Vaarallisia aseita.
Kahta päivää myöhemmin oli herraskartanossa kaikki kunnossa omistajan,
hänen veljentyttärensä ja uuden vieraansa vastaanottamiseksi.
Kenraalin huoneet olivat ensi kerroksessa. Tärkein oli hänen suuri,
kaari-ikkunainen työhuoneensa, puiston puolella. Hans Kristian oli
vartioinut tätä huonetta kuin pyhäkköä. Mitkään vieraat kädet eivät
saaneet pyyhkiä pölyjä hänen mahonkiselta leijonanjaloilla varustetulta
työpöydältään, kukaan muu ei saanut puhdistaa lukuisia kiväärejä,
miekkoja ja muita aseita, joita riippui ristissä yltympäri kaikilla
seinillä. Mutta huone olikin täsmälleen siinä kunnossa, mihin kenraali
oli sen jättänyt, ja lattialla oli valtava tiikerinnahka, jonka
ammottava kita toivotti tervetulleeksi.
Neiti asui eteläisessä siipirakennuksessa, rouvan vanhassa asunnossa.
Täällä naisväki oli kahtena viime päivänä kääntänyt kaikki ylösalaisin,
ja joka kerta, kun Hans Kristian hieman nuristen tahtoi lähestyä
silmäilläkseen taistelukenttää myöskin tältä puolelta, ajettiin hänet
äkkiä pois. Vanha Stiina oli korkeimman omassa persoonassaan ollut
kaupungissa ja kalliilla hinnalla hankkinut ruusuja, joita hän tiesi
neidin rakastavan. Sitäpaitsi oli rouva Winge, papin rouva, lähettänyt
ruusuja, niin että pienet huoneet tuoksuivat kuin myöhäiskesällä.
Vanha Hans Kristian oli ollut pulassa vieraan, nimittäin sen kolmannen
vuoksi. Oliko se nainen vai herra? Yhä uudelleen ja uudelleen hän teki
itselleen tämän kysymyksen. Stiina vakuutti, että sen täytyi olla
nainen, luonnollisesti neidin hyvä ystävä, sanoi hän, nainen Ranskan
maasta tahi jostakin muusta ihmeellisestä valtakunnasta. Mutta Hans
Kristianilla oli tässäkin kohdassa omat ajatuksensa. Hän harkitsi
kaikin puolin, ja hänen ajatuksenjuoksunsa liittyi nikama nikamalta
seuraaviin seikkoihin: Neiti on kahdeksantoistavuotias, tässä iässä
Jernen perheessä aina mennään kihloihin, miksi kenraali tulisi kotiin
nyt, keskellä talvea, jollei viettääksensä juhlaa joulunpyhinä,
kihlausten autuaana aikana?... Ja kaikkien näiden harkintain tuloksena
oli, että Hans Kristian laittoi kuntoon herran-asunnon toisessa
kerroksessa, Siihen kuului kolme huonetta -- huoneista näet tällaisessa
kartanossa ei ollut puutetta -- yksi oli makuuhuone, toinen työhuone,
jonka seinillä oli aseita -- aseita oli kenraalin talossa riittävästi
-- ja kolmas salonki päällystettyine huonekaluineen ja avoimine
takkoineen. Hans Kristian tunsi nuorten herrojen parantumattoman
taipumuksen valvomiseen viineineen, tupakoineen.
Ja kellon lähestyessä kahta päivällä Hans Kristian kulki läpi talon,
loi viimeisen katsauksen valmiiseen työhön ja huomasi kaiken olevan
kunnossa.
Huoneita oli viime päivinä lämmitetty, tuuletettu ja uudelleen
perinpohjin lämmitetty. Nyt ei tuntunut pölyisestä ilmasta jälkeäkään.
