Vastapäätä olevan oven verho vedettiin syrjään.
"Hyvää päivää, hyvä herra Beautrelet, te tulette hiukan myöhään.
Aamiainen oli päätetty kello kahdeksitoista. Mutta muutama hetki
sinne tai tänne... Mitä nyt? Ettekö tunne minua? Olenko niin
muuttunut!"
Lupinia vastaan taistellessa oli Beautreletia kohdannut moni yllätys,
ja hän oli valmistautunut kokemaan yhä uusia mielenliikutuksia
ratkaisevalla hetkellä, mutta tämä oli kuitenkin ihan kerrassaan
odottamatonta! Hän ei tuntenut hämmästystä, vaan pelästystä,
tyrmistystä.
Mies, joka hänen edessään seisoi, mies, jota tapausten raaka mahti
pakotti pitämään Arsène Lupinina, tuo mies oli Valméras. Valméras,
Aiguillen linnan omistaja! Valméras, jolta hän oli pyytänyt apua
Arsène Lupinia vastaan! Hänen seuralaisensa Crozantin retkellä!
Tuo urhoollinen ystävä, joka oli tehnyt mahdolliseksi Raymonden
pelastamisen, tappamalla tai olemalla tappavinaan yhden Lupinin
rikostovereita hämärässä pylväikössä!
"Te... te... Tekö siis?" änkytti hän.
"Miksi ei?" huudahti Lupin. "Luulitteko tuntevanne minut perinpohjin,
kun olitte nähnyt minut pappina tai herra Massibanina? Heipä hei, kun
on valinnut sen yhteiskunnallisen aseman, joka minulla nyt on, niin
täytyyhän käyttää pikku seurustelulahjojaan. Jos ei Lupin mielensä
mukaan voisi olla reformilaispappi ja Académie des inscriptions et
Belles-Lettresin jäsen, niin olisikin toivotonta olla Lupin. Tässä on
Lupin, todellinen Lupin! Aukaise nyt silmäsi suuriksi, Beautrelet, ja
katsele minua tarkoin!"
"Mutta, jos se olette te... niin... sittenhän on... neiti..."
"Aivan oikein, Beautrelet, sinäpä sen sanoit..."
Hän työnsi taas syrjään oviverhon, viittasi kädellään ja ilmoitti:
"Rouva Arsène Lupin."
"Oh --!" mutisi nuori mies tahtomattaan typertyneenä. "Neiti de
Saint-Véran!"
"Ei, ei", vastusti Lupin, "rouva Arsène Lupin tai oikeammin sanoen
rouva Louis Valméras, laillinen vaimoni... kiitos siitä teille, kelpo
Beautrelet."
Hän ojensi tälle kätensä.
"Kiitän teitä kaikesta sydämestäni... ja toivoakseni te puolestanne
ette kanna siitä kaunaa."
Omituista kyllä, Beautrelet ei tuntenut mitään kaunaa. Ei mitään
nöyryytyksen tunnetta. Ei mitään katkeruutta. Hänet valtasi niin
tyyten vastustajansa suunnaton etevämmyys, että hän ei hävennyt
tappiolle joutumistaan hänen nujertamanansa.
Hän puristi tarjottua kättä.
"Pöytä on katettu."
Palvelija oli asettanut pöydälle kulhoilla ja vadeilla sälytetyn
tarjottimen.
"Suokaahan anteeksi, Beautrelet, keittäjäni on saanut lomaa, ja
meidän täytyy tyytyä kylmään ruokaan."
Beautreletilla oli tuskin ruokahalua. Hän istuutui kuitenkin,
suuresti ihmetellen Lupinin käytöstä. Mitä hän tiesi oikeastaan?
Tiesikö hän, mihin vaaraan oli joutunut? Oliko hänellä aavistustakaan
Ganimardista ja tämän apulaisista?
Lupin jatkoi:
"Niin, kiitos siitä teille, hyvä ystävä. Raymonde ja minä olemme
todellakin rakastaneet toisiamme ensimmäisestä päivästä asti. Juuri
niin, pienokaiseni... Raymonden ryöstö, hänen vankeutensa, kaikki
hölynpölyä: me rakastimme toisiamme... Mutta ollessamme vapaat
rakastamaan toisiamme ei kumpainenkaan meistä voinut sallia sellaista
vapaata suhdetta, joka jää sattuman heiteltäväksi. Asema oli siis
mahdoton Lupinille. Onneksi se ei ollut sitä, jos tulisin takaisin
siksi Louis Valmérasiksi, joka olen ollut aina lapsuudestani asti.
Kun ette heittänyt kesken ja olitte löytänyt Aiguillen linnan, pisti
päähän aatos käyttää hyväkseni teidän itsepintaisuuttanne."
"Ja yksinkertaisuuttani."
"Pyh, kuka hyvänsä olisi antanut johtaa itsensä harhaan."
"Minua siis kilpenänne käyttäen te olette onnistunut?"
"Niin, kuinka olisi voitu epäillä Valmérasia Lupiniksi, kun Valméras
oli Beautreletin ystävä ja hän oli riistänyt Lupinilta sen naisen,
jota Lupin rakasti? Olipa se ihanaa! Viehättäviä muistoja! Retki
Crozantiin, löydetyt kukkavihot, rakkauskirjeeni Raymondelle, ja
myöhemmällä varokeinot, joihin minun Valmérasina täytyi häitteni
edellä ryhtyä omaa itseäni, Lupinia vastaan! Ja kuuluisa kemuiltanne,
Beautrelet, jolloin masennuitte syliini. Viehättäviä muistoja!..."
Syntyi äänettömyys. Beautrelet katseli Raymondea. Tämä kuunteli
Lupinia sanaakaan virkkamatta ja tarkkasi häntä katseella, joka
ilmaisi rakkautta, kiihkeyttä ja jotakin muutakin, mitä nuori mies
ei oikein voinut käsittää, jonkunlaista neuvotonta levottomuutta ja
kaihomielisyyden kajastusta.
Mutta Lupin käänsi katseensa vaimoonsa, ja tämä hymyili hellästi. He
ojensivat kätensä toisilleen yli pöydän.
"Mitä arvelette pikku asunnostani täällä, Beautrelet?" huudahti
Lupin. "Aistikas, vai mitä? En väitä, että se olisi ihanteellisen
mukava... On kuitenkin ihmisiä, jotka ovat olleet Neulan omistajina
ja pitäneet kunnianansa jättää näkyvän todistuksen siitä."
Seinään oli päällekkäin kaiverrettu seuraavat nimet: _Caesar. Kaarle
Suuri. Rolf. Wilhelm Valloittaja. Richard, Englannin kuningas. Ludvig
Yhdestoista. Frans. Henrik IV. Ludvig XIV. Arsène Lupin_.
"Kuka kirjoittaa nimensä tähän tämän jälkeen? Hohoi! luettelo on
valmis. Caesarista Lupiniin... siinä kaikki. Pian alkaa nimetön
joukko käydä ihmeellisessä linnoituksessa. Ja ajatteles, ilman
Lupinia olisi tämä kaikki ollut tuntematonta ihmisille! Ah,
Beautrelet, mitä ylpeyttä tunsinkaan ensimmäisen kerran astuessani
jalkani tähän erämaahan! Jälleen löytää kadotettu salaisuus,
tulla sen ainoaksi hallitsijaksi ja herraksi! Tällaisen perinnön
omistajaksi! Asua Neulassa, noin monen kuninkaan seuraajana!"
Hänen vaimonsa ele keskeytti hänet. Tämä näytti kovin levottomalta.
"Jyskettä", sanoi hän, "jyskettä allamme... kuuletteko..."
"Se on laineiden loiskinaa", vastasi Lupin.
"Ei, ei mitenkään... aaltojen pauhun tunnen... se on jotakin muuta..."
