Beautrelet teki oitis päätöksensä: hän toimisi omin päin. Poliisille
ilmoittaminen olisi liian vaarallista. Sitäpaitsi, kun hän voisi
esittää ainoastaan otaksumia, pelkäsi hän oikeuden vitkallisuutta,
ehdottomasti sattuvia varomattomuuksia, kokonaista alustavaa
tutkimusta, jonka kestäessä Lupin varmasti saisi vihiä hankkeesta ja
ehtisi peräytyä hyvässä järjestyksessä.
Kello kahdeksan seuraavana aamuna hän lähti käärö kainalossa
majatalosta, jossa oli asunut Cuzionin lähistöllä ollessaan, meni
ensimmäiseen eteen osuvaan metsikköön, riisui työmiespukunsa ja oli
taas sama englantilainen maalari kuin ennenkin. Sitten hän etsi
käsiinsä Eguzonin kauppalan notaarin.
Hän kertoi pitävänsä paljon seudusta ja sopivan asunnon löytäessään
mielellään asettuvansa sinne vanhempainsa kanssa.
Notaari luetteli useitakin kartanoita. Beautrelet huomautti, että oli
puhuttu Aiguillen linnasta Creuse-joen varrella.
"Kyllä, mutta Aiguillen linnan on jo viisi vuotta omistanut eräs
liiketuttavani, eikä se ole myytävänä."
"Hän siis asuu siellä?"
"Hän on asunut siellä, tai oikeammin sanoen hänen äitinsä. Mutta
hänen mielestään oli linna hiukan synkkä, joten hän ei viihtynyt
siellä. He muuttivat sieltä viime vuonna."
"Ja nyt siellä ei asu ketään?"
"Kyllä, eräs italialainen, jolle liiketuttavani on vuokrannut sen
kesäksi, parooni Anfredi."
"Vai niin, parooni Anfredi, aivan nuori mies, näyttää hyvin
ylpeältä..."
"Sitä en todellakaan tiedä... Liiketuttavani teki kaupan hänen
kanssaan suoraan. Ei tehty mitään sitoumusta... asia sovittiin
kirjeellä..."
"Mutta te tunnette paroonin?"
"En, hän ei milloinkaan poistu linnasta... Toisinaan autolla ja
yöllä, niin väitetään. Kaikki ostokset tekee vanha keittäjätär, joka
ei puhele kenenkään kanssa. Omituisia ihmisiä..."
"Luuletteko, että liiketuttavanne möisi linnan?"
"Sitä en usko, se kun on historiallinen linna, puhtainta Ludvig
XIII:n tyyliä. Liiketuttavani oli hyvin kiintynyt siihen, ja ellei
hän ole muuttanut mielipidettään..."
"Voitteko mainita minulle hänen nimensä ja osoitteensa?"
"Louis Valméras, Rue du Mont-Thabor 34."
Beautrelet lähti lähimmältä asemalta junalla Pariisiin. Kaksi
päivää myöhemmin, kolmasti turhaan käytyään, hän viimeinkin tapasi
Louis Valmérasin. Hän oli noin kolmikymmenvuotias mies, jolla oli
avoimet, miellyttävät kasvot. Beautrelet ei katsonut teeskentelemistä
tarpeelliseksi, sanoi nimensä ja kertoi etsiskelynsä ja vierailunsa
tarkoituksen.
"Minulla on syytä uskoa", hän lopetti, "että isääni pidetään
vangittuna Aiguillen linnassa, luultavasti toisten uhrien kanssa.
Ja minä tulen nyt kysymään teiltä, mitä tiedätte vuokralaisestanne
parooni Anfredista?"
"En paljoa. Tapasin parooni Anfredin Monte Carlossa viime talvena.
Hän halusi viettää kesää Ranskassa, ja sattumalta kuultuaan, että
minä olin Aiguillen linnan omistaja, hän tarjoutui vuokraamaan sen."
"Hän on hyvin nuori mies..."
"Niin on; hänellä on hyvin tarmokkaat silmät ja vaalea tukka."
"Ja punertava parta, eikö niin?"
"Päättyvä kahteen suippuun... ja hänen irtokauluksensa on napitettu
takaa, kuten papeilla. Hän muistuttaa englantilaista pappia."
"Hän se on", mutisi Beautrelet, "hän se on, sellaisena kuin minä
hänet olen nähnyt; ihan hänen tuntomerkkinsä".
"Kuinka? Te uskotte siis --?"
"Minä uskon, minä olen varma siitä, että vuokralaisenne ei ole kukaan
muu kuin Arsène Lupin."
Kertomus huvitti Louis Valmérasia. Hän tunsi kaikki Lupinin
seikkailut ja yksityiskohdat hänen taistelustaan Beautreletin kanssa.
Hän hykerteli käsiään.
"Nyt tulee Aiguillen linna kuuluisaksi... eikä minulla ole mitään
sitä vastaan, sillä sen jälkeen kun äitini muutti sieltä pois, olen
ajatellut ensi tilassa myydä sen. Nyt varmaan löydän sille ostajan.
Mutta..."
"Mutta?"
"Pyydän teitä toimimaan mitä varovaisimmin ja olemaan ilmoittamatta
mitään poliisille ennen kuin olette aivan varma asiasta. Voitteko
ajatella sitä mahdollisuutta, että vuokralaiseni _ei_ ole Arsène
Lupin?"
