Nauru.
Vanha pappi oli oikeassa. Mikäli loimuavassa lyhdynvalossa saattoi
nähdä, oli tällä huoneella pitkän asumattomuuden leima. Se oli
eteinen, mutta se oli niin suuri, että sitä saattoi verrata
englantilaismalliseen halliin. Leveät portaat veivät toiseen
kerrokseen. Portaiden vieressä oli suuri, avoin takka, joka epäselvässä
kynttilänvalossa ammotti pimeänä ja kamalana kuin kuilunsuu. Tästä
eteisestä vei ovi käytävään, joka kulki läpi koko talon ja jakoi
ensimäisen kerroksen kahteen osaan, niin että huoneita oli molemmin
puolin. Mutta eteläisen siipirakennuksen kohdalla johti käytävä suureen
saliin.
Pappi ja palvelija jäivät hetkeksi seisomaan eteiseen. Hans Kristian
korjaili lyhtyä, joka ei ottanut oikein palaakseen, ja pappi muisteli
monia loistavia juhlia, joita täällä ennen vanhaan oli vietetty. Tässä
huoneessa loimuavan takkavalkean ääressä viipyivät vieraat muutamia
minuutteja riisuttuaan päällysvaatteensa. Sitten ovi avautui ja
kenraalitar... Mutta se tapahtui aikoja sitten. Ja nyt oli kenraalitar
jo kuollut ja kenraali matkoilla.
-- Milloin kenraali tulee takaisin? kysyi pappi kuiskaten. -- Tiedätkö
siitä mitään, Hans Kristian?
-- Vuosi sitten kuulin hänestä viimeksi, vastasi Hans Kristian. -- Ja
silloin kenraali luuli pian tulevansa kotiin.
-- Nyt hän on ollut pitkän aikaa poissa.
-- Niin, kolme vuotta.
-- Ja sillä ajalla hänen veljentyttärensä Louise on varmaankin kasvanut
isoksi tytöksi?
-- Hän on nyt kahdeksantoistavuotias, vastasi Hans Kristian. -- Kas
niin, nyt lyhty on kunnossa, nyt saatamme mennä eteenpäin, herra
pastori.
Hans Kristian avasi oven. Hän kulki koko ajan edellä, pappi seurasi
aivan hänen kintereillään. He kulkivat halki käytävän, avasivat uuden
oven ja tulivat huoneeseen, jonka ikkunat olivat puutarhaan päin.
Kuu, joka tähän asti oli ollut pilven peitossa, kumotti punaisena ja
metallihohtoisena puunlatvojen yläpuolella; sen sininen valo virtasi
ikkunoista ja sekaantui lyhdyn punaiseen. Syntyi omituinen valaistus,
ja huonekalujen varjot häilyivät haavemaisina ja villeinä pitkin
lattiaa ja seiniä. Ensimäisen kerran vanha pappi tunsi itsensä
liikutetuksi katsellessaan ympäristöä.
-- Näettekös, pastori, kuiskasi Hans Kristian, täällä on kaikki
niinkuin olla pitääkin, kaikki huonekalut paikoillaan, kas tuolla
taulut riippuvat paksuissa kultakehyksissä, kas tuossa ovat kirjat. Ei
mihinkään ole koskettu. Täällä ei ole ollut varkaita.
-- Menkäämme eteenpäin, pyysi pappi.
Hans Kristian avasi seuraavan oven.
He tulivat suureen huoneeseen, joka oli muodoltaan pitkähkö. Siinä oli
neljä isoa ikkunaa, jotka kaikki olivat puutarhaan päin. Vastakkaisella
seinällä riippui joukko perhemuotokuvia. Ne esittivät enimmäkseen
sotureita, joista jotkut olivat kolmikymmenvuotisen sodan, toiset
uudemman ajan univormuissa. Mutta kaikilla oli kunniamerkkejä. Suku oli
kuuluisaa.
Tämän huoneen matto oli poistettu permannolta, ja kulkijain askeleet
kuuluivat selvästi hiljaisuudessa. Vihdoin he tulivat isoon saliin.
Siellä oli korkeaselkäisiä, nahkalla päällystettyjä tuoleja rivissä
pitkin seiniä, nurkissa oli pieniä mahonkipöytiä, muita huonekaluja ei
ollut. Lattia oli vahattu.
Pappi ja palvelija kulkivat pari kertaa läpi salin, mutta mitään
ihmeellistä ei näkynyt. Pappi katsoi varmuuden vuoksi, että ikkunat
olivat suljetut ja kaikki säpit kiinni. Ilma sisällä oli pölynsekaista
ja painostavaa.
Isosta salista molemmat kulkijat tulivat siihen huoneriviin, jonka
ikkunat olivat pihamaan puolella. Ne olivat suuria huoneita,
korkeakattoisia ja tilavia, jommoisia vielä tavataan jossakin
pohjoismaiden herraskartanossa. Mutta ne tekivät aution ja hyljätyn
vaikutuksen, koska esillä olivat ainoastaan raskaat, kookkaat
huonekalut, ja kaikki ne pikkuesineet, jotka tekevät huoneen asutuksi
ja kodikkaaksi, olivat korjatut pois.