"Mitä luulet sen voivan olla, rakas Raymonde?" virkkoi Lupin nauraen.
"En ole kutsunut tänne aamiaiselle muita kuin Beautreletin."
Hän kääntyi palvelijaan:
"Charolais, oletko sulkenut porraskäytäväin ovet herra Beautreletin
jälkeen?"
"Kyllä, ja olen työntänyt varmuussalvat eteen."
Lupin nousi ylös.
"Kas niin, Raymonde, älä ole huolissasi... sinähän olet aivan kalpea!"
Hän lausui vaimolleen muutamia sanoja matalalla äänellä, palvelija
nosti oviverhoa, ja he molemmat poistuivat.
Alhaalla kävi jyske selvemmäksi. Kuului kumeita iskuja, jotka
uudistuivat säännöllisin väliajoin. Beautrelet ajatteli:
"Ganimard on menettänyt kärsivällisyytensä ja murtaa ovia."
Lupin jatkoi hyvin tyynesti ja kuin ei tosiaankaan olisi mitään
kuullut:
"Neula oli tietysti hyvin huonossa kunnossa silloin kun onnistuin
löytämään sen. Näytti siltä, että kukaan ei ollut tuntenut
salaisuutta sataan vuoteen, jälkeen Ludvig XVI:n ja vallankumouksen.
Tunneli uhkasi luhistua. Portaat olivat rappiolla. Vesi tunkeutui
sisään. Minun täytyi pönkittää, lujittaa, rakentaa uudelleen."
Beautrelet ei voinut olla kysymättä:
"Oliko täällä tyhjää teidän tullessanne?"
"Melkein. Kuninkaat eivät suinkaan ole, kuten minä, käyttäneet Neulaa
varastohuoneenaan..."
"Pakopaikkana siis?"
"Niin epäilemättä, maahankarkausten ja samaten sisällisten sotien
aikana. Mutta sen varsinaisena tehtävänä on ollut... kuinka
sanoisin... olla Ranskan kuninkaiden valtiopankkina."
Jyske kävi kaksin verroin kaikuvammaksi ja kuului nyt selvästi.
Ganimard oli nähtävästi murtanut ensimmäisen oven ja käynyt käsiksi
toiseen. Syntyi hiljaisuus, sitten kuuluivat iskut vielä lähempää. Se
oli kolmas ovi. Jälellä oli kaksi.
Eräästä ikkunasta huomasi Beautrelet veneet, jotka kiertelivät Neulan
ympärillä, ja jokseenkin lähellä kellui torpeedovene, mustan kalan
näköisenä.
"Mikä melu!" huudahti Lupin. "Ei kuule omia sanojaan. Menemmekö
tuonne ylös? Sinua ehkä huvittaa katsastella Neulan sisäpuolta."
He nousivat seuraavaan kerrokseen, johon kuten alempiinkin johti ovi;
sen Lupin lukitsi perässään.
"Taulukokoelmani", selitti hän.
Seinät olivat verhotut tauluilla, joista Beautrelet luki mitä
kuuluisimpia nimiä. Siellä oli Rafaelin _Katso Jumalan karitsa_,
Andrea del Sarton _Lucrezia Feden_ muotokuva, Tizianin _Salome_,
Botticellin _Madonna enkeleineen_, Tintoretton, Carpaccion,
Rembrandtin, Velasquezin maalauksia...
"Oivallisia jäljennöksiä", lausui Beautrelet hyväksyvällä äänellä.
Lupin katseli häntä hämmästellen.
"Mitä! Jäljennöksiä! Oletko hullu! Jäljennökset ovat Madridissa, hyvä
ystävä, Venetsiassa, Münchenissä, Amsterdamissa."
"Ja nämä täällä?"
"Alkuperäisiä, poikaseni, kärsivällisesti kerättyjä kaikista Euroopan
museoista, minne rehellisesti olen jättänyt erinomaisia jäljennöksiä
sijalle."
"Mutta ennemmin tai myöhemmin..."
"Ennemmin tai myöhemmin tulee petos huomatuksi? No, niin, silloin
löydetään nimikirjoitukseni joka maalauksesta -- takaa -- ja saadaan
tietää, että minä se olen lahjoittanut maalleni alkuperäiset
mestariteokset. Oikeastaanhan en ole muuta tehnyt kuin mitä Napoleon
teki Italialle... Ah, katsokaahan, Beautrelet, tuossa ovat kreivi de
Gesvresin neljä Rubensia..."
Iskut jatkuivat Neulassa.
"Tämä on sietämätöntä", sanoi Lupin. "Käykäämme ylemmäs."
Uudet portaat. Uusi ovi.
"Seinämattojen osasto", ilmoitti Lupin.
Ne eivät olleet ripustettuja seinille, vaan kokoon käärittyjä,
sidottuja, nimikirjoituksilla varustettuja ja seassa antiikkisia
kangaskääryjä, joita Lupin availi: loistavia korukudoksia,
ihmeteltäviä sametteja ja hienoja pehmeävärisiä silkkejä,
messukaapuja, kulta- ja hopeakudelmia...
He astelivat yhä ylemmäksi, ja Beautrelet näki tasku- ja
pöytäkellohuoneen, kirjastohuoneen (kuinka loistokantisia ja
kallisarvoisia, verrattomia kirjoja, kirjoja, joita löytyy yksi
ainoa kappale, varastettuja suurista kirjastoista!), pitsihuoneen,
muinaismuistojen salin.
Ja joka kerralla pieneni huoneen koko.
Ja joka kerralla kävi jyske etäisemmäksi. Ganimard menetti alaa.
"Tässä on viimeinen sali", selitti Lupin, "aarrekamari".
Se oli aivan erilainen kuin muut. Pyöreä kuten toisetkin, mutta hyvin
korkea, keilamainen, ollen rakennuksen huipussa, ja sen lattia oli
kai viisitoista tai kaksikymmentä metriä Neulan ylimmästä kärjestä.
Maan puolella ei ollut mitään aukkoa. Mutta meren puolella, missä ei
tarvinnut uteliaiden katseita pelätä, oli kaksi leveätä lasi-ikkunaa,
joiden läpi valo virtanaan tulvi sisään.
Lattia oli kallisarvoista puuta, ja siihen oli sommiteltu
yhteiskehäisiä kuvioita.
Seinillä oli lasikaappeja ja muutamia tauluja.
"Kokoelmieni parhaat", kertoi Lupin. "Kaikki, mitä tähän asti olet
nähnyt, on myytävää. Esineitä kuljetetaan pois, toisia tuodaan
tilalle. Se kuuluu ammattiin. Täällä, tässä pyhätössä, on kaikki
pyhitettyä. Ainoastaan valituita tavaroita, parhaita parhaista,
korvaamattomia mestariteoksia. Katsoppa näitä koristeita, Beautrelet,
kaldealaisia taikakaluja, egyptiläisiä kaulanauhoja, kelttiläisiä
rannerenkaita, arabialaisia ketjuja... Katsoppa näitä pystykuvia,
Beautrelet, tätä kreikkalaista Venusta, tätä Korinton Apolloa...
Katsoppa näitä tanagra-kuvioita, Beautrelet. Kaikki oikeat tanagrat
ovat täällä. Tämän lasikaapin ulkopuolella ei ole maailmassa yhtään
ainoata oikeata. Mikä nautinto onkaan tietää tämä! Beautrelet,
muistathan kirkkovarkaudet Etelä-Ranskassa, Thomasin ja hänen
liittolaisensa -- minun kätyreitäni sivumennen sanoen -- no niin,
tässä on Ambazacin pyhäinjäännöslipas, se oikea, Beautrelet!
