Siinä olivat ilmeisesti yksityiskohtaisemmat kaavat, tarkoitetut
vihjaamaan lähtökohdan ja tien Neulaan.
Beautrelet otaksui heti -- ja hänen oletuksensa oli loogillinen
johdelma salakirjoituksesta --, että jos todellakin oli olemassa
suoranainen yhteys mantereen ja neulaobeliskin välillä, niin tämän
maanalaisen käytävän täytyi lähteä Neitien kamarista, kulkea
Fréfossé-linnoituksen alitse, painua kohtisuorasti sata metriä
korkeita rantakallioita alas ja meren pohjan alla kulkevaa tunnelia
myöten johtaa Onttoon neulaan.
Maanalaisen käytävän aukko? Eikö se ollut noiden kahden niin selvästi
hakattujen kirjainten D:n ja F:n luona, jotka ilmaisivat sen, vieläpä
kenties jonkun nerokkaan koneiston avulla päästivätkin siihen?
Koko seuraavan aamupäivän Isidore kuljeskeli Etretatissa ja
pakinoitsi kaikkien ihmisten kanssa, yrittäen kerätä joitakuita
hyödyllisiä tietoja. Ehtoopäivällä hän kapusi ylös rantakallioille,
Merimiespuvussaan hän oli tekeytynyt vielä nuoremmaksi ja näytti
kaksitoistavuotiaalta pojalta liian lyhyine nousuineen ja
sinimekkoineen.
Heti luolaan tultuaan hän laskeusi polvilleen kirjaimien eteen.
Pettymys kohtasi häntä. Turhaan takoi ja nakutteli hän niitä ja
koetti niitä vääntää kaikkiin suuntiin; ne eivät hievahtaneetkaan.
Hän pääsi varsin pian siihen käsitykseen, että ne eivät todellakaan
voineet liikkua eivätkä siis kuuluneet mihinkään koneistoon.
Mutta kuitenkin... kuitenkin merkitsivät ne jotakin! Kylältä
saaduista tiedoista kävi selville, ettei kukaan ollut koskaan
kyennyt selittämään niiden alkuperää ja että myöskin apotti Cochet
arvokkaassa Etretatia käsittelevässä teoksessaan [_Etretatin
alkuvaiheet_. -- Apotti Cochet tuntuu otaksuvan, että nuo kaksi
kirjainta ovat jonkun matkailijan nimen alkukirjaimet. Meidän
kertomamme havainnot todistavat tuon otaksuman vääräksi.] on
turhaan vaivannut aivojaan tällä pikku kuva-arvoituksella. Mutta
Isidore tiesi seikan, joka oli oppineelle normandialaiselle
muinaistieteilijälle tuntematon, nimittäin että samat kirjaimet
esiintyivät salakirjoituksessa, siinä rivissä, joka ilmaisi
paikalliset tiedot. Oliko se sattuma? Mahdotonta. Siispä?...
Hänen mieleensä juolahti äkkiä aatos niin yksinkertainen ja järkeen
menevä, ettei hän hetkeäkään epäillyt sen totuutta. Eivätkö nuo
D ja F olleet salakirjoituksen molempien tärkeimpien sanojen
alkukirjaimet, niiden sanojen, jotka -- Neulan ohella -- ilmaisivat
pääasemat sillä tolalla, jota oli seurattava: la Chambre des
_Demoiselles_ ja _Fréfossé?_ Toisen D ja toisen F... noin omituinen
sattuma ei voinut olla merkityksetön.
Siinä tapauksessa muodostui ongelma seuraavaksi:
Jos yhtymä D F salakirjoituksessa ilmaisee la Chambre des
Demoisellesin ja Fréfossé-linnoituksen keskinäistä suhdetta, niin
yksinäinen kirjain D rivin alussa edustaa luolaa, johon on ensiksi
asetuttava, ja yksinäinen kirjain F rivin keskellä kaiketikin
maanalaista käytävää, joka johtaa linnoituksen alitse.