Beautrelet kuvasi suunnitelmansa. Hän menisi sinne yksinään yön
aikaan, kiipeisi muurin yli, piiloutuisi puistoon...
Louis Valméras keskeytti hänet heti.
"Te ette kovinkaan helposti kiipeä yli noin korkean muurin. Jos
se teille onnistuisikin, ottaisi teidät vastaan kaksi suunnatonta
kahlekoiraa, jotka omistaa äitini ja jotka minä jätin linnaan."
"Pyh! Myrkytetty leipäpala..."
"Kiitoksia paljon. Mutta otaksukaamme, että pääsisitte niistä. Entäs
sitten? Kuinka tunkeutuisitte linnaan? Ovet ovat tukevat, ikkunat
ristikolla varustetut. Ja sitä paitsi, jos pääsisitte sisäänkin...
kuka näyttäisi teille tien? Siellä on kahdeksankymmentä huonetta."
"Niin, mutta huone toisessa kerroksessa, kaksi ikkunaa..."
"Tiedän sen, me nimitimme sitä wistariakamariksi. Mutta kuinka
löydätte sen? Siellä on kolmet portaat ja mutkikas käytävien sokkelo.
Vaikka minä neuvoisin teille tien ja kuvailisin kuinka mennä,
joutuisitte silti harhaan."
"Tulkaa mukaan", esitti Beautrelet nauraen.
"Mahdotonta. Olen luvannut äidilleni tulla hänen luokseen maalle."
-- -- --
Beautrelet palasi sen ystävän luo, jonka huoneessa hän asui, ja
alkoi valmistautua. Mutta hänen iltapuolella lähtöhommissa ollessaan
poikkesi Valméras hänen luokseen.
"Tahtoisitteko edelleenkin minut mukaanne?"
"Tahdonko muka!"
"No niin, minä tulen. Tuo retki houkuttelee minua. Uskon, ettei siitä
koidu ikävystyttävä, ja minua huvittaa sekaantua tuohon kaikkeen...
Eikä minun asiaanpuuttumiseni muuten voi jäädä hyödyttömäksi
teillekään. Tässä on jo pikku alku yhteistoimintaan."
Hän näytti isoa, ruostunutta, arvokkaan näköistä avainta.
"Ja tuo avain sopii --?" kysyi Beautrelet.
"Pieneen hyökkäysporttiin, joka on kätketty kahden muurinulkoneman
rakoon ja jota ei ole käytetty vuosisatoihin, joten en ole katsonut
tarpeelliseksi näyttää sitä vuokralaisellenikaan. Se on maaseudulle
päin, ihan metsänlaitaa vastassa..."
Beautrelet keskeytti hänet kerkeästi:
"Sen pääsyn ne tuntevat. Ilmeisesti livahti siitä puistoon se mies,
jota seurasin. Niin, ote on jännittävä, ja tämän pelin me voitamme.
Mutta onpa meidän siinä pidettäväkin silmät auki!"
... Kaksi päivää senjälkeen saapui Crozantiin viheliäisen
konin laahaamina mustalaisvankkurit. Ajaja sai luvan seisahtua
kylän laiteille ja panna hevosen vanhaan hyljättyyn katokseen.
Paitsi ajajaa, joka ei ollut kukaan muu kuin Valméras, kuului
seurueeseen kolme nuorta miestä, joiden ammattina oli punoa pohjia
juurituoleihin: Beautrelet ja kaksi hänen koulutoveriaan.
He pysyttelivät asemillaan kolme päivää, odottelivat soveliasta
kuutamotonta yötä ja kaartelivat kukin erikseen puiston seutuvilla.
Kerran näki Beautrelet muuriin sovitetun pikku portin. Se oli kahden
hyvin likekkäisen muurinulkoneman kulmauksessa ja melkein peittynyt
orjantappurapensaston taa.
Neljäntenä iltana pysyi taivas vihdoinkin isojen mustien pilvien
kattamana, ja Valméras päätti, että lähdettäisiin vaaniskelemaan,
joskin olisi epäsuotuisain seikkojen esiintyessä pakko kääntyä
takaisin.
He astelivat nelisin pikku metsikön kautta. Sitten ryömi Beautrelet
tiheikköön, repi kätensä orjantappurapensaisiin ja varovasti
kohottautuen pisti lukkoon avaimen. Hän kiersi hiljaa. Onnistuisiko
hänen avata ovi? Eikö se ollut sisäpuolelta teljetty? Hän työnsi...
ovi avautui narahtamatta. Hän oli puistossa.
"Pääsittekö, Beautrelet?" kysyi Valméras. "Odottakaa minua.
Vartioitkaa te kaksin ovea, jottei paluumme tule ehkäistyksi.
Viheltäkää, jos näette vähänkin epäiltävää."
Hän tarttui Beautreletin käteen, ja he tunkeusivat pensaikkojen
pimentoon. Heidän päästyään ruohikolle puiston keskelle tuli
valoisampaa, kuu pilkisti pilvien lomasta, ja he näkivät edessään
linnan huipukkaat tornit, -- ne oli rakennettu sen korkean, terävän
kärjen ympärille, josta linnalla oli nimenään Aiguille -- neula. Ei
ainoassakaan ikkunassa valoa. Ei hisahdustakaan missään.
Valméras tarttui kumppaniansa käsivarteen.
"Hiljaa!"
