Etretatin Neula oli ontto!
Luonnonilmiökö? Sisäisten sortumienko aiheuttama koverrus vaiko
kiehuvan meren tai syövyttävien sateiden huomaamatonta työtä? Vai
ihmistenkö yli-inhimillistä toimintaa -- gallialaisten, kelttien,
ehkäpä esihistoriallisten olentojen?
Kysymystä on epäilemättä mahdoton ratkaista. Ja mitä sillä olikaan
väliä? Tärkeintä oli se, että Neula oli ontto.
Neljän- tai viidenkymmenen metrin päässä siitä mahtavasta luonnon
rakentamasta kivikaaresta, jolla on nimenä _La Porte d'Aval_,
Läntinen portti, ja joka pistäytyy kalliorannan ylänteestä kuin
jättimäinen puun oksa, juurehtien vedenalaisissa kallioissa, kohoaa
suunnaton kalkkikiven kartio, ja tämä kartio on vain sisäisen ontelon
kuorena!
Tyrmistyttävä havainto! Kuten Lupin, oli nyt myöskin Beautrelet
löytänyt ratkaisun siihen suureen arvoitukseen, joka oli periytynyt
enemmän kuin kahdenkymmenen vuosisadan halki! Ratkaisun mitä
tärkeimmän sille, joka oli sen tiennyt muinoin, etäisimpinä
aikakausina, jolloin raakalaisparvet samoilivat kautta vanhan
maailman! Loihtulauselman, joka avaa kyklooppiluolan kokonaisille
vihollista pakeneville heimoille! Salaperäisen sanan, joka
vartioitsee mitä turvallisimman suojapaikan ovea! Ihmesanan, joka
antaa vallan ja voiton!
Caesar kykenee anastamaan Gallian, koska tietää tämän sanan.
Normandialaiset pääsevät maan herroiksi, koska tuntevat sanan, ja
tätä lähtökohtaa käyttäen he sitten valloittavat naapurisaaret,
Sisilian, Idän, Uuden maailman!
Salaisuuden valtiaina Englannin kuninkaat hallitsevat Ranskaa,
nöyryyttävät sitä, paloittelevat sen, kruunauttavat itsensä
Pariisissa. He menettävät salaisuuden, ja tappio on seurauksena.
Salaisuuden valtiaina Ranskan kuninkaat tulevat yhä mahtavammiksi,
he tunkeutuvat maansa ahtaitten rajojen ulkopuolelle, perustavat
vähitellen ison kansallisuuden ja säihkyvät kunnian ja vallan
hohteessa. He unohtavat sen tai eivät ymmärrä sitä käyttää, ja
seurauksena on kuolema, maanpako, kukistuminen!
Näkymätön valtakunta, meren helmassa ja kymmenen syltä rannasta!...
Tuntematon linnoitus, Notre Damen torneja korkeampi ja rakennettu
graniittiperustalle tilavammalle kuin tori... Mikä voima ja turva!
Pariisista merelle, pitkin Seineä. Siellä perustetaan Havre, uusi
kaupunki, välttämätön kaupunki. Ja seitsemän lieuen päästä sieltä
Ontto neula, eikö se ole valloittamaton turvapaikka?
Se on turvapaikka ja samalla pelottava talletuskammio. Kaikki
kuningasten aarteet, joita vuosisadat ovat kartutelleet, kaikki
Ranskan kulta, kaikki mitä kansalta kiskotaan, kaikki mitä papeilta
riistetään, kaikki Euroopan sotatanterilta haalittu saalis kasataan
tähän kuninkaalliseen kätköön. Vanhoja kultasouita, kiiltäviä écuita,
dubloneja, tukaatteja, floriineja, guineoita, jalokiviä, timantteja,
koristeita ja kalleuksia kaikenlaatuisia, kaikkea löytyy sieltä.
Kuka voisi keksiä sen? Kuka voi konsanaan saada tietoonsa Neulan
saavuttamattoman salaisuuden. Ei kukaan.
Kyllä, Lupin.