Näiden kirjaimien välissä on kaksi merkkiä: ensin jonkunlainen
vinosuunnikas, jonka alaosaan vasemmalle on vetäisty käyrä viiva, ja
sitten numero 19. Nämä merkit nähtävästi ilmaisevat, millä tavoin on
luolasta katsoen tunkeuduttava linnoituksen alle.
Tuon vinosuunnikkaan muoto tuotti Isidorelle päänvaivaa. Oliko
hänen ympärillään, luolan seinissä tai ainakin näköpiirissä mitään
vinosuunnikkaasta muistuttavaa?
Hän etsi kauan ja aikoi juuri heittää yrityksensä sikseen, mutta
samassa hänen katseensa tapasi pienen, kallioon hakatun aukon, joka
oli kuin ikkunana.
Tuon aukon reunapiirteet muodostivatkin järeän, säännöttömän ja
tökerön suunnikkaan, jota silti saattoi suunnikkaaksi sanoa,
ja Beautrelet pani merkille, että jos asetuttiin seisomaan
kalliopohjaan hakatuille kirjaimille D ja F -- sitä merkitsivät siis
salakirjoituksessa noiden kirjainten yläosaan vedetyt kaksi viivaa
--, niin oltiin ihan ikkunan tasalla.
Hän asettui tuolle kohdalle ja tirkisti ulos. Ikkuna antoi, kuten
sanottu, maan puolelle, ja hän näki ensiksikin luolasta mantereelle
vievän polun, joka polveili kahden kuilun välissä, ja sitten sen
kukkulan juuren, jolle linnoitus oli rakennettu.
Yrittääkseen nähdä linnoituksen kurottausi Beautrelet vasempaan,
ja silloin hän käsitti koukeron, joka näkyi salamerkin vasemmassa
alanurkassa; alhaalla, vasempaan ikkunasta, oli kalliossa pikku
ulkonema, jonka kärki koukistui pedonkynnen tavoin. Se näytti melkein
pyssyn tähtäimeltä.
Ja jos laski silmänsä tuohon tähtäimeen, niin katse kohtasi
vastapäisen kunnaan rinteessä hyvin rajoitetun pinnan, jonka miltei
kokonaan peitti vanha tiilimuuri, vanhan Fréfossé-linnoituksen tai
sen paikalla olleen vanhan roomalaisen linnoituksen jäännös.
Beautrelet riensi tuon muuripinnan luo, joka oli kymmenisen metriä
pitkä ja ruohoston peittämä. Hän ei pystynyt löytämään mitään johtoa.
Mutta luku 19?
Hän palasi luolaan, otti taskustaan lankakerän ja mittanauhan, sitoi
langan kivikoukkuun, kiinnitti lankaan pienen kiven yhdeksännentoista
metrin kohdalle ja linkosi sen maan puolelle. Kivensiru ei ulottunut
polun päähän.
"Minua kolminkertaista pöhköä", ajatteli Beautrelet. "Laskettiinko
siihen aikaan metreissä? 19 merkitsee tietysti 19 syltä."
Laskettuaan päässään hän teki solmun seitsemännenneljättä metrin
kohdalle ja hapuili muurista sitä pistettä, missä solmu 19 sylen
päässä luolan ikkunasta koskettaisi Fréfossén muuria.
Tovin kuluttua oli tämä yhtymys tapahtunut. Vapaalla kädellään hän
siirsi syrjään raoissa rehottavat rikkaruohot.
Häneltä pääsi huudahdus. Solmu, jota hän piteli peukalon ja
etusormen välissä, koski pienen ristin keskikohtaa; tämä oli hakattu
korkokuvioksi erääseen tiiliskiveen.
19-numeroahan seurasi salakirjoituksessa ristin merkki!