"Miksi?"
"Näettehän... koirat tuolla..."
Kuului murinaa. Valméras vihelsi hyvin hiljaa. Kaksi valkeata haamua
hyökkäsi esiin ja heittäysi isäntänsä jalkoihin.
"Kas niin, pienokaiset... alallanne... noin... älkää hievahtako..."
Ja hän virkkoi Beautreletille:
"Ja nyt matkaan. Olen levollinen."
"Oletteko varma tiestä?"
"Olen. Lähestymme juuri pengermää."
"Ja sitten?"
"Muistelen, että eräässä kohden vasemmalla, missä pengermä virran
puolella nousee pohjakerroksen ikkunain tasalle, on ikkunaluukku,
joka ei sulkeudu kunnolleen, joten sen voi ulkoapäin avata."
Sinne saapuessaan he tosiaankin saivat luukun auki. Valméras leikkasi
ikkunasta ruudun irti timantilla. Hän käänsi hakaa. Tuossa tuokiossa
he olivat kuistilla.
"Olemme käytävän päässä", selitteli Valméras. "Siihen yhtyy avara,
kuvaveistoksilla koristeltu pylväikkö, jonka toisesta päästä portaat
johtavat isänne kamarin lähelle."
Hän astui askeleen eteenpäin.
"Tuletteko, Beautrelet?"
"Kyllä, kyllä."
"Mutta ettehän te tulekaan... Mikä teitä vaivaa?"
Hän tarttui toista käteen. Se oli jääkylmä, ja hän näki nuoren miehen
lyyhistyneen permannolle.
"Mikä teitä vaivaa?" kertasi hän.
"Ei mikään... se menee ohitse..."
"Mutta..."
"Minä pelkään..."
"Tekö pelkäätte!"
"Niin", tunnusti Beautrelet avomielisesti, "hermoni tekevät tenän...
tavallisesti saan ne talttumaan... mutta tänään, hiljaisuus...
jännitys... Ja tuon sihteerin tikarinpistosta asti... Mutta se menee
ohi... jo tulen kuntoon..."
Hän sai noustuksi jaloilleen, ja Valméras veti hänet pois kuistilta.
He hapuilivat eteenpäin käytävässä niin hiljaisesti, ettei
kumpainenkaan tiennyt mitään toisestaan.
Mutta heikkoa valoa heijastui pylväiköstä, jota kohti he etenivät.
Valméras pisti päänsä sisälle. Portaiden juurelle oli asetettu
yölamppu pikku pöydälle, joka pisti näkyviin erään palmun notkeiden
oksien lomasta.
"Seis!" kuiskasi Valméras.
Lampun vierellä seisoi vartioimassa pyssy kädessä mies.
Oliko hän nähnyt heidät? Kenties. Ainakin häntä jokin häiritsi, sillä
hän laski pyssynsä olalleen.
Beautrelet lyyhähti polvilleen puulaatikon taakse, johon oli
istutettu lehtevä ruukkukasvi; hän ei hievahtanut paikaltaan, ja
sydän hypähteli hänen rinnassaan.
Mies tyyntyi kuitenkin, kun kaikki pysyi hiljaisena. Hän laski
aseensa alas. Mutta hänen kasvonsa pysyivät kääntyneinä puulaatikkoon
päin.
Hirveitä minuutteja kului, kymmenen, viisitoista. Kuun säde oli
hiipinyt sisälle eräästä porras-ikkunasta. Ja äkkiä huomasi
Beautrelet, että se siirtyi vähitellen ja olisi viidentoista, ehkä
kymmenenkin minuutin kuluttua hänen kohdallaan, paistaen suoraan
hänen kasvoihinsa.
Hikipisarat kierähtelivät hänen kasvoiltaan hänen vapiseville
käsilleen. Hänen tuskansa oli niin tukala, että hän oli vähällä
nousta ja rynnätä pakoon... Mutta muistaessaan, että Valméras
oli mukana, hän etsi tätä katseillaan ja ällistyi nähdessään eli
oikeastaan uumoillessaan, että toinen ryömi pimeässä eteenpäin
ruukkukasvien ja kuvapatsaiden suojassa. Hän ehti jo portaiden
alapäähän, muutaman askeleen päähän miehestä.
Mitä aikoo hän tehdä? Pujahtaako miehen ohitse? Yksinäänkö yrittää
vangin vapauttamista? Mutta voiko hän sivuuttaa vartijaa?
Beautrelet ei enää nähnyt häntä, ja hän tunsi, että jotakin
tapahtuisi, jotakin mitä itse hiljaisuuskin tuntui aavistelevan,
sillä se oli käynyt vielä syvemmäksi ja kaameammaksi.
Äkkiä ponnahti varjo miehen kimppuun, lamppu sammui, kuului
kamppailun jytyä... Beautrelet hyökkäsi paikalle. Miehet
kieriskelivät permannolla. Hän yritti tunkeutua esille. Mutta silloin
hän kuuli voihkivan huoahduksen, ja toinen taistelijoista nousi ylös,
tarttuen hänen käsivarteensa.
"Pian... eteenpäin!"
Puhuja oli Valméras.
He astuivat kahdet portaat ja saapuivat mattojen verhoamaan käytävään.
"Oikealle", kuiskasi Valméras... "neljäs huone vasemmalla".