Muistathan Louvren häväistysjutun, väärennetyksi havaitun hiipan,
nykyaikaisen taiteilijan muovaileman? Tässä, Beautrelet, on
Saitaferneen oikea hiippa!... Ja katsohan, katsohan, Beautrelet,
tuossa on kaikkien ihmeteosten ihme, suurin taideteos, jumalallinen
ajatus, oikea Leonardo da Vincin _Gioconda_. Polvillesi, Beautrelet,
ylväin _Nainen_ siinä on edessäsi!"
Pitkä äänettömyys. Alhaalla lähenivät paukutukset. Kaksi tai kolme
ovea erotti heidät Ganimardista. Merellä näkyivät torpeedoveneen
musta selkä ja risteilevät soutuveneet.
Nuori mies kysyi:
"Ja aarteet?"
"Vai niin, poikaseni, sekö se mieltäsi enimmin kiinnittää? Kaikki
nämä taiteen mestariteokset eivät voi sinua niin tyydyttää kuin
aarre?... Koko suuri yleisö puhuisi sinun tavallasi...! No niin,
tahtosi täyttyköön."
Hän polki jalkaansa kovasti lattiaan, yksi permantoliuskoista
liikahti, hän nosti sen ylös kuin lippaan kannen ja paljasti
nelikulmaisen, kallioon hakatun loven. Se oli tyhjä.
Vähän kauempana hän uudisti saman tempun. Uusi kolo aukeni. Sekin
tyhjä.
Kolmasti vielä hän teki samaten. Kaikki kolme syvennystä olivat
tyhjät.
"Mikä pettymys!" nauroi Lupin. "Ludvig XI:n, Henrik IV:n ja
Richelieun aikana olivat nämä viisi lovea kaiketikin täynnä. Mutta
ajattelehan Ludvig XIV:ttä, kaikkea mitä Versaillesin hullutus
maksoi, sotia ja hänen hallituskautensa onnettomuuksia! Ja
ajattelehan Ludvig XV:ttä, tuhlarikuningasta, Pompadouria, Dubarrya!
Onpa silloin täytynyt ammentaa! Kuinka raapittiinkaan silloin
kivipohjaa ahnain kynsin! Kuten näet, täällä ei ole mitään jälellä..."
Hän keskeytti puheensa.
"Kyllä, jotakin täällä vielä on... seitsemäs kätköpaikka! Se on
koskematon... Ei kukaan niistä ole uskaltanut koskea siihen. Se oli
viimeinen turva... suoraan sanoen, apu äärimmäiseen hätään. Katso
tänne, Beautrelet."
Hän kumartui ja nosti kannen, lovessa oli sen täyttävä rauta-arkku.
Lupin otti taskustaan hyvin monimutkaisen avaimen ja avasi arkun.
Näky oli huikaiseva. Kaikki kallisarvoiset jalokivet kimmelsivät,
kaikki värit leimusivat, safiirien taivaansini, rubiinien tuli,
smaragdien vihreys, topaasien auringonloisto.
"Katso, katso, pikku Beautrelet. He ovat nielleet kaikki kulta- ja
hopearahat, kaikki écut ja tukaatit sekä dublonit, mutta
jalokivilipas on koskematon. Katso koristeita. Niitä on kaikilta
aikakausilta, kaikilta vuosisadoilta, kaikista maista. Tässä ovat
kuningattarien myötäjäiset. Kukin kartutti aarretta osuudellaan,
Skotlannin Margareta, Savoijin Charlotte, Englannin Maria ja Katarina
de Medici, ja kaikki itävaltalaiset arkkiherttuat, Eleonora,
Elisabet, Maria Teresia, Marie Antoinette... Katsohan näitä helmiä,
Beautrelet, ja näitä suunnattomia timantteja! Jokainen niistä on
keisarinnan arvoinen, 'Le Régent de France' ei ole kauniimpi!"
Hän ojentausi suoraksi ja nosti kätensä kuin valan tehden:
"Beautrelet, sinun pitää sanoa koko maailmalle, että Lupin ei
ole ottanut ainoatakaan jalokiveä kuninkaallisesta arkusta, ei
ainoatakaan, sen vakuutan kunniasanallani! Siihen minulla ei ollut
oikeutta. Ne olivat Ranskan omaisuutta..."
Alhaalla Ganimard joudutti työtään. Iskujen jyminästä saattoi
päättää, että he olivat ryhtyneet viimeisen edelliseen oveen, joka
johti muinaisjäännösten saliin.
"Jättäkäämme kirstu auki", sanoi Lupin, "ja kaikki lokerot myöskin...
kaikki nämä pienet tyhjät haudat..."
Hän asteli kertaalleen ympäri huoneen, katseli eräitä lasikaappeja ja
tauluja, ja puheli miettivästi kävellen:
"Kuinka ikävää sentään on jättää nämä kaikki! Niin sydäntä
särkevää! Ihanimmat hetkeni olen viettänyt täällä, yksinäni,
yhdessä näiden esineiden kanssa, joita rakastin... Ja silmäni eivät
milloinkaan pääse niitä enää näkemään, eikä käteni milloinkaan niitä
koskettamaan."
Hänen vääntyneillä kasvoillaan oli sellainen väsymyksen ilme, että
Beautrelet tunsi vaistomaista myötätuntoisuutta häntä kohtaan. Tuskan
täytyi tuossa miehessä nousta valtavampaan vauhtiin kuin toisessa,
kuten ilokin, ylpeys tai nöyryytys.
Nyt seisoi hän ikkunan ääressä ja sanoi, ulospäin viitatessaan:
"Vieläkin synkempää on se, että minun täytyy jättää tämä, kaikki
tämä. Eikö olekin kaunista, tuo mittaamaton meri... taivas...
oikealla ja vasemmalla Etretatin rantaylänkö ja sen kolme porttia,
Länsiportti, Itäportti ja la Manneporte... riemuportteja tämän
hallitsijalle... ja se olen minä! Satukuningas! Onton neulan
kuningas! Harvinainen, yliluonnollinen kuningaskunta! Mikä taival
Caesarista Lupiniin!"
Hän purskahti nauruun.
"Satukuningas, niinkö? Sanokaamme yhtä hyvin Yvetotin kuningas!
Naurettavan vähän! Maailman kuningas, kas niin juuri! Pidin sitä kuin
saalista kynsissäni! Nosta ylös Saitaferneen hiippa, Beautrelet...
Siellä näet kaksi puhelinkonetta... Oikealta lähtee johto Pariisiin
-- oma johto --, vasemmalta Lontooseen, oma johto. -- Lontoon kautta
hallitsin Amerikkaa, Aasiaa, Australiaa! Kaikissa noissa maissa
minulla oli haaraosastoja, myyjiä, vainukoiria, tietojen kerääjiä.
Liike on kansainvälinen. Se on taiteen ja muinaisteosten suuret
maailmanmarkkinat. Voi, Beautrelet, on hetkiä, jolloin mahtini panee
pääni pyörälle ja minä olen päihdyksissä voimani ja vallintani
tunnosta..."
Alhaalla ovi myötäsi. Kuultiin Ganimardin ja hänen joukkonsa
seuhtomista yltympäri etsiskellen... Hetken perästä Lupin jatkoi
tukahtuneella äänellä:
"Ja nyt se on mennyttä... Tuli vaaleatukkainen tyttönen kauniine
surullisine silmineen ja rehellisine sydämineen... niin,
rehellisine... ja kaikki on mennyttä... minä itse revin tämän
suunnattoman rakennuksen... kaikki muu tuntuu minusta luonnottomalta
ja lapselliselta... hänen kiharansa ne vain ovat minkään arvoiset...
hänen surulliset silmänsä... ja hänen pieni rehellinen sydämensä."
Miehet nousivat portaita ylös. Isku jymähti ovea vasten, viimeistä...