Hänen täytyi käyttää koko tahdonvoimansa hallitakseen hetken
määrätöntä riemua. Jännittynein sormin tarttui hän nopeasti ristiin
ja väänsi sitä kuin olisi pyörän puolapuita kierittänyt. Tiiliskivi
liikkui. Hän ponnisti kahta tuimemmin, mutta se ei liikkunut enempää.
Vääntämättä hän painoi kovemmin. Heti tunsi hän sen myötäävän. Ja
äkkiä kuului kitkuvaa ääntä kuin lukkoa avattaessa, ja oikeaan
tiiliskivestä kääntyi auki metrin levyinen kappale muuria, paljastaen
maanalaisen käytävän suun.
Beautrelet kävi kiihkeästi käsiksi rautaoveen, jonka muurin kivet
olivat kätkeneet, työnsi sen takaisin paikoilleen ja sulki sen.
Hämmästys, ilo, ilmitulemisen pelko vääristivät hänen kasvonsa
tuntemattomiksi. Hän näki sielussaan mitä kaikkea oli tapahtunut tuon
oven edessä kahdenkymmenen vuosisadan kuluessa, kaikki ne salaisuuden
tietäneet ihmiset, jotka olivat käyneet sisälle tästä ovesta...
keltit, gallialaiset, roomalaiset, normandialaiset, englantilaiset,
ranskalaiset, paroonit, herttuat, kuninkaat ja noiden kaikkien
jälkeen Arsène Lupinin... Lupinin jälkeen oman itsensä... Hän tunsi
aivojensa pimittyvän. Hänen silmäluomensa laskeusivat. Hän lyyhistyi
pyörtyneenä ja kieri alas rinnettä aina kuilun reunalle asti...
Hänen tehtävänsä oli lopussa, ainakin sikäli kuin saattoi sitä omin
päin suorittaa käytettävissään olevilla apuneuvoilla.
Illalla hän lähetti etsivän osaston päällikölle pitkän kirjeen, missä
teki tarkoin selvää etsintänsä tuloksista ja ilmaisi Onton neulan
salaisuuden. Hän pyysi apua voidakseen täydentää työnsä ja antoi
osoitteensa.
Vastausta odottaessaan hän vietti kaksi yötä peräkkäin Neitien
kamarissa, kauhun hyytämänä, hermot pilalla, osaksi myöskin yön
äänien johdosta... Hän oli joka hetki näkevinään varjojen lähenevän.
Tiedettiin hänen olevan luolassa... ne lähenivät... kuristivat.
Mutta ponnistaen kaiken miehuutensa piti hän katseensa jyrkästi
suunnattuna muurinpintaan.
Ensimmäisenä yönä oli kaikki hiljaista, mutta toisena hän näki
tähtien ja uudenkuun hohteessa oven avautuvan ja tummien varjojen
luisuvan pimennosta. Hän laski kaksi, kolme, neljä, viisi...
Hän oli näkevinään noiden viiden miehen kantavan hyvin isoja
taakkoja. He astelivat suoraan poikki kenttien Havren tielle, ja hän
erotti pois vierivän auton kohun.
Heidän jälkiänsä seuranneena hän kääntyi nyt takaisin ja kulki ison
maatalon ohitse. Mutta tien polvekkeessa hän ehti hädin kavuta
ruohovallille ja piiloutua puiden taakse. Taas kulki miehiä sivuitse,
neljä... viisi... kaikilla kimppu selässä. Ja kahta minuuttia
myöhemmin puhkui toinen auto. Tällä kertaa hänellä ei ollut voimaa
palata vartiopaikalleen; hän meni asuntoonsa lepäämään.
Hänen herätessään toi hotellin palvelija kirjeen. Hän avasi sen.
Siinä oli Ganimardin käyntikortti.
"Vihdoinkin!" huudahti Beautrelet, joka tunsi noin kovan taistelun
jälkeen tosiaankin tarvitsevansa apulaista.
