Pilkkaan-ammunta.
Louise oli koko päivän ihan ihmeellisellä tuulella. Näytti siltä, kuin
hän aivan erikoisesti olisi koettanut tehdä ystävänsä luutnantin
olemassaolon vaikeaksi. Mutta tämä ei menettänyt tasapainoaan. Oltuaan
jossakin tilaisuudessa hänelle tavallista ilkeämpi ja ärsytettyään
häntä kovin saattoi Louise neiti äkkiä tulla miellyttäväksi, katua,
ojentaa luutnantille kätensä ja sanoa: anteeksi. Ja toinen, joka aina
oli ritarillinen, suuteli hänen kättään ja kumarsi.
Päivemmällä näyttäytyi uusi vieras, kandidaatti. Hän oli suunnilleen
luutnantti Rosenkrantzin ikäinen mies. Mutta päinvastoin kuin
Rosenkrantz, joka oli pieni ja ketterä, melkeinpä naisellisen siro, oli
uusi vieras pitkä ja harteva; hänellä oli puhtaat, luonteenomaiset
piirteet, ja hän käveli rohkeasti ja varmasti.
Nuori tyttö katseli häntä uteliaana.
-- Mitä te opiskelette, kandidaatti Storm? kysyi hän.
Kandidaatti Storm hymyili paljastaen loistavat hammasrivinsä ja vastasi
päätäpahkaa:
-- En mitään, neiti.
-- Sitä arvelinkin, sanoi Louise viitaten samalla luutnanttiin. -- Te
olette luonnollisesti juuri samanlainen kuin hänkin. Mutta te ette osaa
vielä _puhua_ kuten hän. Luutnantti olisi epäilemättä vastannut
sellaiseen kysymykseen (tässä hän matki luutnantin hieman sammaltavaa
ääntä): Minä tutkin ihmisiä, neiti.
Louise nauroi. Kandidaattia huvitti nuoren tytön nenäkkyys, eikä hänen
tulonsa aikaansaanut mitään keskeytystä hilpeään, hieman pisteliääseen,
hieman vaaralliseen kuherruskieleen.
Nähtyään uuden vieraan uljaan ryhdin huudahti kenraali:
-- Teidän vanhempanne ovat varmaan tehneet erehdyksen, herra
kandidaatti.
-- Mitä tarkoitatte, herra kenraali?
-- Teistä olisi pitänyt tulla soturi. Teidän kaltaisenne mies olisi
kaunistanut mitä sotilaspukua hyvänsä, eikö totta, luutnantti
Rosenkrantz?
-- Epäilemättä, vastasi luutnantti, mutta eihän tarvitse olla juuri
soturi harjoittaakseen kaikkia hyviä soturiurheiluja.
Kenraali rypisti otsaansa.
-- Vai niin, oletteko te urheilija? kysyi hän. -- Kenties potkija,
jalkapallonpelaaja vai mitä se on?
-- Enpä toki.
-- Hiihtäjä?
-- En sitäkään. Voin käyttää koipiani parempaankin.
-- No no, kaikki tämä minua ilahduttaa. Minä en voi ollenkaan ymmärtää
kaikkien Englannista tulleiden uusien urheilujen merkitystä.
-- Sitä ei voi meidän luutnanttimmekaan, lisäsi Louise neiti. --
Muistatteko jalkapallopeliä Cambridgessa viime kesänä, luutnantti
Rosenkrantz?
Ja luutnantti loi vaatimattomasti silmänsä alas, ikäänkuin häntä
jälleen olisi muistutettu jostakin hänen anteeksiantamattomasta
synnistään.
-- Puhunko minä siitä? kysyi Louise kiusoittavasti.
-- Miten haluatte, vastasi luutnantti. -- Minulla on uhrin
kärsivällisyys.
-- Niin, se juttu teidän on toki kuultava, herra kandidaatti, jatkoi
Louise neiti. -- Tiedättekös, että luutnantti, katseltuaan hetkisen
peliä, sanoi niin kovaa, että kaikki sen kuulivat: Minä en ymmärrä,
sanoi hän, mitä tämä pyhittää. Sillä kun yksi potkaisee pallon yhdelle
taholle, niin tulee toinen ja potkaisee sen takaisin.
Kuului kenraalin ja koko hänen seuransa uusi nauru.
Tämä keskustelu tapahtui tupakkahuoneessa illallisen jälkeen. Pastori
Winge oli jälleen tullut vierailulle. Hän oli aina ollut jonkinlaisena
kotipappina mahtavan ja rikkaan Jernen perheessä ja ilmestyi joka päivä
kartanoon.
Kenraali oli erinomaisella tuulella ja oli kokonaan unohtanut edellisen
illan merkilliset tapahtumat. Sitten hän vähitellen johtui omiin
urotöihinsä. Hän oli ollut vapaaehtoisena ranskalais-saksalaisessa
sodassa ja taistelukentällä saanut kunnialegioonan ristin. Kenraalin ei
ollut vaikea hieman kehaista urotöistään, milloin oli sellaisella
tuulella. Mutta hänellä oli syynsäkin siihen, sillä paljon juteltiin
vanhan soturin rohkeudesta ja miehuudesta.
