Levättyään hetken Beautrelet neuvotteli ystävänsä isän, erään etevän
keräilijän kanssa, jota useasti käytettiin virallisena asiantuntijana
ja jota äskettäin valtion museoiden intendenttikin oli tarvinnut
apunaan luetteloimistyössä.
"Marie Antoinetten rukouskirja?" huudahti hän. "Senhän kuningatar
testamenttasi kamarineidilleen salaisella määräyksellä toimittaa
se edelleen kreivi Fersenille. Kreivin suvussa sitä on säilytetty
hellävaroen, ja nyt se on viisi vuotta ollut lasikuvun alla..."
"Missä?"
"Musée Carnevaletissa aivan yksinkertaisesti."
"Ja tämä museo avataan --?"
"Kahdenkymmenen minuutin kuluttua... kuten kaikkina aamuina."
-- -- --
Täsmälleen samalla minuutilla kun madame de Sévignén aikoinaan
omistaman talon ovi avattiin, astui Isidore vaunuista ystävänsä
keralla.
"Hei, herra Beautrelet!"
Kymmenen ääntä tervehti hänen tuloaan. Suureksi hämmästyksekseen hän
tunsi koko joukon sanomalehtiselostajiksi, jotka seurasivat _Aiguille
creusen_ juttua. Ja eräs heistä huudahti:
"Tämäpä naurettavaa! Meillä on kaikilla ollut sama ajatus. Olkaa
varuillanne, Arsène Lupin saattaa olla joukossamme."
He menivät kaikki sisään. Intendentti, joka myös oli saapuvilla,
asettui kokonaan heidän käytettäväkseen, vei heidät lasikuvun luo
ja näytti heille mitätöntä, korutonta pikku kirjaa, jossa ei ollut
mitään kuninkaallista.
Heidät valtasi kuitenkin jonkunlainen liikutus, kun silmäilivät
esinettä, jota kuningatar oli pidellyt niin synkkinä päivinä ja jota
hänen itkettyneet silmänsä olivat katselleet... Eivätkä he rohjenneet
ottaa sitä selatakseen; tuntui kuin pyhyyden häväisemiseltä...
"Kas niin, herra Beautrelet, se tehtävä kuuluu teille..."
Hän otti kirjan jännittyneenä. Sen ulkomuoto vastasi täydellisesti
kirjasen kuvausta. Ensin pergamenttipäällys -- tahrautunut, mustunut,
siellä täällä kulunut -- ja sen alla varsinaiset kankeasta nahasta
valmistetut kannet.
Kuinka levottomasti etsikään Beautrelet salalokeroa! Oliko juttu
satua? Vai löytäisikö hän Ludvig XVI:n kirjoittaman lapun, jonka
kuningatar oli testamentannut tuliselle ihailijalleen?
Etukannessa ei ollut mitään kätköä.
"Ei mitään", jupisi hän.
"Ei mitään", kertasivat toiset suunnattomassa jännityksessä.
Mutta ottaessaan käsitelläkseen takakannen ja taivuttaessaan sitä
hiukan havaitsi hän heti, että pergamentti hieman irtausi kannesta.
Hän pisti sormensa rakoon... tunnusteli jotakin... paperia...
"Hei!" huudahti hän riemukkaasti. "Tässä se on... onko mahdollista..."
"Pian, pian!" huusivat toiset. "Mitä siekailette?"
Hän veti esille kokoontaitetun paperilapun.
"No, lukekaa toki! Se on kirjoitettu punaisella musteella... se
näyttää vereltä... vaaleanpunaiselta vereltä... lukekaahan!"
Hän luki:
"_Teille, Fersen. Poikaani varten. Lokakuun 16 p:nä 1793... Marie
Antoinette_."
Äkkiä pääsi Beautreletilta hämmästyksen huudahdus. Kuningattaren
nimikirjoituksen alta hän luki... luki kaksi mustalla musteella
kirjoitettua sanaa, joiden alla oli koukero... sanat: "Arsène Lupin".
"Marie Antoinette... Arsène Lupin."
Tuli hiljaisuus. Tuo kaksois-allekirjoitus, nämä molemmat yhteen
liitetyt nimet, jotka oli löydetty rukouskirjasta, tuosta
pyhäinjäännöksestä, jossa kuningatar poloisen avunhuuto oli
vuosisadan tyhjiin kaikunut, tuo kauhistuttava päivämäärä 16
lokakuuta 1793, sama päivä, jona kuninkaallinen pää putosi, tämä
kaikki oli niin kummastusta herättävää ja draamallista...
"Arsène Lupin!" kuiskasi joku ja ilmaisi siten sitä hämmästystä, joka
oli pökerryttänyt heidät kaikki tuon hornamaisen nimen esiintyessä
pyhällä lehdellä.
"Niin, Arsène Lupin", kertasi Beautrelet. "Kuningattaren ystävä
ei ole tajunnut kuolevan epätoivoista vetoamista. Hän on hellinyt
rakastettunsa lähettämää muistoa, mutta ei ole arvannut sen
tarkoitusta. Lupin sitävastoin on keksinyt kaikki... ja ottanut..."
"Mitä?"
"Asiapaperin, hiisi vieköön, Ludvig XVI:n kirjoittaman lapun! Ja
se on se sama, jota minä olen pidellyt käsissäni. Sama näkö, samat
kuviot, sama punainen sinetti. Nyt ymmärrän, minkätähden Lupin ei
tahtonut jättää minulle asiapaperia, jotta minä en pääsisi jutun
perille pelkästä paperin, sinetin ja muun tutkimisesta."
"Entä sitten?"