Ja Lupinista koituu tuo miltei yliluonnollinen olento, tuo ihme, joka
on mahdoton selittää niin kauan kuin totuus pysyy pimitettynä. Niin
määräämättömät kuin hänen neronsa apuneuvot ovatkin, ne eivät voi
riittää siihen mielettömään taisteluun, jota hän käy yhteiskuntaa
vastaan. Tarvitaan muita, enemmän aineellisia. Tarvitaan varmaa
tyyssijaa, turvaa rankaisulta, sitä rauhaa, joka tekee suunnitelmien
suorittamisen mahdolliseksi.
Ilman Onttoa neulaa on Lupin käsittämätön. Hän on taru,
romaaniolento, vailla todellisuutta.
Salaisuuden valtiaana -- ja millaisen salaisuuden! -- hän on aivan
yksinkertaisesti ihminen kuten kaikki muutkin, joskin hän osaa
verrattomalla tavalla käytellä kohtalon hänelle lahjoittamaa asetta.
-- -- --
Neula oli siis ontto, se oli epäämätön seikka. Nyt oli vain saatava
tietoon, miten sinne päästä.
Ilmeisesti meren puolelta. Oli nähtävästi merelle päin joku aukko,
johon joinakuina vuorokauden aikoina pääsi veneellä.
Mutta maan puolelta?
Aina kello kymmeneen asti illalla lojui Beautrelet tuolla jyrkänteen
kaltaalla silmät suunnattuina pyramidin mustaan möhkäleeseen,
aprikoiden, koko ajatuskyky terittyneenä.
Sitten hän läksi alas Etretatiin, valitsi yksinkertaisimman
majatalon, söi illallista, meni huoneeseensa ja otti salakirjoituksen
esille.
Nyt oli hänelle vain lapsenleikkiä tarkoin määrätä sen sanamuoto.
Hän havaitsi oitis, että Etretat sanan kolme ääntiötä olivat
ensimmäisellä rivillä, oikeassa järjestyksessä ja tarvittavien
välimatkojen päässä. Tämä ensimmäinen rivi tuli siten kuulumaan:
e . a . a . . etretat . a . .
Mitä sanoja saattoi olla _Etretatin_ edellä? Todenmukaisesti
sanoja, jotka osoittivat Neulan aseman kylään nähden. Mutta Neula
kohosi vasemmalla, lännessä... Hän mietiskeli, ja muistaessaan,
että rannikkolaiset nimittivät länsituulta aval-tuuleksi ja että
läheisellä kiviholvilla juuri oli nimenä _Porte d'Aval_, hän
kirjoitti:
_En aval d'Etretat . a _..
Toinen rivi oli se, jolla sana _Demoiselles_ esiintyi, ja nähdessään,
että sen sanan edellä olivat kaikki ne ääntiöt, jotka ovat sanoissa
_la chambre des_, hän merkitsi muistiin kaksi lausetta:
_En aval d'Etretat -- La chambre des Demoiselles_.
Kolmas rivi oli vaikeampi, mutta kauan hapuiltuaan hän muisti
Fréfossén linnoituksen perustalle rakennetun linnasen lähellä La
Chambre des Demoisellesia, ja nyt oli hänellä salakirjoitus melkein
valmis:
_En aval d'Etretat -- La Chambre des Demoiselles -- Sous le fort de
Fréfossé -- L'Aiguille creuse_.
"Etretatin länsipuolella -- Neitien kamari -- Fréfossén linnoituksen
alitse -- Ontto neula."
Siinä olivat nuo neljä tunnuslausetta, ne tärkeät, yleiset
tunnuslauseet, jotka oli tunnettava. Niiden opastuksella lähdettiin
Etretatin länsipuolitse Neitien kamariin, kuljettiin kaiken
todennäköisyyden mukaan Fréfossén linnoituksen alta ja tultiin
Onttoon neulaan.
Millä tavoin? Niiden mittojen ja ohjeiden nojalla jotka esiintyvät
neljännessä rivissä: