Hämärässä.
Kenraali tuijotti ensin aseeseen, sitten luutnantti Rosenkrantziin,
sitten Hans Kristianiin ja jälleen aseeseen. Hän käänteli koneistoa.
-- Täydessä latingissa, mutisi hän, -- sepä ihmeellistä.
Luutnantti Rosenkrantz ojensi laihan, valkoisen kätensä tarttuakseen
aseeseen, ja kenraali antoi sen hänelle.
-- Oivallinen, sanoi luutnantti ja katseli tarkoin revolveria. -- Minä
antaisin tällaisesta esineestä mielihyvällä viisisataa frangia.
-- Mutta sehän on latingissa, sanoi kenraali.
-- Niin, entä sitten, sehän on vain hyvä se, herra kenraali. Ladattu
ase ei ole koskaan vaarallinen.
-- Se nyt on teidän viisasteluanne! jyrisi kenraali. -- Ettekö ymmärrä,
että tämä on aivan salaperäistä. Nämä aseet ovat aina olleet
lataamattomina minun kirjoituspöydälläni.
-- Se merkitsee, rakas kenraali, että te jätitte ne kolme vuotta
sitten. -- On varma, ettei ase itse ole varustanut itseään luodeilla,
siitä siis saamme olla huoleti, mutta on ajateltavissa, että joku
utelias on saattanut väliajalla kosketella näitä upeita kapineita.
-- Mitä sinä, Hans Kristian, siitä sanot? kysyi kenraali.
-- Minä sanon hyi helkkari, herra kenraali.
-- Niin, se on kyllä hyvä, mutta sillä emme pitkälle pääse. Sinä itse
olet aina puhdistanut minun aseeni, eikö totta?
-- Olen.
-- Silloin olet myöskin pitänyt hoidossasi nämä revolverit?
-- Niin, sen olen tehnyt. Ja viimeksi kun puhdistin revolverit, eivät
ne olleet latingissa.
-- Milloin se tapahtui?
-- Kolme päivää sitten.
Hans Kristian kuumeni ajatellessaan, että se tapahtui sen yön jälkeen,
jolloin hän ja pappi olivat tehneet kamalan vaelluksensa autiossa
talossa. Hän katseli pastoria, mutta tämä vain pudisti valkohapsista
päätänsä, jonka piti merkitä, että Hans Kristian ei saanut sanoa
mitään. Luutnantti Rosenkrantz nousi ja pani revolverin pöydälle.
-- Mutta entäs toinen? kysyi hän. -- Nyt on saatava tietää, onko toinen
revolveri hengenvaarallinen vai eikö.
Kenraali tarkasti toista revolveria.
-- Ei, sanoi hän, se ei ole latingissa.
-- Siis hengenvaarallinen. Pankaa se pois.
Pappi nauroi, eikä kenraalikaan saattanut olla vetämättä suutansa
hymyyn.
-- On siis lähdettävä siitä, huomautti luutnantti Rosenkrantz, riisuen
hitaasti ja veltosti turkin yltään, -- on lähdettävä siitä, että on
olemassa ihminen, jolla on ollut hyötyä ladattuun revolveriin
turvautumisesta. Onko kartanossa kenties tapahtunut jotakin kolmen
viimeisen vuorokauden kuluessa?
-- Ei mitään, sanoi pappi nopeasti.
-- Ei mitään, sanoi Hans Kristian myöskin, mutta se tuli epävarmasti.
-- Hyvä on, sanoi kenraali ja heitti pois revolverin. -- Se on
arvoitus, mutta se on pienimpiä varsinaisia arvoituksia, emmekä sitä
enää ajattele. Kas tässä on Louise. Huu, millainen tuuli!
Nuori tyttö hyökkäsi sisälle ja toi mukanaan pakkasen ja tuulen
raittiin henkäyksen. Hän oli jo kiertänyt tallissa ja hyväillyt
hevosia, vanhoja ystäviään. Hänen silmänsä säteilivät.
-- Ajatelkaas, ne tunsivat minut, vakuutti hän. -- Ne hirnuivat,
kuuletko, setä!
Kenraali tarttui hänen käteensä ja suuteli häntä.
-- Kaiketikin siis olet iloinen, kun olet tullut kotiin, sanoi hän.
-- Hirveän iloinen, setä, ja miten hauskat minun huoneeni ovatkin,
siellä on kukkia kaikkialla. No, mitä paroni sanoo?
Luutnantti Rosenkrantz kumarsi.
-- Tästä päivästä lähtien en ole enää paroni, sanoi hän. -- Olen tullut
kansanvaltaiseen maahan. Rakas neiti, nyt muitta mutkitta olen
luutnantti Rosenkrantz, monsieur X.
Nuori tyttö vilkaisi häneen häijysti.
-- Niin, se on kyllä toista kuin olla Jockeyklubin juhlittu leijona.
Mutta lähimpään klubiin ei olekaan pitkä matka. Kaupunkiin on
ainoastaan puolen tunnin rautatiematka. Pastori Winge pitää kyllä
huolen, että teidät ilmoitetaan "Ystävysten" klubin jäseneksi. Varjele
taivas, millaista huomiota te herätätte joulutanssiaisissa! Teistä
tulee suurin kukko tunkiolla.
