Kenraali tulee.
Koirat juoksivat porttia kohti täyttä laukkaa. Ne katosivat pimeään,
mutta niiden vihaisen haukunnan saattoi kuulla puunrunkojen välitse.
Kulkusten kilinä taukosi. Ajaja oli pysähtynyt.
Hans Kristian koetti houkutella koiria jälleen luokseen, mutta ne
jatkoivat haukkumistaan. Vastoin tahtoaankin tunsivat molemmat miehet,
jotka juuri olivat vaeltaneet läpi aution talon ja huomanneet
salaperäisen olennon läsnäolon, tapahtuman tekevän heihin salaperäisen
ja eriskummaisen vaikutuksen. Nyt vieras tuli lisäksi keskellä yötä.
Kuka se oli? He kuulivat ainoastaan kulkusten kilinän, silloin tällöin
piiskaniskun ja koirien äkäisen haukunnan.
Hans Kristian kutsui ne jälleen luokseen.
Mutta nyt kuului pimeästä karhea miehenääni, joka huusi:
-- Ettekö voi saada pois noita petoja. Minä en uskalla avata porttia.
Hevonen pelkää.
-- Kuka siellä on? huusi Hans Kristian vastaan.
-- Pikasähkösanoma, vastattiin.
-- Keneltä?
-- Sitä en tiedä.
-- Minusta on kuin tuntisin äänen, mutisi Hans Kristian kahlatessaan
lumessa.
Pappi seisoi paikoillaan lyhdyn vieressä. Hänen uteliaisuutensa oli
herännyt. Mitä oli tekeillä, kun pikasähkösanoma oli lähetetty?
Hän kuuli, että molemmat miehet kohtasivat toisensa portilla ja että
portti avattiin. Puhuvien äänestä hän saattoi ymmärtää, että Hans
Kristian tunsi tulijan. Muutamien minuuttien kuluttua hän kuuli hevosen
hirnuntaa ja kuopimista; reki kääntyi. Kulkusten kilinä, joka
vähitellen haihtui pimeään, vakuutti hänelle, että äskentullut ajoi
pois jälleen. Hans Kristian läheni pihan poikki koirien hypellessä
hänen ympärillään.
Hans Kristianilla oli sähkösanoma kädessään.
-- Se on minulle, sanoi hän ihmetellen. -- En ole eläissäni saanut
sähkösanomaa. Tahtooko pastori olla ystävällinen ja avata sen, niin
minä valaisen lyhdyllä.
Pastori tarttui sähkösanomaan.
Hän luki ensin päällekirjoituksen.
-- Oletko nähnyt mitä tähän on kirjoitettu? sanoi hän. -- Siinä on:
Hans Kristian, Jernegaard. Sen täytyy olla kenraalilta.
-- Kenraalilta, huudahti Hans Kristian. -- Ah, minä aavistan, että
jotakin on tapahtunut.
Pastori avasi sähkösanoman ja luki lyhdyn valossa:
"Minä ja veljentyttäreni ja eräs vieras tulemme
kahden päivän perästä. Kenraali."
-- Jumalan kiitos! huudahti Hans Kristian.
-- Miksi niin sanot?
-- Minä kun luulin varmasti, että joku onnettomuus oli tapahtunut.
-- Onnettomuus?
-- Niin, sellainen on asianlaita vanhoissa herraskartanoissa, näettekös
pastori. Huoneista huomaa, milloin kuolema kohtaa jotakin herrasväestä.
Pastori polki jalkaa lumessa.
-- Voi tätä rahvaan kirottua taikauskoa!
-- Usko on usko, herra pastori, ja meillä täytyy olla oikeus pitää
uskomme, koska näemme enemmän kuin te toiset ja näemme toisilla
silmillä.
-- Mutta nyt kai olet rauhoittunut. Sinä näet, että kaikki on hyvin.
-- Siitä ei ole sähkösanomassa mitään mainittu. Mutta nyt minä luulen
tietäväni miksi ovet sisällä liikkuvat.
Hän viittasi ikkunoihin, jotka loistivat jäänsinisinä kuutamossa.
-- Miksi?
-- Se on enne, herra pastori.
-- Jälleen tämä taikausko! Ei ole olemassa mitään enteitä.
Mutta Hans Kristianilla oli omat ajatuksensa.
-- Nyt minä menen kotiin, sanoi pastori. -- En voi kuulla kauemmin
tätä.
Hän lähti liikkeelle, ja Hans Kristian seurasi häntä lyhtyineen.
-- Enne, enne... Henkiä ja kummituksia... mutisi pappi suuttuneena.
-- Haamu kuljeksii tuolla sisällä, vastasi Hans Kristian juhlallisesti
ja kauhuissaan. -- Kenties se nyt istuu sinisessä huoneessa
rouva-vainaan tuolilla. Enteet eivät ole hyviä sille vieraalle, joka
tulee.
-- Saata minut kotiin, Hans Kristian.
-- Niin, niin, mutta mitä arvelette, herra pastori, siitä, mitä olette
kuullut ja nähnyt tänä iltana?
-- Jos tahdot tietää, niin minä uskon, että täällä on ihmisiä
liikkeellä. Sinun tulee pitää hyvin silmällä kartanoa, Hans Kristian.
-- Sen olen tehnytkin.
-- Mutta sinun pitäisi tarkastaa sitä, ikäänkuin tietäisit olevan
tekeillä pahoja hankkeita.
-- Ketä vastaan?