Lauha, miellyttävä lämpö monista uuneista ja avonaisista takoista levisi
huoneisiin ja käytäviin, ja keittiötä lähestyessään kuuli sieltä
heikkoa sihinää, ja suloinen tuoksu tunkeutui ovenraoista. Palvelukseen
äsken otetut neitsyet sipsuttivat ympäri kokettimaisissa esiliinoissaan
ja tukka käherrettynä ja ottivat vastaan hyviä neuvoja Stiinalta ja
vanhemmilta, jotka tiesivät mitä herrasväki tahtoi. Gabriel ajuri,
joka oli otettu palvelukseen kuukausi sitten, oli saanut uuden
ajopuvun ja harjoitteli nyt pihamaalla upeilla, hopeahelaisilla
tallimestaripiiskoilla. Nuori Hans Kristian, vanhan Hans Kristianin
nuorin poika, seisoi ovella kädet valkoisissa hansikkaissa ja tuijotti
landoota, joka nyt vedettiin esille jalaksilleen asetettavaksi. Nuoren
Hans Kristianin oli tänään astuttava elämän näyttämölle avaamalla
vaununovi itse kenraalille. Ja ajatellessaan tätä hän vapisi.
Mutta hitto vieköön -- entä lippu! -- Kiireessä oli Hans Kristian
vähällä unohtaa sen. Ja samalla kuin landoo, kaksi kiiltomustaa hevosta
aisoissa, ajoi puistotietä noutaakseen kenraalin asemalta, nosti Hans
Kristian lipun tankoon. Köydet vinguttivat ruosteisia pyöriä, pitkä
aika oli kulunut siitä, kun Jernen kartanossa oli juhlittu ja lippuja
nostettu.
Vanha palvelija tunsi sydämessään liikutusta nähdessään kenraalin
harmaat hapset mustan karvalakin alta. Landoo ajoi hitaasti ja
juhlallisesti pihaan. Siinä istui neljä henkeä, yksi nainen ja kolme
herraa. Hans Kristian ajatteli ensiksi: tuliko kartanoon kaksi
vierasta? Mutta seuraavassa tuokiossa hän näki, että yksi herroista oli
pastori Winge, joka oli mennyt asemalle vastaan ja jonka kenraali
luultavasti oli kutsunut mukaansa kartanoon. Etuistuimella istuivat
turkkeihin käärittyinä kenraali itse ja hänen veljentyttärensä. Kolmas
herra oli selin, niin ettei Hans Kristian saattanut heti nähdä hänen
kasvojansa, mutta hän ymmärsi, että se oli nuori herra, Ja niinpä hän
oli ollut aivan oikeassa. Hän oli ajatellut oikein laittaessaan kuntoon
poikamiehen asunnon toiseen kerrokseen.
Vaunut pysähtyivät, ja nuori Hans Kristian avasi kiiltävänmustan
landoon -- se tapahtui toisen kerran, nyt hän osasi sen jo paremmin
eikä ollut enää saamaton. Hans Kristian tuli esille ja asettui
perusasentoon hattu kädessä. Hänen arvokas asentonsa meni hieman
pilalle, kun Louise kietoi molemmat käsivartensa hänen kaulaansa ja
huudahti:
-- Sinä kelpo Hans Kristian! Mutta sinähän et ole vanhentunut
vähääkään.
Ja vanhuksella oli kyynelet silmissä, kun kenraali puristi hänen
kättänsä.
-- Tervetultua, herra kenraali, sanoi Hans Kristian.
-- Kiitos! jyrisi kenraali ja ravisti häntä. -- Onpa suloista päästä
kotiin jälleen. Minun jäseneni ovat niin kankeat kuin olisin
ratsastanut levähtämättä neljätoista peninkulmaa. Olen tärissyt
rautatiellä kaksi vuorokautta, mitäs siitä sanot, Hans Kristian?
Hans Kristian iski kantapäänsä yhteen.
-- Siitä minä sanon: Hyi helkkari, herra kenraali!
-- Hyvä, vastasi kenraali ja vilkutti silmäänsä pastori Wingelle, joka
ei ollut kuulevinaan. Mutta sitten tuli vieras esille. Hans Kristian
katsoi häneen uteliaana.
-- Tässä on luutnantti Rosenkrantz, esitteli kenraali, ja tässä on Hans
Kristian, ainoa Hans Kristian koko maapallolla.
