Valot sammutetaan.
Pappi nousi äkkiä ja harasi sormillaan valkoista tukkaansa.
-- Sen mitä te puhutte täytyy olla hullutusta, sanoi hän. -- Sellaista
ei tapahdu, hyvä herra.
-- Luuletteko minun valehtelevan?
-- En, vastasi pappi jurosti, mutta luulen teidän nähneen varjoja
pimeässä.
-- Silloin minä kerron teille jotakin. Istukaa, hyvä pastori, ja
kuulkaa minua. Te näette, että minä puhun tästä asiasta yhtä
levollisesti kuin mistä jokapäiväisestä asiasta hyvänsä.
Pappi istuutui jälleen, mutta oli selvästi hermostunut.
-- Älkää sitten puhuko noin kovaa, pyysi hän. -- Joku saattaisi kuulla.
Luutnantti alensi ääntään.
-- Kuten äsken sanoin, on kenraali kerran näyttänyt minulle veljensä
muotokuvaa. Se oli valokuva hänen nuoremmilta päiviltään, ja siinä hän
oli seurapuvussa. Siinä tilaisuudessa kenraali mainitsi veljestään
aivan äkkiä, eikä hän ole aikaisemmin eikä myöhemmin puhunut minulle
hänestä enempää. Minä en edes tiedä tämän veljen nimeä. Hän ei ole
ollenkaan kiinnittänyt minun mieltäni, ei ole koskaan ollut
ajatuksissani. Mutta voitteko selittää, pastori, miten minä tiesin,
että veljellä oli tapana käydä metsästyspuvussa?
-- Se on teidän täytynyt kuulla jossakin tilaisuudessa, jota itse ette
voi muistaa.
-- Minä en tavallisesti unohda, sanoi luutnantti. -- Ja minä tiedän
kertoa metsästyspuvusta siksi, että näin hänet huoneessani pimeässä
pari tuntia sitten.
-- Minä en käsitä tätä.
-- Minä tunsin hänen kasvonsa, vaikka ne olivat muotokuvaa jonkun
verran vanhemmat. Hänellä oli vyö vyötäisillään. Vyössä oli hopeasolki.
-- Pitää yhtä, kuiskasi pappi.
-- Ja hänellä oli vaaleanruskeat, suurinappiset säärystimet.
-- Pitää yhtä. Sellaisia hän käytti eläessään.
-- Tahdotteko nyt kertoa minulle, mitä tässä talossa tapahtuu?
-- Minä en tiedä sitä itsekään, vastasi pastori.
-- Oletteko koskaan täällä kokenut mitään samanlaista?
-- En... en oikeastaan.
-- Ette oikeastaan?
-- Minä olen eräänä yönä vähän aikaa sitten kuullut ihmeellistä ja
selittämätöntä naurua asumattomista huoneista, siinä kaikki.
-- Toisin sanoen, sanoi luutnantti, minä olen tullut mielenkiintoiseen
vanhaan taloon.
Hän oikoi mukavasti jäseniään.
-- Hermoni iloitsevat edeltäpäin, sanoi hän.
Pastori katsoi häneen, tutki tarkoin hänen kasvojansa, ja papista
tuntui, kuin näiden laihojen, tummien kasvojen ilme ei olisi ollut
sopusoinnussa hänen ylimielisen pilansa kanssa.
-- Nyt minun on aika lähteä, sanoi pastori ja ojensi hänelle kätensä.
-- Saanko toivottaa teille hyvää yötä? Ja olemmeko samaa mieltä siitä,
että tapahtukoonpa mitä hyvänsä, kummituksia me emme usko?
-- Minä en missään tapauksessa usko kummituksia, vastasi luutnantti,
mutta en myöskään epäile silmiäni.
-- Ettekä myöskään hermojanne?
-- En hermojanikaan.
Pappi ajatteli kenraalin kertomusta kaksintaistelusta ja nyökäytti
päätään myöntävästi. Sitten hän läksi sanomaan kenraalille jäähyväisiä.
Luutnantti Rosenkrantz jäi istumaan. Hän kuuli kenraalin ja papin äänet
kenraalin työhuoneesta. Vähän ajan kuluttua Louisen kirkas ääni
sekaantui toisten matalaan. Hän kuuli kenraalin nauravan. Vanha mies
oli siis varmaankin tullut jälleen hyvälle tuulelle.
Hetkisen kuluttua Louise neiti tuli huoneeseen. Hän sanoi aikovansa
mennä aikaisin levolle, koska oli matkasta väsynyt.
-- Entä te, luutnantti? kysyi hän. -- Te ette luultavasti ole väsynyt,
sillä tehän olette jo nukkunut.
-- Minä en ole vähintäkään väsynyt, vastasi Rosenkrantz. --
Tiedättehän, neiti, että tähän aikaan illasta minun päiväni
tavallisesti varsinaisesti alkaakin.
-- Kello puoli yksitoista, sanoi toinen. -- Sepä kauheata. Siihenkö
aikaan päivästä teillä on tapana mennä Jockeyklubiin?
-- Hohhoo! Ei, te erehdytte kokonaan. Kello puoli yhdeksän minulla
Pariisissa on tapana mennä teatteriin. Siihen aikaan viimeinen näytös
alkaa. Jockeyklubin jäsenelle ei sovi mennä teatteriin ennen viimeisen
näytöksen alkua.
-- Silloin ette saa suurtakaan käsitystä kappaleesta?
