Seuraavana päivänä.
Hän laski syrjään kirjeen, jonka oli juuri aloittanut, kun öinen
vaeltaja häiritsi häntä. Kello oli nyt niin paljon, että hänen
todellakin olisi täytynyt ajatella levollemenoa. Mutta sen sijaan hän
rupesi järjestämään kirjoituspöytäänsä. Siinä tuskin oli tilaa niille
kaikille pulloille ja tuubeille, joita hän veti laukkunsa syvyydestä.
Ja peilipöytä muistutti vihdoin enemmän naisen kuin nuoren herran,
saati sitten upseerin pöytää. Luutnantti Rosenkrantz piti melkein
naisellisen tarkkaa huolta ulkomuodostaan eikä sietänyt mitään
epäsäännöllisyyttä, asuipa sitten maaseudulla tahi suurten bulevardien
kaupungissa.
Mutta näin askarrellessaan hän vaipui väliin ajatuksiinsa ja tumma
pilvi kohosi hänen kasvoilleen. Sitten hän karkoitti hartioitaan
kohauttaen ajatuksensa, vihelsi laulunpätkän ja jatkoi edelleen
kapineittensa järjestämistä.
Äkkiä kylmä väristys kävi läpi hänen selkäpiinsä, ja hän nousi ja
tuijotti oveen, joka eroitti hänen makuuhuoneensa salongista. Hän
tuijotti oveen silmät selkoselällään, ja pullo, jota hän juuri piti
kädessään, putosi lattialle ja särkyi. Mitä oli tapahtunut?
Hän oli kuullut naurun. Silmänräpäyksessä hän muisti mitä pastori oli
kertonut salaperäisestä ja näkymättömästä nauravasta miehestä, joka
kierteli talossa. Ja nyt hän kuuli aivan selvästi, että joku nauroi
ulompana olevassa huoneessa. Nauru tuntui hänestä niin kamalalta, niin
kylmältä ja sydämettömän julmalta, että hän jäi seisomaan aivan hiljaa,
ikäänkuin paikalleen naulattuna. Tämä ihmeellinen iloisuus saattoi
hänet muistamaan kuolemaa; se ei tuntunut olevan mitään inhimillistä.
Nauru oli alussa kovaäänistä, mutta heikkeni vähitellen ja lakkasi
vihdoin kokonaan. Se ikäänkuin sulautui hiljaisuuteen.
Ja vasta silloin nuori mies vapautui lumoista. Hän astui askelen ovea
kohti, mutta malttoi mielensä. Hän otti taskustaan revolverinsa, avasi
makasiinin ja kiiruhti huoneen nurkkaan, missä laukkunsa oli. Koko ajan
hän piti silmänsä oveen suunnattuina, mutta se ei liikahtanut, ja
kaikki oli hiljaa toisessa huoneessa.
Hän otti laukustaan patruunakotelon ja latasi revolverin. Hänen
kasvonsa ja tarmokkaasti kiinnipuristettu suunsa ilmaisivat hänen
ajatuksensa. Nyt oli tuleva täysi tosi. Sitten hän meni, lykkäsi oven
auki ja vetäytyi muutamia askelia takaisin. Mutta nähdessään pimeän
huoneen, jota ainoastaan takan hehku heikosti valaisi, hän tuli
ajatelleeksi, että oli itse valaistuksessa, ja hyökkäyksen sattuessa
hän olisi epäedullisessa asemassa. Hän otti senvuoksi lampun ja meni
reippaasti salonkiin. Siellä ei näkynyt mitään, kaikki oli ennallaan,
kotoista, hiljaista ja rauhallista. Luutnantti avasi käytävän oven ja
valaisi ulospäin. Sitten hän laski lampun pöydälle, sulki oven ja jäi
seisomaan keskelle huonetta. Hän oli jokseenkin ymmällä.
Hän tiesi, ettei ollut erehtynyt. Hän oli kuullut naurun. Ja nauru tuli
_tästä_ huoneesta, tuo julma, ivallinen nauru, joka oli värisyttänyt
häntä ja jättänyt häneen epävarmuuden ja kauhun tunteen. Mutta eikö
kukaan muu talossa ollut sitä kuullut? Hän kuunteli talon muiden
asukkaiden ääniä. Mutta kaikki oli hiljaista. Mitä nyt kaikki tämä
merkitsee? Rosenkrantz mietti miettimistään, mutta ei keksinyt mitään
ratkaisua. Hän ajatteli mitä kaikkea oli jo elänyt herraskartanoon
tulonsa jälkeen. Ensiksi, hän oli hiipuneen takkavalkean hohteessa
nähnyt haamun, jonka kuvauksen mukaan täytyi olla monta vuotta sitten
kuollut Stig Jerne. Sitten hän oli kuullut salaperäiset askelet
käytävässä ja ullakolla. Sitten jäljet lumessa. Ja nyt nauru. Niin,
nauru, se oli kaikkein ihmeellisintä. Jollei se olisi ollut niin
mahdotonta, olisi hän ollut taipuvainen uskomaan, että siellä kuljeksi
joku hullu ihminen. Hän ei kerta kaikkiaan tiennyt mitä hänen olisi
uskominen. Ja äkkiä hänen mieleensä johtui ajatus: entä jos Stig Jerne
ei ollutkaan kuollut? Mutta seuraavassa tuokiossa se tuntui hänestä
niin uskomattomalta, että hänen täytyi ääneensä nauraa sille. Hän
kauhistui vastoin tahtoaan kuullessaan oman naurunsa ja tuli
neuvottomaksi ja äänettömäksi.