"Siispä, koska asiapaperi, jonka sisällön tunnen, on alkuperäinen,
koska minä omin silmin olen nähnyt punaisen sinetin jäljet ja koska
Marie Antoinette omalla käsialallaan vahvistaa oikeaksi herra
Massibanin selostaman kirjasen koko kertomuksen, on todellakin
olemassa historiallinen Onton neulan ongelma... ja minä olen varma
siitä, että saan sen selvitetyksi."
"Mutta millä tavalla? Olipa asiapaperi oikea tai ei, se ei teitä
hyödytä, ellette saa salakirjoitusta tulkituksi, koskapa Ludvig XVI
hävitti kirjan, jossa selitys oli."
"Mutta eihän se toinen kappale, jonka Ludvig XVI:n kaartin kapteeni
tempasi liekeistä, ole tuhoutunut."
"Mistä sen tiedätte?"
"Todistakaa toisin olevan."
Beautrelet vaikeni, sitten puheli hän hitaasti ja silmät ummessa,
kuin yrittäen määritellä ja koota ajatuksiaan:
"Salaisuuden haltijana alkaa kaartin kapteeni ilmoittaa siitä pikku
eriä pojanpoikansa pojan löytämässä päiväkirjassa. Tuo keskeytyy.
Hän ei ilmaise arvoituksen ratkaisua. Miksi? Syystä, että kiusaus
salaisuuden käyttämiseen hyväksensä vähitellen valtaa hänet ja
hän sortuu siihen. Todistus? Hänen murhaamisensa. Todistus? Hänen
saappaastaan löydetty kallis timantti, jonka hän epäilemättä oli
saanut kuninkaallisesta aarteistosta. Tämän kaikille tietymätön
kätköpaikka juuri on Onton neulan salaisuus. Lupin on antanut minun
sitä odottaa; Lupin ei ole valehdellut."
"Mitä siis päätätte, Beautrelet?"
"Päätän, hyvät ystävät, että tämä juttu on tehtävä mahdollisimman
julkiseksi ja että kaikki lehdet mainitkoot meidän haeskelevan kirjaa
nimeltä _Onton neulan salaisuus_. Kenties se voidaan nuuskia esille
jostakin maalaiskirjastosta."
Uutinen kyhättiin heti, ja ryhtymättä edes odottamaan mahdollisia
tuloksia siitä kävi Beautrelet työhön käsiksi.
Hänellä oli pikku vihjaus jäljille: murha, oli tapahtunut Gaillonin
seudulla. Samana päivänä hän läksi siihen kaupunkiin. Hänellä
tietysti ei ollut mitään toiveita saada yksityiskohtaisemmin selville
kaksisataa vuotta takaperin tehtyä rikosta. Mutta onhan rikoksia,
jotka jättävät jälkiä kokonaisen seudun muistoihin ja tarinoihin.
Paikalliskronikat ottavat ne omikseen. Jonakuna päivänä saapuu
maalaisoppinut, vanhojen satujen kerääjä, menneen ajan elämän pikku
piirteiden kuvailija, ja saa niistä aiheen sanomalehtikirjoitukseen
tai maakunnan pääkaupungin akatemialle lähetettävään tiedonantoon.
Hän etsi käsiinsä kolme, neljä tuollaista tutkijaa. Mukanaan
eräs heistä, vanha notaari, hän selaili vankilaluettelot, vanhat
käräjäpöytäkirjat ja kirkonkirjat. Ainoakaan muistiinpano ei
ilmaissut, että 1600-luvulla oli murhattu kaartin kapteeni.
Hän ei menettänyt miehuuttaan, vaan jatkoi tutkimuksiaan Pariisissa,
missä oikeudenkäynti kenties oli tapahtunut. Hänen vaivannäkönsä oli
turha.
Mutta hänen ajatuksensa johtuivat uudelle tolalle ja ohjasivat
hänen tutkimuksensa toiseen suuntaan. Oliko mahdotonta saada tietää
sen kapteenin nimi, jonka pojanpojan poika palveli tasavallan
armeijassa ja joka oli komennettu vartiopalvelukseen Temple-torniin
kuningasperheen ollessa siellä vankina?
Loppumattomalla kärsivällisyydellä onnistui hänen lopulta saada
kokoon luettelot, joissa ainakin kaksi nimeä oli melkein samoja:
herra de Larbeyrie Ludvig XIV:n aikana ja kansalainen Larbrie
hirmuhallituksen kautena.
Se oli jo tärkeä kohta. Hän toimitti sanomalehtiin lähetetyn
kirjoituksen, jossa vetosi yleisöön ja kysyi, voisiko kukaan antaa
hänelle tietoja tuosta Larbeyriestä tai hänen jälkeläisistänsä.
Herra Massiban, lentokirjasen Massiban, akatemian jäsen, se hänelle
vastasi:
"Hyvä herra:
Ikäväkseni en tunne teitä, mutta luen tutkimuksistanne
suorastaan ihaillen. Minua ilahduttaa, kun nyt voin auttaa niitä
huomauttamalla teille seuraavaa kohtaa Voltairesta, jonka olen
löytänyt hänen käsikirjoituksestansa _Ludvig XIV:n vuosisata_
(XXV luku, kaskuja hovista). Se on karsittu kaikista painoksista:
'Olen kuullut rahaministeriön intendentin ja ministeri
Chamillardin ystävän, edesmenneen herra de Caumartinin
kertovan, että kuningas eräänä päivänä äkkiä matkusti pois
kuomuvaunuissaan, kuultuaan herra de Larbeyrien tulleen
murhatuksi ja rosvojen ryöstäneen hänen kalliit jalokivensä.
Hänen mielensä näytti olevan kovin järkkynyt, ja hän hoki
lakkaamatta: Kaikki on hukassa... kaikki on hukassa... Seuraavana
vuonna tuon Larbeyrien poika ja hänen de Vélinesin markiisin
kanssa naimisissa oleva tyttärensä karkoitettiin tiluksillensa
Provençeen ja Bretagneen. Epäilemättä oli tässä jotakin salaista.'