-- Kappaleesta? kysyi luutnantti hämmästyneenä. Sitten hän pudisti
päätänsä. -- Rakas neiti, mitä te tarkoitatte? sanoi hän. --
Kappaleesta?
-- Oo, te olette sietämätön keikailija, vastasi tyttö. -- Te teette
aina itsenne huonommaksi kuin olette.
-- Niin, silloin en joudu ainakaan pettymisen vaaraan.
-- Tiedättekö, luutnantti Rosenkrantz, sanoi Louise, setä tahtoo, että
meidän pitäisi mennä naimisiin. Herra jumala, millainen sietämätön mies
teistä tulisi.
Toinen kumarsi.
-- Siitähän olemme jo ennen puhuneet, vastasi hän, mutta siitä ei
tietenkään voi tulla mitään.
-- Miksi ei?
-- Siksi, etten luule teidän huolivan minusta.
Louise nauroi.
-- Kenties ette ollenkaan halua mennä naimisiin, neiti?
-- Tahdon kyllä.
-- Mutta ette minun kanssani?
-- En, en teidän kanssanne.
-- No niin, siitä ei siis tule mitään.
Näytti muutoin siltä, kuin tämä ei olisi mikään harvinainen
keskusteluaine heidän välillään, sillä Louise siirtyi helposti toiseen.
-- Ja mitä teette sitten, kun olette ollut teatterissa? kysyi Louise.
-- Siitä olen teille kertonut niin monasti. Sitten minä syön
illallisen.
-- Entä sitten?
-- Sitten kello vihdoin tulee kolme.
-- Entä sitten?
-- Ja sitten minä menen klubiin lukemaan aamulehdet.
-- Uh! Hyvää yötä, sietämätön paroni.
-- Hyvää yötä, neiti. Älkää unohtako huomista ajelua.
Seuraavan tunnin aikana kenraali ja luutnantti keskustelivat
kaikenmoisista Pariisin asioista. Senjälkeen kenraalikin meni levolle,
ja sitten suuressa rakennuksessa valo toisensa jälkeen sammui.
Kun luutnantti mennessään huoneeseensa kulki eteisen läpi, kohtasi hän
Hans Kristianin, joka vaelsi sinne tänne sytytetty lyhty toisessa ja
avainkimppu toisessa kädessä.
-- Myöhään vuoteelle, varhain ylös, sanoi luutnantti.
-- Niin, nyt minä teen viimeisen kierrokseni, herra luutnantti.
Hän aikoi jatkaa kulkuaan, mutta luutnantti piti häntä kiinni
napinreiästä.
-- Tahdotteko ilmoittaa minulle erään asian? sanoi hän. -- Asunko yksin
toisessa kerroksessa?
-- Aivan yksin, herra luutnantti.
-- Entä toiset huoneet?
-- Niitä käytetään ainoastaan silloin, kun meillä on kutsuja tahi
enemmän vieraita.
-- Entä palvelijat, missä he nukkuvat?
-- Osa palvelijoista eteläisessä siipirakennuksessa. Loput väen
rakennuksessa.
-- Entä te, Hans Kristian, missä te vietätte yönne?
-- Kenraalin ollessa kotona minä nukun eräässä etelänpuoleisen
siipirakennuksen huoneessa. Jos herra luutnantti haluaa jotakin, niin
soittakaa vain.
-- Ja jos minä soitan?
-- Silloin minä tulen heti, herra luutnantti.
-- Heti, Hans Kristian, se ei ole oikea sana. Jos minä soitan yöllä,
niin teidän täytyy tulla silmänräpäyksessä, lupaatteko sen minulle?
-- Herra luutnantti on merkillisen vakava. Pelkääkö luutnantti, että
jotakin tapahtuu?
-- Minä en pelkää mitään taivaan ja maan välillä, vastasi Rosenkrantz,
mutta minä tahdon, ettette unohda, mitä minä nyt olen sanonut. Se on
määräys.
-- Minä en sitä unohda.
Kun luutnantti oli portailla, huusi Hans Kristian hänelle alhaalta:
-- Minä olen sytyttänyt kynttilän herra luutnantin huoneessa.
Rosenkrantz tuli pieneen asumukseensa ja lukitsi oven. Hän pysähtyi
muutamiksi minuuteiksi ensimäiseen huoneeseen, katseli ympärilleen ja
meni senjälkeen avoimen takan luo, jossa rupesi hämmentelemään hiiliä,
niin että tuli leimahteli. Hän katseli kelloaan; se oli pian
kaksitoista. Hän meni makuukamariin. Molemmat huoneet olivat
erinomaisen hauskat ja miellyttävän lämpöiset. Hänen yövaatteensa
olivat asetetut kuntoon tuolin yläpuolelle sängyn laidalle. Eräässä
koukussa riippui hänen samettinuttunsa, ja kun hänen silmänsä osuivat
siihen, vihelsi hän tyytyväisenä. Hän riisui heti takkinsa ja pani
ylleen samettinutun, heitti pois saappaansa ja pisti jalkaansa
villavuoriset karvatohvelit.
Sitten hän otti esille avainkimpun ja avasi suuren matkalaukun, joka
oli asetettu seinäviereen, ja siitä hän nyt otti peräkkäin joukon
tavaroita, postipaperia, mustetta, kynän, vaatetustarpeita, valokuvia,
jotka levitti pöydälle vastoin yksinkertaisimpiakin järjestyssääntöjä.
Äkkiä hän keskeytti, kuunteli ja käänsi kasvonsa oveen päin.