Pölyn haju.
Pappi katsoi kelloaan.
-- Kello on jo puoli yksitoista, sanoi hän. Tahdotko odottaa täällä
hetkisen, niin tulen heti takaisin.
Hans Kristian nyökäytti päätään. Hän jäi seisomaan ovelle.
Pappi kulki läpi asuntonsa, jossa oli useita vanhanaikaisesti
kalustettuja huoneita. Hän jätti työhuoneensa oven auki, niin että
keltaisen työlampun hohde saattoi valaista hänen tietänsä.
Ruokailuhuoneessa hänen vaimonsa tuli häntä vastaan.
-- Menetkö nukkumaan? kysyi rouva. -- Onkin jo myöhäistä.
-- En, vastasi pappi. -- Hans Kristian kenraalin kartanosta odottaa
minua. Minun täytyy mennä hänen mukanaan.
-- Onko joku palvelusväestä vaarallisesti sairastunut?
-- Ei, vastasi pappi, mutta muutamat ihmeelliset tapahtumat talossa
ovat häntä säikähdyttäneet.
Pastorin rouva katsoi mieheensä pelästyneenä.
-- Mitä on tapahtunut? kysyi hän.
-- Kenties siellä on varkaita tahi ehkä muut ilkeät ihmiset
harjoittavat temppujansa. Kuten tiedät, lupasin kenraalille pitää
silmällä hänen taloansa hänen poissaollessaan. Hans Kristian väittää,
että siellä on öisin äkkiä ruvennut kummittelemaan.
-- Oh, nuo vanhat jutut. Että viitsitkin niihin puuttua. Mene pikemmin
levolle.
-- Nuo vanhat jutut? kysyi pappi.
-- Niin, tiedäthän, että jokaisella vanhalla herraskartanolla on
kummituksensa. Niin on tälläkin.
-- Jotakin on joka tapauksessa täytynyt tapahtua. Muutoin ei Hans
Kristianin kaltainen järkevä mies olisi kääntynyt minun puoleeni.
-- Onko hän tullut tänä iltana?
-- Niin, hän tuli puoli tuntia sitten. Minä menen sinne joka
tapauksessa. Luonnollisesti en usko ämmäinjuttuja, rakas vaimoni, mutta
Hans Kristian on nähnyt aaveen asumattomissa huoneissa. Ja olennon,
joka on lihaa ja verta, minä kyllä pidän kurissa. Menen sinne, jollen
muun vuoksi, niin rauhoittaakseni palvelijoita.
Nyt papinrouva tuli hieman miettiväiseksi.
-- Niin, jos Hans Kristian on levoton, niin täytyyhän siinä olla joku
syy, mutisi hän. -- Miten kauan siellä viivyt?
-- Tunnin ajan.
Rouva auttoi vanhalle miehelleen turkkia päälle ja kääri hänen
kaulaansa pienen kaulaliinan, jota ensin lämmitti uunin ääressä. Hän
seurasi miestään työhuoneeseen ja tervehti ystävällisesti Hans
Kristiania.
-- Et saa pitää häntä kauan, sanoi hän puoleksi leikkiä laskien. --
Muista, että hän on vanha mies.
-- Minun tarkoitukseni ei ollut ollenkaan, että pastori tulisi mukaan,
änkytti vanha palvelija. -- Tahdoin vain selvittää asian pastorille
saadakseni häneltä jotakin neuvoa. Minä kyllä itse pidän kurissa
kartanon, sillä sen minä voin rouvalle sanoa, etten pelkää kuolemaa
enkä...
Pappi kääntyi äkisti häneen päin.
-- No, sanoi hän.
-- Niin, niin, herra pastori, vastasi Hans Kristian.
-- Menemme siis, sanoi pastori lyhyesti ja avasi oven.
Vaikka pastori Winge oli melkein seitsemänkymmenvuotias mies, kantoi
hän ikänsä kuin sankari. Kun hän nyt kulki tietä paksussa turkissaan,
ei hän oikeastaan näyttänyt miltään ikäkululta pappismieheltä, vaan
pikemmin upealta rusthollarilta. Hän oli suoraselkäinen ja astui
varmoin askelin. Ja Hans Kristian kulki hänen vasemmalla puolellaan,
askelta jäljempänä, kuten alempiarvoiselle sopii esimiestään
seuratessaan.
Kun ovi heidän takanaan sulkeutui, olivat he äkkiä ulkona keskellä
pimeää ja kylmää talviyötä. Tähdet tuikkivat taivaalla. Oli kylmä ilta.
Suoraan edessään he saattoivat nähdä kosken vieressä olevan tehtaan
savupiipun. Piippu kohosi kuin uhkaava, pikimusta etusormi kohden
talvitaivasta. Ja jos he olisivat katsoneet taaksensa, olisivat he
kauimpana etelässä huomanneet heikon sarastuksen; se oli lyhtyjen
kajastus lähimmästä kaupungista, joka oli viiden kilometrin
päässä. -- --
He eivät kohdanneet ketään routaisella tiellä, ei jalka- eikä
hevosmiestä. Joskus he menivät ohi talon tahi mökin, jonka ikkunat
olivat suljetut ja mustat. Kaikki ihmiset olivat menneet levolle.
Kun molemmat vanhat miehet olivat kulkeneet kappaleen matkaa yhdessä,
tarttui pappi Hans Kristianin käsivarteen, ja näin he kävelivät
edelleen.
