Takkavalkean ääressä.
Kenraali oli odottanut, että erinomainen ruoka ja hyvät viinit olisivat
rahtusen kohottaneet luutnantin mielialaa, mutta hän oli ihmeen
hiljainen ja vähäpuheinen koko aterian ajan. Ja luutnantti Rosenkrantz
kuului niihin hemmoteltuihin, mukavuutta rakastaviin luonteisiin, jotka
eivät voi salata mielipahaansa eivätkä mielihyväänsä.
Louise neiti kiusoitteli häntä edelleen latelemalla hänelle
pistopuheitaan. Ja Rosenkrantz taipui tähän kohteluun enkelimäisellä
kärsivällisyydellä. Ainoastaan silloin, kun Louise tuli ylen
pahanilkiseksi, katsoi luutnantti häneen puolittain surumielisesti,
puolittain rukoilevasti hymyillen. Ja silloin Louise neiti loi häneen
säteilevän silmäyksen ja nyökäytti hänelle ystävällisesti päätään. He
olivat keskenään sotajalalla, mutta tämä sotatila oli kaikkein
rakastettavinta laatua, kuten aina on asianlaita, milloin kaksi
ihmistä, jotka pohjaltaan pitävät toisistaan, haluavat toisiaan hieman
kiusoitella.
Louise neiti nimitti häntä paroniksi, vaikka tiesi, että toinen
oikeastaan oli sitä vastaan.
-- Herra paroni on saanut päänkivistyksen meidän kovassa ilmastostamme,
mutta me toiset sanomme sitä joksikin muuksi.
-- Miksi "me toiset" sanomme sitä? kysyi luutnantti.
-- Koti-ikäväksi, vastasi toinen veitikkamaisesti.
-- Koti-ikäväksi, neiti! Mutta nythän minä olen kotona.
-- Pyh, tätäkö te muka sanotte kodiksi. Te kaipaatte kyllä takaisin
Pariisiin Montmartren taiteilijakabaretteihin, Lulun ja Tutun
luokse -- -- --
-- Älkää siitä puhuko, neiti. Minä olen sulkenut silmäni Pariisille.
-- Mutta sehän mahtaa olla kauhea päänkivistys, rakas Rosenkrantz. Minä
en ole koskaan nähnyt teitä noin kalpeana. En sen koommin...
Tällöin eräs muisto juolahti kenraalin mieleen, ja kääntyessään pastori
Wingen puoleen hän jatkoi:
-- Ei, en ole sen koommin kuin eräänä iltana kaksi vuotta sitten nähnyt
luutnantti Rosenkrantzia näin kalpeana. Se oli Jockeyklubissa. Ah,
olisittepa silloin nähnyt hänet, herra pastori. Harvoin olen ollut niin
ylpeä kenestäkään ranskalaisesta kuin luutnantti Rosenkrantzista sillä
hetkellä.
Luutnantti koetti estellä, mutta kenraali jatkoi hänestä välittämättä:
-- Juuri siten kuin luutnantti Rosenkrantz esiintyi tässä
tilaisuudessa, on gentlemannin ja upseerin käyttäydyttävä. Siitä sen
näkee, että hänessä on vanhaa aatelia. Ja miten meidän viheliäiset
siviilihenkilömme tähän aikaan esiintyvät? Kiitos vaan, tapellapa
sovintolautakuntain ja asianajajien kanssa, hyi helkkaria! Ei, meidän
nuoressa ystävässämme on toinen veri, maljanne, Rosenkrantz.
-- Kenraali, vastasi luutnantti, te olisitte sellaisessa tapauksessa
käyttäytynyt samalla tavalla.
-- Niin, sanoi kenraali. -- Aivan niin minä olisin käyttäytynyt, sen
voitte vannoa, pastori.
Pappi ravisti hieman päätänsä, mutta kenraali jatkoi:
-- En ikinä unohda sitä hetkeä, jolloin luutnantti Rosenkrantz nousi
pelipöydästä, heti kun kuuli puhuttavan alentavaisesti eräästä
nimeltään mainitusta naisesta. Hän kääntyi levollisesti puhujaan ja
sanoi: "Monsieur, kuulinko oikein?" -- "Monsieur", sanoi ranskalaisen
toveri, "minä sanoin sen ensiksi." Silloin tämä nuori ystäväni sanoi:
"Hyvät herrat, teitä tulee siis kaksi. Kumman kanssa saan ensiksi
mitellä miekkaa?" -- Ja silloin hän oli kalpea.
-- Sen saatan kyllä ymmärtää, huomautti Louise.
Luutnantti hymyili jälleen alakuloisesti, mutta kenraali löi kätensä
pöytään.
-- Louise, huusi hän ankarasti, nyt sinä menet liian pitkälle. Sinä
itse tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, että luutnantin kalpeus johtui
yksinomaan hänen harmistaan. Minulla oli kunnia olla hänen
sekundanttinaan seuraavana aamuna. Hitto vieköön, hyvät herrat, minä en
kernaasti tahtoisi seistä tämän nuoren miehen kalvan edessä.
Kenraali tuli äkkiä lempeäksi ja sanoi ivallisen leikillisesti:
-- Mutta minä tiedän toisen, joka oli sinä aamuna kalpea. Pikku Louise
se silloin levottomana ja jännityksestä vapisten kulki edestakaisin
huoneissaan.
