Koirat.
-- Tapahtuisi? mutisi kenraali. -- Mitä hittoa täällä tapahtuisi?
-- Ei, se on aivan uskomatonta, mutta siltä todellakin näyttää, vastasi
luutnantti Rosenkrantz. -- Jos minä tällä hetkellä olisin vieras
henkilö, kenraali, niin minä vannoisin, että tuo salaperäinen mies on
seisonut täällä odottaakseen rakennuksesta jotakin merkinantoa.
-- Mitä ryövärijuttuja te sepittelette, luutnantti Rosenkrantz?
Mutta Rosenkrantz oli liiaksi kiintynyt jälkien tutkimiseen
kiinnittääkseen huomiota vanhuksen väitteihin.
-- Tässä hän on mennyt edelleen, sanoi hän. -- Kylläpä hän on tässä
ottanutkin valtavia askelia. Hän on juossut.
-- Niin, sen minä näen. Mutta mihin suuntaan?
-- Kartanoon päin. Kas nyt hän kulkee kartanoa kohti. Seuratkaamme
häntä. Missä teidän ikkunanne ovat, kenraali?
-- Tuolla, vastasi kenraali ja viittasi päätyyn.
-- Ahaa, nyt minä näen, sisällä palaa tuli. Mutta siellähän on
omituisen heikko valo.
-- Niin, minä olen pannut varjostimen lampulle. Se on lapsuudestani
asti säilynyt tapa; minulla täytyy olla hieman valoa makuuhuoneessani.
Muutoin en voi saada silmiini ollenkaan unta.
Luutnantti Rosenkrantz oli tähän asti kulkenut jälkien yli
kumartuneena. Nyt hän suoristautui äkkiä.
-- Milloin panitte varjostimen lampulle? kysyi hän.
-- Heti mentyäni sänkyyni, vastasi kenraali.
-- Niin, mutta milloin? Mihin aikaan?
-- Kellonlyöntiä minun on mahdoton täsmälleen tietää. Mutta se tapahtui
juuri ennen kuin kuulin askelia ikkunaini alta.
Luutnantti naksautti sormiaan.
-- Se oli omituinen sattuma, sanoi hän. -- Te himmensitte valon juuri
ennen kuin ikkunaan naputettiin. Se tapahtui samaan aikaan, kun mies
seisoi lumessa ja odotti silmät taloon suunnattuina. Myöntäkää,
kenraali, että se saattoi näyttää aivan merkinannolta.
-- Merkinannolta, ärisi kenraali. -- Minulla ei ole kenellekään
merkkejä annettavana.
-- Oikein, aivan oikein. Mutta kun nyt otamme huomioon mahdollisuuden,
että mies luuli jonkun toisen olevan huoneessa?
-- Silloin täytyy asianomaisen olla suuri pölkkypää. Kaikki täkäläiset
ihmiset tietävät missä huoneissa minä asun. Missään tapauksessa ei
voisi olla ajateltavissa, että kukaan palvelusväestä asuisi talon
parhaissa huoneissa.
Rosenkrantz ei vastannut tähän mitään. Hän seisoi hetkisen miettien,
sitten hän kumartui jälleen tarkastamaan jälkiä.
-- Ei epäilemistäkään, mutisi hän. -- Mies on juossut nopeasti
rakennusta kohti. Kas, tässä hän on hetkiseksi pysähtynyt, sitten
lähtenyt juoksuun jälleen.
Molemmat miehet seurasivat jälkiä aivan talon seinään asti. Siinä
jäljet kertoivat seuraavaa:
Mies oli hiipinyt pitkin seinäviertä. Parissa paikassa jäljet
osoittivat, että hän oli ryöminyt polvillaan kappaleen matkaa,
arvattavasti siksi, ettei varjonsa näkyisi kuutamossa. Kenraalin
ikkunan alla hän oli seisonut hiljaa, lumi oli pyyhkäisty pois
reunalta, ruudussa oli hänen koputuksensa jälkiä...
-- Mitä teitte kuullessanne koputuksen? kysyi luutnantti.
-- Mitäkö minä tein? Niin kauan kuin kuulin ainoastaan sipsuttelevat
askelet, pysyin levollisena. Mutta heti kun ruudulleni koputettiin,
kavahdin luonnollisesti pystyyn.
-- Entä sitten? Sitten te huusitte?
-- En, minä en oikeastaan huutanut. Minä kirosin.
-- Niin, luonnollisesti. Ja jokseenkin kovaa.
-- Jokseenkin kovaa luonnollisesti.
-- Sen saatan ymmärtää, sillä ulkopuolella oleva mies on hypännyt
useita askelia taaksepäin. Kas niin. Hän on melkein syöksynyt
päistikkaa. Ja kas tässä --
Luutnantti viittasi lumeen.
-- Kas tässä hän juoksee tiehensä, sanoi hän. -- Kas, millaisia pitkiä
askelia hän harppaa.
Kenraali katseli jälkiä ja nyökäytti päätään.
-- Se on kyllä aivan oikein. Mutta seuratkaamme häntä. Kenties se on
ollut murtovaras.
Molemmat miehet olivat juuri lähtemäisillään eteenpäin seuraten jälkiä,
mutta silloin heidän huomionsa kiintyi johonkin, joka liikkui aitauksen
takana. Samalla he kuulivat äänen, matalan mutta pahaenteisen murinan.
Luutnantti kavahti pystyyn.