-- Mitä kartanon väki sanoo tästä? kysyi hän. -- Mitä Stina, vaimosi
sanoo, mitä Abraham sanoo, ja mitä uusi renki sanoo? Sinä kenties et
ole tätä heille kertonut?
-- Niin, minä en ole kertonut mitään siitä, mitä itse olen nähnyt,
vastasi Hans Kristian, mutta minä saatan päättää heistä päältäpäin,
että itsekukin on siellä nähnyt tahi kuullut jotakin ihmeellistä.
Renkituvassa puhutaan iltaisin paljon ja matalalla äänellä. Vanha
Abraham väittää kuulleensa asumattomista huoneista ihmeellistä naurua.
-- Naurua?
-- Niin, eräänä iltana joku aika sitten. Hän kulki päärakennuksen ohi,
ja silloin hän kuuli jonkun sisällä nauravan.
-- Mutta, rakas Hans Kristian, siellä on varmaan joku veitikka.
-- Kuka se olisi? kysyi palvelija. -- Kun Abraham naurun kuultuaan tuli
renkitupaan, oli siellä koolla koko kartanon väki, sekä miehet että
naiset. Eikä vieraita tule pihaan sitten kun portti on suljettu. Ei
ainakaan huoneisiin?
-- Mutta oliko Abraham sitten aivan varma siitä, että nauru kuului
huoneesta?
-- Sitä minä olen häneltä usein kysynyt. Hän on siitä varma. Ja nauru
kuului niin kamalalta. Abraham itse sanoi, että _se ei ollut mitään
iloista naurua_.
Äkkiä pappi pysähtyi, ikäänkuin olisi saanut loistavan ajatuksen.
-- Mutta tuhat tulimaista, Hans Kristian, huudahti hän, kun emme ole
sitä ennen keksineet: koirat, mies, koirat! Kartanossahan on kaksi isoa
koiraa. Niidenhän pitäisi pitää kauheata elämää, kun tällaista
tapahtuu.
Hans Kristian käänsi pois kasvonsa ja mutisi puoleksi itsekseen, nolona
ja neuvotonna:
-- Koirat eivät hiiskahdakaan.
Pappi ei vastannut tähän mitään. Molemmat he menivät hiljaa edelleen.
Vaellettuaan kymmenen minuuttia pappilasta he poikkesivat oikealle ja
kääntyivät syrjätielle. Tuokion kuluttua he seisoivat korkean
rautaportin edessä, jonka Hans Kristian avasi. Ruostuneet rautasaranat
vonkuivat surkeasti. Samassa tunkeutui lumipeitteisen pensasaidan läpi
tien viereltä esille kaksi mustaa varjoa, ja pahaenteinen murina rupesi
kuulumaan. Ne olivat talon koirat.
Hans Kristian kutsui molempia koiria, ja äkäinen murina muuttui heti
iloiseksi haukunnaksi.
Vähän sen jälkeen valo virtasi lumiselle tielle. He tulivat ohi suuren
vanhan rakennuksen. Se oli ainoastaan yksikerroksinen, ja sen
tavattoman suuri kalteva katto oli niin jyrkkä, ettei lumi voinut siinä
pysyä. Kahdessa etelänpuoleisessa ikkunassa oli tuli.
-- Se on minun huoneeni, selitti Hans Kristian.
Pappi nyökäytti päätään. Hän tiesi sen. Rakennus, jossa oli terävä,
kalteva katto, oli väenasunto.
Muutamien minuuttien kuluttua molemmat kulkijat seisoivat suurella
pihamaalla. Päärakennus oli kaksikerroksinen, ja siihen kuului kaksi
siipirakennusta. Kaikki ikkunat olivat kiinni ja pimeät, mutta pääty
loisti kylmänä ja sinervänä tähtien valossa. Ainoatakaan ihmistä ei
näkynyt pihalla, ainoatakaan ääntä ei kuulunut.
-- Menemmekö sisälle? kysyi Hans Kristian kuiskaten.
-- Menkäämme, sanoi pappi, mutta hanki lyhty.
Hans Kristian ohjasi papin portaille, missä hänellä näkyi olevan lyhty
valmiina. Hän raapaisi tikulla tulta ja sytytti lyhdyn. Tulitikun
punaisessa valossa saattoi pappi nähdä, että vanhan palvelijan kasvot
olivat tavattoman vakavat.
Vaikkakin molemmat miehet koettivat olla herättämättä minkäänlaista
melua, eivät he kuitenkaan saattaneet estää portaita narisemasta
askeltensa alla. Pappi kulki raskaasti.
Hans Kristian taas kilahutti avainkimppuaan. Etsittyään hetkisen löysi
hän vihdoin oikean avaimen, jonka pisti lukon reikään. Pappi astui
sisään. Hans Kristian hätisti pois koirat, seurasi pappia ja lukitsi
jälleen oven.
Koirat jäivät seisomaan ulkopuolelle. Ne nuuskivat ja vainusivat
ovenraossa ja päästivät valittavan, mutta heikon ulinan.
Molemmat miehet olivat tulleet eteiseen. Hans Kristian kohotti lyhtyä.
-- Täällä ei ole ollut ihmisiä pitkään aikaan, sanoi pappi. -- Täällä
on pölyn haju.