He löysivät pian tämän huoneen oven. Vanki oli teljetty, kuten he
olivat odottaneetkin. Heidän täytyi hiljalleen ahertaa puolisen
tuntia ennen kuin saivat suoriutuneiksi lukosta. Vihdoin he pääsivät
sisälle.
Beautrelet hiipi vuoteen ääreen. Hänen isänsä nukkui.
Hän herätti vanhuksen varovasti.
"Minä se olen, Isidore... ja eräs ystävä... älä pelkää... nousehan...
ei sanaakaan..."
Isä pukeutui, mutta juuri heidän lähtiessään hän huomautti matalalla
äänellä:
"Minä en ole yksinäni linnassa..."
"Ahaa! Keitä muita? Ganimard? Holmes?"
"Ei... ainakaan en minä ole heitä nähnyt."
"Ken siis?"
"Eräs nuori tyttö."
"Epäilemättä neiti de Saint-Véran."
"En tiedä... olen monena kertana kaukaa nähnyt hänet puistossa...
ja kumartuessani ulos ikkunasta näen hänen ikkunansa. Hän on tehnyt
minulle merkkejä."
"Tiedätkö, missä hänen kamarinsa on?"
"Kyllä, käytävässä, kolmas vasemmalla."
"Sininen kamari", jupisi Valméras. "Siinä on kaksipuolinen ovi, se on
helpompi saada auki."
Toinen ovipuolisko myötäsi todellakin heti. Vanha Beautrelet otti
toimekseen ilmoittaa nuorelle tytölle.
Kymmenen minuuttia myöhemmin hän tuli ulos tytön kanssa ja sanoi
pojalleen:
"Olit oikeassa... Se on neiti de Saint-Véran."
Kaikki neljä astuivat alas. Porraskäytävän alipäässä Valméras
pysähtyi, kumartuen miehen yli. Sitten heidän ehtiessään kuistille
hän selitti:
"Hän ei ole kuollut ja jää henkiin."
"Hyvä!" virkahti Beautrelet huojentuneesti.
"Veitseni terä sujahti onneksi sivutse... isku ei ole kuolettava.
Eivätpä muuten nuo roistot ole säälin arvoisia."
Ulkona olivat vastassa molemmat koirat, seuraten heitä pienelle
portille asti. Siellä Beautrelet tapasi molemmat ystävänsä. Pikku
seurue lähti puistosta. Kello oli kolme aamulla.
Beautrelet ei tyytynyt ensimmäiseen voittoonsa. Niin pian kun oli
saanut majoitetuksi isän ja nuoren tytön, alkoi hän kysellä heiltä
ihmisistä, jotka asuivat linnassa, ja erityisesti Arsène Lupinin
tavoista. Hän sai siten tietää, että Lupin kävi siellä ainoastaan
joka kolmas tai neljäs päivä; hän saapui sinne illalla autolla ja
lähti pois aamulla. Jokaisella sellaisella käynnillään hän tuli
vankien luokse, jotka olivat aivan yksimieliset kiitellessään hänen
hienotunteisuuttaan ja sujuvaa kohteliaisuuttaan. Nykyään hän
luultavasti ei ollut linnassa.
Paitsi häntä he olivat nähneet ainoastaan vanhan eukon, joka
hoiti keittiötä ja taloutta, ja kaksi miestä, jotka vuorotellen
vartioitsivat heitä, mutta eivät milloinkaan puhuneet sanaakaan,
nähtävästi kaksi palvelijaa, heidän tavoistaan ja ulkonäöstään
päättäen.
"Kaksi rikostoveria kaikessa tapauksessa", sanoi Beautrelet, "tai
oikeammin eukon kanssa kolme. Se on saalis, jota ei voi halveksia. Ja
jos emme menetä aikaa..."
Hän nousi pyörälleen ja läksi Eguzonin kauppalaan, herätti
santarmikunnan, pani kaikki ihmiset liikkeelle ja tuli takaisin
Crozantiin kello kahdeksan, mukanaan korpraali ja kahdeksan
santarmia. Kaksi heistä vartioitsi mustalaisvankkurien luona.
Kaksi muuta asettui pikku muuriportille. Loput neljä korpraalinsa
komentamina ja Beautreletin ja Valmérasin seuraamina menivät linnan
pääkäytävälle.
Liian myöhään. Portti oli sepo selällään. Eräs talonpoika sanoi
heille tunti takaperin nähneensä auton vierivän ulos linnasta.
Tutkimus ei todellakaan tuottanut mitään tuloksia. Joukkue
luultavasti oli asustellut siellä vain liikkuvalla jalalla pysyen.
Löydettiin joitakuita vaatekappaleita, talouskapineita eikä mitään
muuta.
Vielä enemmän ihmetytti Beautreletia ja Valmérasia haavoittuneen
katoaminen. He eivät voineet havaita pienintäkään jälkeä taistelusta,
eivät edes ainoatakaan veripisaraa pylväikön kivipermannolla.
Ei ylipäätään ollut mitään näkyvää todistusta siitä, että Lupin oli
oleillut Aiguillen linnassa, ja olisi voitu vastustaa Beautreletin
ja hänen isänsä, Valmérasin ja neiti de Saint-Véranin väitteitä,
ellei olisi nuoren tytön kamarin viereisestä huoneesta lopulta
löydetty puolikymmentä komeata kukkavihkoa, joissa riippui Arsène
Lupinin nimikortti. Hänen hylkimiänsä kukkavihkoja, kuihtuneita ja
unohtuneita... Yksi niistä sisälsi nimikortin ohella kirjeen, jota
Raymonde ei ollut nähnyt. Kun tutkintotuomari sen ehtoopäivällä
avasi, havaittiin sen sisältävän kymmenen sivua rukouksia, lupauksia,
uhkauksia, epätoivon purkauksia -- halveksimista ja kylmyyttä
osakseen saaneen kiihkeän rakkauden ilmauksia.