Äkkiä Lupin tarttui nuoren miehen käsivarteen.
"Ymmärrätkö, Beautrelet, miksi olen sinulle jättänyt vapaasta
tahdostani taistotantereen, vaikka jo monta viikkoa sitten olisin
voinut musertaa sinut milloin olisin tahtonut? Ymmärrätkö sinä,
minkätähden olet voinut tulla tänne asti? Ymmärrätkö, että olen
antanut jok'ainoalle miehelleni oman osuutensa saaliista, niille,
jotka tapasit tois-yönä rantakallioilla? Käsitäthän syyn kaikkeen?
Ontto neula, se on vain seikkailu. Niin kauan kuin olen sen omistaja,
pysyn seikkailijana. Neulan menettäessäni irtaudun entisyydestäni,
tulevaisuus alkaa minulle, rauhallinen ja onnellinen, tulevaisuus,
jolloin minun ei enää tarvitse häpeillä Raymonden katsetta,
tulevaisuus..."
Hän kääntyi raivoissaan ovea kohden:
"Mutta hellitä toki, Ganimard, minä en ole vielä lopettanut!"
Jyskytys kävi yhä vimmatummaksi. Tuntui siltä kuin he olisivat
muurinmurtajalla ruhjoneet ovea rikki.
Beautrelet seisoi Lupinin edessä, henkeään pidätellen odottaessaan
ratkaisua, kykenemättä käsittämään Lupinin menettelyä. Hän oli
luovuttanut Neulan, olkoonpa niin, mutta miksi tahtoi hän itse
antautua? Mikä oli hänen suunnitelmansa? Toivoiko hän välttävänsä
Ganimardin? Ja toisekseen, missä olikaan Raymonde?
Mutta Lupin mutisi ajatuksissaan:
"Kunniallinen... Arsène Lupin kunniallinen... ei varkauksia enää...
elää kuten muutkin... Miksi ei? Ei ole mitään syytä, miksi en samaten
menestyisi silläkin uralla... Älähän melua toki niin hirveästi,
Ganimard! Etkö sinä sen tomppeli tiedä, että parastaikaa puhun
historiallisia sanoja, jotka Beautreletin tulee painaa mieleensä
jälkimaailmaa varten!"
Hän remahti nauruun:
"Tuhlaan aikaani. Ganimard ei milloinkaan tajua historiallisten
sanojeni hyötyä."
Hän otti palan punaliitua käteensä, siirsi seinän viereen jakkaran ja
kirjoitti suurin kirjaimin:
"_Arsène Lupin säätää Ranskalle kaikki Onton neulan aarteet sillä
ainoalla ehdolla, että aarteet säilytetään Louvren museossa,
saleissa, joilla tulee olla nimenä 'Arsène Lupinin salit_'."
"Ja nyt on omatuntoni rauhassa", hän sanoi. "Ranska ja minä olemme
kuitit."
Hyökkääjät kävivät yhä kiivaammin ovea vastaan. Yksi ovilaudoista
irtautui; käsi kuroittausi sisään ja hapuili lukkoa.
"Hitto vieköön", huudahti Lupin, "tuo Ganimard ääliö on kerrankin
saavuttamaisillaan päämaalinsa".
Hän hyppäsi ovelle ja otti pois lukosta avaimen.
"Reudo, ukkoseni, se ovi on tukeva. Minulla on yllin kyllin aikaa...
Nyt sanon sinulle hyvästi, Beautrelet... Ja kiitokset!... sillä sinä
olisit todellakin voinut tehdä hyökkäyksen mutkallisemmaksi... mutta
sinä olet säädyllinen ihminen!"
Hän astui erään suuren Roger van der Weydenin kolmiosaisen maalauksen
eli triptykin luo, joka esitti tietäjiä itäiseltä maalta. Hän
taivutti ylös oikeanpuolisen osan ja paljasti siten pienen oven,
jonka ripaan hän laski kätensä.
"Hyvää metsästysonnea, Ganimard, ja terveisiä perheellesi!"
Laukaus pamahti. Hän hypähti taaksepäin.
"Voi tuota lurjusta, keskelle sydäntä! Olet varmaan ottanut opetusta
ampumataidossa? Niinpä nitistettiin itämaalainen viisas! Keskelle
sydäntä! Pirstautunut siruiksi kuin piipunnysä ampumaradalla!"
"Antaudu, Lupin!" huusi Ganimard, jonka revolverin piippu pistäytyi
pirstautuneen ovilaudan aukosta, mistä hänen silmänsäkin kiiluivat.
"Antaudu, Lupin!"
"Kaarti kaatuu, mutta ei antaudu!"
"Jos liikahdat paikaltasi, niin ammun sinut!"
"Tyhjää! Sinä et voi satuttaa minuun tänne."
Lupin oli vetäytynyt syrjään, ja vaikka Ganimard olisi voinut ampua
oven aukosta suoraan, niin hän ei todellakaan voinut ampua, saati
tähdätä, siihen suuntaan, missä Lupin seisoi.
Tämän asema ei silti ollut vähemmän hirvittävä, sillä maalauksen
takana oleva ovi, josta hän oli toivonut pelastuvansa, oli aivan
vastapäätä Ganimardia. Yritys paeta sitä tietä vaati asettumaan
poliisin ampuma-aseen eteen, ja siinä oli viisi luotia jälellä...
"Lempo", sanoi hän nauraen, "osakkeeni näyttävät laskevan. Se on
sinulle oikein, sinä vanha Lupin, kun tahdoit kokea viimeisen
jännittävän hetken ja jännitit jousen liian kireälle. Sinä olet
lörpötellyt liiemmälti."
Hän pysyttäytyi lähellä seinää. Poliisien ponnistuksista oli taaskin
lauta lohjennut ovesta ja Ganimard saattoi toimia vaivattomammin.
Kolmen metrin matka, ei enempää, erotti nuo kaksi vastustajaa
toisistaan. Mutta eräs kullattu kaappi suojeli Lupinia.
"Autahan toki, Beautrelet!" huusi vanha poliisi raivoissaan hammasta
purren... "ammu, äläkä siinä töllistele..."
Isidore ei todellakaan ollut liikahtanut paikaltaan; hän oli tähän
asti ollut tosin kiihkeän jännittynyt, mutta päättämätön katselija.
Hän olisi tahtonut sekaantua taisteluun koko voimallaan ja nujertaa
uhrin, joka oli hänen vallassaan. Mutta kummallinen, hämärä tunne oli
hänet estänyt siitä.
Hän heräsi Ganimardin huutoon, tarttui kouristuneesti revolverinsa
liipasimeen.
"Jos minä ryhdyn asiaan", ajatteli hän, "on Lupin hukassa... ja
minulla on siihen oikeus... se on velvollisuuteni..."
Heidän katseensa sattuivat yhteen. Lupinin silmät olivat tyynet,
tarkkaavaiset, melkein uteliaat, kuin hän olisi pelottavan vaaransa
keskellä vain kiintynyt tarkkaamaan sitä siveellistä ristiriitaa,
jossa nuori mies tuskitteli. Päättäisikö Isidore antaa voitetulle
viholliselle kuoloniskun?
Ovi murtui keskeltä halki.
"Avustakaa, Beautrelet! Nyt saamme hänet kiinni", huusi Ganimard.
Isidore kohotti revolverinsa.
Mitä sitten tapahtui, se kävi niin nopeasti, että hän tajusi sen
vasta jälkeenpäin. Hän näki Lupinin kumartuvan alas, juoksevan
seinäviertä pitkin, ohi oven, revolverin alitse, jota Ganimard
turhaan heristeli, ja äkkiä tunsi hän paiskautuvansa maahan,
tempautuvansa ylös ja vastustamattomalla voimalla joutuvansa
kiskaistuksi pois.