Louise puri huultaan ja lensi hehkuvanpunaiseksi. Luutnantti
Rosenkrantz nosti raskaita silmäluomiaan ja vilkaisi häneen. Sitten hän
kumartui lautasensa yli ja oli kuin ei olisi kuullut eikä nähnyt
mitään.
Luutnantti voitti nyt hitautensa ja ohjasi keskustelun toisille ja
yleisemmille aloille. Ateria lopetettiin juttelemalla politiikkaa, ja
kenraali, joka vähitellen oli tullut viinistä tavallista pirteämmäksi,
ilmaisi muutamilla mahtipontisilla lauseilla, ettei hänellä ollut
ollenkaan aavistusta päivän valtiollisista kysymyksistä, vaan että
hänen ajatuksenjuoksunsa oli vielä Kaarle viidennentoista ajoissa.
Kun herrat puolta tuntia myöhemmin istuivat maistellen kahvia ja
keskustelu oli melkein loppumaisillaan, kysyi luutnantti Rosenkrantz
äkkiä:
-- Kauanko tämä ihana kartano on ollut teidän hallussanne, kenraali?
-- Kymmenen vuotta, vastasi kenraali.
-- Onko veljenne kuolemasta niin pitkä aika?
-- On, mutisi kenraali, niin pitkä aika on hänen kuolemastaan.
-- Emmekö lähde huomenna ajelulle? huomautti Louise neiti äkkiä
väliin. Hän puhui niin kiireisesti, että Rosenkrantzin olisi täytynyt
ymmärtää, että hän tahtoi ohjata hänet pois tästä aiheesta. Kenties
hän sen ymmärsikin, mutta joka tapauksessa hän tekeytyi aivan
ymmärtämättömäksi.
-- Ja miten kauan kartano oli veljellänne? kysyi hän.
-- Isäni kuolemasta alkaen, kaksikymmentä vuotta.
-- Veljenne ei ollut soturi?
-- Ei.
-- Mutta hän oli innokas metsästäjä, eikö totta?
-- Oli.
Luutnantti jatkoi välittämättä siitä, että kenraali tuli yhä
totisemmaksi.
-- Eikö hän ollut hyvin umpimielinen luonne?
-- Oli, hän puhui harvoin vieraiden kanssa.
-- Pitkä, laiha, tumma mies, eikö totta?
-- Niin, mistä sen tiedätte?
-- Te olette kerran näyttänyt minulle hänen muotokuvansa. Musta parta,
vai miten? Ja silmälasit?
-- Niin.
Mutta nyt pastori Wingen onnistui kääntää puoleensa luutnantin katse.
Pappi asetti sormen suulleen, ja luutnantti kääntyi heti Louise neidin
puoleen.
-- Niin, neiti, onpa hauska päästä ajelulle huomenna. Ovatko kelkat
kunnossa?
-- Minä sanon Hans Kristianille.
Louise neiti läksi huoneesta. Vähän ajan kuluttua kenraali läksi jonkun
mitättömän verukkeen nojalla. Hän oli äkkiä tullut ihmeen hiljaiseksi.
Luutnantti Rosenkrantz ja pastori jäivät kahdenkesken.
-- Teidän tulee olla varovainen, sanoi pastori, heti kun oli tullut
vakuutetuksi siitä, ettei kenraali ollut kuulomatkan päässä. -- Ettekö
nähnyt miten alakuloiseksi hän tuli?
-- Näin.
-- Niin, minä annan teille vain hyvän neuvon. Minä tunnen olosuhteet,
olen kenraalin vanha ystävä, -- on olemassa henkilö, josta puhumista
teidän pitää karttaa tässä talossa.
-- Hänen veljensä?
-- Niin.
-- Mutta hänhän on kuollut aikoja sitten, ja kenraali on itse puhunut
minun kanssani hänestä kerran.
-- On toinen asia, kun kenraali itse hänestä puhuu.
-- Miten sitten oli tuon veljen laita?
-- Hän oli onneton ihminen.
-- Miksi niin?
Pappi kohautti olkapäitään.
-- Sitä ei kukaan tiedä, vastasi hän, mutta hän oli paljon yksikseen,
vihasi ihmisseuraa, kävi enimmäkseen yksin metsällä koirineen. Hän oli
yleensä synkkä ja suljettu luonne, ja minä luulen, että hänessä oli
paljon raskasmielisyyttä. Te tiedätte, tuollaisten vanhojen perheiden
laita on niin kummasti.
Tuli pysähdys.
Hetkisen kuluttua luutnantti kysyi:
-- Oliko hänen kuolemassaan jotakin erikoista?
Pappi rykäisi.
-- Tehän olette kenraalin ystävä? kysyi hän.
-- Vanha kenraali on paras ystäväni, vastasi luutnantti.
-- Siinä tapauksessa voin sen teille sanoa. Kenraalin veli ampui
itsensä. Ja sitten te kyllä ymmärrätte.
-- Miksi hän sen teki?
-- Sitäkään ei kukaan tiedä. Hänen kuolemansa oli arvoitus, kuten hänen
elämänsäkin oli ollut.
-- Tapahtuiko se tässä talossa?
-- Tapahtui.
Jälleen tuli pysähdys. Luutnantti puhalteli sikarinsavua suurina,
leijailevina kiemuroina.
-- Hyvä pastori, sanoi hän vihdoin. -- Kun äskettäin heräsin keveästä
unesta, näin hiiltyneen takkavalkean hohteessa huoneessani kenraalin
veljen.