VAPPU. Voi voi sentään! Jos ne vaan hyökkäävät sillä aikaa meidän
päällemme.
MATTI. Älkää pelätkö! Eivät ne tänne uskalla tulla.
HELENA. Niin. Eihän nuo nyt toki näin kylän laitaan. (Matti ja
Niittynen lähtevät.)
KAISU. Ja kyllähän minussakin jonkun verran miehelle vastusta riittää,
vaikka olenkin nainen.
VAPPU. Tuskinpa vain.
KAISU. Kyllä! Ja jos ne, senkin maailman tasaajat, vain tänne meille
vieraiksi tulevat, niin selkään mekin niille annamme. Kyllä minä toisen
miehen osalleni otan.
HELENA. Kyllä me taas äidin kanssa toisen kuritamme.
VAPPU. Ei ole minusta vanhasta enää mihinkään. Mutta autanhan minä
teitä, jos ei muussa niin huutamisessa.
KAISU. Me emme huudakaan. Eikä teissä taitaisi olla auttajaa
huutamiseenkaan.
HELENA. Huh, kyllä olisi sentään kamalaa, jos meidän täytyisi rosvojen
kanssa tappelemaan käydä. (Hetken perästä.) Pitäisihän se illallinenkin
syödä. (Astuu peräovea kohti.)
KAISU. Ei minulla ainakaan nälkä ole. Niitä varkaita tässä ajattelen.
VAPPU. Ei ole minullakaan. Syö sinä, Helena, jos haluat!
HELENA. En minäkään sitten kehtaa syödä. Syödään myöhemmällä.
KAISU. Kyllä lehmille ainakin illallinen kelpaa. Ja ne vaateaitatkin
pitää lukita. (Poistuu.)
HELENA (katselee sanomalehteä). Mistä asiasta te äsken riitelitte?
VAPPU. Eihän siihen paljoa tarvita, kun Kaisu riidan aloittaa. Siitä
emännyydestä se vähän kiukustui. Mutta niinkuin ennenkin, hän nytkin
pian leppyi.
HELENA. Etkö vaan lie, äiti, taas häntä härnännyt? Eihän olekaan ihme,
jos hän sattuu suuttumaan.
VAPPU. Minä härnännyt! Hänhän härnää ja komentelee minua, ikäänkuin
olisikin aivan emäntänä talossa.
HELENA. Saisithan, äiti, hänelle emännyyden luovuttaa, kun hän niin
tahtoo. Melkein joka päivä teillä on siitä riitaa.
VAPPU. Niin -- olen sitä kyllä ajatellut. Kuitenkin aion emännyyden
pitää ainakin siihen asti, kun sinä miehelään joudut. En henno antaa
sinua hänen käskettäväkseen.
HELENA (arasti). Ei taida äiti vielä tietääkään, että minulla jo
melkein onkin sulhanen.
VAPPU. Sinulla jo sulhanen! Kuka se on?
HELENA. Eräs Vaaralan kylän poika.
VAPPU. Vai niin. Jo minä sitä vähän olen sivustapäin kuullut
kerrottavan. Hm, ei sinulla vielä olisi miehelään kiirettä, vasta
keväällä rippikoulusi päätit. Onko se edes talonpoikakaan?
HELENA. Rikkaan talon poika onkin. Hän on vielä vanhempiensa ainoa
poika.
VAPPU. Vai niin. Mikä hänen nimensä on?
HELENA. Tahvo Kyntölä.
VAPPU (hämmästyen). Siitäkö talosta se on, jossa on suuri
kivinavettakin?
HELENA. Juuri sen talon poika.
VAPPU. Hm, rikas on sulhasesi. Tuskin vain huolinee näin köyhän talon
tyttärestä. -- Pettää sinut.
HELENA. Saattepa nähdä. Tällä viikolla jonakin päivänä hän tulee
tuomaan kihlat, ja ensi viikolla menemme jo pappilaan kuulutuksille.
VAPPU. Sinusta tuleekin hyvä miniä apellesi ja anopillesi. Et olekaan
sellainen riitapukari kuin tuo Kaisu. -- Kyllähän Kaisukin varma ja
ahkera on, mutta vähän kivakka se on luonteeltaan.
