Kenraali nauroi hilpeästi ja taputti nuorta ystäväänsä olalle.
-- No mitäpä siitä. Koska asia ei voi olla toisin, saamme ottaa
siviilihenkilön.
-- Mutta eihän se ole mikään toimi! huudahti Louise. -- Mitä hän tekee?
Onko hän lääkäri, liikemies, insinööri?
Tällä kertaa luutnantti ei katsellut saappaittensa kärkiä, vaan hänen
huomionsa kiintyi kattoon, aivan valkoiseen, koristeettomaan kattoon.
-- Hän on kandidaatti, sanoi hän.
Louise neiti nauroi veitikkamaista nauruaan.
-- Ja miten vanha herra kandidaatti on?
-- Kolmekymmentäviisivuotias.
-- Eikä hän tee mitään muuta kuin on kandidaatti ja
kolmekymmentäviisivuotias?
-- Ei ollenkaan mitään muuta hyödyllistä, vastasi luutnantti
järkähtämättömän totisena.
-- Silloin saatan ymmärtää, että hän on teidän hyvä ystävänne, vastasi
Louise neiti ja härnäsi häntä sormellaan. -- Tekin olette
kolmekymmentäviisivuotias, asevelvollinen luutnantti, ettekä tee mitään
muuta. Niin, se on totta, tehän olette myöskin paroni, ja se vie teidän
aikaanne jonkun verran.
Kenraali nyhjäisi Rosenkrantzia kylkeen.
-- Ja kuitenkin te väitätte, ettei käpälissä ole kynsiä, sanoi hän.
-- Rakas Louise neiti, vastasi luutnantti, ja hänen kasvonsa saivat
tavallisen neuvottoman ilmeensä. -- Miksi pitäisi tehdä jotakin ja
ottaa toisten paikka? Täällähän on niin paljon työttömyyttä. Sitäpaitsi
työtä ei enää ole olemassa sille, joka ei ole pakoitettu työtä
tekemään. Työ on joko työtä -- ja työ on aina kirottua -- tahi se on
myöskin iloa ja huvia, ja silloin se on jotakin muuta. Minulla nyt on
toisenlainen huvittelemistapa. Mutta se on pikku asia, sen minä
myönnän.
Sitten ei tästä asiasta enää puhuttu, ja kenraali määräsi, että uusi
vierashuone oli pantava kuntoon.
Päivemmällä luutnantti ja Louise neiti läksivät ajelemaan. Hans
Kristian oli ajamassa. Siitä tuli ihana retki halki lumisen, valkoisen
seudun. Louise neiti oli ylen ihastunut ajaessaan ohi kaikkien tuttujen
paikkojen. Ja Rosenkrantz ihaili hiljaa kauniita maisemia. Hänessä oli
luonnontunnetta, ja hän saattoi iloita ympäristöstään, mutta hänen
ilonsa ei koskaan puhjennut sanoiksi. Louise ärsytti häntä kyselemällä
Pariisin klubeista ja yökahviloista. Eikö hänen mielestään talvi täällä
kotona ollut ikävä ja eikö hän kaivannut takaisin maailman
pääkaupunkiin?
Luutnantti vastasi kartellen ja hymyili -- kuten tavallisesti.
Paluumatkalla lähestyessään kartanoa he kulkivat ohi tehtaan, joka oli
kosken varrella. Suuret turbiinitorvet kulkivat jättiläismäisten
käsivarsien tavoin yli virran.
Louise halusi katsella tehdasta lähempää ja sai Hans Kristianin
pysähdyttämään hevoset.
-- Mikä valtava yritys! sanoi hän. -- Ja miten pian se onkin
valmistunut. Kaivamiset oli tuskin aloitettu meidän lähtiessämme.
-- Rakas neiti, sanoi luutnantti, kolme vuotta on pitkä aika
nykyaikaiselle insinöörille. Siinä ajassa voisi panna pystyyn viisi
tämänkaltaista tehdasta.
-- Niin, eikö totta, huusi Louise neiti, se on suurenmoista.
Luutnantti rypisti kulmiaan.
-- Te vasta olette aikanne lapsi, sanoi hän. -- Te ihailette koneiden
runoutta.