Kirje päättyi seuraavasti: "Minä tulen tiistai-iltana, Raymonde.
Ajatelkaa tarkoin siihen asti. Minä puolestani en suostu odottamaan
kauempaa. Olen valmis kaikkeen."
Tiistai-iltana... saman päivän ilta, jona Beautrelet oli vapauttanut
neiti de Saint-Véranin.
Vereksessä muistissa on vielä, millainen suunnaton hämmästyksen ja
ihastuksen kohu pauhasi koko maailmassa, kun tuli tietoon odottamaton
ratkaisu: että neiti de Saint-Véran oli vapaa! Neitonen, jota Lupin
rakasti, jonka takia hän oli punonut mitä viekkaimpia juonia, oli
riistetty hänen vallastaan! Vapaa oli myöskin Beautreletin isä,
jonka Lupin oli valinnut lunnaaksi vimmatussa kiihkossaan aselepoa
aikaansaamaan, mitä hänen tunteittensa tulisuus välttämättömästi
kaipasi. Molemmat vangit olivat vapaat ja Neulan salaisuus tiedossa,
julkinen, yli koko maailman levinnyt!
Suurella yleisöllä oli todellakin hauskaa. Voitetusta seikkailijasta
sepitettiin lauluja.
"Lupinin lemmenseikkailu!" "Arsènen huokailut!" "Rakastunut voro!"
"Taskuvarkaan valitus!" huudeltiin bulevardeilla ja hyräiltiin
työpajoissa.
Kysymyksien sadellessa sanomalehtimiesten liudassa, Raymonde vastaili
mitä varovaisimmin. Mutta löytyihän kirje ja kukkavihot ja koko
surkea pöty! Naurettuna ja pilkattuna kuukertui Lupin jalustaltaan
alas.
Ja Beautreletista tuli epäjumala. Hän oli nähnyt kaikki, ennustanut
kaikki, valaissut kaikki. Neiti de Saint-Véranin tutkintotuomarille
antama todistus vahvisti pienimpiäkin piirteitä myöten nuoren miehen
harkitseman oletuksen. Todellisuus tuntui joka kohdassa mukautuvan
hänen ennakolta miettimäänsä järjestelmään. Lupin oli löytänyt
herransa.
Beautrelet tahtoi, että hänen isänsä ennen Savoijin vuoristoon
palaamistansa levähtäisi moniaita kuukausia päiväpaisteisilla
seuduilla, ja vei itse sekä hänet että neiti de Saint-Véranin Nizzan
tienoolle, minne kreivi de Gesvres niinikään oli tyttärinensä
talveksi asettunut. Kaksi päivää sen jälkeen saapui Valméras äitinsä
seurassa uusien ystäviensä luokse, ja he muodostivat siten pikku
siirtokunnan Gesvresin huvilan ympäristölle, yötä päivää vartionansa
puoli tusinaa kreivin palkkaamaa miestä.
* * * * *
Lokakuun alussa piti Beautreletin jälleen ryhtyä keskeytyneihin
lukuihinsa Pariisissa, valmistuakseen tutkintoihinsa. Ja päivät
kuluivat nyt rauhallisesti ilman mainittavia tapahtumia. Mitä muuten
saattoikaan tapahtua? Eikö sota ollut päättynyt?
Lupinillakin luultavasti oli sama tunne ja hänen oli kai täytynyt
alistua kohtaloonsa, sillä eräänä päivänä putkahtivat jälleen
ihmis-ilmoille hänen molemmat muut uhrinsa, Ganimard ja Sherlock
Holmes. Heidän paluunsa elämään ei muuten ollut millään tavoin komea.
Muuan ryysyjen kerääjä heidät löysi Orfèvres-laiturilta poliisiasemaa
vastapäätä nukkumasta, köytettyinä.
Oltuaan viikon verran ihan puusta pudonneina saivat he kootuksi
ajatuksiaan ja kertoivat -- tai oikeastaan Ganimard kertoi, sillä
Holmes jurotteli yrmeänä -- että olivat huvijahti "Pääskysellä"
tehneet matkan ympäri Afrikan, hauskan ja opettavaisen matkan, jolla
he olivat saaneet esiintyä aivan vapaina, paitsi muutamina tunteina,
jotka olivat viettäneet lastiruuman pohjalla, miehistön poikkeillessa
ulkomaisiin satamiin.
He eivät ollenkaan muistaneet, millä tavoin olivat joutuneet
Orfèvres-laiturille; he olivat luultavasti nukkuneet useita päiviä.
Heidän vapauttamisensa oli tappionsa tunnustamista. Lupin myönsi sen
nyt kieräilemättä, tauottuaan taistelemasta.