Lupin piteli häntä ilmassa kuin elävää kilpeä, jonka taakse hän kävi
suojaan.
"Kymmenen yhtä vastaan, että pääsen pakenemaan, Ganimard! Katsos,
Lupinilla on aina keinoja..."
Hän oli nopeasti vetäytynyt triptykin luo. Toisella kädellään hän
painoi Beautreletia rintaansa vasten, toisella työnsi alttaritaulun
sivustaa ja sulki pikku oven perässään. Hän oli pelastunut.
Aivan heidän edessään oli jyrkät portaat. "Kas niin", puheli Lupin
työntäen Beautreletia edellään, "maajoukot on lyöty... ajatelkaamme
nyt Ranskan laivastoa... Ensin Waterloo, sitten Trafalgar...
Näkemistä sinä joudut kylliksesi saamaan, poikaseni!... Voi, kuinka
tämä on hullunkurista! Nyt ne rehkivät triptykin kimpussa... Liian
myöhäistä, lapsukaiset... Mutta nyt käpälät olalle, Beautrelet."
Portaat, jotka olivat hakatut Neulan seinään, sen ulkokamaraan,
kiersivät pyramidia kierukan tavoin.
Toinen toisensa kintereillä he riensivät portaita alas, kaksi, kolme
astuinta kerrallaan. Sieltä täältä pilkotti valoviiru halkeamista,
ja Beautrelet näki vilahduksen kalastusveneistä, jotka kiertelivät
jonkun matkan päässä, ja mustasta torpeedoveneestä...
He juoksivat alaspäin, yhä vain alaspäin, Isidore ääneti ja Lupin
yhtä puheliaana kuin ennenkin.
"Haluaisin tietää, mitä Ganimard nyt puuhailee! Rynnänneekö hän
toisia portaita alas katkaistakseen minulta tien tunneliin? Ei,
niin typerä hän ei kai ole... Hän on varmaan jättänyt neljä miestä
sinne... ja enempää ei tarvita."
Hän keskeytti puheensa.
"Kuulehan... he huutavat tuolla ylhäällä... selväpä se, ovat
avanneet ikkunan ja huutavat laivastolleen... Katsos vain, jo tulee
liikuntaa ja elämää veneisiin... merkkejä vaihdetaan... torpeedovene
lähtee liikkeelle... kelpo torpeedovene, tunnen sinut, sinä tulet
Havresta... Paikoillenne, kanuunamiehet!... Lempo soikoon, tuollapa
on komentaja... Hyvää päivää, Duguay-Trouin."
Hän pisti kätensä ulos eräästä halkeamasta ja huiskutti
nenäliinaansa. Sitten hän jatkoi matkaansa.
"Vihollislaivasto lähenee täydellä höyryllä", sanoi hän. "Pian ne
iskevät kiinni. Hyvä Jumala, tämäpä vasta huvittavaa!"
He kuulivat ääniä altansa. Samassa he lähenivät merenpintaa ja
joutuivat melkein heti avaraan luolaan, jossa kaksi lyhtyä häilyi
edestakaisin pimeydessä.
Naisen haamu sukelsi esille ja heittäytyi Lupinin syliin.
"Pian, pian! Minä olen ollut kovin levoton... Mitä oletkaan
hommannut?... Mutta sinähän et ole yksinäsi?..."
Lupin rauhoitti häntä.
"Mukana on vain ystävämme Beautrelet... Ajatteles, ystävämme
Beautrelet on ollut niin herttainen, että... mutta tuon kerron
sittemmin... nyt meillä ei ole siihen aikaa... Oletko siellä,
Charolais? Hyvä... Entäs vene?"
Charolais vastasi:
"Vene on valmis."
"Tulta alle", määräsi Lupin.
Tuossa paikassa kuului moottorin suriseva ääni, ja Beautrelet, jonka
silmät vähitellen tottuivat puolipimeään, tuli vihdoin tajunneeksi,
että he olivat jonkunlaisella rantalaiturilla, vesirajassa, ja että
heidän edessään oli moottorivene.
"Autovene", selitti Lupin täydentäen Beautreletin havaintoja.
"Niin, ällistyttäähän tämä kaikki sinua, hyvä Isidoreni... Sinä
et ymmärrä?... No, vesi, jonka näet edessäsi, ei ole muuta kuin
merivettä, joka tunkeutuu tänne luolaan aina nousuveden aikana;
minulla on siten täällä pieni näkymätön, varma satama..."
"Mutta suljettu", muistutti Beautrelet. "Kukaan ei pääse täältä ulos
eikä sisään."
"Kyllä minä", vastasi Lupin, "ja sen näytän sinulle".
Ensin hän vei pois Raymonden, ja palasi sitten noutamaan
Beautreletia. Tämä empi.
"Pelkäätkö?" kysyi Lupin.
"Mitä sitten?"
"Torpeedoveneen ampuvan meidät upoksiin."
"En."
"Sitten tuumiskelet kai, eikö sinun velvollisuutesi ole käydä
Ganimardin puolelle, oikeuden, yhteiskunnan, siveellisyyden puolelle
sen sijaan että pidät yhtä Lupinin, häpeän, kunniattomuuden kanssa."
"Aivan niin."
"Pahaksi onneksi sinulla ei ole valinnan varaa, poikani... Nykyisin
täytyy meidät molemmat uskoa kuolleiksi, jotta saan jäädä rauhaan...
kuten tulevaisen kunniallisen ihmisen sopii vaatia. Myöhemmin, kun
annan sinulle vapautesi, saat puhua mielesi mukaan... silloin ei
minulla ole enää mitään varomista."
Tavasta, jolla Lupin piteli häntä käsivarresta, ymmärsi Beautrelet,
että vastarinta oli hyödytön. Ja miksi tekisikään hän vastarintaa?
Olihan hän keksinyt ja paljastanut Neulan. Eikö hänellä jo ollut
oikeutta antautua vastustamattoman myötätuntoisuuden valtaan, jota
tuo mies kaikesta huolimatta hänessä herätti?
Se tunne oli hänessä niin voimakas, että hänen teki mieli sanoa
Lupinille:
"Kuulkaahan, te olette vielä suuremmassa vaarassa: Sherlock Holmes on
jäljillänne..."
"Kas niin, tulkaa", sanoi Lupin, ennen kuin Isidore ehti päättää
puhua.
Hän totteli ja antoi opastaa itsensä veneeseen, jonka muoto näytti
hänestä omituiselta.
Kannelle saavuttuaan he laskeutuivat alas pieniä, jyrkkiä portaita
tai oikeammin tikapuita; ne liittyivät luukkuun, joka sulkeutui
heidän perässään.
Alhaalla oli hyvin pieni, lampulla valaistu kajuutta, jossa Raymonde
jo istui ja johon he kaikki kolme hädin mahtuivat.
Lupin otti ha'asta puhelutorven ja komensi:
"Eteenpäin, Charolais."
Isidore tunsi epämiellyttävää huimausta, jota kokee nostolaitoksessa
laskeutuessaan, kun maa luisuu jalkain alta ja leijutaan tyhjässä
ilmassa. Tällä kertaa luisui alta vesi...
"Nyt uppoamme", nauroi Lupin. "Emme sentään, rauhoitu... Me
laskeudumme vain ylemmästä luolasta, jossa nyt olemme, aivan allamme
olevaan pikku luolaan, joka on puoliavoin merelle ja jonne pääsee
ulkoapäin laskuveden aikana... kaikki simpukankalastajat tuntevat
sen... Nyt on kymmenen sekunnin seisahdus... ja nyt kiidämme läpi.
Käytävä on kapea, vedenalainen veneemme tuskin mahtuu kulkemaan
siitä."