-- Minä ihailen työtä, vastasi toinen vakavasti.
-- Hyvä, hyvä, neiti, mutta kuka on mies, joka tuossa seisoo
tervehtien?
Keskikokoinen, tumma, jonkun verran yli kolmikymmenvuotias mies oli
ilmaantunut tehtaan portille. Hän tervehti kunnioittavasti ajajia.
Louise neiti kumarsi, ja luutnantti nosti hattuaan.
-- Se on insinööri Gabriel Stener, sanoi hän. -- Hän on tehtaan
johtaja.
Louise neiti huusi insinöörille:
-- Me istumme tässä ihaillen upeaa tehdasta, insinööri Stener, sehän on
kuin satua.
Insinööri tuli hitaasti reen ääreen.
Rosenkrantz katsoi häneen tutkivasti ja mieltyi ehdottomasti hänen
miehekkäihin ja vakaviin, vaikka ei suinkaan kauniisiin kasvoihinsa.
Louise neiti esitteli molemmat herrat, jotka ojensivat toisilleen
kätensä lakeeratun reen-oven yli.
-- Kun ajattelen vanhaa, rappeutunutta myllyä, joka oli täällä ennen,
sanoi Louise, täytyy minun tunnustaa, että täällä on tapahtunut suuria
muutoksia.
-- Silloinpa neidin pitäisi nähdä kaupunkia iltaisin, sanoi insinööri.
-- Siellä on nyt sähkövalaistus kaikkialla, ja voima tulee täältä.
-- Jospa saisimme sähkövalon kartanoonkin, mutta te tiedätte, että setä
on vanhoillinen; hän tahtoo kernaimmin pysyä vanhassa. Mutta kyllähän
lamput ovatkin kodikkaat, ettekö tekin ole samaa mieltä, luutnantti
Rosenkrantz?
Luutnantti pudisti tarmokkaasti päätänsä. Hän oli vuosikaudet asunut
hotelleissa.
-- En, vastasi hän tehden kädellään kiertävän liikkeen ilmassa. --
Nappuloita, nappuloita!
-- Niin, teidän sedällänne on ylen merkilliset mielipiteet, sanoi
insinööri, eikä hänen kanssaan pääse mihinkään.
Vaihdettiin vielä muutamia merkityksettömiä sanoja, ja sitten reki ajoi
edelleen. Insinööri seisoi hetkisen paikoillaan ja katseli heidän
jälkeensä; sitten hän meni jälleen tehtaaseensa.
Kun Rosenkrantz ja Louise neiti olivat tulleet kotiin, mainitsi
luutnantti sattumalta kenraalille, että he olivat puhelleet insinööri
Stenerin kanssa.
-- Vai niin, sanoi vanhus, hän on siis vielä täällä.
Ja tämän jälkeen hän heti alkoi puhua jostakin muusta. Luutnantti
Rosenkrantz sai sen varman vaikutelman, että kenraali tunsi insinööri
Stenerin ennestään eikä pitänyt hänestä.
Uusi vieras tuli puoli kahdeksan junassa. Hans Kristian ja luutnantti
olivat asemalla häntä noutamassa. Louise neiti ja kenraali olivat sillä
aikaa mietiskelleet, minkähän näköinen mies mahtanee olla.
Kenraali, joka kiinnitti huomionsa "kandidaatti" arvonimeen, arveli,
että hän on varmaankin herra, jolla on oppineen ulkomuoto ja
silmälasit, kenties parrakas, puhuu kielitieteestä ja kenties
latinaisin lauseparsin. Louise luuli, että hän pikemminkin olisi
samantyyppinen kuin luutnantti itse, rakastettava, sorea, hieman
elähtänyt, laiska. Molemmat pettyivät, jos saatamme käyttää sellaista
sanaa.
Ensimäinen mitä kenraali ajatteli nähdessään hänet, oli:
-- Mutta hänhän on aivan kuin nyrkkeilijä.
Ensimäinen mitä Louise ajatteli, oli tämä:
-- Tuo mies ei ole mikään vetelehtijä. Luutnantti Rosenkrantz on
narrannut meitä.