Hän hypähti ylös kädet ojossa. Ganimard tarttui niihin, tähysteli
häntä hetken ja sanoi:
"Te olette mies kerrassaan!"
"Pyh", vähitteli toinen, "sattuma on minua auttanut".
"_Häneen_ nähden ei ole olemassa mitään sattumaa", vakuutti
apulaispäällikkö, joka Lupinista aina puhui juhlallisella äänellä ja
hänen nimeänsä mainitsematta.
Hän istuutui.
"Olemme siis saaneet hänet kiinni?"
"Kuten hänet on jo kaksikymmentä kertaa kiinni saatu", nauroi
Beautrelet.
"Niin, mutta nyt..."
"Nyt on asian laita tosiaankin hiukan toinen. Me tunnemme hänen
turvapaikkansa, hänen linnoituksensa, sanalla sanoen sen, mikä
Lupinista tekee Lupinin. Hän voi päästä karkuun. Mutta Etretatin
Neula ei voi."
"Miksi luulette, että hän voi paeta?" kysyi Ganimard rauhattomana.
"Miksi luulette, että hänen tarvitsee paeta?" vastasi Beautrelet.
"Mikään ei todista, että hän nykyään on Neulassa. Viime yönä on
sieltä lähtenyt yksitoista hänen rikostoveriansa. Hän saattoi olla
niistä yksi."
Ganimard mietti.
"Oikeassa olette. Pääasiana on Ontto neula. Mitä muuhun tulee,
toivokaamme, että sattuma meitä auttaa. Ja nyt pakiskaamme."
Hän sai jälleen totisen sävynsä ja merkitsevän katsantonsa, lausuen:
"Hyvä herra Beautrelet, minulla on määräys kehoittaa teitä tässä
asiassa mitä ehdottomampaan vaitioloon."
"Määräys keneltä?" tiedusti Beautrelet leikkisästi.
"Poliisiprefektiltä?"
"Korkeammalta."
"Konseljin presidentiltä?"
"Korkeammalta."
"Lempo."
Ganimard alensi äänensä.
"Beautrelet, minä tulen Élysée-palatsista. Tätä asiaa pidetään
valtiosalaisuutena, ja perin tärkeänä. On vakavia syitä tämän
varustuksen pitämiseen tietymättömissä... ennen kaikkea
sotilaallisia syitä... Siitä voi sukeutua muonituskeskus,
uudenlaisten räjähdysaineitten tai vasta keksittyjen ampuma-aseitten
talletuspaikka... mitäpä minä tiedän? Ranskan salainen asevarikko."
"Mutta kuinka toivotaan voitavan säilyttää moinen salaisuus? Muinoin
se oli vain yhden miehen, kuninkaan, hallussa. Nyt on meitä jo
moniaita asiasta perillä, Lupinin joukkueesta puhumattakaan."
"No, kunhan saataisiin vain viiden tai kymmenenkin vuoden vaitiolo...
Ne viisi vuotta voivat olla... pelastus."
"Mutta tämän linnoituksen, tämän vastaisen asevarikon valtaamiseksi
on siihen hyökkäys tehtävä, Lupin sieltä häädettävä. Eikä tuo käy
päinsä ilman hälinää."
"Tietenkin arvataan yhtä ja toista, mutta ei saada varmaa tietoa. Ja
yrittäähän pitää."
"Olkoon menneeksi. Mikä on suunnitelmanne?"
"Sen kerron lyhyeen. Ensinnäkään ette te ole Isidore Beautrelet,
eikä myöskään enää ole kysymys Lupinista. Te pysytte etretatilaisena
poikana, joka kuljeskellessaan on nähnyt miehiä kapuavan ylös
maanalaisesta käytävästä. Tehän luulette, että kallioon on hakattu
portaat ylhäältä alas?"
