Kello on neljä aamulla. Isidore ei ole palannut lyseoon. Hän ei
aiokaan palata sinne ennen kuin hänen Lupinille julistamansa
säälimätön sota päättyy. Sen on hän itsekseen vannonut, ystävien
viedessä hänet mukanaan masentuneena ja murheellisena.
Mieletön vala! Järjetön sota! Mitä voi hän saada aikaan, tämä
yksinäinen ja aseeton poika, tuota tarmon ja voiman ilmiötä vastaan?
Miten päästä hänen kimppuunsa? Hän on luoksepääsemätön. Mihin
haavoittaa häntä? Hän on koskematon.
Kello neljä aamulla... Isidore on jälleen käyttänyt luokkatoverinsa
vieraanvaraisuutta. Hän seisoo huoneessaan uunin edessä, kyynärpäät
sen marmorisella reunustalla, tukien leukaansa käsillään ja katsellen
itseään kuvastimesta.
Hän ei enää itke, hän ei tahdo itkeä tai vääntelehtiä vuoteellaan tai
raivota epätoivon vimmassa, kuten on tehnyt kahden tunnin ajan. Hän
tahtoo pohtia, pohtia ja ymmärtää.
Eikä hän siirrä katsettansa kuvastimessa heijastuvista silmistään,
ikäänkuin toivoen saavansa ajatusvoimansa kaksinkertaiseksi
silmäilemällä mietiskelevää kuvaistansa -- ikäänkuin toivoen tuosta
olennosta löytävänsä sen arvaamattoman ratkaisun, jota ei omasta
itsestään löydä.
Kello kuuteen asti seisoo hän noin, ja kaikista yksityispiirteistä
irroitettuna, jotka tuottavat sekavuutta ja hämäryyttä, esiintyy
kysymys vähitellen hänen tajunnalleen aivan selkeänä ja mutkattomana,
kuin laskutieteellinen esimerkki.
Niin, hän on erehtynyt. Hän on väärin tulkinnut salakirjoituksen.
Sana _aiguille_ ei tarkoita Creusen varrella olevaa linnaa. Eikä
_demoiselles_-sanaa voida sovelluttaa neiti de Saint-Véraniin ja
hänen orpanaansa, koskapa kirjelmän teksti on vuosisatoja vanha.
Kaikki tuo on tehtävä uudestaan.
Miten?
Yksi ainoa todistelun pohja olisi epäämätön: Ludvig XIV:n aikana
julkaistu kirjanen. Mutta oletetun Rautanaamion painattamista
sadasta kappaleesta säästyi liekeistä ainoastaan kaksi. Toisen
sieppasi kaartin kapteeni, ja se oli hukassa. Toinen oli Ludvig
XIV:n tallessa, siirtyi Ludvig XV:lle, ja Ludvig XVI sen poltti.
Mutta jäihän jäljennös sen tärkeimmästä sivusta, siitä joka sisälsi
ongelman ratkaisun tai ainakin salakirjoituksen avaimen; sen sai
Marie Antoinette ja kätki rukouskirjansa kansiin.
Minne oli se paperi joutunut? Sitäkö oli Beautrelet pidellyt
käsissään ja Lupin toimittanut sihteeri Brédouxin häneltä riistämään?
Vai oliko se vielä Marie Antoinetten rukouskirjassa?