"Mutta", kysyi Beautrelet, "mistä johtuu, että alempaan luolaan
tulevat kalastajat eivät tiedä, että sen katossa on aukko, joka
johtaa toiseen luolaan ja sen kautta portaita myöten Neulaan? Kuka
hyvänsä siitä saa selon."
"Erehdys, Beautrelet! Alaluolan kattoaukon sulkee laskuveden aikana
liikkuva graniitinvärinen katos, jonka meri noustessaan nostaa pois
tieltään. Meren laskeutuessa se sulkeutuu hengenpitävästi pikku
luolan kanneksi. Siksipä pääsen kulkemaan nousuveden aikana...
Sukkela temppu se, hyvä aatos... Totta kyllä ei Caesar eikä Ludvig
XIV tai kukaan muu edeltäjäni ole kyennyt keksimään sitä, sillä
silloinhan ei ollut vedenalaisia veneitä käytettävissä... He
tyytyivät portaisiin, jotka ulottuivat alaluolaan asti... Minä olen
ottanut viimeiset astuimet portaista ja keksinyt liikkuvan katon
juonen... Se on lahja Ranskalle... Raymonde, rakkaani, sammuta lamppu
vierestäsi... me emme tarvitse sitä enää... päin vastoin..."
Heikko valon heijastus, joka näytti veden väriseltä, häämötti tosiaan
heitä vastaan luolasta ulos tultaessa, tunkeutuen kajuuttaan läpi
molempain sivujen pyöröikkunain ja lasikuvun, joka pistäysi ylös
kannelle ja josta saattoi nähdä ylemmät vesikerrokset.
Varjo liukui niiden yli.
"Hyökkäys alkaa. Vihollisen laivasto piirittää Neulaa... Mutta olipa
se miten ontto hyvänsä, ihmettelen kuitenkin, kuinka he voivat
tunkeutua sen sisään..."
Hän otti puhelutorven.
"Pysyttelemme vielä pohjassa, Charolais. Mihinkä menemme? Senhän olen
sinulle sanonut. Lupin-satamaan... ja pistelekin pikajunan vauhtia,
ymmärrätkö. Meidän täytyy laskeutua maihin mukavalla paikalla,
meillähän on nainen matkassamme."
He lipuivat yli kalliopohjan. Levät kohosivat kuin tiheä, pimeä
metsä, ja veneen kuohuaallot saivat ne kauniisti kaareutumaan ja
sitten ojentumaan suoriksi... ne muistuttivat hiussuortuvia.
Vielä yksi varjo, mutta pitempi...
"Tuo on torpeedovene", sanoi Lupin. "Nyt saamme kuulla kanuunain
jymyä. Mitä aikonee Duguay-Trouin tehdä? Pommittaa Neulaa? Ah, mikä
vahinko meille, Beautrelet, ettemme saa olla mukana Duguay-Trouinin
ja Ganimardin yhteentörmäyksessä! Maa- ja meriväen yhtymys! --
Halloo, Charolais, nukutko, poikaseni?"
Heillä oli kuitenkin kova vauhti. Kalliopohja oli muuttunut
hiekkakentäksi, mutta nyt näkyi toinen kallioseinä, joka kuului
Etretatin oikeanpuoliseen niemeen, Itäporttiin.
Kalat pakenivat heidän lähestyessään. Yksi niistä, muita rohkeampi,
tarttui pyöröikkunaan ja katseli heitä suurilla, liikkumattomilla
silmillään.
"No niin, nyt ei ole vauhtimme huono", huudahti Lupin. "Mitä sanot
pähkinänkuorestani, Beautrelet? Ei hullumpi? Muistatko juttua
herttaseitsemäisestä, insinööri Lacomben surkeasta lopusta ja
kuinka minä hänen murhaajaansa rangaistuani tarjosin valtiolle
hänen paperinsa ja uuden vedenalaisen aluksen piirustukset -- lahja
Ranskalle sekin? No niin, hänen piirustuksistansa olin pidättänyt
itselleni veden alla kulkevan autoveneen luonnoksen, ja sentähdenpä
on sinulla nyt kunnia tehdä merimatka minun seurassani."
Hän huusi Charolaisille:
"Nyt nousemme pinnalle, Charolais. Ei ole enää vaaraa."
He ammahtivat veden pintaan, lasikupu sukelsi ylös ilmaan.
He olivat niin kaukana rannikosta, että pysyivät näköpiirin
ulkopuolella, ja Beautrelet tajusi nyt paremmin, kuinka huimaavaa
vauhtia he kiitivät eteenpäin.
Fécamp lensi heidän ohitsensa, sitten kaikki normandialaiset
kylpypaikat, Saint-Pierre, Les Petites-Dalles, Veulettes,
Saint-Valéry, Veules, Quiberville.
Lupin yhä lasketteli leikkiä, eikä Isidore väsynyt häntä
katselemasta ja kuuntelemasta, kummastellen miehen vilkkautta,
hänen herttaisuuttaan ja veitikkamaisuuttaan, hänen ivallista
suruttomuuttaan, hänen elämäniloaan.
Hän piti myös Raymondea silmällä. Nuori nainen painui hiljaisesti
kiinni rakastamaansa mieheen. Hän oli ottanut tämän kädet omiinsa
ja katsahti useasti häneen, ja Beautrelet huomasi monesti, että
hänen kätensä puristivat hänen käsiään ja että hänen silmiensä
ilme kävi vieläkin kaihomielisemmäksi kuin ennen. Ja joka kerta
oli se ikäänkuin äänettömänä ja surullisena vastauksena Lupinin
huomautteluihin. Oli kuin tuo kevyt sanatulva, tuo ivaava
elämänkatsomus olisi tuottanut hänelle kärsimystä.
"Vaikene", jupisi hän, "pilanteko on kohtalon uhmaamista. Paljon
onnettomuuksia voi vielä osua tiellemme."
Dieppen kohdalla täytyi heidän sukeltaa alas, jottei heitä voitaisi
kalastajaveneistä nähdä. Ja kaksikymmentä minuuttia sen jälkeen
he kaarsivat rantaa kohden, ja vene livahti pieneen vedenalaiseen
satamaan, jona oli kallioon säännöllisesti muodostunut komero,
laskeutui aallonmurtajan viereen ja nousi hitaasti pinnalle.
"Lupin-satama", selitti Lupin.
Paikka oli noin viisi lieuea Dieppestä ja kolme Tréportista; sitä
suojeli sekä oikealta että vasemmalta kaksi kallioröykkiötä, ja se
oli apo autio. Hieno hiekka peitti tuon kaltevan pyöreän rannan.
"Astu maihin, Beautrelet... ojenna kätesi minulle, Raymonde. Ja sinä,
Charolais, lähde takaisin Neulaan ja ota selville, mitä tapahtuu
Ganimardin ja Duguay-Trouinin välillä, ja tule sitten illalla
kertomaan minulle. Tuo juttu kiinnittää mieltäni tavattomasti."
Beautrelet ihmetteli jonkun verran uteliaasti, miten he pääsisivät
ylös tuosta suljetusta lovesta; sitten hän huomasi rautaiset tikkaat
rantaylängön juurella.
"Isidore", puheli Lupin, "jos tuntisit maantieteesi ja historiasi,
niin tietäisit, että me olemme alapuolella Parfonvalin solatien,
joka vie Bivillen seudulle. Enemmän kuin sata vuotta sitten, yöllä
elokuun 23 päivää vasten 1803, nousivat Georges Cadoudal ja kuusi
hänen rikostoveriansa maihin Ranskassa, viedäkseen vankeuteen
Bonaparten, ensimmäisen konsulin, ja he kapusivat ylös sitä tietä,
jonka sinulle nyt osoitan. Sittemmin ovat kallion vieremät tärvelleet
tien. Mutta Louis Valméras -- laajemmin tunnettu nimellä Arsène Lupin
-- on laitattanut sen kuntoon omalla kustannuksellaan, ja hän on
ostanut talonpoikaistalon nimeltä Neuvillette, jossa salaliittolaiset
viettivät ensimmäisen yönsä ja jossa hän nyt liikehommistaan luopuen
ja maailmasta eronneena aikoo asua äitinsä ja vaimonsa kanssa,
viettäen rehellisen maalaisherran elämää. Herrasmies-murtovaras on
kuollut, eläköön herrasmies-talonpoika!"
