ai . ui . . e . . eu . e
Useasti hän myös tapansa mukaan laskeusi lojumaan heinikkoon ja
mietiskeli tuntimäärin. Hänellä oli yllinkyllin aikaa. Hänellä oli
koko tulevaisuus käytettävänään.
Ihmeteltävän kärsivällisesti kuljeskeli hän siten Seineltä
merenrantaan, merenrannasta Seinelle, etääntyen taipaleen kerrallaan,
kääntyen takaisin samaa tietä kuin oli tullutkin, jättämättä
ainoatakaan tienoota ennen kuin oli varmistunut siitä, ettei sieltä
ollut mitään tietoja saatavissa.
Hän tutki, tarkasteli Montivilliersin, Saint-Romainin, Octevillen,
Epouvillen, Gournevillen ja Criquetotin.
Hän koputti talonpoikien oville iltaisin ja pyysi yösijaa. Illallisen
jälkeen istuttiin tupakoiden rupattelemassa. Hän kerrotutti heillä
juttuja, joita he pitkinä talvi-iltoina keskenänsä tarinoitsivat. Ja
yhäti sama salakavala kysymys:
"Entäs Neula? Tarina Ontosta neulasta... Ettekö sitä osaa?"
"En tosiaan... sitäpä minä en..."
"Ajatelkaa tarkoin... joku vanha lastensatu... missä vain jotakin
mainitaan neulasta... Kenties lumottu neula... mitä hyvänsä."
Ei. Ei mitään tarua, ei mitään muistoa sellaisesta. Ja seuraavana
päivänä hän taas kiireisesti muutti majaa.
-- -- --
Eräänä päivänä hän sivuutti Saint-Jouenin sievän kylän, joka on
ylävällä paikalla meren rantamalla. Hän laskeusi alas valtavien,
kalliorannasta lohjenneiden kivenjärkäleitten sekaan, kiipesi taas
ylänteelle ja suuntasi kulkunsa Brunevalin notkoon, Antifer-niemelle,
Belle-Plagen pikku lahdenpoukamaan. Hän asteli kepeästi ja
reippaasti, hiukan väsyneenä, mutta mieli mitä pirteimmillään! Niin
pirteänä, että hän unohti Lupinin ja Onton neulan salaisuuden ja
Victoiren ja Holmesin, ja iloitsi kaikesta näkemästänsä, taivaan
sinilaesta ja mahtavasta smaragdin vihreästä meren ulapasta, joka
säihkyi auringon hehkussa.
Hänen huomiotansa kiinnittivät suoraviivaiset vallit, tiiliseinien
jäännökset, jotka hän päätteli roomalaisen leirin raunioiksi. Sitten
hän näki vanhanaikaiseen linnoitustyyliin rakennetun pikku linnasen,
jonka suippotornit olivat rakoilleet ja korkeat ikkunat goottilaiseen
tapaan muovaellut; se sijaitsi pirstoutuneella, melkein erilleen
rannikosta kaivautuneella kallionniemekkeellä. Ahtaan käytävän sulki
molemmin puolin piikkilanka-aidalla jatkuva säleveräjä.
Melkoisella vaivalla Beautrelet pääsi siitä ylitse. Suippokaariholvi
oli teljetty vanhalla, ruostuneella salvalla; holvin päädyssä
näkyivät sanat: _Fort de Fréfossé_. Hän ei edes yrittänyt linnaan
sisälle, vaan kääntyi oikeaan loivalle rinteelle ja asteli edelleen
pikku polkua, joka kulki pitkin puukaiteella varattua multavallia.
Sen päässä oli pieni luola ikäänkuin vahtikojuksi kovertuneena
äkkijyrkästi merenrannassa kohoavaan kallionkärkeen.
Luolassa mahtui juuri seisomaan suorana. Seiniin oli ristiin
rastiin hakattu kirjoituksia. Kiviseinään avattu, melkein
nelikulmainen luukku oli kuin ikkunana maan puolelle, ihan vastapäätä
Fréfossé-linnoitusta, jonka harja kohosi kolmen- tai neljänkymmenen
metrin päässä.
Beautrelet heitti reppunsa hartioiltaan ja istuutui. Päivä oli ollut
paahteinen ja uuvuttava. Hän nukahti hetkiseksi.
Luolaan huokuva viileä tuuli herätti hänet.
Hän istui tovin liikkumattomana ja hajamielisenä, silmät uneksivina.
Hän yritti miettiä, koota vielä uinuvia ajatuksiaan. Hän olikin jo
saanut tajuntansa takaisin ja aikoi nousta jaloilleen, mutta tunsi
vaistomaisesti, että hänen silmänsä äkkiä kohdistuivat määrätylle
taholle, suurenivat, tuijottivat johonkin...
Hän vavahti. Hänen kätensä puristuivat nyrkkiin, hän tunsi
hikipisaroita kihoilevan hiusmartoonsa.
"Ei... ei", sopersi hän, "tämä on unta... näköhäiriötä... Olisiko
mahdollista?"
Hän painui polvilleen ja kumartui katsomaan.
Hän oli havainnut kaksi graniittipermantoon korkopiirroksiksi
kaiverrettua jättimäistä kirjainta, kumpikin ehkä jalan pituisia.
Nämä kömpelöpiirteiset, mutta selvät kirjaimet, jotka vuosisatain
hammas oli jyrsinyt tylppäreunaisiksi ja lovipintaisiksi, olivat D ja
F.
D ja F! Hämmästyttävä ihme! Kaksi salakirjoituksen tunnuskirjainta!