Se on vielä vähemmän epäilemätöntä, lisään minä, kun herra de
Chamillard Voltairen mukaan _oli viimeinen ministeri, joka tunsi
Rautanaamion merkillisen salaisuuden_.
Näette mitä etua voi olla tuosta lausunnosta ja siitä yhteydestä,
mikä ilmeisesti on noiden molempien tapausten välillä. Minä
puolestani en rohkene harkita aivan määrättyjä oletuksia
Ludvig XIV:n käytöksestä, epäluuloista ja arkailuista tuossa
tilaisuudessa, mutta toiselta puolen, koskapa herra de Larbeyrie
jätti jälkeensä pojan, joka luultavasti oli kansalaisen Larbrien
isoisä, sekä tyttären, voihan olla sallittua otaksua, että osa
Larbeyrien jättämiä papereita on joutunut hänen tyttärelleen
ja että niiden joukossa oli se paljon puhuttu kirjanen, jonka
kaartin kapteeni pelasti liekeistä.
Olen katsonut aateliskalenterista. Rennesin tienoilla asuu joku
parooni de Vélines. Sattuisiko hän olemaan markiisin jälkeläinen?
Kirjoitin eilen umpimähkään paroonille ja kysyin häneltä, eikö
hänellä ole hallussaan pieni kirjanen, jonka nimessä esiintyy
sana _Aiguille_. Odotan hänen vastaustaan.
Olisi äärettömän hauskaa puhella tästä kaikesta kanssanne.
Käykäähän luonani, ellei siitä ole teille liian suurta vaivaa.
Kunnioittavasti j.n.e.
J.K. Minä en tietysti anna näitä pikku tietoja sanomalehdille.
Nyt päämäärää lähetessämme on vaiteliaisuus pääehtojamme."
Se oli Beautreletinkin mielipide. Menipä hän vielä pitemmällekin:
kun kaksi sanomalehtimiestä aamulla ahdisteli häntä, antoi hän mitä
haaveellisimpia vastauksia mielialastaan ja suunnitelmistaan.
Ehtoopäivällä hän kiirehti Massibanin luo, jonka asunto oli n:o 17
Voltaire-laiturin varrella. Suureksi hämmästyksekseen hän kuuli
Massibanin vastikään matkustaneen, jättäen hänen varalleen kirjelmän.
Isidore avasi sen ja luki:
"Olen saanut sähkösanoman, joka herättää minussa toiveita.
Matkustan siis ja lepään yöni Rennesissä. Te voitte lähteä
iltajunalla ja Rennesiin pysähtymättä jatkaa matkaanne Vélinesin
pikku asemalle. Tapaamme toisemme linnassa, joka on neljän
kilometrin päässä asemalta."
Ehdotus miellytti Beautreletia, varsinkin ajatus, että hän saapuisi
linnaan melkein samaan aikaan kuin Massiban, sillä hän pelkäsi, että
tämä kokemattomuudessaan tekisi jonkun virheen.
Hän palasi ystävänsä luokse ja vietti lopun päivää tämän seurassa.
Illalla hän läksi pikajunalla Bretagneen, saapuen Vélinesiin kello
kuusi aamulla.
Hän asteli nuo neljä kilometriä tuuhean metsikön halki. Kaukana
kohosi kunnaallansa linna, sekatyylinen rakennus, puolittain
renesanssi- ja puolittain Ludvig Filip-tekoa, mutta kuitenkin komea
neljine pyörötorneineen ja köynnöksien verhoamme nostosiltoineen.
Lähestyessään tunsi Isidore sydämensä pamppailevan. Oliko hän
vihdoinkin perillä? Löytyisikö linnasta salaisuuden avain?
Hänellä oli huoliakin. Kaikki tämä tuntui hänestä liian suotuisalta,
ja hän joutui arvelemaan, eikö hän nytkin antautunut johonkin Lupinin
laatimaan hornamaiseen suunnitelmaan; eikö esimerkiksi Massiban ollut
hänen vihollisensa kätyri.
Hän purskahti nauruun.
"Jopa olenkin naurettava. Eihän totisesti kannata ajatella, että
Lupin olisi erehtymätön ihminen, joka ennakolta älyää kaikki,
jonkunlainen kaikkivaltias jumala, jota vastaan ihminen ei
mitään mahda. Lempo soikoon, saattaahan myöskin Lupin erehtyä,
hänkin on olosuhteiden alainen. Lupin tekee virheitä, ja minähän
alan päästä voitolle hänestä juuri sen virheen takia, jonka hän
teki kadottaessaan paperilapun. Siitä johtuu kaikki. Ja hänen
ponnistelunsa tähtää vain tuon huolimattomuuden parsimiseen."
Ja Beautrelet soitti ovikelloa, iloisena ja täydellä luottamuksella.
"Ketä etsitään?" kysyi kynnykselle ilmestynyt palvelija.
"Ottaako parooni de Vélines vastaan?"
Hän ojensi nimikorttinsa.
"Herra parooni ei ole vielä jalkeilla, mutta jos odotatte..."
"Eikö täällä ole jo käynyt häntä tavoittelemassa joku,
valkopartainen, hiukan köyryselkäinen herrasmies?" tiedusti
Beautrelet, joka oli nähnyt Massibanin valokuvan sanomalehdistä.
"Kyllä; hän saapui kymmenen minuuttia sitten, ja minä vein hänet
vierashuoneeseen. Herra seuratkoon minua..."
-- -- --
Massibanin ja Beautreletin kohtaaminen oli hyvin sydämellinen.