"Niin, tuollaisia portaita on pitkin rannikkoa useampia. Onpa
Etretatin oikealla puolella Bénouvillen edustalla näytetty minulle
Pirunportaita, jotka ovat kaikille kylpijöille tutut. Enkä edes
puhukaan niistä kolmesta tai neljästä tunnelista, jotka ovat
kalastajille aiotut."
"No niin, minä otan puolet joukkoani mukaani, ja te näytätte meille
tietä. Minä menen sisälle joko yksinäni tai useampien kanssa,
senhän saamme nähdä. Sieltä käsin on hyökkäys kaikessa tapauksessa
suunnattava. Jollei Lupin ole Neulassa, niin laitamme ansan, johon
hän jonakuna päivänä takertuu. Jos hän on siellä..."
"Jos hän on siellä, herra Ganimard, niin hän pakenee Neulan
merenpuoliselta sivulta."
"Siinä tapauksessa väkeni toinen puoli heti sieppaa hänet kiinni."
"Niin, mutta jos te, kuten luulen, valitsette laskuveden ajan,
jolloin meri on peräytynyt paljastaen Neulan jalustan, niin metsästys
käy julkiseksi, tapahtuessaan kaikkien niiden kalastajien näkyvissä,
jotka pyytävät äyriäisiä ja simpukoita läheisiltä kallioilta."
"Sen vuoksi aionkin valita juuri korkean veden ajan."
"Siinä tapauksessa hän pelastautuu veneellä."
"Mutta kun minulla on tusina veneitä, joita kutakin yksi miehistäni
on ohjaamassa, niin hän joutuu pihtiin."
"Ellei puikahda venetusinanne lomasta kuin kala verkonsilmästä."
"Senkin tehköön. Mutta silloin ammutan hänet upoksiin."
"Kas hittoa! Onko teillä siis kanuunia?"
"On, Herra nähköön. Parhaillaan on Havressa torpeedovene. Sähköteitse
annettuani sille määräyksen saapuu se ilmoitettuna aikana Neulan
läheisyyteen."
"Kylläpä Lupin siitä ylpistyy! Torpeedovene... Niin, herra Ganimard,
huomaanpa teidän nähneen ennakolta kaikki. Tarvitsee vain ryhtyä
yritykseen. Milloin teemme ryntäyksen?"
"Huomenna."
"Yöllä?"
"Keskellä kirkasta päivää, meri kun nousee kymmenen aikaan."
"Mainiota."
Beautreletin näennäisen iloisuuden alla piili todellista tuskaa.
Aamuun asti hän ei päässyt uneen, hautoen vain mielessään mitä
mahdottomimpia suunnitelmia.
Hänestä erottuaan läksi Ganimard kymmenen kilometrin päässä
Etretatista sijaitsevaan Yportiin, missä varovaisesti oli sopinut
tapaavansa väkensä. Siellä hän vuokrasi kaksitoista kalastajavenettä
muka toimittaakseen luotauksia pitkin rannikkoa.
Neljännestä vailla kymmenen hän kahdentoista vankan miehen seurassa
tapasi Isidoren tiellä, joka nousi kalliorannalle.
Täsmälleen kello kaksitoista he saapuivat muurin edustalle. Se oli
ratkaiseva hetki.
"Mikä sinua vaivaakaan, Beautrelet? Olethan vihreä naamaltasi?"
hihitti Ganimard, leikillään sinutellen nuorta miestä.
"Entä sinä sitten, Ganimard, ethän näe itseäsi", vastasi Beautrelet;
"luulisipa viimeisen hetkesi tulleen".
Heidän täytyi istuutua, ja Ganimard siemasi pari rommikulausta.
"Jänistä minua ei", virkkoi hän, "mutta onpa mieleni hitosti
järkkynyt! Joka kerta, kun olen menossa häntä sieppaamaan, närästää
sisuksiani kuin karhilla vetäen. Pisara rommia?"
"Ei."
"Mutta jos heitätte kesken?"
"Silloin olen ruumiina."