Luutnantti hymyili ystävällisesti ja puristi vanhuksen kättä.
-- Olen kuullut teistä puhuttavan, sanoi hän, ja olen iloinen
saadessani tavata niin kelpo miehen.
Luutnantti Rosenkrantz saattoi olla kolmenkymmenen korvissa. Hän oli
turkissa, paksussa sopulinnahkaturkissa, mutta näytti siltä, kuin
hänellä olisi vilu. Hänen kasvonsa olivat hienot ja laihat, melkeinpä
sairaalloiset, mutta hänellä oli suuret ja iloiset silmät.
Herrasväki meni sisälle, ja kun kenraali tuli rakkaaseen huoneeseensa,
jossa kaikki oli täsmälleen siinä kunnossa, johon hän oli sen jättänyt,
tuli hän vielä hilpeämmäksi. Hän kulki puoleen ja toiseen ja tunsi heti
itsensä kotiutuneeksi, istui hieman tuoleilla, katseli tauluja, mutta
pistäessään päänsä keittiön ovesta ja tuntiessaan paistinhajun hän
kääntyi Hans Kristianin puoleen ja sanoi:
-- Hans Kristian, jos minä olisin yksinvaltias kuningas, niin sanoisin
saman mitä vanhoilla kuninkailla oli tapana sanoa tällaisissa
tilaisuuksissa: Minä teen sinut aatelismieheksi.
Hans Kristian hymyili onnellisena saamastaan tunnustuksesta.
Stiina vei nuoren neidin hänen huoneisiinsa, luutnantti Rosenkrantz
taas vaipui väsyneenä eräälle kenraalin työhuoneessa olevalle
mukavalle, pehmeälle tuolille. Hän oli avannut turkkinsa, istui koivet
ristissä ja piti hattua ja hansikkaita polvellaan.
Kenraali löi hilpeästi laihaa nuorta miestä hartioihin, niin että
pamahti.
-- Eikö totta, Rosenkrantz, sanoi hän. -- Täällä tulee talvella hauska.
Upea talo. On vain ihmeellistä, että olen voinut olla niin kauan
poissa.
Luutnantti ei vastannut tähän mitään. Hän katseli uteliaana kenraalin
asekokoelmaa.
-- Tuo tikari tuossa, sanoi hän viitaten siihen, on hieno ase.
-- Olette oikeassa, Rosenkrantz, mutta tässä näette kaksi revolveria.
Ne ovat Hänen Majesteettinsa lahja, kuningas-vainajan. Jumala
siunatkoon hänen muistoaan.
Kenraali tarttui molempiin upeisiin aseihin, jotka olivat
kirjoituspöydällä -- leijonanjalkapöydällä.
-- Nämä revolverit, selitti kenraali, ovat aina minun
kirjoituspöydälläni. Ja ovat siinä olleet koskemattomina kolme vuotta,
eikö totta, Hans Kristian?
-- Niin, herra kenraali, vastasi Hans Kristian. -- Kukaan ei ole
koskenut kenraalin kapineihin, siitä minä kyllä olen pitänyt huolen.
-- Ovatko ne latingissa? kysyi luutnantti Rosenkrantz.
-- Eivät, luonnollisesti eivät. Miksi ne olisivat latingissa?
Luuletteko sitten, että tämä on ryövärimaa?
Luutnantti heilautti hansikkaitaan. -- Pankaa ne pois, sanoi hän.
-- Miksi?
-- Siksi että ne eivät ole latingissa. Lataamattomat aseet ovat ainoat,
joita minä pelkään.
Kenraali säpsähti ja avasi makasiinin. Hän kääntyi hämmästyneenä Hans
Kristianiin.
-- Hyi helkkarissa! huusi hän. -- Joku on joka tapauksessa pidellyt
aseitani. Revolverihan on ladattu.
-- Siitä sen näette, mutisi luutnantti Rosenkrantz. Lataamattomat aseet
ovat vaarallisimmat.
Mutta vanha Hans Kristian, mies parka, seisoi neuvottomana.