Isidore kiitti vanhaa herraa häneltä saamistansa perin tärkeistä
tiedoista, ja Massiban ilmaisi ihailunsa mitä lämpimimmin. Sitten he
lausuilivat mielipiteitänsä paperilapusta, mitä toiveita saattoi olla
kirjasen löytämisestä, ja Massiban kertoi mitä oli Rennesissä kuullut
de Vélinesistä. Parooni oli kuudenkymmenen vuoden ikäinen mies, jo
useita vuosia ollut leskenä, ja hän eleli hyvin yksikseen tyttärensä
Gabrielle de Villemonin kanssa, jota äskettäin oli kohdannut hirveä
suru, kun hänen miehensä ja vanhempi poikansa olivat saaneet surmansa
auto-onnettomuudessa.
"Herra parooni pyytää herroja hyväntahtoisesti saapumaan ylös."
Palvelija opasti heidät ylös portaita isoon autioon huoneeseen,
jonka ainoina huonekaluina oli kirjoituspulpetti, hyllyjä sekä
paperikääröjen ja konttorikirjojen peittämiä pöytiä.
Parooni vastaanotti heidät ylen kohteliaasti ja sellaisella
suulaudella, joka on useasti havaittavana liian yksikseen
olostelevissa henkilöissä. Heidän oli kovin työläs saada asiaansa
selitetyksi hänelle.
"Niin, kyllä tiedän, kirjoitittehan siitä, herra Massiban. Kysymys
on kirjasesta, jossa puhutaan neulasta, eikö niin? Kirjasesta, joka
minun on ilmoitettu perineen esi-isiltäni?"
"Aivan."
"Voin mainita teille, että minä ja esi-isäni emme ole hyviä ystäviä.
Siihen aikaan oli kovin kummallisia mielipiteitä. Minä olen seurannut
omaa aikaani. Olen katkaissut välini menneisyyteen."
"Niin", tokaisi Beautrelet kärsimättömästi, "mutta ettekö ollenkaan
muista nähneenne sellaista kirjaa?"
"Kyllä, sähkötinhän siitä teille", huudahti hän kääntyen Massibaniin,
joka hermostuneesti käveli edestakaisin lattialla ja kurkisteli ulos
korkeista ikkunoista. "Ainakin luuli tyttäreni nähneensä sellaisen
kirjan nimen niiden tuhansien kirjojen seassa, joita yläkerran
kirjastohuone on ahdettu puolilleen... Sillä minä puolestani tuskin
milloinkaan lueskelen... en lue edes sanomalehtiä... Tyttäreni
lukee joskus hiukan, silloinkin ainoastaan kun hänen pikku
Georgesinsa, ainoa hänelle jäänyt poika, on ihan virkku, jotta
hän saa pienokaiselta rauhaa... Minun harrastuksiani on etupäässä
vuokrieni periminen ja sopimusten noudattamisen valvominen... Täällä
näette tilikirjani, hyvät herrat; täällä minä vietän elämäni, ja
tunnustanpa, ettei minulla ole aavistustakaan koko siitä jutusta,
josta kirjeessänne puhuitte, herra Massiban..."
Tämän lörpöttelyn väsyttämänä keskeytti Isidore Beautrelet hänet:
"Suokaa anteeksi, herra parooni, mutta... se kirjanen..."
"Tyttäreni sitä haeskeli. Hän teki työtä eilispäivästä asti."
"No?"
"Niin, hän on löytänyt sen, hän löysi sen tunti tai pari takaperin.
Teidän tullessanne..."
"Ja missä se on?"
"Missäkö se on? Hän laski sen tuolle pöydälle... tuonne..."
Isidore hätkähti. Pöydällä, suunnattoman paperiläjän päällä, oli
pieni sahviaanikansiin sidottu kirjanen. Hän laski äkkiä nyrkkiin
puristuneen kätensä sen päälle, kuin olisi tahtonut estää ketään
muuta maailmassa koskemasta siihen... ja jossakin määrin myöskin kuin
ei hän itsekään olisi uskaltanut sitä ottaa.
"No --?" huudahti Massiban innokkaasti.
"Minulla on se... tässä on... nyt on asia selvä."
"Mutta nimi... oletteko varma?..."
"Olenpa kyllä... katsokaa."
Hän viittasi sahviaanin painettuihin kultakirjaimiin: 'Onton neulan
salaisuus.'
"Oletteko varma? Onko salaisuus vihdoinkin meidän hallussamme?"
"Ensimmäinen sivu... Mitä mainitaan nimilehdellä?"
"Lukekaa: '_Koko totuus paljastettu ensimmäisen kerran. -- Minun
itseni painattama satana kappaleena hovin tiedoksi_.'"
"Aivan niin, aivan", jupisi Massiban, ja hänen äänensä vavahteli; "se
on liekeistä siepattu kappale! Se on sama kirja, jonka Ludvig XIV
otti takavarikkoon."
He selailivat sitä. Ensimmäinen luku sisälsi samaa, mitä kapteeni de
Larbeyrie oli muistikirjassaan maininnut.
"Käykäämme edelleen!" hoputti Beautrelet, jolla oli kiire päästä
ratkaisuun.
"Edelleen? Eihän toki. Tiedämme jo, että Rautanaamio vangittiin,
koska hän tiesi ja tahtoi julkaista Ranskan kuningassuvun
salaisuuden. Mutta kuinka hän sen tiesi? Ja miksi tahtoi hän
sen julkaista? Kuka oli tuo eriskummainen olento? Ludvig XIV:n
velipuoliko, kuten Voltaire väitti, vai italialainen ministeri
Mattioli, kuten nykyajan tiede arvelee? Hitto vieköön, tämä kysymys
on tuiki tärkeä."
"Myöhemmällä, myöhemmällä", vastusti Beautrelet, kuumeellisen
kiihkeästi käännellen lehtiä, kuin peläten kirjan lentävän hänen
käsistään ennen kuin hän saisi arvoitukseen ratkaisun.