"Pahus vieköön! No, saammepa nähdä. Avatkaa nyt. Eihän meillä liene
vaaraa tulla nähdyiksi?"
"Ei. Neula on matalampi rantaylänköä, ja mehän olemme notkossa."
Beautrelet astahti muurin luo ja painalsi tiiliskiveä. Kuului
ratinaa, ja maanalainen käytävä avautui.
Sytyttämiensä lyhtyjen valossa he näkivät sen olevan holvattu; holvi,
kuten lattiakin, oli kauttaaltaan katettu tiilillä.
He marssivat muutaman sekunnin, kunnes äkkiä tapasivat portaat.
Beautrelet laski viisiviidettä tiiliastuinta, joita pitkällinen
poljenta oli keskeltä hiukan hivutellut.
"Tuhat tulimaista!" noitui Ganimard, joka kulki etunenässä ja äkkiä
pysähtyi kuin johonkin esteeseen törmänneenä.
"Mikä hätänä?"
"Ovi."
"Hitto", jupisi Beautrelet sitä katsellen, "eikä helppo murtaa.
Rautamöhkäle kerrassaan."
"Olemmepa kiikissä", virkkoi Ganimard; "eihän siinä ole edes lukkoa".
"Ei tosiaankaan. Se herättää minussa toivoa."
"Miten niin?"
"Ovi tehdään avattavaksi, ja koska tässä ei ole lukkoa, niin on
olemassa joku salainen tapa sen avaamiseksi."
"Ja koska me emme tunne tuota salaisuutta..."
"Minä otan siitä selon."
"Millä tavoin?"
"Salakirjoituksen avulla. Neljännellä rivillä ei ole muuta tehtävää
kuin selittää esiintyviä vaikeuksia. Ja ratkaisu on verrattain
helppo, koska sitä ei ole kirjoitettu harhaannuttamaan, vaan
auttamaan niitä, jotka etsivät."
"Verrattain helppo! Minäpä en ole samaa mieltä", huudahti Ganimard,
joka oli ottanut esille salakirjoituksen. "Luku 44 ja vasemmassa
alakulmassa pisteellä merkitty kolmio, se on jokseenkin hämärää."
"Ei suinkaan. Tarkastakaahan ovea. Näette että se on kaikissa
neljässä kulmassaan lujitettu kolmiomaisilla rautaheloilla, jotka
ovat kiinnitetyt isoilla nauloilla. Tarttukaa vasemman alakulman
kolmioon ja painakaa tämän vasemman alakärjen naulankantaa... On
yhdeksän mahdollisuutta kymmenestä, että osaamme oikeaan."
"Kymmenes mahdollisuus voitti", vastasi Ganimard yritettyänsä.
"Siispä on syynä luku 44..." Miettivästi jatkoi Beautrelet hillityllä
äänellä: "Katsotaanpa... Te ja minä seisomme kumpainenkin alimmalla
porrasaskeleella... niitä on 45... Miksi 45, kun salakirjoituksen
numero on 44?... Sattumusko? Ei... Koko tässä jutussa ei ole
kertaakaan ollut mitään sattumusta, ainakaan tarkoittamatonta.
Ganimard, olkaapa hyvä ja nouskaa askelta ylemmä... Kas niin, pysykää
nyt siinä 44. astuimella. Ja nyt minä painan naulankantaa... Ja jos
koneisto ei nyt lähde käyntiin, niin minä olen matti."
Jyhkeä portti kääntyi tosiaankin saranoillaan. Hyvin tilava ontelo
avautui heidän katseilleen.
"Lienemme täsmälleen Fréfossé-linnoituksen alla", selitti Beautrelet.
"Nyt olemme kulkeneet maakerrosten läpi. Tiiliholvaus on loppunut.
Kaikkialla ympärillämme on kalkkikiveä."
Suojamaan tunkeusi himmeä valojuova sen toisesta päästä.