Eräs tapaus muuten saattoi tappion vielä selkeämmäksi: Louis
Valmérasin ja neiti de Saint-Véranin kihlautuminen. Olosuhteiden
luoman tuttavallisen seurustelun tuloksena oli ollut molempien
nuorten rakastuminen toisiinsa. Valmérasia viehätti Raymonden
kaihomielinen sulous, ja tyttöön, joka oli saanut katkeria kokemuksia
ja kaipasi suojelusta, tehosi suuresti se tarmokkuus, jolla toinen
oli niin pontevasti auttanut hänen pelastumistaan.
Hääpäivää odoteltiin jonkun verran levottomasti. Eikö Lupin yrittäisi
jälleen käydä hyökkäämään? Taipuisiko hän aivan säveästi menettämään
rakastamansa naisen? Pari kolme kertaa nähtiin epäiltäviä olentoja
hiipimässä huvilan lähettyvillä, jopa joutui Valméras eräänä iltana
puolustautumaan joltakulta juopuneeksi tekeytyneeltä, joka laukaisi
häntä kohti pistoolinsa, niin että luoti lävisti hänen hattunsa.
Mutta vihkiminen tapahtui kuitenkin määrättynä päivänä ja hetkenä, ja
Raymonde de Saint-Véranista tuli rouva Valméras.
Oli kuin itse kohtalo olisi käynyt Beautreletin puolelle ja
varmentanut voitonsanoman. Koko suuri yleisö tajusi sen selvästi,
ja hänen ihailijainsa keskuudessa heräsi nyt ajatus panna toimeen
loistavat kemut, joilla vietettäisiin hänen voittoansa ja Lupinin
tuhoa. Mainio ajatus, ja se otettiinkin vastaan yleisellä
innostuksella. Kahdessa viikossa ilmoittausi kolmesataa osanottajaa.
Erikseen kutsuttiin juhlaan kaksi oppilasta kaikkien Pariisin
lyseoiden seitsemänneltä luokalta. Sanomalehdistö viritteli
kiitosvirsiä. Ja kemuista koitui mitä pitikin: kirkastusjuhla.
Mutta yksinkertainen ja miellyttävä kirkastus, koska Beautrelet
oli sen sankari. Hänen pelkkä läsnäolonsa antoi juhlalle oikean
leiman. Hän osoittausi vaatimattomaksi kuten tavallista, hiukan
hämmästellen ylenpalttisia hyvä-huutoja, hiukan häpeillen ylellisiä
ylistyspuheita, joissa hänet väitettiin maailmankuuluja poliiseja
etevämmäksi... hiukan häpeillen, mutta myöskin suurta liikutusta
tuntien.
Sen lausui hän julki pienessä puheessa, joka viehätti kaikkia ja
jossa esiintyi pelkkää katsomistakin punastelevan pojan ujous. Hän
puhui ilostaan ja ylpeydestään. Ja niin järkevä ja maltillinen kuin
olikin, koki hän nyt kuitenkin ikuisesti unohtumatonta hurmaannusta.
Hän hymyili ystävilleen, lyseotovereilleen, Valmérasille, joka
oli vasiten saapunut ilmaisemaan hänelle ihailuansa, kreivi de
Gesvresille ja isälleen.
Hänen puheensa lähetessä loppuaan ja hänen vielä seisoessaan lasi
kädessä kuului salin alapäästä sorinaa ja siellä näkyi joku seuhtovan
sanomalehti hyppysissään. Tuli taas hiljaista, rauhanhäiritsijä
istuutui jälleen, mutta uteliaisuus levisi pitkin pöytää, sanomalehti
kulki kädestä käteen, ja aina kuului huudahdus, kun joku vieraista
vilkaisi osoitetulle sivulle.
"Lukekaa se ääneen!" huudettiin vastapäiseltä puolelta.
Kunniavieraan pöydässä nousi joku seisomaan. Beautrelet vanhempi
läksi noutamaan lehden ja ojensi sen pojalleen.
"Lukekaa! lukekaa!" huudeltiin vielä kovemmin.
Ja toiset hokivat:
"Kuulkaa! Hän aikoo lukea... kuulkaa!"
Beautrelet seisoi kasvot yleisöön päin ja haki isänsä antamasta
sanomalehdestä kirjoitusta, joka oli herättänyt moista hälinää.
Nähtyään sinisellä kynällä alleviivatun otsakkeen kohotti hän kätensä
pyytääkseen hiljaisuutta, ja luki äänellä, jota mielenliikutus
muutteli yhä enemmän ja enemmän, sikäli kuin hämmästyttävät
paljastukset tekivät tyhjiksi kaikki hänen ponnistuksensa, kumosivat
hänen käsityksensä _Aiguille creusesta_ ja osoittivat, kuinka
hyödytön oli ollut hänen taistelunsa Arsène Lupinia vastaan:
"_Akatemian jäsenen t:ri Massibanin avoin kirje_.
Herra toimittaja!
Maaliskuun 17 p:nä 1679 ilmestyi aivan pienoinen kirjanen nimeltä:
'ONTON NEULAN SALAISUUS.
_Koko totuus paljastettu ensi kerran. Minun itseni painattama
satana kappaleena hovin tiedoksi_.'
Saman päivän aamuna kello yhdeksän alkoi tekijä, aivan nuori,
hyvin puettu mies, jonka nimeä kukaan ei tiedä, jakaa lehtistään
hovin etevimmille henkilöille. Kello kymmenen, hänen käytyään
neljän henkilön luona, hänet vangitsi eräs kaartin kapteeni ja
vei kuninkaan yksityishuoneeseen, sitten heti lähtien etsimään
noita neljää jaettua kappaletta. Kun kaikki sata kappaletta oli
jälleen saatu kokoon, laskettiin ne huolellisesti, niputettiin ja
todettiin, jonka jälkeen kuningas itse viskasi ne tuleen, jättäen
niistä vain yhden itselleen.
