MATTI. Kukahan vieras se näin myöhään mahtaa tulla?
NIITTYNEN (astuu sisään). Hyvää iltaa!
MATTI. Iltaa, iltaa! Astukaahan, Niittynen, peremmälle! Mitäs
naapurille kuuluu?
NIITTYNEN (istuutuu). Onhan niitä kuulumisia. Varkaita ja rosvoja nyt
näillä seuduin majailee.
VAPPU, KAISA ja HELENA (huudahtaen). Täälläkin!
MATTI. Onko niitä nähtykin?
NIITTYNEN. Niin -- Ylätalon Maija se päivällä marjassa käydessään ne
tuolla salon puolella oli nähnyt. Pitkiä miehen roikaleita kuuluivat
olleen, ja heti heidät huomattuaan Maija pyyhälti kotiin minkä ennätti.
MATTI. Vai niin. Vai jo tännekin alkavat ilmestyä. Tässä lehdessä
kerrotaan myöskin naapuripitäjällä rosvojen mellastaneen. Eiköhän vain
liene samoja roistoja?
NIITTYNEN. Samaa mekin kotona arvelimme. Niitä myöskin oli ollut kaksi,
niinkuin Maijakin sanoi nähneensä. (Hetkisen perästä). Ja kun se meidän
torppa siellä on syrjässä toisista taloista, eikä meillä ole miehiä
muita kuin minä, niin tulin tänne pyytämään isäntää vaikkapa täksi
yöksi kanssani sinne meille. Eivät sitten ainakaan uskalla sisään
tunkeutua, ja jos tulisivatkin, niin selkään antaisimme.
MATTI. Hm, pitäisihän sitä naapuria senverran auttaa.
VAPPU. Mutta jos ne sillä aikaa tulevatkin rosvoilemaan meille. Mitä me
heille mahdamme!
HELENA. Niin, parasta taitaa olla, että jäät, Matti, kotiin.
KAISU. Jää vaan kotiin, jää.
NIITTYNEN. Eipä ne taida näin kylän laidassa näyttäytyä. Onhan tässä
lähellä muitakin taloja. Mutta toista on meillä; ainakin puoli
kilometriä on lähimpään naapuriin, teille nimittäin, ja vielä on
metsääkin välillä. Sinne vorot hyvästi uskaltavat tunkeutua. Teille ne
eivät mitään pahaa tule tekemään.
MATTI. Niinhän se on. Eivät ne tänne uskalla. Pitäähän aina naapuria
auttaa. Mutta syödään ensin illallinen.
NIITTYNEN. Syödään illallinen siellä meillä. Ne naiset taitavat kotona
olla peloissaan, jos viivymme.