Kulkusten kilinä.
Ensin he kuulivat kovaäänistä naurua, kovaäänistä ja ivallista naurua,
ja sitten tuli täysi hiljaisuus. Hans Kristian kohotti lyhtyä ja katsoi
eteensä läpi puoli pimeän huoneen ikäänkuin olisi odottanut löytävänsä
miehen, joka nauroi lähistössä.
Sillä se oli miehen naurua. Se tuntui tulevan kaukaa, mutta oli
kuitenkin aivan lähellä, ja sillä oli vieras ja kaukainen sointu,
ikäänkuin se olisi ollut vuosisadan vanhojen haalistuneiden tapettien
kätkössä ja nyt äkkiä päässyt valloilleen kuin kaiku.
Molemmat miehet katsoivat ääneti toisiansa, ja se pelko, jota he
vastoin tahtoaan tunsivat, ilmeni heidän silmissään, heidän kasvojensa
piirteissä. Pappi kohotti käsivarsiaan ikäänkuin manaukseen tahi
kiroukseen ja sitten hän huusi voimakkaalla metalliäänellään:
-- Jos täällä on ihmisiä, niin tulkaa esille.
Ei mitään vastausta. Kuului ainoastaan lyhdyn sihinä, ja sitten
hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Pappi huusi jälleen:
-- Onko täällä ihmisiä?
Molemmat kuuntelivat. Ja papin täytyi vastoin tahtoaan huudahtaa
tarttuessaan palvelijan käsivarteen:
-- Suuri Jumala!
Sillä nauru kuului jälleen. Sama ivallinen ja kamala nauru, ha-ha-haa!
Hätähuuto ei saata olla sydäntäsärkevämpi kuin sellainen nauru,
mieletön ja tärisyttävä iloisuus, ivan ja pahuuden ja kärsimyksen
riemu. Mutta tällä kertaa nauru kuului kauempaa, ikäänkuin nauraja
olisi vähitellen poistunut.
Naurun lakattua vallitsi suuressa talossa jälleen täydellinen
hiljaisuus.
Mutta nyt oli vanha ruudinhaistelijakin suuttunut. Hän veti esille
taskustaan valtavan avainkimppunsa.
-- Jos siellä on ihminen vehkeilemässä, huusi hän hammasta purren, niin
minä muserran hänet, ja jos siellä on perkele nauramassa, niin minä
näytän hänelle, että Hans Kristian ei pelkää.
Hän aikoi hyökätä eteenpäin avainkimppu toisessa kädessään ja lyhty
toisessa, mutta pappi hillitsi hänet.
-- Minun perästäni, sanoi hän käskevästi.
-- Tahtooko pastori mennä edellä? kysyi Hans Kristian.
-- Minä menen edellä, vastasi pappi, mutta sinä saat näyttää minulle
lyhtyä. Pidä se korkeammalla. Kas näin. Mistä nauru kuuluu?
-- On kuin se olisi tullut isosta salista.
-- Sitten menemme sinne.
Pappi avasi lähimmän oven ja astui pelkäämättä viereiseen huoneeseen.
-- Valaise, Hans Kristian!
Palvelija kohotti lyhtyä. Mutta mitään muuta ei näkynyt kuin
huonekalut, mykät seinät ja isot, himmeät kristalliset kynttiläkruunut,
jotka riippuivat katossa kuin jättiläismäiset pisarat.
Pappi kulki hitaasti läpi huoneen, ja Hans Kristian seurasi häntä.
Tultuaan seuraavan oven lähelle he kuulivat naurua kolmannen kerran.
Nyt he ymmärsivät, että sen täytyi tulla isosta salista, mutta se ei
ollut tällä kertaa niin äänekäs ja kaikuva kuin molemmilla edellisillä
kerroilla. Oli kuin naurajalla olisi ollut peitto pään ympärillä.
Pappi kulki hitaasti edelleen ja pysähtyi isoon saliin vievän oven
ääreen. Hän naputti oveen.
-- Onko ketään sisällä? kysyi hän.
Ei mitään vastausta.
-- Väännä ovi auki, Hans Kristian.
Seuraavassa tuokiossa ovi oli avattu, ja papin kiellosta huolimatta
Hans Kristian astui ensimäisenä kynnyksen yli. Hän heilutti uhkaavasti
suurta avainkimppuaan.
-- Tuleppa, huusi hän, tule miten lähelle hyvänsä, tässä minä, Hans
Kristian, seison!
Pappi hyssitti hänelle ja otti häneltä lyhdyn. Hän kulki halki salin,
pitkin sen koko pituutta, mutta siellä ei näkynyt ketään. Ja hän
valaisi seinät, nurkat, vieläpä taulutkin, mutta ei löytänyt mitään.
-- Täällä ei ole ketään, sanoi hän vihdoin. -- Me olemme ainoat ihmiset
tässä salissa, Hans Kristian. Mies, joka nauroi, on paennut.
Palvelija nauroi.
-- Hän ei ole paennut sitä tietä, jota me tulimme, sanoi hän.
-- Mutta onko sitten olemassa joku toinen tie, joka vie tästä salista?
-- On, toisessa päässä on ovi. Se vie suoraan ulos.