Lähestyessään he näkivät kalliossa railon, jonkunlaisena
tähystysreikänä. Vastapäätä heitä kohosi aalloista viidenkymmenen
metrin päässä Neulan majesteetillinen möhkäle. Oikealla oli ihan
lähellä Länsiportin holvikaari, ja vasemmalla muodosti hyvin kaukana
kallioranta vielä valtavamman holvin, joka päätti leveän lahden
siron kaareutuman: _la Manneporte_ (_magna porta_ = iso veräjä),
niin korkea, että purjelaiva olisi mastot pystyssä ja täysin purjein
voinut lipua sen alitse. Taustalla meri kaikkialla.
"En näe laivastoamme", huomautti Beautrelet.
"Mahdotonta", selitti Ganimard, "Länsiportti peittää meiltä koko
Etretatin ja Yportin rannan. Mutta tuolla, ulapalla, musta viiru
vesirajassa..."
"No?..."
"Se on sotalaivastomme torpeedovene n:o 25. Sen voi karttaa Lupin...
jos tahtoo tutustua merenpohjan maisemaan."
Porrasaukossa railon lähellä alkoi kaide, ja he seurasivat sitä.
Siellä täällä oli seinässä pikku ikkuna, ja joka kerta he näkivät
Neulan yhä jättimäisempänä.
Juuri heidän ollessaan saapumaisillaan merenpinnan tasalle loppuivat
ikkunat ja käytävä pimeni.
Isidore laski askeleet ääneensä.
Kolmeensataanviiteenkymmeneenkahdeksaan päästyään he joutuivat
leveämpään käytävään, jota sitäkin taas sulki naulatuilla
rautaheloilla lujitettu ovi.
"Tuon me tunnemme", sanoi Beautrelet. "Salakirjoituksesta haemme
numeron 357 ja oikeassa alakulmassaan pisteellä merkityn kolmion.
Meidän on vain meneteltävä kuten äskenkin."
Toinen ovi totteli kuten edellinenkin. Heidän edessään oli nyt
pitkä tunneli, jota siellä täällä valaisi holviin ripustettu
lyhty. Seinistä valui vettä, ja pisaroita ropsahteli maahan; kulun
helpottamiseksi olikin sen vuoksi holvi päästä päähän varustettu
oikealla puisella jalkakäytävällä.
"Nyt käymme meren alle", huomautti Beautrelet. "Tuletteko mukaan,
Ganimard?"
Vastaamatta eteni apulaispäällikkö puukäytävää pitkin tunneliin ja
seisahtui erään lyhdyn kohdalle, ottaen sen alas.
"Lyhdyt kenties ovat Keskiajalta, mutta valaistuskeino on nykyinen.
Nuo herrat käyttävät auerlamppuja."
Hän jatkoi matkaansa. Tunneli vei toiseen avaraan luolaan, jossa näki
edessään ylöspäin johtavien portaitten alimmat astuimet.
"Nyt alkaa neulaan nouseminen", virkkoi Ganimard; "tämä käy
vakavammaksi hommaksi".
Mutta eräs hänen miehistään huusi hänelle:
"Herra apulaispäällikkö, tuolla vasemmalla on toiset portaat."
Ja heti jälkeenpäin he havaitsivat oikealla kolmannet.
"Hitto", mutisi apulaispäällikkö, "asema mutkistuu. Jos lähdemme tätä
kautta, niin nuo pakenevat toisaalta."
"Jakautukaamme", esitti Beautrelet.
"Ei, ei... heikontaisimme voimiamme... On parempi toisen meistä
lähteä vakoilemaan."
"Minä lähden, jos tahdotte..."
"Se sopii, Beautrelet. Minä jään miesteni luo... teillä ei ole mitään
pelkäämistä. Rantakallioissa voi olla muitakin teitä kuin se, jota
me olemme käyttäneet, ja useampia teitä Neulassakin. Mutta varmasti
on tunneli ainoana yhdyssiteenä koko rantaylängön ja Neulan välillä.
