Askelia.
Hän kuunteli tarkkaavaisesti melkein minuutin. Sitten hän laski
varovaisesti pois käsissään olevat esineet, meni reippaasti toiseen
huoneeseen ja avasi eteiseen vievän oven.
Mitään valoa ei ollut enää käytävässä, ulkona oli pilkkopimeä. Hän ei
nähnyt askeltakaan eteensä. Yhtäkaikki hän meni eteiseen ja pysähtyi
sinne hetkiseksi levottomana kuuntelemaan. Mutta kun hän ei kuullut
mitään, meni hän jälleen sisälle ja sulki oven. Hänen kasvonsa olivat
saaneet miettiväisen ilmeen.
-- Sepä vasta ihmeellistä, mutisi hän. -- Ja kuitenkin minä olin aivan
selvästi kuulevinani askelia.
Heti senjälkeen hän rupesi jälleen järjestämään kapineitaan, ja sikäli
kuin hän laukkunsa syvyydestä nosti rakkaan esineen toisensa jälkeen,
näytti hän pian unohtavan pikku tapahtuman. Hän vihelsi muutamia
säkeitä viimeisistä pariisilaissävelmistä. Saatuaan esille jonkun
valokuvan hän pyyhkäisi siitä pölyn samettihihallaan, katseli sitä
silloin tällöin ja mutisi joitakin sanoja, kuten: "Kiitos viimeisestä,
pienokainen, se oli hauska matka", -- tahi: "No mutta siinäkö sinä
olet, Lulu, mitenkä asiasi ovat kaukaasialaisen ruhtinaan kanssa,
petätkö häntä edelleen?"
Valokuvat hän asetti riviin kirjoituspöydälle, niin että kirjoittamista
varten jäi aivan pieni paikka. Saatuaan kaikki valmiiksi hän katseli
rykmenttiä. Hän nauroi ja pudisti hyväntahtoisesti päätänsä. Ne olivat
kaikki tyynni naisia, pieniä pariisilaiskokotteja, muotiompelijoita;
useimmissa valokuvissa oli hellät päällekirjoitukset, ja kaikki
muistuttivat häntä iloisista ja huolettomista hetkistä.
Vihdoinkin hän siis oli mielestään laittanut kaikki kuntoon. Toisin
sanoen, hän oli hajoittanut kaikki ympäri huonetta mitä suloisimpaan
sekamelskaan. Mutta vasta nyt hän alkoi tuntea itsensä kotiintuneeksi.
Nyt hän saattoi mielihyvällä ryhtyä täyttämään tehtäviään yhteiskunnan
jäsenenä; hän istuutui kirjoituspöydän ääreen, kastoi kynänsä ja alkoi
kirjoittaa ensimäistä kirjettään; hän kirjoitti sirolle, paksulle
arkille, jonka toisessa yläkulmassa oli kullattu vaakuna. Se oli
Lolalle. Rakas Lolani, kirjoitti hän. Mutta etemmäksi hän ei päässyt,
sillä yhtäkkiä hän heitti pois kynän ja nousi niin äkkiä, että tuoli,
jolla hän oli istunut, oli vähällä keikahtaa kumoon.
Hän katsoi jälleen nopeasti oveen päin.
-- Sepä hittoa, mutisi hän. -- Tällä kertaa en ainakaan erehdy.
Hän oli kuullut askelia ulkoa, sipsuttavia askelia, ikäänkuin joku
olisi hiipinyt eteisessä.
Luutnantti Rosenkrantz kiiruhti ovelle ja aikoi avata sen, mutta
malttoi mielensä. Hän muisti pilkkopimeän eteisen. Jos hän avaisi oven,
joutuisi hän itse seisomaan valaistuksessa.
Hän meni varpaisillaan makuuhuoneeseensa ja avasi pienen, piirongilla
olevan mahonkilippaan. Lippaassa oli kaksi revolveria. Hän tarttui
toiseen, mutta ei välittänyt katsoa, oliko se ladattu vai eikö.
Revolveri toisessa ja sytytetty lamppu toisessa kädessä hän hiipi
käytävään. Hän avasi oven ja astui äkkiä ulos.
Hän saattoi nyt nähdä käytävän koko sen pituudelta, mutta se oli tyhjä.
Luutnantti kiroili jälleen puoliääneen, meni portaille ja päästi valon
virtaamaan alas. Siellä ei näkynyt ketään.
-- Onko siellä ketään? kysyi hän.
Ei vastausta.
Sitten hän tuli takaisin ja koetti avata vastapäätä omaa huonettaan
olevaa ovea. Mutta se oli lukossa. Hän meni seuraavalle. Sekin oli
lukossa. Useampia ovia ei käytävässä ollut.
-- Uskallan vakuuttaa pääni kautta, että kuulin askelia, mutisi
luutnantti.
Hän jäi hetkiseksi seisomaan käytävään ja katseli neuvotonna
ympärilleen.
Sitten hän säpsähti. Jokin ääni kuului hänen korviinsa. Se kuulosti
askelilta tai portaiden narinalta.
-- Tämä vanha rakennusko se valittelee, mutisi hän, vai kierteleekö
täällä joku ihminen?
Sitten hän laski lampun käytävän matolle ja rupesi kiertämään
revolverinsa makasiinia. Ase ei ollut ladattu, mutta luutnantti sanoi
puoliääneen:
-- Hyvä on. Se on täydessä latingissa. Käykäämme vaaraa kohti.