Tikkaat kavuttuansa he tulivat ahtaalle rotkolle, nähtävästi
sadeveden kaivamalle jyrkälle vesiuurrokselle, jonka toiseen päähän
oli hakattu portaiden tapainen, kaidepuulla varustettu käytävä.
Tämä kaide oli Lupinin selityksen mukaan asetettu pitkän, paaluihin
kiinnitetyn köyden sijalle, jota seudun asukkaat ennen olivat
käyttäneet päästäkseen alas pikku lahdelmalle.
Puolen tunnin vaivaloinen kiipeäminen toi heidät ylängölle, vähän
matkan päähän sellaisesta pienestä maaluolasta, joista rannikon
tullisotamiehet etsivät kattoa päänsä päälle. Kahta minuuttia
myöhemmin he tapasivatkin tullisotamiehen tienmutkassa.
Tämä siirtyi syrjään ja teki kunniaa.
Lupin kysyi:
"Onko mitään uutta, Gomel?"
"Ei, armollinen herra."
"Et ole kohdannut ketään epäilyttävää henkilöä?"
"En... mutta..."
"Mitä aiot sanoa?"
"Vaimoni... joka on ompelijattarena Neuvillettessä..."
"Tiedän... Gésarine... Äitini on puhunut hänestä minulle. No?"
"Joku matruusi kuuluu kuljeskelleen kylässä tänä aamuna."
"Minkä näköinen hän oli?"
"Ei tavallisen... hän näytti englantilaiselta."
"Ahaa!" sanoi Lupin ajatuksissaan. "Ja sinä sanoit Césarinelle..."
... "että hänen on pidettävä silmät auki; niin, armollinen herra".
"Hyvä on. Pidä varalla Charolaisia hänen palatessaan parin, kolmen
tunnin kuluttua. Jos jotakin tapahtuu, niin olen maatalossa."
Hän pitkitti matkaansa ja huomautti Beautreletille:
"Tämä huolestuttaa minua. Onko se Holmes? Jos se on hän, niin
me voimme pelätä mitä hyvänsä, sillä nyt on hän ärsyttynyt
äärimmäisyyteen asti."
Hän epäröi silmänräpäyksen.
"Olisikohan kuitenkin parasta pyörtää takaisin? Niin, minulla on niin
pahoja aavistuksia."
Kumpuilevia tasankoja avautui eteen niin laajalti kuin silmä kantoi.
Hiukan vasemmalla oli kauniita tuuheapuisia notkelmia ja niiden
takana Neuvillette, jonka rakennukset näkyivät. Sen suojapaikan
hän oli valinnut itselleen, Raymondelle lupaamakseen rauhalliseksi
turvaksi. Luopuisiko hän noiden järjettömien arkailujen tähden
onnestansa juuri silloin kun hän oli sen saavuttamassa?
Hän tarttui Isidoren käsivarteen ja osoitti Raymondea, joka käveli
heidän edellään.
"Katso häntä. Hänen kävellessään huojuu hänen vyötärönsä tavalla,
jota en voi katsella tuntematta väristystä läpi ruumiini. Mutta
koko hänen olentonsa herättää minussa tämän mielenliikutuksen ja
rakkauden vavistuksen -- hänen liikkeensä kuten liikkumattomuutensa,
hänen äänettömyytensä kuten hänen äänensä sointukin. Vain täten
käveleminenkin hänen jälessään tuottaa minulle todellista nautintoa.
Oi, Beautrelet, voineeko hän milloinkaan unohtaa, että minä olen
ollut Lupin? Koko tuo menneisyys, jota hän inhoaa, onnistuuko minun
häivyttää se hänen mielestään?"
Hän hillitsi itsensä ja väitti kovapintaisen varmaan sävyyn:
"Hänen _pitää_ unohtaa! Hänen pitää unohtaa, koska minä olen kaikki
uhrannut hänen tähtensä. Olen uhrannut Onton neulan saavuttamattoman
turvapaikan. Olen uhrannut aarteeni, valtani, ylpeyteni... uhraan
kaikki... en tahdo enää olla mikään... ainoastaan rakastava mies...
kunniallinen mies, koskapa Raymonde ei voi muuta rakastaa. No mitäpä
sillä väliä, jos olenkin kunniallinen? Eihän se ole häpeällisempää
kuin muukaan."
Tämä iva pääsi niin sanoen tajuttomasti hänen huuliltaan. Hänen
äänensä oli totinen kuin ennenkin ja ilman pilkan sävyä. Ja hän sanoi
hillityn intohimoisesti:
"Katsos, Beautrelet, kaikista rajattomista riemuista, mitä olen
nauttinut seikkailuelämäni aikana, ei yksikään vastaa sitä
riemastusta, jota minulle tuottaa hänen katseensa silloin kun hän on
tyytyväinen minuun. Silloin tunnen itseni aivan heikoksi, ja mieleni
tekee itkeä..."
Itkikö hän? Beautrelet luuli näkevänsä, että hänen silmänsä olivat
kosteat. Kyyneliä Lupinin silmissä! Rakkauden kyyneliä!
-- -- --
He lähestyivät vanhaa veräjää, joka johti maatalon pihaan.
Lupin pysähtyi hetkiseksi ja mutisi:
"Miksi pelkään? On kuin rintaani ahdistaisi. Eikö Neulan juttu ole
loppunut? Eikö kohtalo hyväksy minun valitsemaani ratkaisua?"
Raymonde kääntyi takaisin hyvin levottomana.
"Tuolta tulee Césarine. Hän juoksee..."
Tullisotamiehen vaimo tuli todellakin juosten heitä vastaan
maatalosta.
Lupin riensi häntä kohti.
"Mikä on hätänä? Puhu!"
Césarine änkytti läähättäen ja hengästyneenä:
"Eräs mies... olen nähnyt erään miehen vierashuoneessa..."
"Aamullisen englantilaisen?"
"Niin, mutta toisessa valepuvussa."
"Näkikö hän teidät?"
"Ei, hän tapasi äitinne. Rouva Valméras yllätti hänet juuri kun hänen
piti poistua."
"No?"
"Hän sanoi etsivänsä Louis Valmérasia ja olevansa teidän hyvä
ystävänne."
"Ja sitten?"
"Sitten rouva vastasi, että hänen poikansa oli matkoilla... eikä
palaisi useaan vuoteen."
"Ja silloin hän meni?"
"Ei. Hän viittaili ulos ikkunasta, joka antaa tasangolle päin... kuin
olisi tahtonut huutaa jotakuta."
Lupin näytti epäröivän. Kimeä huuto vihlaisi ilmaa. Raymonde huudahti
epätoivoissaan:
"Se on äitisi... minä tunnen äänen..."
Lupin heittäysi häneen käsiksi ja laahasi häntä mukanaan.
"Tule... paetkaamme... sinä ennen kaikkea..."
Mutta hän hillitsi itsensä heti, järkkyneenä suunniltaan.
"Ei, minä en voi... se on inhottavaa... anna minulle anteeksi,
Raymonde... naisparka tuolla... jää sinä tänne... älä jätä häntä,
Beautrelet."
Hän juoksi pitkin nurmettunutta multavallia, joka ympäröi maataloa,
kääntyi kulmauksessa ja seurasi sitä aina sille veräjälle asti, joka
johti tasangolle.