"Mutta..." yritti Massiban inttää, intohimoisesti kiintyneenä moisiin
historiallisiin seikkoihin.
"Ehdimmehän tuon... sittemmin... ottakaamme ensin selityksestä selko."
Beautrelet pysähtyi äkkiä. Asiakirja! Keskellä erästä
vasemmanpuolista sivua näki hän nuo viisi salaperäistä piste- ja
numeroriviä! Yhdellä silmäyksellä havaitsi hän ne aivan samoiksi,
joita oli niin tarkoin tutkinut. Sama kokoonpano... samat lomat,
jotta saattoi erottaa sanat _demoiselles_ ja loppurivillä _aiguille
creuse_.
Niiden edellä oli pikku huomautus: "_Kaikki tarpeelliset tiedot on
kuningas Ludvig XIII sommitellut pikku tauluksi, jonka jäljennän
tähän_."
Ja sitä seurasi taulu.
Sen selitys oli alempana.
Beautrelet luki katkonaisella äänellä:
"Kuten näkyy, ei tämä taulu anna mitään selitystä, vaikkakin
muuttaa numerot ääntiöiksi. Voidaan sanoa, että tämän arvoituksen
tulkitsemiseksi on se ensin tunnettava. Se on korkeintaan
johtolanka niitä varten, jotka tuntevat sokkelon käytävät.
Tarttukaamme tähän johtolankaan ja lähtekäämme liikkeelle, minä
opastan teitä.
Ensin neljäs rivi. Neljäs rivi sisältää mittoja ja ohjeita. Jos
noudattaa ohjeita ja ottaa mainituista mitoista vaarin, joutuu
ehdottomasti perille, tietysti silti vain siinä tapauksessa,
että tietää missä on ja minne menee, sanalla sanoen, että tietää
L'Aiguille creusen todellisen merkityksen. Tämä selitetään
kolmella ensimmäisellä rivillä. Ensimmäinen on siten laadittu
kostaakseni kuninkaalle, ja olinkin ilmoittanut hänelle..."
Beautrelet vaikeni ymmällä.
"No? Mikä nyt?" kysyi Massiban.
"Siinä ei ole mitään ajatusta."
"Eipä tosiaankaan", myönsi Massiban. _"Ensimmäinen on siten laadittu
kostaakseni kuninkaalle_... Mitä tämä merkitsee?"
"Tuhat tulimmaista!" sadatti Beautrelet.
"Mitä nyt?"
"Revitty! Kaksi lehteä! Seuraavat lehdet!... Katsokaa jälkiä!"
Hän vapisi pettymyksensä raivosta. Massiban kumartui katsomaan:
"Totta tosiaan... näkee kahden lehden jätteitä, pieniä paperitukkoja.
Ne on nähtävästi reväisty ihan äskettäin. Niitä ei ole leikattu, vaan
selvästi revitty... katsokaa, kaikki loppulehdet ovat rypistyneet."
"Mutta kuka, kuka on sen tehnyt?" valitteli Isidore käsiänsä
väännellen. "Palvelija? Rikostoveri?"
"Tuo on sentään voinut tapahtua joitakuita kuukausia takaperin",
huomautti Massiban.
"Olipa miten oli... jonkun on täytynyt vainuta tämä kirja ja siepata
se... Kuulkaahan, herra parooni", huudahti Beautrelet isäntään
kääntyen, "ettekö te tiedä mitään?... Epäilettekö ketään?"
"Voimmehan kysyä tyttäreltäni."
"Niin... niin... aivan... kenties hän tietää..."
Parooni de Vélines soitti kamaripalvelijaansa. Muutaman minuutin
kuluttua astui sisälle rouva de Villemon. Hän oli vielä nuori, ja
hänen kasvoillaan oli surumielinen ja alakuloinen ilme. Beautrelet
kysyi häneltä heti:
"Tekö löysitte tämän kirjasen kirjastosta?"
"Niin, eräästä langalla sidotusta kimpusta."
"Ja te olette lukenut sen?"
"Kyllä, eilen illalla."
"Puuttuiko siitä lukiessanne nämä kaksi lehteä? Koettakaa
muistella... kaksi lehteä tämän salakirjoituksen perästä?"
"Ei suinkaan", vastasi rouva hyvin hämmästyneenä; "siitä ei ollut
ainoatakaan lehteä poissa".
"Kuitenkin on siitä revitty..."
"Mutta kirja oli minun kamarissani koko yön."
"Entä aamulla?"
"Aamulla toin itse sen alas, kun herra Massibanin ilmoitettiin
saapuneen."
"Siispä --?"
"En voi käsittää... paitsi jos... mutta ei..."
"Kuinka?"
"Georges... poikani... tänä aamuna... leikki kirjalla."
Hän kiirehti ulos, kintereillään Beautrelet, Massiban ja parooni.
Poika ei ollut huoneessaan. Häntä haeskeltiin kaikkialta. Vihdoin
tavattiin hänet linnan takalistolla kisailemassa. Mutta nuo kolme
näyttivät niin kiihtyneiltä ja tekivät hänelle kysymyksiä niin
käskevällä äänellä, että hän pillahti itkuun.
Juostiin oikeaan ja vasempaan. Kuulusteltiin palvelijoita. Sekamelska
oli kuvaamaton.
Ja Beautreletilla oli se kauhea aistimus, että totuus lipui pois
niinkuin vesi häviää sormien välitse.
Hän ponnisti malttaakseen mielensä, tarttui rouva de Villemonin
käsivarteen, vei hänet paroonin ja Massibanin seuraamana
vierashuoneeseen ja virkkoi hänelle:
"Kirja on kylläkin vajanainen, kaksi lehteä on reväisty pois... mutta
olettehan lukenut ne, hyvä rouva?"
