"Pahus vieköön, minäkin, Lupin, tarvitsin kymmenen päivää... sinulta
se silloin hyvinkin vie kymmenen vuotta!"
Tämä Lupinin lause vaikutti suuresti Beautreletin menettelyyn.
Lupin oli pohjaltaan hyvin tyyni ja aina itsensä hillitsevä, mutta
hänelläkin oli toisinaan ylvästelyn hetkiä, pikku innostumisen
purkauksia, jotka olivat sekä teatterimaisia että luontevia; silloin
hän tuli lasketelleeksi tunnustuksia ja varomattomia sanoja, joita
Beautreletin tapainen nuorukainen voi käyttää hyväkseen.
Väärin tai oikein luuli Beautrelet tuossa lauseessa huomaavansa
tahdottoman tunnustuksen. Hän teki järkevästi sen johtopäätöksen,
että jos Lupin vertasi omia ja hänen ponnistelujaan Onton neulan
salaisuuden paljastamiseksi, johtui se siitä, että heillä molemmilla
oli samat mahdollisuudet päämäärän saavuttamiseen. Lupinillakaan
ei siis ollut muita keinoja menestyäkseen, kuin mitä hänen
vastustajallaankin oli. Mahdollisuudet olivat samat. Mutta vaikka
heillä olikin samat mahdollisuudet, samat menestyksen toiveet, samat
keinot, oli Lupin kuitenkin tarvinnut ainoastaan kymmenen päivää.
Mitkä olivat ne keinot, ne toiveet, ne mahdollisuudet? Ne
rajoittuivat ehdottomasti sen 1815 ilmestyneen kirjasen tuntemiseen,
jonka Lupin epäilemättä, kuten Massiban, oli sattumalta löytänyt
ja jonka avulla hän oli saanut Marie Antoinetten rukouskirjasta
löydetyksi tuon välttämättömän salakirjoituksen.
Kirjanen ja salakirjoitus olivat siis ainoat perusteet, joihin Lupin
oli voinut turvautua. Niillä keinoin hän oli siis sommitellut koko
rakennuksen. Ei mitään vierasta apua. Hän oli tutkinut nidettä ja
salakirjoitusta... siinä kaikki.
No niin, eikö Beautrelet voisi käydä taisteluun samasta
lähtökohdasta? Mitä hyödyttäisi mahdoton taistelu? Mitä
hyödyttäisivät hänen muut tutkimuksensa, jotka -- jos hänen
onnistuisi välttää ne moninaiset ansat, jotka hänen tielleen
viritettäisiin -- parhaassa tapauksessa johtaisivat kehnoon tulokseen?
Hän teki varman päätöksen, ja sen mukaan toimiessa oli hänellä
kohottava tunne siitä, että hän oli oikealla tiellä. Ensi työkseen
erosi hän ilman tarpeettomia nuhteluja lyseotoveristaan, otti
matkalaukkunsa ja muutti -- monen mutkan ja kiertotien kautta --
pieneen, keskellä Pariisia sijaitsevaan hotelliin. Toisinaan hän oli
koko päivät hotellissa. Hän aterioitsi ruokasalissa. Muulloin hän
istui huoneeseensa sulkeutuneena, ikkunaverhot alas laskettuina,
miettien.
"Kymmenen päivää", oli Lupin sanonut. Beautrelet koetti unohtaa
kaikki mitä hän oli tehnyt ja ainoastaan muistaa kirjasen ja
salakirjoituksen. Hänen korkeimpana kunnianhimonaan oli ehtiä
suoriutuneeksi tästä tehtävästään kymmenessä päivässä. Mutta kymmenes
päivä meni, yhdestoista ja kahdestoista samaten. Kolmantenatoista
päivänä hänen aivoissaan välähti, ja sillä hämmästyttävällä
vauhdilla, jolla aatokset toisinaan kehittyvät meissä kuin
ihmeelliset kasvit, pistäysi totuus esille, varttui, vahvistui.
Kolmannentoista päivän iltana hän ei tiennyt arvoituksen ratkaisua,
mutta hän tunsi ihan varmaan yhden niitä menetelmiä, jotka saattoivat
johtaa menestykseen, epäilemättä sen samaisen menetelmän, jota Lupin
oli käyttänyt.
Sangen yksinkertainen menetelmä, joka johtui tästä ainoasta
kysymyksestä: onko mitään yhteyttä kaikkien niiden enemmän tai
vähemmän tärkeiden historiallisten tapausten välillä, joihin kirjanen
liittää Onton neulan salaisuuden?