Sitten hän nosti lampun lattialta ja meni portaita kohti.
Sen alipäässä ei nytkään näkynyt ketään, mutta kapea-askelmiset
kierreportaat veivät toisesta kerroksesta ullakolle.
Luutnantti Rosenkrantz asetti jalkansa ensimäiselle portaalle, ja se
päästi narisevan äänen, aivan samanlaisen kuin hänen äsken kuulemansa.
Nyt hän oli varma asiastaan. Hän nousi edelleen portaita, jotka nyt
olivat niin kapeat, että kaksi ihmistä töin tuskin saattoi niissä
sivuuttaa toisensa.
Saavuttuaan melkein ylös hän kuuli aivan selviä askelten ääniä, jotka
poistuivat ullakolle päin. Viimeiset portaat hän hyppäsi kahdella
askelella.
Nyt hän seisoi ullakolla ja näki siellä palkkeja ja muuta romua
täydessä sekamelskassa. Hän oli aivan levollinen, eikä lamppu vapissut
vähääkään hänen kädessään.
Hän katseli ympärilleen, mutta ei saattanut keksiä mitään. Valo ei
myöskään päässyt ullakon kaikkein kaukaisimpiin ja pimeimpiin
komeroihin.
Luutnantti Rosenkrantz jäi hetkeksi seisomaan portaille, mutta kun hän
ei huomannut ympärillään vähintäkään elonmerkkiä, sanoi hän ääneen:
-- Eikö se arvoisa henkilö, joka täällä kuljeksii, tahtoisi ilmaista
itseään?
Ei mitään vastausta.
-- Koska minun yörauhani on joka tapauksessa häiritty, tahdon
kernaammin keskustella asianomaisen kanssa.
Hän kuunteli. Mutta kaikkialla oli äänetöntä ja hiljaista.
-- Minulla on tuolla alhaalla pari hauskaa huonetta, sanoi hän. -- Tuli
palaa avoimessa takassa, siellä on hyvä ja lämmin olla, mutta täällä on
tosiaankin hiton kylmä.
Hän odotti vielä hieman, mutta koska salaperäinen vieras ei vieläkään
tahtonut ilmaista itseään, sanoi hän:
-- Olkoon menneeksi, minun on siis pakko etsiä teidän piilopaikkanne.
Minä olen vieraanvarainen ja lämminsydäminen mies, arvoisa herra, ja
mielestäni tämä paikka on perin epämukava ihmisen olinsijaksi.
Hän kulki ullakon poikki ja jutteli, ikäänkuin vieras olisi ollut hänen
edessään.
-- Sitäpaitsi sanon teille, jatkoi hän, että minulla on öisin ikävä.
Minä kaipaan klubia ja aamulehtiä, eikä minulla olisi mitään sitä
vastaan, että pelattaisiin hieman piquetiä tahi shakkia. Voin teille
vakuuttaa olevani kelpo shakinpelaaja. Hohoi, oletteko siellä?
Hän valaisi vanhaa kaappia, joka seisoi horjuen kolmella jalallaan.
-- Te haluatte pistäytyä piiloon, jatkoi hän samaan hilpeään sävyyn. --
Eikö se käy teistä ajan pitkään yksitoikkoiseksi?
Kulkiessaan eteenpäin luutnantti oli usein vähällä kompastua vanhoihin
romuihin, joita oli hajallaan kaikkialla. Hän katseli ullakon
kaukaisimpiin komeroihin, mutta ei löytänyt etsimäänsä. Silloin tällöin
hän potkaisi jotakin vanhaa arkkua.
-- Oletteko siellä? kysyi hän. -- Onko se mielestänne kummituksen ja
gentlemannin olinsija? Hohoi! Vai oletteko tämän lämpöisen uuninpiipun
takana?
Mutta arkut antoivat ainoastaan kumean tyhjän äänen, eikä piipun takana
ollut ketään.
Vihdoin luutnantti Rosenkrantz oli jutellessaan olennolle, jota ei
nähnyt ja joka ei ilmaissut itseään, tutkinut koko ullakon. Hänen
täytyi vihdoin myöntää olevansa ällistynyt, todellakin ällistynyt ja
neuvoton.
Hän oli aivan varmaan kuullut askelia, ensin eteisessä, sitten
portaissa, ja vihdoin hän oli kuullut niiden aivan selvästi katoavan
ullakolle. Hän oli kuullut ihmisen askelia, mutta missä ihminen oli?
Tuokion hän ajatteli kattoa, mutta hänen täytyi luopua tästä
ajatuksesta. Vihdoin hänen täytyi jättää jahti, ja laskiessaan jalkansa
portaiden ylimmälle astuimelle hän sanoi kuin kohtelias mies ainakin:
-- Jääkää hyvästi, herra. Pyydän saada toivottaa teille hyvää ja
rauhallista yötä. Minä puolestani en anna teidän enempää häiritä
itseäni.
Hän meni jälleen eteiseen, mutta hänen tultuaan sinne kiinnitti jokin
muu hänen huomiotansa.
Portaissa lepatteli valo, joka ei tullut hänen lampustaan.
Luutnantti Rosenkrantz kuunteli.
Ja äkkiä hän juoksi portaita pitkin ensimäiseen kerrokseen, mutisten
samalla hampaittensa välistä:
-- Nyt et pääse kynsistäni.