"Kyllä."
"Te tiedätte mitä ne sisältävät?"
"Kyllä."
"Voitteko kertoa sen?"
"Varsin hyvin. Luin koko kirjan mitä uteliaimmin, mutta etenkin nuo
kaksi lehteä kiinnittivät mieltäni, niissä kun oli kovin merkillisiä
ja tärkeitä tietoja."
"Puhukaapa siis, hyvä rouva, puhukaa, minä pyydän. Ne tiedot ovat
aivan verrattomia. Puhukaa nyt, minä rukoilen, hukattuja hetkiä ei
koskaan saa takaisin. _L'Aiguille creuse_..."
"Oh, se on aivan yksinkertaista. _L'Aiguille creuse_ merkitsee..."
Huoneeseen astui palvelija.
"Kirje armolliselle rouvalle..."
"Mitä? Postihan on jo käynyt."
"Eräs poika antoi tämän minulle."
Rouva de Villemon avasi kirjeen, luki ja painoi kätensä sydämelleen,
pyörtymäisillään, kauhistuksesta valjuksi valahtaneena.
Paperi oli pudonnut lattialle. Beautrelet otti sen ja edes lupaa
kysymättä luki vuorostaan:
"_Vaietkaa... muutoin ei poikanne enää herää_."
"Poikani... poikani..." sopersi onneton äiti niin voipuneena, ettei
edes voinut mennä lemmikkiänsä suojelemaan vaaralta.
Beautrelet tyynnytti häntä.
"Tämä ei voi olla todeksi tarkoitettua... tämä on pilaa... kenellä
voisi olla etua...?"
"Mahdollisesti Arsène Lupinilla", huomautti Massiban.
Beautrelet antoi hänelle merkin vaieta. Hän luonnollisesti tiesi
vihollisen taas olevan kärkkymässä, ketteränä ja kaikkeen valmiina,
ja juuri sen vuoksi hän tahtoi houkutella rouva de Villemonilta nuo
tärkeät, kauan odotetut sanat ja heti paikalla, silmänräpäystäkään
menettämättä.
"Minä rukoilen teitä, hyvä rouva, rauhoittukaa... olemmehan kaikki
saapuvilla... ei ole minkäänlaista vaaraa..."
Puhuisiko tuo? Hän uskoi niin, toivoi niin. Toinen sopersi joitakuita
sanoja. Mutta taas avautui ovi. Tällä kertaa saapui lapsenhoitajatar.
Hän näytti joutuneen suunniltaan.
"Nuori herra Georges... armollinen rouva... Georges..."
Äiti saavutti heti kaikki kykynsä. Erehtymättömän vaiston ajamana
hän kiiti kaikkien edellä alas portaita, pylväikön läpi pengermälle.
Siellä makasi puutarhasohvalla pikku Georges liikkumattomana.
"Mutta hänhän nukkuu!..."
"Hän vaipui uneen ihan äkkiä, armollinen rouva", selitti
lapsenhoitajatar. "Koetin estää häntä nukkumasta, kantaa hänet
kamariinsa. Mutta hän oli jo unessa, ja hänen kätensä... hänen
kätensä olivat kylmät..."
"Kylmät!" sopersi hänen äitinsä. "Niin, se on totta... oih, hyvä
Jumala! _Herätköön hän_!"
Beautrelet sujautti kätensä housuntaskuun, tarttui revolveriinsa,
viritti hanan etusormellaan, veti aseen nopeasti esille ja ampui
Massibania.
Massiban oli ennakolta, ikäänkuin olisi pitänyt nuoren miehen
liikkeitä silmällä, heittäytynyt syrjään, joten laukaus ei osunut.
Mutta Beautrelet hyökkäsi hänen kimppuunsa ja huusi palvelijoille:
"Tänne! Hän on Lupin..."
Töytäyksen voimasta oli Massiban kuukertunut taaksepäin juurituolille.
Seitsemän, kahdeksan sekunnin kuluttua hän nousi, jättäen
Beautreletin pökerryksiin, puolittain tukehtuneeksi, ja pidellen
nuoren miehen revolveria kädessään.
"Kas niin... hyvä... älähän liikahda... nyt olet vahingoton pari
kolme minuuttia... et enempää... Mutta hitaastipa tunsit minut...
Olenko niin oivallisesti naamioinut itseni Massibaniksi?"
Hän ojentausi suoraksi, ja seistessään siinä rintakehä laajenneena
ja ryhti pelottavana nauroi hän pilkallisesti, silmäillessään kolmea
tyrmistynyttä palvelijaa ja ymmälle joutunutta paroonia.
"Isidore, teitpä yhden virheen. Ellet olisi heille sanonut, että minä
olin Lupin, niin he olisivat heittäytyneet niskaani. Ne ovat isoja,
vantteria miehiä, ja miten olisi minun käynyt? Neljä yhtä vastaan!"
Hän lähestyi heitä:
"No, pojat, älkää pelästykö... en minä teille pahaa tee... otatteko
ehkä pastillin? se virkistää. Ahaa! sinä siinä, annappas minulle pois
satamarkkaseni. Kyllä minä sinut vintiön tunnen. Sinulle minä äsken
maksoin kirjeen antamisesta rouvallesi... Pian nyt, lurjus..."
Hän otti palvelijan ojentaman setelin ja repi sen silpuksi.
"Kavaltajan raha... se polttaa sormiani."
Hän kohotti hattuaan ja kumarsi hyvin syvään rouva de Villemonille:
"Annattehan minulle anteeksi, hyvä rouva? Elämän sattumukset --
eritoten minun elämäni -- pakottavat useasti julmuuksiin, joita
itse enimmin häpeilen. Mutta älkää olko levoton pojastanne, annoin
hänelle vain pikku piston käsivarteen häntä kuulustellessamme. Tunnin
kuluttua on kaikki ennallaan... Pyydän vielä kerran anteeksi. Mutta
minun täytyi saada teidät vaikenemaan asiasta."