Sitten hän antoi kaartin kapteenille käskyn luovuttaa kirjasen
tekijä herra de Saint-Marsille; tämä taasen sulki vankinsa ensin
Pigneroliin, sitten Sainte-Marguerite-saaren linnoitukseen. Tuo
mies ei nähtävästi ole ollut kukaan muu kuin kuuluisa Rautanaamio.
Ja totuus -- tai ainakin osa totuutta -- ei olisi konsanaan
tullut tietoon, ellei saapuvilla ollut kaartin kapteeni olisi,
kuninkaan kääntäessä hänelle selkänsä, voittamatonta kiusausta
tuntien vikkelästi siepannut liekeistä toista kappaletta,
ennenkuin tuli oli sitä saavuttanut.
Kuusi kuukautta senjälkeen löydettiin kapteenin ruumis Gaillonin
ja Nantesin väliseltä valtamaantieltä. Murhaajat olivat
riistäneet häneltä kaikki vaatteet, mutta unohtaneet hänen
oikeaan saappaaseensa jalokiven, kuten sitten havaittiin, mitä
puhtaimman ja hyvinkin kallisarvoisen timantin.
Hänen papereistaan löytyi eräs käsinkirjoitettu muistiinpano.
Siinä ei puhuta liekeistä pelastuneesta kirjasesta, vaan
selostetaan sen ensimmäiset luvut. Kysymyksessä on salaisuus,
joka oli Englannin kuninkaitten tiedossa, mutta hävisi heiltä
hupelon Henrik IV:n kruunun joutuessa Yorkin herttualle. Sen
ilmaisi Ranskan kuninkaalle Kaarlo VII:lle Jeanne d'Arc;
nyt se joutui valtiosalaisuudeksi, se siirtyi hallitsijalta
hallitsijalle, kirjeen kautta, joka aina sinetittiin uudelleen
ja löydettiin kunkin kuninkaan kuolinvuoteelta, osoitteenansa:
'Ranskan kuninkaalle.'
Salaisuus koski, kertoen sen säilytyspaikan, suunnatonta
kuningasten omistamaa, vuosisatojen kuluessa yhä karttunutta
aarretta.
Sataneljätoista vuotta myöhemmin vei Ludvig XVI Templessä vankina
ollessaan erään kuninkaallisen perheen upseerivartioon kuuluvan
upseerin hiukan syrjään ja virkkoi hänelle:
'Monsieur, eikö teillä ollut esi-isäni, suuren kuninkaan väessä
joku sukulainen kapteenina?'
'Kyllä, sire.'
'Vai niin. Olisiko teissä miestä... olisiko teissä miestä'...
Hän epäröitsi. Upseeri täydensi lauseen:
'Olla kavaltamatta teitä? Oh, sire'...
'No, kuulkaahan.'
Hän otti taskustaan pienen kirjasen ja repäisi sen loppulehdistä
erään irti. Mutta hän katui:
'Ei, parasta on, että annan siitä jäljennöksen'...
Hän otti ison paperiarkin ja repi siitä itselleen pienen
suunnikkaan muotoisen kaistaleen, jolle jäljensi viisi riviä
pisteitä, kirjaimia ja merkkejä painetulta lehdeltä. Poltettuaan
jälkimmäisen hän taittoi kirjoittamansa paperin neljään osaan,
sinetitsi sen punaisella lakalla ja antoi upseerille.
'Monsieur, antakaa tämä kuolemani jälkeen kuningattarelle ja
sanokaa hänelle: Kuninkaalta, Madame... Teidän Majesteetillenne
ja hänen pojalleen... Jollei hän ymmärrä'...
'Jollei hän ymmärrä'...
'Niin huomauttakaa: Se koskee salaisuutta... Neulan
salaisuutta... Silloin kuningatar ymmärtää.'
Sen sanottuaan hän heitti kirjasensa liedessä roihuavaan tuleen.
Tammikuun 21 p:nä hän astui mestauslavalle.
Upseeri sai vasta kahden kuukauden kuluttua, kuningattaren tultua
sillävälin siirretyksi la Conciergerie-vankilaan, hänelle uskotun
tehtävän toimitetuksi. Vihdoinkin onnistui hänen monien juonien
kautta eräänä päivänä päästä Marie Antoinetten puheille.
Hän virkkoi tälle niin hiljaisesti, että toinen tuskin kuuli:
'Kuningas-vainajalta, madame, teidän majesteetillenne ja hänen
pojalleen.'
Ja hän ojensi sinetöidyn kirjeen kuningattarelle.
Kuningatar vilkaisi, saattoivatko vartijat häntä nähdä, särki
sinetin, näytti kummastuvan havaitessaan käsittämättömät rivit,
mutta sitten äkkiä käsittävän.
Hän hymyili katkerasti, ja upseeri kuuli sanat:
'Miksi niin myöhään?'
Hän epäröitsi. Minne kätkeä tuo vaarallinen paperi? Lopulta hän
avasi rukouskirjansa ja sujautti paperin jonkunlaiseen kannen ja
sitä peittävän pergamentin välissä olevaan salalokeroon.