Beautreletin ei tarvinnut edes vilkaista siihen muistaakseen
neljännen rivin kirjainryhmän -- sen rivin, joka sisälsi
mittatietoja! Hän osasi ne ulkoa. Ne olivat ikuisesti syöpyneet hänen
sieluunsa.
Hän nousi, astui pitkin loivaa vallipolkua, sitten vanhan
linnoituksen vieritse, hyppäsi taas ympärysaidan veräjän yli ja
kiirehti puhuttelemaan erästä paimenta, jonka karja kalusi ruohoa
läheisessä ylänteen notkelmassa.
"Tuo luola... luola tuolla..."
Hänen huulensa vapisivat, hän tapaili sanoja.
Paimen tähysteli häntä ällistyneenä. Vihdoin Beautrelet toisti:
"Luola... tuolla... linnoituksesta oikealle... onko sillä mitään
nimeä?..."
"Onpa hyvinkin, kyllä... Täällä Etretatissa sanotaan sen nimeksi les
Demoiselles."
"Mitä? Mitä sanottekaan?"
"Niin... se on _La Chambre des Demoiselles_ (neitien kamari)..."
Isidore oli syöksähtämäisillään hänen niskaansa, kuin olisi koko
totuus ollut kätkettynä tuohon mieheen ja puristettava hänen
kurkustaan esille...
Les Demoiselles! Toinen salakirjoituksen ainoista kahdesta tunnetusta
lauselmasta!
Mielenliikutukseltaan Beautrelet hädin sai pysytyksi jaloillaan.
Tuntui kuin olisi pyörremyrsky häntä riepoitellut, mereltä, maalta,
kaikilta suunnilta puhallellen häikäiseviä totuuksia...
Hän ymmärsi! Salakirjoitus oli saanut oikean merkityksensä! La
Chambre des Demoiselles... Etretat...
"Niin se on..." mietiskeli hän, totuuden säihkyessä hänen aivoissaan;
"sen täytyy olla niin... Mutta miten en sitä tiennyt aikaisemmin?"
Hän virkahti paimenelle matalalla äänellä:
"Hyvä... saat mennä... kiitos..."
Mies vihelsi nolostuneena koiraansa ja poistui.
Heti yksin jäätyään Beautrelet kääntyi takaisin linnoitusta kohti.
Hän oli jo melkein päässyt sen ohitse, kun äkkiä heittäysi maahan ja
jäi makaamaan muuria vasten painautuneena. Ja hän ajatteli käsiänsä
väännellen:
"Olenko järjiltäni? Entä jos _hän_ näkee minut? Jos _hänen_ apurinsa
näkevät minut? Tunnin ajan olen tässä harpponut edes takaisin..."
Hän ei enää hievahtanut paikaltaan.
Aurinko oli laskenut. Päivänvalo hämärtyi, kaikki ääriviivat sulivat
hämyyn.
Melkein huomaamattomin liikkein ryömi hän eräälle kallion
ulkonemalle, jyrkänteen uloimmalle reunalle asti.
Hän taivutti tieltään ruohotukot ja pisti päänsä ulos reunalta.
Vastapäätä häntä, melkein rantaäyrään tasalla, kohosi merestä tavaton
kallio, runsaasti kahdeksankymmentä metriä korkea -- jättimäinen
obeliski, törröttäen pystysuorana leveällä graniittialustallaan, joka
pistäysi vesirajaan, ja latvaan päin suipentuen kuin merihirviön
jättiläishammas. -- Tuo majesteettinen monoliitti oli valkea kuin
rantakalliotkin, likaisen valkeanharmaa, ja poikittain viiruinen
niistä eri kerrostumista, jotka vuosisatojen vitkallisella työllä
olivat kasautuneet päällekkäin tuollaiseksi suunnattomaksi huipuksi.
Siellä täällä oli joku railo tai syvennys, jonka heti olivat multa ja
ruohotukot täyttäneet.
Jättiläinen oli jylhä, pelottava, hävittämätön, aaltojen ja myrskyjen
hyökkäyksistä piittaamaton. Se näytti huikean suurenmoiselta,
vaikka sitä hallitsikin rantakallioiden suunnaton muuri. Se näytti
mittaamattomalta, vaikka sitä ympäröi ilman ja meren mittaamaton
tilavuus.
Beautreletin kynnet kaivautuivat maahan kuin saaliinsa kimppuun
hyökkäystä valmistavan villipedon. Hänen katseensa tunkeutui
kivipyramidin rosoiseen kuoreen, sen nahkaan, sen lihaan, tuntui
hänestä. Hän kosketti sitä silmillään, hypisteli sitä, otti sen
haltuunsa, omaksui sen...
Taivaanrantaa purppuroitsivat häipyneen auringon hohteiset liekit,
ja taivaalla liikkumattomina leijuvat pitkät rusopilvet muodostivat
uhkeita maisemia, haaveellisia laguuneja, palavia aavikkoja,
kultametsiä, verijärviä, hehkuvan ja rauhallisen haavemaailman.
Taivaan sini tummui. Iltatähti heloitti ihmeellisen loistavana,
sitten syttyi useampia tähtiä, vielä arasti.
Ja Beautrelet sulki äkkiä silmänsä ja painoi käsin otsaansa kuin
kouristuksen tempomana. Tuolla -- oih, hän pelkäsi kuolevansa ilosta,
niin rajusti paisutti mielenliikutus hänen sydäntänsä -- tuolla,
Etretatin Neulan latvapuolessa, jonka yllä kalalokit kaartelivat,
tunkeusi hiukan savua jostakin raosta, ikäänkuin näkymättömästä
savutorvesta, leijaillen hitaina kiehkuroina hämyn hiljaiseen ilmaan.