Hän oli nyt keskellä jutelmiaan.
-- Revolverilla-ampuminen, hyvät herrat, sanoi hän, on hienoimpia ja
yksilöllisimpiä sotilasurheiluja. Minä pidän sitä miekkailun veroisena,
jolle myöskin annan jakamattoman kunnioitukseni. Jokaisen gentlemannin
tulee elämänsä joka hetkenä olla valmis puolustamaan sanaansa ja
kunniaansa, siispä hänen täytyy kyetä sekä ampumaan revolverilla että
käyttämään kalpaa. Hän ei aina ole siinä asemassa, että kykenisi
valitsemaan aseen. Nyt minä olen pian seitsemänkymmenvuotias, hyvät
herrat, niin, minä täytän todellakin pian seitsemänkymmentä -- ei
kukaan sitä usko, mutta minä uskallan vannoa olevani vielä yhtä
varmakätinen kuin kuka kolmi-, kymmenvuotias nuorukainen hyvänsä.
Sitten hän katsoi tuikeasti luutnanttiin ja loi senjälkeen silmäyksen
kirjoituspöydälle, jossa kauniit revolverit olivat.
Louise neiti pani kädet korvilleen.
-- Ah, nyt setä alkaa jälleen ampua, sanoi hän. -- Silloin täällä ei
voi olla pölyltä ja savulta.
Kenraali kavahti pystyyn.
-- Etkö ole upseerin tytär? kysyi hän. -- Pelkäisitkö laukausta tai
paria?
Louise meni pois ja niiasi kuin koulutyttö.
-- En, herra kenraali, vastasi hän, mutta kello on nyt puoli
yksitoista, ja säädyllisen tytön pitää olla nukkumassa jo kello
kahdeksan. Sinä kai sallit, että minä poistun taistelukentältä heti
taistelun alussa. Minä olen todellakin hyvin väsynyt.
Hän toivotti kaikille ystävällisesti hyvää yötä ja läksi huoneesta,
joka nyt oli tullut täyteen tupakansavua.
Mutta kenraali ei tahtonut luopua tuumastaan. Hän oli tullut viinistä
hieman vilkkaalle tuulelle, ja hänen kasvonsa olivat punaiset.
-- Mutta kenties minä en uskalla kilpailla teidän kanssanne, luutnantti
Rosenkrantz, sanoi hän nostellen revolvereja.
-- Rakas kenraali, tahdotteko jo ampua minut?
-- En, mutta minä tahdon kernaasti näyttää herroille, miten melkein
seitsemänkymmenvuotias gentlemanni saattaa pidellä tällaista pikku
esinettä.
Vaikkakin pappi, luonnollista kyllä, näytti jokseenkin vastahakoiselta,
sai kenraali kuitenkin vieraat mukaansa isoon saliin.
-- Hans Kristian! huusi hän.
Ja Hans Kristian ilmaantui ovelle, harmaatukkaisena, mutta suorana kuin
kirkonkynttilä. Kenraali ojensi revolverin.
-- Panssarilevy, käski hän, ja patruunat, Hans Kristian. Muista, numero
viisi.
Hans Kristian teki kantapäillään täyskäännöksen ja katosi, ja
vähän ajan kuluttua hän tuli laahaten mukanaan paksua panssarilevyä,
jonka asetti uunia vasten. Kenraali latasi sillä aikaa aseet
salonkivarusteilla. Luutnantti Rosenkrantz katsoi kandidaattiin ja
hymyili ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: antaa hänen tehdä tahtonsa, ei
häntä maksa vaivaa hillitä. Pastori asettui huoneen toiseen päähän
mahdollisimman etäälle panssarilevystä.
-- Mihin nyt tähtäämme? kysyi kenraali.
-- Hyvä kenraali, vastasi luutnantti Rosenkrantz ottaessaan esille
jotakin lompakostaan. -- Näytökseenhän kuuluu välttämättä pelikortti,
mutta kenties on helpompi käyttää tätä nimikorttia. Saatammehan joka
tapauksessa, ottamalla mielikuvituksemme hieman avuksemme, ajatella
missä ässän paikka on.
Hän meni ja kiinnitti kortin levylle, kenraali mittasi askelillaan
matkan, tähtäsi ja laukaisi. Luoti osui kortin yläosaan.
-- Mestarilaukaus, sanoi kandidaatti.
-- Nyt te, tyrkytti kenraali innostuneena ja ojensi aseensa
luutnantille.
Luutnantin laukaus osui myöskin korttiin, mutta alireunaan.
-- Hyvä, huusi kenraali, nyt on teidän vuoronne, kandidaatti.
Kandidaatti otti revolverin ja sanoi:
-- Neljä panosta vielä. Kun on revolveri, jossa on neljä panosta, ei
koskaan tarvitse olla kiinnitysnastan puutteessa.
-- Vai niin, vastasi kenraali ja katsoi tuimasti häneen, -- herra
_kandidaatti_, lisäsi hän.