Mitä nyt oli tehtävä? Sen jälkeen mitä oli tapahtunut, ei hänellä ollut
ollenkaan halua mennä nukkumaan. Hän odotti, että jotakin tapahtuisi,
ja hän tahtoi olla valmistunut. Hän sulki makuuhuoneensa oven ja veti
verhot eteen, niin että huone tuli miellyttävämmäksi. Sitten hän otti
ylleen suuren yötakkinsa, sitoi nyörit vyötäisten ympäri, pani uuniin
muutamia kelpo koivuhalkoja, jotka leimahtivat sihisten palamaan,
lykkäsi erään nojatuolin takan ääreen ja istuutui siihen mukavasti.
Vierellään hänellä oli tulitikkuja, paperosseja ja tuhkakuppi.
Siinä luutnantti nyt istui polttaen paperossin toisensa jälkeen, kunnes
savupilvet olivat kuin sädekehä nojatuolin ympärillä, kuin usva, joka
silloin tällöin loisti punertavana aina sitä mukaa kuin tuli takassa
leimahteli ja heitti siihen hohdettaan...
Kun kenraali seuraavana aamuna tulla kompuroitsi portaita luutnantin
huoneisiin, täytyi hänen kovasti naputtaa oveen, ennenkuin sai sen
takaa vastauksen. Kun ovi vihdoin aukesi, säpsähti hän vastoin tahtoaan
nähdessään Rosenkrantzin uniset ja hämmentyneet kasvot.
-- Nyt jo ylhäällä! huusi kenraali. -- Onpa siinä toden totta nuoruuden
reippautta. Minä luulin teidän olevan vielä makuulla.
-- Niin olinkin, vastasi luutnantti. -- Toisin sanoen, minä lepäsin
tuolilla.
-- Mitä?
Kenraali katseli ympärilleen huoneessa. Se ei ollut enää yhtä hauska
kuin edellisenä iltana. Luutnantti oli jo pannut sen siihen
epäjärjestykseen, joka näyttää välttämättömästi liittyvän nykyaikaisen
poikamiehen elämään. Huone oli kylmä, takka oli musta ja tuli loppuun
palanut; talvipäivä tunkeutui sinisenä ja kylmänä ikkunasta sisään, ja
lamppu paloi pöydällä tarkoituksettomana ja keltaisena.
-- Ahaa, nyt minä ymmärrän, sanoi kenraali viitaten moniin
paperossinpätkiin, joita oli siroiteltu tulisijan ympärille. -- Uni on
teidät yllättänyt. Pyydän onnitella, näytte olevan hyväuninen. Minä
sain maata yöllä kauan valveilla tuon jutun jälkeen.
-- Miten kauan? kysyi luutnantti.
-- Ainakin pari tuntia.
-- Mutta ette kai kuullut enää mitään?
-- En vähintäkään. Varkaanlurjus ei kai uskalla takaisin.
-- Luuletteko, että se oli varas?
-- Olen siitä vakuutettu. Mikäs se muuten olisi?
-- Niin, niin, mutisi luutnantti, olette kenties oikeassa. Oletteko
puhunut Louise neidille?
-- Veljentyttärelleni? kysyi kenraali hämmästyneenä.
-- Niin, minä tarkoitan, vastasi luutnantti, että kenties ei maksa
vaivaa saattaa häntä levottomaksi tällä jutulla. Sehän on itsessään
aivan vähäpätöinen. Mutta nuoret naiset säikähtävät niin helposti.
-- Silloin olemme puhumatta, vastasi kenraali. -- Te olette muuten
oikeassa. Kiitos huolenpidostanne.
Hän taputti nuorta miestä hilpeästi olalle ja kysyi tarkoituksellisesti
hymyillen:
-- Herra luutnantti, eikö ole tapahtunut mitään muutosta?
-- Missä, herra kenraali?
-- Eikö veljentyttäreni katsele teitä leppeämmin silmin?
-- Leppeät hänen silmänsä ovat aina olleet. Meidän pienet kahakkamme
eivät merkitse mitään. Käpälissä ei ole kynsiä, mutta kissat ovat
sähköisiä.
-- Niin, mutta tuhat tulimaista, toisenlaisilla silmillä sitten.
Luutnantti mietiskeli.
-- Ei, minä en sitä luule, vastasi hän, ei ainakaan vielä.
Kenraali ravisti suuttuneena päätänsä.
-- Hänellä on ihmeellinen luonne, tuolla pienellä taistelupukarilla.
Hän ymmärtää varsin hyvin mitä minä häneltä odotan, mutta hän ei ole
mistään valittavinaan. Mikään ei olisi minulle rakkaampaa, kuin jos
saisimme jouluna viettää pientä merkkipäivää. Te ymmärrätte kyllä mitä
minä tarkoitan, herra luutnantti.
-- Tässä tapauksessa, vastasi luutnantti, riippuu se varsinaisesti
siitä, mitä Louise neiti itse arvelee.
Kenraali laski kätensä tuolin selustalle.
-- Uskaltaisiko hän ajatella ketään siviilimiestä? Mutta sitä en
kuitenkaan usko. Ainakaan minä en ole vielä nähnyt mitään merkkejä
siihen, mitä?
-- En minäkään, herra kenraali.
Askelia kuului portaista.