Tapausten moninainen laatu ei tehnyt vastausta helpoksi. Mutta
perinjuurisella tarkastelullaan sai Beautrelet näistä kaikista
tapauksista löytäneeksi oleellisesti yhtenäisen luonteen. Kaikki
olivat poikkeuksetta sattuneet muinaisessa Neustriassa, joka
suunnilleen vastasi nykyistä Normandiaa. Kaikki tuon satumaisen
tarinan henkilöt ovat normandialaisia tai tulevat siksi tai toimivat
normandialaisella maaperällä.
Jännittävä kulkue läpi vuosisatojen! Outoa nähdä kaikkien noiden
paroonien, herttuain ja kuningasten eri tahoilta liikkeelle
lähteneinä tapaavan toisensa tässä maailman kolkassa!
Beautrelet selaili historiaa umpimähkään. Rol eli Rollo, ensimmäinen
_normandialainen_ herttua, se piti salaisuutta hallussaan
Saint-Clair-sur-Epten rauhansopimuksen jälkeen!
Wilhelm Valloittaja, _Normandian_ herttua, Englannin kuningas, se
käytti silmäneulan kaltaiseen kärkeen päättyvää lipputankoa!
_Rouenissa_ englantilaiset polttavat Jeanne d'Arcin, joka tietää
salaisuuden!
Ja ihan sarjan alussa: kuka on tuo kaleettien päällikkö, joka
Caesarilta lunastaa vapautensa Neulan salaisuudella, muu kuin Cauxin
seudun miesten päällikkö -- Cauxin, joka on Normandian sydämessä?
Oletus varmistuu. Alue supistuu. Rouen, Seinen rannat, Cauxin
tienoo... näyttää tosiaankin siltä kuin kaikki tiet johtaisivat tälle
taholle. Kun erityisesti mainitaan kaksi Ranskan kuningasta, sitten
kun salaisuus on joutunut hukkaan Normandian herttuoilta ja Englannin
kuningasten perillisiltä sekä joutunut Ranskan kuningashuoneen
haltuun, niin ne ovat Henrik IV -- joka piirittää Rouenia ja voittaa
Arquesin taistelun juuri Dieppen ulkopuolella -- ja Frans I, joka
perustaa Havren ja lausuu merkitsevät sanat: "Ranskan kuninkailla on
salaisuuksia, jotka useasti määräävät tapausten kulun ja kaupunkien
kohtalot!"
Rouen, Dieppe, Havre... kolmion kolme kulmaa, ne kolme isoa
kaupunkia, jotka ovat sen kärkinä. Keskessä on Cauxin tienoo.
Seitsemästoista vuosisata saapuu, Ludvig XIV polttaa kirjasen, jossa
tuntematon ilmaisee totuuden. Kapteeni de Larbeyrie anastaa yhden
kappaleen, käyttää väkisin sieppaamaansa salaisuutta, varastaa joukon
jalokiviä, joutuu maantierosvojen uhriksi ja kuolee murhattuna.
Mikä onkaan tapahtumapaikan nimi? Gaillon! Pieni kaupunki sen tien
varressa, joka kulkee Havresta, Rouenista tai Dieppestä Pariisiin.
Vuotta myöhemmin Ludvig XIV ostaa tilan ja rakennuttaa Aiguillen
linnan. Minkä seudun valitsee hän? Ranskan keskuksen. Jotta uteliaat
joutuisivat harhatielle. Ei etsitä Normandiasta.
Rouen... Dieppe... Havre... cauxilainen kolmio... Kaikki on siellä...
Yhtenä sivuna meri. Toisena Seine. Kolmantena ne kaksi laaksoa, jotka
johtavat Rouenista Dieppeen.
Salama välähti Beautreletin aivoissa. Tuo alue, Seinen ja Kanaalin
kalliorantain välinen ylätasanko, oli melkein aina Arsène Lupinin
puuhien näyttämönä.
Kymmenen vuoden ajan oli hän säännöllisesti korjannut satonsa tuolta
alueelta, kuin hänellä olisi ollut tyyssijansa juuri sen seudun
keskuksessa, johon Onton neulan tarina läheisimmin liittyi.
Parooni de Cahornin juttu? Seinen rannoilla, Rouenin ja Havren
välillä.