Tämän luolan kautta siis on kuljettava. Jään sen vuoksi tänne
odottamaan paluutanne. Menkäähän, Beautrelet, ja olkaa varovainen...
kääntykää pienimmästäkin levottomuutta herättävästä seikasta
takaisin."
Isidore katosi nopeasti keskimmäisille portaille.
Kolmannellakymmenennellä astuimella pidätti hänet ovi, oikea puuovi.
Hän käänsi ovenripaa. Ovi ei ollut lukossa.
Hän saapui huoneeseen, joka suunnattoman laajuutensa takia näytti
hänestä kovin matalalta.
Voimakkaita lamppuja kannattivat jyhkeät pilarit, joiden lomissa
avartui kauas kantavia aukeamia; valaistuksessaan se tuntui melkein
samankokoiselta kuin Neula.
Sinne oli ahdettu laatikoita ja paljous kaikenmoisia kapineita,
kuten tuoleja, kaappeja, lipastoja, kirstuja, sekamelska suunnilleen
sellainen kuin vanhojen esineiden kauppiaan kellarissa.
Oikealla ja vasemmalla huomasi Beautrelet kahdet portaat, epäilemättä
samat, jotka lähtivät alemmasta luolasta. Hän olisi siis voinut
palata ilmoittamaan Ganimardille. Mutta hänen edessään johti uusi
porrasjakso ylöspäin, ja uteliaisuus houkutteli hänet jatkamaan
etsintäänsä omin päin.
Taas kolmekymmentä astuinta. Ovi, sitten huone, hiukan pienempi,
tuntui Beautreletista. Ja yhä edessä portaat, jotka johtivat ylöspäin.
Taaskin kolmekymmentä astuinta. Ovi. Jälleen pienempi huone...
Beautrelet ymmärsi nyt Neulan sisustan rakenteen. Se oli päälletysten
ladottu huonesarja, joten siis huoneet pienenemistään pienenivät.
Kaikkia käytettiin varastohuoneina.
Neljännessä ei enää ollut mitään lamppua. Päivänvaloa tunkeusi hiukan
seinänraoista, ja Beautrelet näki meren kymmenen metrin päässä
allansa.
Tänä hetkenä hän tunsi olevansa niin kaukana Ganimardista, että hänet
alkoi vallata tuskainen mieliala, ja hänen täytyi tuimasti hillitä
hermojansa ollakseen pinttämättä pakoon. Mutta mitään vaaraa ei ollut
uhkaamassa, ja yltympärillä vallitsi sellainen hiljaisuus, että hän
alkoi arvella Lupinin tovereinensa hylänneen koko Neulan.
"Seuraavaan kerrokseen pysähdyn", ajatteli hän.
Vieläkin kolmekymmentä astuinta, sitten ovi, mutta vähemmän jyhkeä,
nykyaikaisen näköinen. Hän työnsi sen varovasti auki, valmiina
syöksymään tiehensä. Ei ketään. Mutta huoneella oli toinen tarkoitus
kuin edellisillä. Seiniä peittivät verhot, lattiata matot. Kaksi
komeaa kaappia oli asetettu vastakkain, täynnä hopeakalustoa. Pienet,
kapeihin ja syviin rakoihin sovitetut ikkunat olivat varustetut
lasiruuduilla.
Keskellä huonetta oli ylellisesti katettu pöytä, jolla näkyi hedelmiä
ja leivoksia hopeamaljakoissa, samppanjaa karahveissa, ja kukkia,
paljous kukkia.
Se oli katettu kolmelle hengelle.
Beautrelet lähestyi. Ruokaliinojen päällä oli nimikorteissa
vieraitten nimet.
Ensin hän luki: Arsène Lupin.
Vastapäätä: Rouva Arsène Lupin.
Hän otti kolmannen kortin ja hätkähti hämmästyksestä. Siinä oli hänen
nimensä: Isidore Beautrelet!