HELENA. Tahvon äiti onkin jo kuollut; anopista siis ei ole mitään
vastusta.
VAPPU. Vai jo kuollut. Sitten sinä pääsetkin emännäksi heti.
KAISU (rientää hengästyneenä sisään). Voi voi tätä kauhistusta! Nyt ne
ryövärit istuvat tuolla ruispellon pientareella.
VAPPU ja HELENA (säikähtäen). Mitä! Ruispellolla?
KAISU. Niin. Kun tulin navetasta ja satuin katsahtamaan tuonne polulle
päin (viittaa ikkunaan), huomasin kaksi miestä, jotka istuivat
pientareella ja katselivat tännepäin. (Kaikki puhuvat hätääntyneinä ja
kurkistelevat akkunasta.)
VAPPU. Voi voi! Ne varmaankin tuumivat, mikä olisi viisaampaa:
tunkeutua ensin vaateaittoihin, vai rynnätä suoraan tupaan.
KAISU. Nyt ne vievät sieltä aitasta minun puolisilkkisen huivini, jonka
Matti vasta keväällä osti!
VAPPU. Ja minun uuden pässinnahka-turkkini, jota vain yhden talven olen
pitänyt!
HELENA. Ja minun pitsireunuksisen alushameeni!
VAPPU (kiivaasti). Mutta miksi sinä, Kaisu, et niitä huoneita lukinnut?
KAISU. Lukitsinhan minä ne. -- Mutta eihän se mitään auta.
VAPPU. Ei auta! Minkätähden?
KAISU. Sentähden, että varkailla on näet sellaiset avaimet, joilla
pääsee vaikka kirkkoonkin.
HELENA. Mistä sinä tiedät, että näillä sellaiset on?
KAISU. Onhan ne kaikilla pitkäkyntisillä.
VAPPU. Voi voi, mitä me nyt teemme?
KAISU. Niin -- mikä nyt neuvoksi tulee? Ja kun ne näkevät, että me
olemme kaikki naisia, niin uskaltavat aivan hyvin rynnätä
vaateaittoihin ja tupaankin, -- ja jos vielä tappavatkin meidät. Eihän
niiden omaatuntoa mikään vaivaa.
HELENA. Voi voi! Kun meistä nyt vaikka yksikin olisi mies!
KAISU. Niin -- kun olisi! Mutta mistä sen tähän miehen tempaa. Kuka
sitä uskaltaa naapuristakaan mennä hakemaan.
VAPPU. Eiköhän sentään kova huuto auttaisi!
KAISU. Huutaminenko? Silloinhan me juuri olisimme kuoleman omat. Jos
rosvot vaan kuulisivat, että me apua huudamme, niin paikalla ne sisään
hyökkäisivät ja tappaisivat meidät.
VAPPU. Voi tätä kauhistuksen iltaa!
KAISU. Mutta nyt pälkähti oiva tuuma päähäni. Minä rupeankin mieheksi.
VAPPU ja HELENA. Mitä?
KAISU. Minä rupean mieheksi. Puen Matin vaatteet, jotka ovat tuolla
kamarissa, päälleni, niin -- silloinhan olenkin jo mies. Ainakin siltä
näytän, ja eihän muuta tarvitakaan. Eivät rosvot sitten uskalla
pihallekaan tulla, kun näkevät tuvassa olevan yhden mieshenkilönkin.
HELENA. Mainio tuuma. Pukeudu nyt sukkelaan; kohta voivat olla jo
täällä.
KAISU. Niin teenkin. (Poistuu kamariin. Vappu ja Helena kurkistelevat
ikkunasta ja kuiskailevat keskenään.)
KAISU (kamarista). Haha. Hyvä tuuma se on. Eivät varkaat uskallakaan
tulla kaivamaan ja varastamaan. -- Mutta kyllä nämä Matin housut ovat
jotensakin avarat. Leveäthän ne tosin pitää kyntömiehen lantiot
ollakin. -- Kuules, Helena, kierrä sitä tulta vähän suuremmaksi!
Nähkööt pitkäkyntisetkin, ettemme täällä pimeässä piileile!