Thiberménil-juttu? Ylätasangon toisessa päässä, Rouenin ja Dieppen
välillä.
Gruchetin, Montignyn, Crasvillen murtovarkaudet? Keskellä Cauxin
tienoota.
Minne lähti Lupin, kun hänet nujersi ja sitoi Pierre Onfrey, joka oli
tehnyt murhan Rue Lafontainen varrella? Roueniin.
Missä vietiin laivaan Sherlock Holmes Lupinin vankina? Havren lähellä.
Ja mikä oli koko nykyisen draaman näyttämönä? Ambrumésy, Havren ja
Dieppen välisellä tiellä.
Rouen, Dieppe, Havre, aina tuo cauxilainen kolmio.
Arsène Lupin, joka omisti kirjasen ja tiesi sen kätköpaikan, missä
Marie Antoinette oli tallettanut salakirjoitusta, oli siis joitakuita
vuosia takaperin saanut käsiinsä tuon paljon puhutun rukouskirjan.
Salakirjoitus johtonaan hän läksi etsiskelemään, _löysi_, ja asettui
sinne olostelemaan kuin voitettuun maahan.
Beautrelet läksi sotaretkelleen.
-- -- --
Todellista liikutusta tuntien läksi hän matkaan, ajatellen että Lupin
oli tehnyt saman retkeilyn ja ollut samoissa toiveissa, lähtiessään
hakemaan sitä suurta salaisuutta, joka hänelle tuottaisi moisen
mahdin. Menestyisivätkö hänen, Beautreletin, ponnistukset yhtä
loistavasti?
Hän asteli Rouenista eräänä aamuna varhain, jalkaisin, kasvot
ruskettuneiksi maalattuina ja reppu selässä ryhmysauvan kahvassa kuin
Ranskan maata kiertävällä ammattilaisella.
Hän kulki suoraa päätä Duclairiin ja söi siellä aamiaista. Tästä
kauppalasta lähdettyään hän seurasi Seineä ja pysytteli melkein
herkeämättä jokivarressa. Hänen vaistonsa, jota muuten monet
todenmukaiset oletukset vahvistivat, johtivat hänet yhä takaisin
tuon kauniin virran polveileville partaille. Cahorniin tehdyn
murtovarkauden jälkeen vietiin sen kokoelmat Seineä myöten pois.
Kappelista ryöstetyt vanhat kiviveistokset oli kuljetettu Seinelle.
Hän oli näkevinään kokonaisen laivaston lotjia säännöllisessä
liikenteessä Rouenin ja Havren välillä, ottamassa lastikseen
koko seudun taideaarteita ja rikkauksia, toimittaakseen ne
miljaardimiesten maahan.
"Tunnen käryä!... Tunnen käryä!" mutisi nuori mies läähättäen, siten
kerran toisensa perästä hipaistessaan totuutta.
Ensimmäisten päivien pettymykset eivät lannistaneet hänen
miehuuttaan. Hänellä oli luja ja horjumaton luottamus johtonansa
olevan otaksuman oikeuteen. Riuska, huima se oli -- mitäpä siitä!
Se oli hänen ahdistamansa vihollisen arvoinen. Otaksuma sopeutui
siihen ihmeelliseen todellisuuteen, jolla oli nimenä Lupin. Kun oli
tekemisissä tuon miehen kanssa, täytyi pysytellä kuulumattoman,
liioitellun, yli-inhimillisen rajoissa.
Jumièges, La Mailleraie, Saint-Vandrille, Caudebec, Tancarville,
Quilleboeuf, kaikki seutuja hänen muistojansa täynnä. Kuinka monta
kertaa olikaan hän katsellut niiden upeita goottilaisia torneja tai
niiden avaroiden raunioiden suuruutta!
Mutta Havre ja sen ympäristöt houkuttelivat Isidorea kuin majakan
tuike. "_Ranskan kuninkailla on salaisuuksia, jotka useasti määräävät
tapausten kulun ja kaupunkien kohtalot_."
Nuo hämäräperäiset sanat loistivat äkkiä Beautreletille säihkyvän
kirkkaina. Eikö tuossa ollut selvä selitys niistä vaikuttimista,
jotka olivat saaneet Frans I:n perustamaan kaupungin tähän paikkaan,
ja eikö Havre-de-Grâcen kohtalo ollut liittynyt Neulan salaisuuteen?