-- Tässä minä näin aaveen, sanoi Hans Kristian. -- Seisoin pihalla ja
katselin, miten se kulki hitaasti ohi ikkunoiden.
-- Näitkö kasvot?
-- En.
-- Mutta se näytti sinusta naiselta?
-- Niin, viime kerralla se näytti minusta varmasti naiselta.
Pappi pudisti päätään.
-- Mutta oletko varma siitä, ettei kuutamo sinua pettänyt? kysyi hän.
-- Hämärässä huoneessa kuun säteet saattavat usein näyttää liikkuvilta
verhoilta.
-- Ei, minä en anna sellaisen itseäni pettää, herra pastori, ja
sitäpaitsi kuu ei kumota näistä ikkunoista. Täällähän on aivan pimeää,
kuten pastori näkee.
-- Ja mihin se aave meni, Hans Kristian?
Palvelija viittasi.
-- Aave, sanoi hän, pannen painoa sanoilleen, meni juuri suoraan
edessämme olevasta ovesta.
-- Näitkö siis oven aukenevan?
-- En, sitä en nähnyt. Mutta ikkunasta minä näin aaveen viereisessä
huoneessa, ja sitten se katosi.
Pastori viittasi kädellään.
-- Tuonne?
-- Sinne. -- Ja ihmeellisintä, herra pastori, on se, että ovi oli
tavallisuutensa mukaan lukossa, kun minä tulin tänne sisälle nähdäkseni
mitä oli tekeillä.
Pappi pudisti päätään.
-- Niin, minä en sitä ymmärrä, mutisi hän. -- Minä en epäile sanojasi,
Hans Kristian, mutta itsehän näet, että täällä on nyt aivan hiljaista
ja rauhallista.
Pappi otti Hans Kristianilta avaimet, avasi oven ja meni hänen edellään
huoneeseen. Ensi silmänräpäyksessä hän aivan vaistomaisesti vetäytyi
takaisin, sillä sisällä oli pilkkopimeä. Verhot olivat lasketut alas,
niin ettei yön valo päässyt sisälle. Mutta Hans Kristian tuli hänen
luokseen lyhtyineen. Punainen valonsäde karkeloi hänen edellään ja loi
valoaan huonekaluille.
-- Tunnetko, Hans Kristian, sanoi hän, -- on kuin tässä huoneessa olisi
hieman lämpimämpi?
-- Niin, sen kyllä tunnen. On kuin sitä olisi äsken lämmitetty.
Ilmakaan ei ole niin kuiva ja pölyinen kuin toisissa huoneissa.
-- Pidä lyhtyä ylhäällä, Hans Kristian.
Samassa tuli viereisestä, heidän juuri jättämästään huoneesta kylmä
tuulahdus, joka sammutti kynttilän.
-- Huu, huudahti pappi hapuillessaan pimeässä. -- Miksi sammutit
kynttilän, Hans Kristian?
-- En minä sitä sammuttanut. Sen teki veto.
-- Raapaise nopeasti tuli tikkuun. Tämä pimeys on sietämätön.
-- Sen teen heti, herra pastori. Odottakaa hieman.
Hän kaiveli taskustansa tulitikkuja.
-- Mistä tämä tuuli tulee? kysyi pappi vapisevalla äänellä. -- Tunnen
kylmää ranteissani ja kaulassani.
-- Minä en tiedä, pastori. Ovesta vetää.
-- Silloin jonkun on täytynyt avata ikkuna tahi ovi. Kuka se mahtaa
olla?
-- Ei kukaan, herra pastori. Kaikki ovet ovat lukossa ja kaikki ikkunat
myös. Eikä täällä ole meitä lukuunottamatta ketään ihmistä.
Hans Kristian raapaisi tikkuun tulen, mutta se sammui vedossa. Hän
sytytti uuden, sekin sammui, mutta sekunniksi leimahtavassa valossa
molemmat miehet tuijottivat sinne tänne huoneessa nähdäkseen, olisiko
sisällä muita ihmisiä. Mutta he eivät nähneet muuta kuin vanhat
huonekalut. Kun pimeys heidät jälleen ympäröi, tuntui heistä kolkolta
tässä suuressa ja tyhjässä rakennuksessa.
Vihdoin Hans Kristianin onnistui saada lyhty uudelleen sytytetyksi.
Pappi piti kiinni hänen käsivarrestaan.
-- Nyt menemme takaisin samaa tietä, jota olemme tulleet. Tavalla tahi
toisella on jonkun täytynyt avata ikkuna.
Palvelija meni muutamia askelia eteenpäin. Äkkiä hän pysähtyi.
-- Mitä se on? kysyi pappi.
-- Minä olin kuulevinani... mutisi Hans Kristian.
Molemmat kuuntelivat. Mutta ei kuulunut mitään muuta kuin heidän
hengityksensä ja koirien ulina etäällä ulko-ovella.
He kulkivat jälleen eteenpäin. Mutta sitten he molemmat pysähtyivät
kauhusta herpaantuneina.
He kuulivat naurun.