-- Neiti, sanoi luutnantti kumartaen, minä en tanssi näillä
leveysasteilla.
-- Ette minunkaan kanssani?
-- Tehän tiedätte, sanoi hän, että olen orjanne.
Kenraali nauroi ääneen.
-- Toden totta hän on kohtelias mies, tämä luutnantti Rosenkrantz,
huudahti hän silmäten samalla veitikkamaisesti pastori Wingeen,
ikäänkuin sanoakseen: Se on hän! Ja pastori ymmärsi puolesta sanasta.
Hän muisti kenraalin kerran vannoneen, ettei kukaan muu kuin soturi saa
hänen veljentytärtänsä vaimokseen. Tämä mies oli soturi, mutta pastori
oli aina ajatellut toisenlaista tyyppiä. Tämähän näytti niin hennolta,
että pohjan puhuri olisi voinut viskata hänet kumoon. Mutta samalla
hänen lempeissä silmissään oli silloin tällöin teräksenharmaa välähdys,
jota todisti tahdonvoimaa. Hän miellytti pastoria.
Sillä aikaa kuin Louise oli huoneissaan riisumassa matkapukuansa,
ohjasi Hans Kristian luutnantin toiseen kerrokseen.
Luutnantti tuli hyvin iloiseksi saadessaan nähdä, miten huoneisto oli
hänelle laitettu kuntoon, ja kaikki kävi aivan niin kuin Hans Kristian
oli odottanut. Luutnantti Rosenkrantz istuutui heti leveään, mukavaan
nahkatuoliin, avoimen takan ääreen, ja laski jalkansa takanreunukselle.
-- Oivallista, mutisi hän.
-- Haluaako luutnantti muutoin mitään? kysyi hän. Me syömme tunnin
perästä.
-- En, en mitään, rakas ystävä, vastasi Rosenkrantz, joka istui silmät
puoliummessa. -- Minä olen matkasta väsynyt ja mielin tässä vähän istua
ja levätä. Ovatko matka-arkkuni kannetut ylös?
-- Matka-arkut ovat makuuhuoneessa, herra luutnantti.
-- Hyvä on.
-- Sytytänkö lampun? kysyi Hans Kristian.
-- Kiitos, ei, vastasi Rosenkrantz, minä pidän hämärästä.
-- Mutta hetkisen kuluttua tulee aivan pimeä.
-- Minä pidän pimeästäkin.
Hans Kristian meni ovelle.
-- Odota vähän, pyysi luutnantti.
Hans Kristian pysähtyi. Hän ei nyt nähnyt nuoresta luutnantista muuta
kuin loistavat kiiltonahkasaappaat. Luutnantti istui painuneena
korkeaselkäiseen tuoliin. Mutta hän saattoi kuulla luutnantin äänestä,
että nuori mies oli väsynyt.
-- Mitä herra luutnantti käskee?
-- Se revolveri, Kristian, miten asianlaita oikeastaan oli?
Tuli pysähdys. Hetken kuluttua Hans Kristian vastasi:
-- Sitä minä en tiedä, herra luutnantti.
-- Minä näin, jatkoi Rosenkrantz laimeasti ja väsyneesti, -- minä näin
teidän vaihtavan katseita valkohapsisen herran, papin kanssa.
-- Näkikö luutnantti sen?
-- Minä luulen teidän tietävän tästä enemmän kuin mitä tahdotte
myöntää.
-- Herra luutnantti erehtyy.
-- Tässä on varmasti joku salaisuus, eikö totta?
-- Ei, ei suinkaan, herra luutnantti.
Rosenkrantz haukotteli.
-- Sepä ikävä, sanoi hän. -- Jääkää siis hyvästi, Hans Kristian.
-- Jääkää hyvästi, herra luutnantti.
Hans Kristian meni.
Tunnin kuluttua illallinen oli pöydässä.
Kun kenraali tuli ruokailuhuoneeseen ja näki pöydän ja keittäjättären,
rouva Andersenin, sekä höyryävät vadit, hykersi hän tyytyväisenä
käsiään.
-- Kas niin, nyt menemme pöytään, sanoi hän, mutta missä luutnantti on?
-- Luutnantti lepää, vastattiin.
Louise neiti meni eteiseen ja huusi portailta:
-- Paroni, paroni! Nukutteko, Jernegaardin vanhat viinit odottavat
tuntijaansa.
-- Minä tulen, kuului luutnantin ääni. Vähän ajan kuluttua kuuluivat
hänen askeleensa portaissa, ja hänen solakka vartalonsa ilmestyi
pimeästä.
Mutta hänen tultuaan ruokailuhuoneen valoon kenraali säpsähti vastoin
tahtoaan.
-- Tehän olette sairas, luutnantti Rosenkrantz? sanoi hän. -- Olette
kovin kalpea.
-- Minun päätäni kivistää, vastasi luutnantti Rosenkrantz. Ja hän oli
ihmeellisen totinen.