"Niin se on... niin se on..." jupisi Beautrelet kiihkeänä. Vanha
normandialainen jokisuisto, noita tärkeitä kohtia, noita alkuperäisiä
ytimiä, joiden ympärillä ranskalainen kansallisuus on muodostunut,
vanha jokisuisto linnoitettiin noilla kahdella voimalla, toinen
julkinen, elävä, kaikkien tuntema, -- uusi satama, joka hallitsee
merta ja avautuu maailmalle --, toinen hämärä, tuntematon, ja
näkymättömyytensä, luoksepääsemättömyytensä takia sitä pelottavampi.
Neulan kautta selkiää kokonainen sivu Ranskan ja kuningashuoneen
historiaa, niinkuin Lupininkin koko historia. Samat voiman ja
vaikutusvallan lähteet ylläpitävät ja vartuttavat kuningasten ja
seikkailijan menestystä.
Kauppalasta toiseen, joesta mereen Beautrelet nuuski, kaikki aistit
teritettyinä, ja koetti hengettömiltäkin olioilta saada tietoonsa
niiden salaista merkitystä. Tämäkö kumpu hänen pitäisi tutkia? Tämä
metsä? Tämän kylän talot? Tämän talonpojanko jokapäiväisistä sanoista
hän löytäisi sen pikku sanan, joka ilmaisisi kaikki?
Eräänä aamuna hän söi aamiaista muutamassa vanhan rannikkokaupungin
Honfleurin ravintolassa. Saman pöydän ääressä aterioitsi muuan noita
punakoita ja kömpelöitä normandialaisia hevoskauppiaita, jotka
kiertelevät seudun markkinoilla pitkä mekko yllä ja piiska kourassa.
Hetkisen kuluttua oli Beautrelet huomaavinaan miehen silmäilevän
häntä jonkun verran tarkkaavasti, kuin tuntisi hänet tai ainakin
koettaisi muistutella häntä mieleensä.
"Ei", ajatteli hän, "minä erehdyn; en ole milloinkaan nähnyt tuota
hevoskauppiasta eikä hänkään minua".
Mies ei todellakaan enää näyttänyt omistavan hänelle mitään huomiota.
Hän sytytti piippunsa, tilasi kahvia ja konjakkia, poltteli ja
siemaili.
Lopetettuaan murkinansa Beautrelet maksoi ja nousi tuoliltaan.
Joukko väkeä astui sisälle juuri hänen aikoessaan lähteä, hänen
täytyi seisahtua muutamaksi sekunniksi pöydän viereen, ja hän kuuli
hevoskauppiaan sanovan matalalla äänellä:
"Hyvää päivää, herra Beautrelet."
Isidore ei epäröinyt. Hän istuutui miehen viereen ja vastasi:
"Niin, minä se olen... mutta te, kuka te olette? Kuinka saatoitte
tuntea minut?"
"Se ei ollut vaikeata... ja kuitenkin olen ainoastaan nähnyt kuvanne
sanomalehdistä. Mutta te olette niin kehnosti... miten sanoisinkaan
kielellänne... niin kehnosti naamioitu."
Hän puhui aivan ilmeisesti ulkomaalaisena murtaen, ja Beautrelet
luuli häntä tarkastellessaan huomaavansa, että hänkin oli naamioitu
pysyäkseen tuntemattomana.
"Kuka te olette?" toisti hän.
Vieras hymyili.
"Ettekö tunne minua?"
"En. En ole teitä milloinkaan nähnyt."
"Enhän minäkään teitä. Mutta muistelkaa... Minunkin kuvani on ollut
varsin useastikin lehdissä... No, tiedättekö nyt?"
"En."
"Sherlock Holmes."
Se oli omituinen kohtaus. Ja se merkitsi myös paljon. Nuori
mies oivalsi heti sen tärkeyden. Heidän vaihdettuaan joitakuita
kohteliaisuuksia hän virkkoi Holmesille:
"Olette kai täällä... hänen vuokseen?"
"Niin."
"Siispä... siispä luulette, että meillä on mahdollisuuksia tällä
seudulla?"
"Olen varma siitä."
Beautreletin ilo siitä, että Holmes oli samaa mieltä kuin hän, ei
ollut ihan häiriintymätön. Jos englantilainen pääsisi perille, olisi
voitto jaettava, ja kuka tietää, vaikkapa tuo ehtisi hänen edelleen?
"Onko teillä todistuksia? Vihjauksia?"