-- Silloin miehen on täytynyt paeta sitä tietä. Tule avaiminesi.
-- Silmänräpäys, vastasi Hans Kristian, niin olen heti valmis.
Hän tahtoi ensiksi sulkea sen oven, josta he juuri olivat tulleet.
-- Kun minä nyt suljen tämän oven, sanoi hän, niin ei hän ainakaan voi
päästä ulos tästä ovesta, jos hän kuitenkin olisi täällä.
Tultuaan avaimineen salin toisessa päässä olevalle ovelle pyysi hän
pastoria katsomaan vähän lukkoa.
-- Kas, kas, sanoi hän, tämä on vanhanaikainen lukko. Tätä ovea ei ole
avattu vuosikauteen. Katsokaas, se on vielä paksussa pölyssä. Ja
katsokaa avaimenreiän edessä olevaa levyä, sehän on suorastaan
ruostunut kiinni lukkoon.
Hän koetti kädellä lykätä syrjään messinkikilpeä, mutta hänen täytyi
käyttää työaseenaan erästä kellarin avainta, ja kilpi pysyi kuitenkin
paikoillaan.
-- Tunnustele ovea, käski pastori.
Hans Kristian ravisti ovea.
Se oli lukossa.
-- Silloin on turhaa koettaa saada ovea auki, sanoi hän, sillä onhan
päivänselvää, että ihminen ei ole voinut päästä ulos tästä, kun kilpi
peittää avaimenreiän sisäpuolelta.
Se oli selvä asia Hans Kristianinkin mielestä.
-- Mutta kun hän ei ole päässyt ulos tätä tietä eikä myöskään käytävään
vievästä ovesta -- mehän olisimme sen kuulleet -- niin hänen täytyy
kuitenkin olla täällä, tuumi palvelija itsepäisenä.
-- Entä ikkunat, sanoi pappi.
Hans Kristianin näyttäessä valoa lyhdyllä tutki pappi nyt tarkoin
jokaisen ikkunan. Kaikki säpit olivat kiinni.
-- Mutta tämähän on suorastaan käsittämätöntä, mutisi pastori
hämmästyneenä. -- Minä uskallan vakuuttaa kunniani kautta, että nauru
tuli tästä salista.
-- Minä uskallan sen vannoa, sanoi Hans Kristian.
Pappi oli niin ajatuksissaan, ettei kiinnittänyt huomiotansa tähän
pieneen virheeseen.
-- Ja sitten veto, sanoi hän. -- Se tuli avoimesta ovesta, se on varma.
Mutta kuka täällä kulkee ovissa jättämättä jälkeäkään itsestään?
Äkkiä hänet valtasi eräs ajatus.
-- Menkäämme ulos, sanoi hän.
He palasivat läpi huoneiden samaa tietä, jota olivat tulleetkin. Pappi
kulki reippaasti ja nopeasti katsomatta ympärilleen, oikeaan tahi
vasempaan. Mutta muutoin niin peloton Hans Kristian ei voinut olla
silloin tällöin luomatta huolestuneita katseita mustiin varjoihin,
jotka liihoittelivat pitkin seiniä.
Heidän tultuaan pihamaalle sanoi pappi:
-- Sammuta lyhty, täällä on kuitenkin kyllin valoisaa.
Palvelija puhalsi lyhdyn sammuksiin.
Sitten jatkoi pappi, joka oli innostumistaan innostunut ja unohtanut
kokonaan väsymyksensä tällä öisellä vaelluksellaan:
-- Nyt kierrämme koko talon seinät. Jos joku on hypännyt tahi mennyt
ulos, niin meidän täytyy nähdä jäljet lumessa.
Koirat tulivat tälle retkelle mukaan hyppien ja heilutellen häntäänsä.
Molemmat miehet kulkivat runsaan metrin päässä seinästä. Kuu loi
kirkasta valoa lumelle; siinä ei näkynyt mitään jälkiä.
Heidän lopetettuaan vaelluksensa pappi sanoi Hans Kristianille:
-- Nyt minä uskon sinua enemmän kuin koskaan ennen. Minä luulen, että
näit sinä yönä elävän olennon. Nauru, jonka me kuulimme, tuli talosta.
Mehän kuulimme sen kolme kertaa, niin ettei siitä ole mitään epäilystä,
kas Hans Kristian, mitä meidän on tästä uskottava? Mitä täällä
tapahtuu?
Hans Kristian ainoastaan pudisti päätänsä. Pappi katsoi sanattomana
rakennukseen, pani kiinni turkkinsa ja otti kintaansa. Sitten hän
mutisi itsekseen:
-- Niin, sellaisissa vanhoissa kartanoissa... sellaisissa vanhoissa
kartanoissa.
Mutta samassa koirat alkoivat murista ja vainuta. Molemmat miehet
kuuntelivat vavisten. He odottivat saavansa kuulla jälleen kamalan
naurun.
Mutta sen sijaan he kuulivat tieltä kulkusten kilinää. Hans Kristian
säpsähti.
-- Se tulee tännepäin, sanoi hän. -- Kuulen ajosta, että se on
kilpa-ajoreki. Kuka se yksinäinen vieras saattaa olla, joka tulee
meille näin myöhään yöllä?
Kulkusten kilinä läheni.