Raymonde, jota Beautrelet ei voinut estää, saapui sinne melkein
samalla kertaa kuin hänkin, ja puiden taakse kätkeytyneenä näki
Beautrelet tiellä, joka vei maatalosta veräjälle, kolme miestä. Pisin
heistä käveli edellä, toiset kaksi kuljettivat välissään naista, joka
koetti tehdä vastarintaa ja vaikersi.
Alkoi hämärtää. Beautrelet tunsi kuitenkin Holmesin. Nainen oli jo
vanha; hänen kalpeat kasvonsa olivat hopeisten hapsien ympäröimät. He
lähestyivät kaikki neljä.
He olivat nyt veräjän luona. Holmes avasi sen toisen puolikkaan.
Silloin Lupin astui esille ja asettui heidän tielleen.
Asema näytti sitä kamalammalta, kun kaikki kävi äänettömästi, melkein
juhlallisesti.
Kauan mittelivät nuo kaksi vastustajaa katseillansa toisiaan. Heidän
kasvonsa vääntyivät samasta vihasta. He eivät liikahtaneet paikaltaan.
Lupin sanoi vaikuttavan tyynesti:
"Käske häntyriesi laskea irti tuo nainen."
"En."
Näytti siltä kuin molemmat olisivat pelänneet aloittaa viimeistä
ottelua ja sentähden kokoisivat kumpikin voimiaan. Ei mitään
tarpeettomia sanoja tällä kertaa, ei haukkumisia, eikä pilkallisia
haasteita. Kuolemanhiljaisuus.
Tuskaansa menehtymäisillään odotti Raymonde kaksintaistelun loppua,
Beautrelet oli kietaissut käsivartensa hänen vyötäisilleen ja pidätti
häntä liikkumattomana.
Hetken perästä kertasi Lupin:
"Käske miestesi päästää tuo nainen."
"En."
Lupin sanoi:
"Kuulehan, Holmes..."
Mutta hän keskeytti, käsittäen että sanat eivät tässä hyödyttäisi
mitään. Mitä merkitsivät uhkaukset tuota tahdonvoiman ja ylpeyden
jättiläistä vastaan, jolla oli Holmesin nimi.
Valmiina mihin hyvänsä hän pisti kätensä viittansa taskuun.
Englantilainen ennätti ennen, ryntäsi vangitun naisen luo ja piti
revolverinsa piippua parin tuuman päässä tämän ohimosta.
"Älä liikahda, Lupin, muutoin ammun."
Hänen molemmat apulaisensa vetivät esille pistoolinsa ja tähtäsivät
Lupiniin.
Tämä ojentautui suoraksi ja hillitsi sielussaan kiehuvan raivon.
Molemmat kädet taskuissa ja rinta käännettynä viholliseen kuin
ampumatauluksi hän sanoi kylmästi:
"Kolmannen kerran, Holmes: jätä se nainen rauhaani"
Englantilainen nauroi pilkallisesti:
"Eikö muka ole oikeutta koskea häneen? -- Kas niin, tarpeeksi on
jo valehtelua! Sinun nimesi on yhtä vähän Valméras kuin Lupinkaan,
sen nimen olet varastanut, kuten olet varastanut Charmeracen nimen.
Ja tuo, jota sanot äidiksesi, on Victoire, vanha rikostoverisi ja
hoitajattaresi..."
Holmes menetteli varomattomasti: kostonhalunsa houkuttelemana hän
katseli Raymondea, jota nämä paljastukset kauhistuttivat. Lupin
käytti hyväkseen hänen virhettään. Hän laukaisi revolverinsa
salamannopeasti.
"Kirottua!" ulvahti Holmes, jonka läpiammuttu käsivarsi putosi
hervottomana sivulle.
Hän huusi apulaisilleen:
"Ampukaa toki, te! Ampukaa toki!"
Mutta Lupin oli jo heittäytynyt heidän kimppuunsa, eikä kulunut
kahtakaan sekuntia, kun jo oikeanpuolinen mies kaatui maahan haava
rinnassaan, toisen murskatuin leuoin lyyhistyessä veräjää vasten.
"Irroita nyt itsesi nuorista, Victoire... sido heidät... ja nyt on
asia sinun ja minun, englantilainen..."
Hän kumartui alas ja kähisi:
"Hoo, sinä lurjus..."
Holmes oli kohottanut aseensa vasemmalla kädellään ja tähtäsi häntä.
Laukaus... kirahdus... Raymonde oli heittäytynyt noiden kahden
miehen väliin, kasvot englantilaiseen päin. Hän horjui, nosti käden
kaulaansa, oikaisihe, hoippui ympäri ja kaatui Lupinin jalkoihin.
"Raymonde!... Raymonde!"
Lupin painautui hänen ylitseen, kietaisi käsivartensa hänen
vartalonsa ympäri ja puristi häntä rintaansa vasten.
"Kuollut", ähkäisi hän.
Tuli hetkeksi kuolonhiljaisuus. Holmes näytti tyrmistyvän teostaan.
Victoire änkytti:
"Poikani... pikku poikani..."
Beautrelet astui nuoren naisen luokse ja kumartui häntä lähemmin
tarkastamaan. Lupin toisti: "Kuollut, kuollut..." rauhallisella
äänellä, niinkuin ei hän olisi vielä oikein käsittänyt. Mutta äkkiä
muuttuivat hänen kasvonsa, vääristyen ja pingoittuen sanomattomasta
tuskasta. Hänet valtasi jonkunlainen mielettömyys, hän teki hurjia
liikkeitä, väänteli käsiään ja polki maata kuin epätoivoinen lapsi.
"Konna!" huusi hän äkillisen vimman valtaamana.
Hän hypähti käsiksi Holmesiin rajulla voimalla, löi hänet maahan,
tarttui hänen kurkkuunsa ja iski kouristuneet sormensa hänen ihoonsa.
Englantilainen korisi, mutta ei liikahtanut.
"Poikani, poikani...", hoki Victoire rukoilevalla äänellä.
Beautrelet ryntäsi esille. Mutta Lupin oli jo hellittänyt otteensa ja
seisoi nyyhkyttäen maassa makaavan vihollisensa vieressä.
Säälittävä näky! Beautrelet ei voinut milloinkaan unohtaa tuota
järisyttävää hetkeä, hän, joka tiesi, kuinka suuresti Lupin oli
rakastanut Raymondea ja kuinka loppumattomasti tuo suuri seikkailija
oli uhrannut omaa olemustansa elvyttääkseen hymyn rakastettunsa
kasvoille.
Pimeys alkoi levittää harsoaan taistelutantereen yli. Nuo kolme
englantilaista makasivat sidottuina ja kapinoituina ruohikolla. Aron
syvä hiljaisuus värähteli lauluista. Neuvilletten väki siellä palasi
kotiin työstään.
Lupin nousi ylös. Hän kuunteli yksitoikkoisia ääniä. Sitten hän
silmäili rauhallista maataloa, jossa oli toivonut saavansa elää
rauhassa Raymonden kanssa. Lopuksi hän katseli rakastavaista
naispoloista, joka oli saanut surmansa rakkautensa vuoksi ja nyt
makasi lumivalkeana uinumassa iäistä unta.
Työväki läheni.
Silloin Lupin kumartui, nosti kuolleen voimakkaille käsivarsilleen ja
asetti hänet selkäänsä.
"Lähtekäämme, Victoire."
"Niin, lähtekäämme, poikani."
"Hyvästi, Beautrelet", toivotti hän.
Ja kallista ja hirveätä taakkaansa kantaen, vanhan palvelijattarensa
seuraamana, hän hiljaisena ja yrmeänä aloitti matkansa merta kohden
ja hävisi pimeyteen.