Hän kumarsi jälleen, kiitti parooni de Vélinesiä hänen herttaisesta
vieraanvaraisuudestaan, otti keppinsä, sytytti savukkeen, tarjosi
paroonillekin, kohotti hattuaan joka taholle ja huusi suojelevalla
äänellä Beautreletille:
"Hyvästi, pojuseni!"
Sitten hän asteli tyynesti tiehensä, tuprautellen savua palvelijain
kasvoihin...
Beautrelet odotti muutamia minuutteja. Rouva de Villemon oli
tyyntynyt ja seisoi poikaansa katsellen. Beautrelet astui hänen
luokseen aikoen vielä kerran pyytää häntä ilmaisemaan, mitä hän
tiesi. Mutta hän tajusi, ettei rouva de Villemon nyt ikinä puhuisi,
tapahtui mitä tahansa. Tämän äidin aivoihin oli Onton neulan
salaisuus hautautunut yhtä syvälle kuin menneisyyden pimentoon
peittyneenä. Silloin hän luopui ja lähti pois.
-- -- --
Kello oli puoli yksitoista. Juna lähtisi kymmenen minuuttia ennen
kahtatoista. Hän asteli hitaasti pitkin puistokujaa ja poikkesi
kulkemaan asemalle johtavaa tietä.
"No, mitä tuosta kaikesta sanot?"
Massiban, eli oikeastaan Lupin, se puikahti metsästä tien varrelta.
"Eikö luistanut hyvin? Eikö vanha toverisi ole nokkela
nuorallatanssija? Olen varma siitä, että sinä olet aivan ymmällä ja
kummastelet, onko olemassakaan ketään miekkosta nimeltä Massiban,
akatemian jäsentä? Onpa hyvinkin. Saatpa hänet nähdäkin, jos olet
kiltti. Mutta ensiksikin on minun annettava sinulle revolverisi
takaisin... Katsot, vieläkö se on panostettu? On kuin onkin,
poikaseni. Viisi luotia jälellä, ja yksi ainoa riittää lähettämään
minut isäini luo... Vai niin, sinä pistätkin sen taskuusi?... No
niin... enemmän pidän siitä kuin käytöksestäsi linnassa... karmiva
oli äkillinen temppusi!... Mutta kun on nuori ja äkkiä huomaa -- kuin
salamana -- joutuneensa taaskin tuon riivatun Lupinin jutkauttamaksi,
tämän seistessä ihan vastapäätä, kolmen askeleen päässä... niin
sitä ampuu, präiskis!... En minä siitä sen enempää... Sen todistan
tarjoamalla sinulle nyt sijan autossani. Sopiiko?"
Hän pisti sormet suuhunsa ja vihelsi.
Vanhan Massibanin arvokkaan ulkonäön ja Lupinin veijarimaisen
olemuksen vastakohta oli kovin hupainen. Beautrelet ei voinut olla
nauramatta.
"Hän nauraa! Hän on nauranut!" huudahti Lupin ilosta hypähdellen.
"Katsos, pojuseni, nauramisen lahja se sinulta puuttuu... Sinä
olet hieman liian vakava ikäiseksesi... Sinä olet hyvin kiltti ja
hupainen, sinun viaton ja teeskentelemätön luonnollisuutesi on
ihastuttava, mutta sinä et ymmärrä nauramisen taitoa."
Hän asettui hänen eteensä.
"Lyön vetoa siitä, että saan sinut vielä itkemäänkin. Tiedätkös,
kuinka olen tullut seuranneeksi sinun tutkimuksiasi? Kuinka sain
tietää Massibanin sinulle lähettämän kirjeen sisällön, ja että hän
oli sopinut tapaavansa sinut Vélinesin linnassa tänä aamuna? Sen
ystäväsi lörpöttelyn kautta, jonka luona asuit... Sinä luotat tuohon
epattoon, joka lörpöttelee heti kaikki pikku ystävättärelleen... Ja
hänen pikku ystävättärellään ei ole mitään salaisuuksia Lupinille.
Mitä sanoinkaan sinulle? Näytät kovin omituiselta... saat kyyneleitä
silmiisi... suret uskotonta ystävääsi, eikö niin?... Olet todellakin
ihastuttava, pienokaiseni... melkeinpä syleilisin sinua. Sinulla
on verraton tapa hämmästellä. Muistuu aina mieleeni tuo ilta
Gaillonissa, jolloin kysyit neuvoa minulta... Niin juuri, vanha
notaari olin minä... Mutta naurahan toki, lapsoseni!... Sanon vielä
kerran, sinä et ymmärrä nauramisen taitoa. Sinulta puuttuu... kuinka
lausuisinkaan ajatukseni?... sinulta puuttuu 'välitöntä'. Minä olen
'välitöntä'."
Auton huohotusta kuului läheltä.
Lupin tarttui ripeästi Beautreletin käsivarteen ja sanoi kylmästi,
katsoen häntä silmiin:
"Sinä pysyt rauhallisena nyt, niinhän? Huomaathan, ettei tässä mikään
auta. Miksi siis kuluttaisit voimiasi ja haaskaisit aikaa? Rosvoja
on maailmassa yllinkyllin... Juokse niiden perässä, mutta anna minun
olla... muutoin... Onhan se sovittua, vai mitä?"
Hän pudisteli toista hiukan, kuin antaakseen tahdollensa painoa.
Sitten hän purskahti nauruun.