-- Mistä minä tiedän, Hans Kristian. Mutta minusta on kummallista, että
nämä salaperäiset asiat tapahtuvat juuri kun kenraali on kotiin
tulossa. Se on sattuma, joka näyttää ajatukselta, kuten sanotaan. Eikö
kenraalilla ole rahoja talossa?
-- Ei nyt, kun hän itse ei ole kotona. Nyt siellä on ainoastaan
huonekalut ja gobeliinit ja muut korut.
-- Mutta kenraalihan on hyvin rikas.
-- Niin, asuessaan kartanossa hänellä on usein mukanaan paljon rahoja,
sen minä tiedän, sekä käteisenä rahana että arvopapereina. Ja sitten on
tietysti vanhan rouvan koristeet, ne, jotka neiti on saanut. Ja sitten
neidin omat jalokivet.
-- Niin juuri, niitä sinun täytyy pitää silmällä, Hans Kristian.
Muista, että aikamme on vaarallinen ja että ihmisten pahuus on suuri.
Näin haastelivat pappi ja Hans Kristian kulkiessaan samaa tietä, jota
olivat tulleetkin. Mutta oli epäilemätöntä, ettei papin puheessa ollut
vakaumuksen voimaa. Kulkiessaan hän ajatteli koko ajan kuulemaansa
kamalaa naurua, tuulenhenkeä, joka kohtasi jääkylmänä hänen kaulaansa
ja ranteitaan, kaikkea sitä, mikä oli tapahtunut ja mitä hän ei voinut
itselleen selvittää.
Kotinsa ulkopuolella hän sanoi jäähyväiset Hans Kristianille ja pyysi
hartaasti ilmoittamaan, milloin jotakin epäilyttävää tapahtuisi. Pappi
oli kenraali Hugo Jernen hyvä ystävä ja tahtoi kaikin mokomin estää
mitään pahaa tapahtumasta hänelle ja hänen kodilleen.
Pastorin tultua työhuoneeseensa oli puoliyön hetki jo aikoja sitten
ohi, mutta vaikkakin vanha mies tarvitsi lepoa, jäi hän kuitenkin ennen
levollemenoa syvissä mietteissä istumaan kirjoituspöytänsä ääreen.
Mutta Hans Kristian kiiruhti takaisin kartanoon.
Ennenkuin astui kenraali Jernen herraskartanoon vievään tuuheaan
puistokäytävään, loi hän katseensa yli seudun, joka nyt lepäsi
äärettömässä rauhassa kuun lempeässä hohteessa. Pakkanen oli
lisääntymässä. Kosken varrella olevassa tehtaassa oli sytytetty tuli
pariin ikkunaan. Tehtaassa alkoi työ jo kello neljältä. Hans Kristian
arveli, että mikään ei häirinnyt seudun rauhaa, ennenkuin tämä tehdas
tuli ja nieli kosken lakkaamattoman pauhun. Puhuttiin jo uusista
tehtaista, uusista, valtavista, jyrisevistä rakennuksista, joita oli
kohotettava kosken rannalle. Kristian huokasi astuessaan pimeään,
kuusten suojaan. Ja sitten hän edelleen ajatteli juuri saamaansa
sähkösanomaa. Miten ihmeellistä, että kenraali tahtoi kotiin juuri
keskellä ankarinta talvea. Ja sitten hänen veljentyttärensä Louise,
joka oli kesänlapsi ja joka värisi, kun tuli ensimäinen kylmä usvineen
ja routa jääti maan.
Mutta nyt tuli vanhaan kartanoon eloa ja vilkkautta. Hans Kristian
joudutti tahtomattaan askeliaan ajatellessaan mitä nyt oli tehtävä.
Huoneissa oli kaikki saatava kuntoon, matot asetettava lattioille,
tulisijat siistittävä. Kaikkialla oli pestävä ja puhdistettava. Talli
oli tarkastettava, rekien piti olla kunnossa.
Mutta entä vieras, kolmas, kuka se oli? Oliko se mies vai nainen? Tämä
vieras, jonka nimeä ei oltu mainittu, oli jo joutunut Hans Kristianin
mielessä salaperäiseen valoon. Oli kuin hän jo olisi lähettänyt sanoman
läsnäolostaan, ikäänkuin hänen askeleensa jo kuuluisivat talossa ja
vieraan kädet hapuilisivat ovenlukkoja. Kun Hans Kristian kerran oli
muodostanut itselleen ajatuksensa, ei häntä helposti saanut siitä
luopumaan.
Kulkiessaan herraskartanon ohi hän pysähtyi tuokioksi ja kuunteli.
Mutta kaikki oli hiljaa.
Palvelijain rakennuksessa Hans Kristianilla oli kaksi omaa pikku
huonettaan. Saavuttuaan vihdoin asuntoonsa hän huomasi vanhan vaimonsa
Stiinan lepäävän valveilla.
-- Siellä on ollut levotonta, kuiskasi Stiina. -- Ja koirat ovat
haukkuneet kauheasti.
-- Minä tiedän sen, vastasi Hans Kristian.
Hän ei antanut vaimolleen mitään muuta selitystä.
Ripustaessaan kellonsa piirongin yläpuolella olevaan koukkuun hän
huomasi sen olevan kaksi.
-- Kello on kaksi, sanoi hän. -- Siksi en voi nukkua kuin pari tuntia.
Minut on herätettävä kello neljä.
-- Miksi nouset niin varhain? kysyi vaimo hämmästyneenä.
Ja Hans Kristian, vanha soturi, antoi vastauksen, joka torjui kaikki
vastaväitteet, voimakkaimmatkin. Hän sanoi:
-- Kenraali tulee.