"Älkää pelätkö", nauroi englantilainen hänen rauhattomuutensa
tajuten, "minä en joudu teidän tiellenne. Te nojaudutte
salakirjoitukseen, kirjaseen... niihin en suurestikaan luota."
"Ja te?"
"Minulla on muuta."
"Onko arkaluontoista kysyä..."
"Ei suinkaan. Muistattehan jutun otsakoristeesta... ja Charmeracen
herttuasta?"
"Kyllä."
"Siinä tapauksessa ette ole unohtanut Victoirea, Lupinin vanhaa
imettäjätärtä, jonka hyvä ystäväni Ganimard päästi pakenemaan
väärissä vanginvaunuissa."
"Enpä kyllä."
"Olen hakenut esille Victoiren. Hän asuu eräässä maatalossa lähellä
kansallistietä n:o 25. Kansallistie n:o 25 johtaa Havresta Lilleen.
Victoiresta johdun helposti Lupiniin asti."
"Se käy pitkälliseksi."
"Siitä viisi! Olen jättänyt kaikki hommani. Tämä on nyt ainoana
tehtävänäni. Lupinin ja minun välillä on taistelu... taistelu
elämästä ja kuolemasta."
Hän lausui nämä sanat raivolla, jossa ilmeni hänen kaikki
mielenkarvautensa kärsimistänsä nöyryytyksistä, hurja viha suurta
vihollista kohtaan, joka oli niin julmasti leikitellyt hänen kanssaan.
"Menkäähän", mutisi hän sitten. "Meitä katsellaan... se on
vaarallista... Mutta muistakaa sanani: sinä päivänä, jona Lupin ja
minä seisomme vastatusten... sinä päivänä tapahtuu murhenäytelmä."
Beautrelet erosi Holmesista aivan tyyntyneenä: ei ollut uskottavaa,
että englantilainen ehättäisi hänen edelleen.
Ja olihan hän tästä satunnaisesta kohtauksesta saanut tärkeän
lisätodisteen! Tie Havresta Lilleen menee Dieppen kautta. Se on
Cauxin seudun iso rantatie, kulkien pitkin Kanaalin kalliorantoja!
Ja maatalossa tämän tien lähellä siis asui Victoire, s.o. Lupin,
koskapa he olivat eroamattomia, isäntä ja sokeasti häneen kiintynyt
palvelijatar!
"Tunnen käryä... tunnen käryä..." toisti nuori mies. "Tämä
satunnainen uusi tieto vahvistaa oletustani. Toiselta puolen on
Seinen ranta varma, toiselta puolen kansallistie yhtä epäilemätön.
Molemmat kulkutiet yhtyvät Havressa, Frans I:n kaupungissa,
salaisuuden kaupungissa. Rajat vetäytyvät yhteen. Cauxin alue ei ole
laaja, ja päälle päätteeksi kuuluu vain sen läntinen osa tutkimusteni
alaan."
Hän ryhtyi jälleen sitkeästi työhön. "Ei ole mitään syytä estämässä
minua löytämästä, minkä Lupin on löytänyt", vakuutti hän lakkaamatta
itselleen. Lupinilla kaiketikin oli häneen verraten ollut puolellaan
joku suuri etu, kenties parempi seudun tuntemus, perehtyminen
kansantarinoihin tai vain joku muistokin -- ja se merkitsi paljon,
sillä Beautrelet ei tiennyt mitään, hän ei ollenkaan tuntenut seutua,
käytyään sen kautta vain pikaisesti yhden ainoan kerran, Ambrumésyn
murtovarkauden jälkeen.
Mutta mitä sillä väliä? Vaikka hän omistaisi elämästänsä kymmenenkin
vuotta tähän etsintään, niin loppuun hän sen saattaisi. Lupin oleili
läheisyydessä. Hän näki etsimänsä, sielunsa silmillä. Hän odotti
Lupinia tuossa tienmutkassa, tuossa metsänlaidassa, tuon kyläkujan
päässä. Hän pettyi aina, mutta jokainen pettymys oli hänelle uuden
itsepintaisuuden aiheena.
Useasti heittäysi hän nurmikolle tiepuoleen ja syventyi pohtimaan
salakirjoitusta, josta hänellä oli aina taskussaan jäljennös, numerot
ääntiöiksi muutettuina.
e . a . a . . e . . e . a . . a . .
a . . . e . e . . e . oi . e . . e .
. ou . . e . o . . . e . . e . o . . e .