"Olenpa hupakko! Sinäkö jättäisit minut rauhaan? Ei, sinä et ole
niitä, jotka taipuvat... En todellakaan tiedä, mikä estää minua...
kädenkäänteellä olisit sinä sidottu ja kapuloitu... ja parin tunnin
kuluttua istuisit korjuussa useaksi kuukaudeksi... Ja silloin minä
voisin liikkua täydessä turvassa, vetäytyä siihen rauhalliseen
tyyssijaan, jonka minulle ovat valmistaneet esi-isäni, Ranskan
kuninkaat, nauttien niistä aarteista, joita he ystävällisesti ovat
minulle kasailleet... Mutta on tietenkin tähtiin kirjoitettu, että
minun pitää käyttäytyä kuin epäkäytännöllinen hupelo... Jokaisella
on omat heikkoutensa... ja minulla se on leppeys sinua kohtaan...
Ja sitäpaitsi, sinä et ole vielä voittanut. Monet tuulet ovat
puhaltaneet, ennen kuin sinä saavutat tuon neulan. Pahus vieköön,
minäkin, Lupin, tarvitsin kymmenen päivää... sinulta se silloin
hyvinkin vie kymmenen vuotta. Onhan sinun ja minun välillä sentään
suuri ero."
Auto ajoi nyt kohdalle, suunnattoman suuri umpinainen vaunu. Ovea
avattaessa Beautreletilta pääsi huudahdus. Vaunuissa oli jo yksi
mies, ja se oli Lupin tai oikeastaan Massiban.
Hän purskahti nauruun, sillä nyt ymmärsi hän äkkiä. Lupin virkkoi
hänelle:
"Ei sinun tarvitse iloasi hillitä, hän nukkuu sikeästi. Lupasinhan
sinulle, että saisit nähdä hänet. Nyt kai ymmärrät tapausten menon?
Puolenyön aikaan kuulin teidän sopineen tapaamisestanne linnassa.
Kello seitsemän aamulla olin minä paikalla. Massibanin saapuessa
tarvitsi vain siepata hänet ja antaa hänelle pieni pisto... siinä
koko homma! Nuku, ukkoseni, nuku... asetamme sinut tiepuoleen...
noin... mainiota... auringon paisteeseen, jotta et vilustu.
Oivallista... ja hattu vielä käteen... 'antakaa ukolle pikku ropo!'
Vai niin, sinä vanha kelpo Massiban, vai sekaannut sinä Arsène
Lupinin asioihin!..."
Oli tosiaankin sanomattoman lystikästä nähdä molemmat Massibanit
vastakkain, toinen unessa ja päätänsä huojutellen, toinen totisena ja
kunnioittavaa kohteliaisuutta tulvillaan.
"Armahtakaa köyhää sokeata... Kas tässä, Massiban, saat kaksi souta
ja käyntikorttini... Ja nyt eteenpäin, pojat, ja nelinkertaista
vauhtia! Ymmärräthän, ajaja, 120 kilometriä tunnissa. Astu sisään,
Isidore. Tänään on akatemiassa täysistunto, ja Massibanilla on
määränä pitää esitelmä kello puoli neljältä... en tiedä mistä
aineesta. No niin, hän pitää pikku esitelmänsä. Minä esitän heille
oikein todellisen Massibanin, todellisemman kuin oikea Massiban, sekä
omat mielipiteeni paalurakennuskauden kirjoituksista. Kun kerran olen
akatemian jäsen, niin --! Nopeammin, ajaja, tämä on vasta 115...
Pelkäätkö? Unohdat siis, että olet Lupinin matkassa? Ah, Isidore,
ja on ihmisiä, jotka väittävät elämää yksitoikkoiseksi! Elämähän
on jumalallista, pienokaiseni, jos vain tietää sen... ja _minä_
sen tiedän... Etkö usko, että olisin voinut pakahtua ihastukseen
äsken linnassa, kun sinä ja ukko Vélines loruilitte ja minä ikkunan
vieressä repäisin lehdet tuosta historiallisesta kirjasta! Ja
sitten, kun sinä kuulustelit rouva de Villemonia Ontosta neulasta!
Puhuisiko hän? Kyllä, hän puhuu... ei, hän ei puhuisi... kyllä...
ei... kylmät väreet karmivat pintaani... Jos hän puhuisi, niin saisin
aloittaa koko elämäni uudelleen, koko rakennus luhistuisi... Ehtisikö
palvelija ajoissa? Kyllä... ei... kas tuossa... Mutta Beautrelet
paljastaa naamarini! Ei mitenkään! Hän ei ole kyllin tarkkanäköinen.
Kyllä... ei... kas niin, nyt on kaikki hyvin... ei, eipä olekaan...
hän tarkastelee minua... totisesti... nyt ottaa hän revolverinsa...
Ah, mikä ihana hetki!... Sinä puhut liiaksi, Isidore... Emmekö jo
nuku? Olen läpeensä väsynyt... hyvää yötä..."
Beautrelet katseli häntä. Hän näytti jo melkein nukkuvan. Nyt nukkui
hän todellakin.
Auto suhisi eteenpäin kohti taivaanrantaa, joka yhä pakeni tieltä.
Kaupunkeja, kyliä, peltoja, metsiä ei enää ollut olemassa, ainoastaan
ääretön avaruus, joka aukeni ja sulkeutui takana...
Kauan katseli Beautrelet matkatoveriaan kiihkeän uteliaana ja
kovin haluten nähdä tuon kaihtavan naamarin läpi hänen todellisiin
kasvoihinsa. Ja hän harkitsi niitä asianhaaroja, jotka sulkivat
heidät molemmat vierekkäin tuohon autoon.
Mutta hänkin oli väsynyt aamullisten mielenliikutusten ja pettymysten
jälkeen ja vaipui uneen.
Kun hän heräsi, Lupin istui ja luki. Beautrelet kumartui katsomaan
kirjan nimeä. Se oli filosofi Senecan _Kirjeet Luciliukselle_.