-- Kenraali, sanoi hän. -- Me olemme olleet sangen tyhmiä. Anteeksi,
mutta me olemme ainakin olleet hyvin ajattelemattomia.
Hän viittasi varjoihin, jotka liikkuivat aitauksen takana.
-- Tiedättekö mitä tuolla on? kysyi hän.
-- Tuollako, vastasi kenraali. -- Siellä ovat ainoastaan koirat.
-- Tosiaankin. Ja minkä nimiset ne ovat?
-- Stella ja Dixi, vastasi kenraali. -- Ja siunattu asia tosiaankin,
että tein jälleen tuttavuutta näiden petojen kanssa iltapäivällä.
Muutoin olisimme nyt joutuneet varsin hauskaan asemaan.
Koirat murisivat edelleen.
Silloin luutnantti vihelsi ja kutsui niitä nimiltään. Tuokion kuluttua
jokin varjo liiti yli aitauksen ja kohta sen jälkeen toinen. Siinä
olivat molemmat koirat. Ne lähestyivät hieman epävarmasti, hiljakseen
muristen, mutta nyt kenraalikin huusi niitä nimeltä, ja silloin ne heti
tulivat hänen luokseen, nuuskivat häntä ja heiluttivat häntäänsä.
-- Eikö tämä ole mielestänne ihmeellistä? kysyi luutnantti?
-- Että koirat tulevat? Ei.
-- Minä tarkoitan: eikö mielestänne ole ihmeellistä, etteivät ne ole
tulleet ennen?
Kenraali oikaisihe.
-- Niin, tuhat tulimaista, minä olen yhtä mieltä kanssanne.
-- Koirat eivät olleet pihalla meidän tullessamme ulos, jatkoi
luutnantti.
-- Ei, se on totta.
-- Ja missä ihmeessä ne ovat olleet välillä?
-- Niin, missä ne ovat olleet? Tämä on tosiaankin enemmän kuin
salaperäistä.
Rosenkrantz taputti koiria ja silitti niiden karheata turkkia.
-- Ne ovat aivan kosteina hiestä, sanoi hän. -- Niiden on täytynyt
juosta pitkä matka. Ja saatatteko ymmärtää, kenraali, miksi ne eivät
päästäneet ääntä hänen -- tuon vieraan -- hiipiessä ympäri?
Luutnantti otti toisen koiran pään käsiensä väliin.
-- Viisaat silmät, mutisi hän, viisaat silmät. Voisinpa vain ymmärtää
niiden kieltä.
-- Seuratkaamme jälkiä, sanoi kenraali kärsimättömänä. -- Tämä
kiinnittää mieltäni yhä enemmän ja enemmän.
-- Niin, seuratkaamme niitä, sanoi luutnantti. -- Vaikkakaan en luule,
että saamme mitään ratkaisua tähän arvoitukseen.
He kulkivat puiston läpi jalanjälkiä pitkin. Jäljistä päättäen mies oli
juossut jokseenkin kiivaasti.
Jäljet veivät tielle, ja sinne ne katosivat muiden jälkien
sekamelskaan.
-- Tähän eikä kauemmaksi, sanoi luutnantti. -- Juuri tätä minä
itsekseni ajattelin.
Koirat hyppivät heidän ympärillään heiluttaen häntäänsä ja vainuten.
Luutnantti koetti ohjata niitä jäljille, mutta ei onnistunut. Kenraali
kirosi tavallisuuden mukaan suuttumuksesta.
-- Kello on jo puoli neljä, luutnantti, eikä meillä ole nyt muuta
tehtävää kuin mennä nukkumaan. Saamme odottaa, kentiespä huomispäivä
antaa meille vastauksen arvoitukseen.
He kääntyivät ja kävelivät hitaasti kartanoon.
-- Minä luulen, että se on aivan yksinkertaisesti ollut murtovaras,
sanoi kenraali. -- Uudet tehtaat tuolla alhaalla ovat varmaan vetäneet
tänne jonkun epäilyttävän henkilön. Minun pitää ilmoittaa asia
nimismiehelle. Mikä on teidän ajatuksenne, luutnantti?
-- Minä en usko sen olleen murtovarkaan. Eikä minun mielestäni teidän
ole tätä ilmoitettava. Eihän vielä ole mitään vahinkoa tapahtunut.
Kenraali ei antanut mitään varmaa vastausta. Vanha mies oli nyt hyvin
väsynyt ja meni heti makuuhuoneeseensa. Luutnantti jäi muutamiksi
minuuteiksi seisomaan eteiseen. Hän kuuli kenraalin penkovan jotakin
huoneissaan.
-- Kenraali, huusi hän sisälle. -- Menettekö nukkumaan?
-- Menen kyllä.
-- Hyvää yötä, herra kenraali.
-- Hyvää yötä, ystäväni.
Luutnantti Rosenkrantz meni lamppu kädessä portaita myöten omaan
huoneeseensa. Levoton yö oli saattanut hänet omituiseen,
hermostuneeseen tunnelmaan. Tultuaan toisen kerroksen käytävään hän
nosti lamppua ja katseli ympärilleen. Siellä ei näkynyt mitään. Hän
tuli omaan huoneeseensa. Ensimäinen oli hänen salonkinsa.
Avoimessa takassa hehkui vielä pari koivukalikkaa.
Hän kulki vielä tämän huoneen läpi, tuli makuukamariinsa ja pani lampun
pöydälle. Sitten hän sulki molempien huoneiden välisen oven.