'Miksi niin myöhään?' oli hän sanonut.
On todellakin luultavaa, että tuo paperi, jos se olisi voinut
hänet pelastaa, saapui liian myöhään, sillä seuraavassa
lokakuussa nousi kuningatar Marie Antoinette vuorostaan
mestauslavalle.
Sukunsa papereita selaillessaan löysi yllämainittu upseeri
sittemmin isoisänsä isän muistiinpanon. Siitä hetkestä alkaen
hänellä oli yksi ainoa ajatus, uhrata kaikki joutohetkensä tuon
oudon ongelman selvittämiseen. Hän luki kaikki latinankieliset
teokset, selaili kaikki Ranskan ja naapurimaiden kronikat, hankki
pääsyn luostareihin, otti selon tilikirjoista, kirkonkirjoista,
valtiollisista sopimuksista, ja löysikin useita eri aikakausille
hajautuneita mainitsemisia asiasta.
Caesarin 'Gallialaissodan muistelmien' III kirjassa kerrotaan,
että sitten kun G. Titullus Sabinus oli voittanut Viridovixin,
vietiin kaleettien päällikkö Caesarin eteen ja lunasti vapautensa
ilmaisemalla Neulan salaisuuden...
Saint-Clair-sur-Eptessä Kaarlo Tyhmän ja Pohjan raakalaisten
päällikön Rolfin välillä solmitusta rauhasta laadittu
sopimuskirja luettelee Rolfin kaikki arvonimet, niissä: 'Neulan
salaisuuden haltija'.
'Saksilaiskronikka' (Gibsonin laitos, siv. 134) kertoo Wilhelm
Valloittajasta, että hänen lipputankonsa päättyi terävään,
lävistettyyn, neulan muotoiseen kärkeen...
Eräässä kovin hämärässä lausunnossaan tunnustaa kuulusteltaessa
Jeanne d'Arc, että hänellä on suuri salaisuus ilmaistavana
Ranskan kuninkaalle. Siihen hänen tuomarinsa vastaavat: 'Niin,
kyllä tiedämme, mistä on kysymys, ja siksi kuoletkin, Jeanne.'
'_Par la vertu de l'Aiguille_', kirosi joskus kepuli kuningas
Henrik IV.
Kun Frans I piti puheen Hâvrea arvohenkilöille vuonna 1520,
lausui hän seuraavat sanat, jotka porvari Honfleur merkitsi
muistikirjaansa: 'Ranskan kuninkailla on salaisuuksia, jotka
useasti määräävät tapausten kulun ja kaupunkien kohtalot.'
-- -- --
Kaikki nuo seikat, herra toimittaja, sekä kertomuksen
Rautanaamiosta, kaartin kapteenista ja hänen pojanpoikansa
pojasta olen tänään löytänyt eräästä juuri tuon samaisen
pojanpojan pojan kyhäämästä kirjasesta, joka on julkaistu
kesäkuussa 1815, ihan Waterloon taistelun edellä tai jälkeen
eli toisin sanoen sellaisena kumousaikana, että julkaisu
luonnollisesti jäi huomaamatta.
Mitä merkitsee tämä kirjanen? Ei mitään, sanottiin, eihän
mokomaan ole vähääkään uskomista. Sen käsityksen minäkin
ensiksi sain; mutta kuinka ällistyinkään, kun avatessani
Caesarin gallialaissodan muistelmat mainitun luvun kohdalta
löysin kirjasessa mainitun lauseen! Saman vahvistuksen
sain Saint-Clair-sur-Epten rauhan sopimuskirjasta,
saksilaiskronikasta, Jeanne d'Arcin jutusta, sanalla sanoen
kaikesta, mitä olen tähän mennessä ehtinyt tarkistaa.
Lopuksi kertoo v:n 1815 lentokirjasen tekijä vielä varsin tärkeän
tiedon. Ollessaan Espanjan sodan aikana Napoleonin armeijassa
upseerina hän eräänä iltana ratsunsa suistuttua maahan pyrki
erääseen linnaan, missä hänet otti vastaan muuan iäkäs Ludvig
XV:n ratsuväen kenraali.
Ja vähin erin hän vanhuksen keralla pakinoidessaan sai tietää,
että tämä Creuse-joen varrella sijaitseva linna oli nimeltään
L'Aiguille, että sen oli rakennuttanut ja ristinnyt Ludvig
XIV ja että se suuren kuninkaan käskystä oli koristettu pikku
torneilla, joiden keskessä kohosi neulaa esittävä huippu. Linna
on rakennettu vuonna 1680.
1680! Vuosi jälkeen kirjasen painatuksen ja Rautanaamion
vangitsemisen! Kaikki on selvää: Ludvig XIV rakennutti ja nimitti
salaisuuden ilmitulon varalle linnan antaakseen uteliaille
tuon vanhan salaisuuden uuden selityksen. _L'Aiguille creuse?_
Suippotorninen Creusen varrella sijaitseva kuninkaanlinna.
Silloin kuviteltiin heti tietyksi arvoituksen ratkaisu, ja
tutkimukset taukosivat.
Laskelma oli oikea, koskapa enemmän kuin kaksi sataa vuotta
myöhemmin herra Beautrelet on siihen paulaan tarttunut. Ja
tämänpä vuoksi, herra toimittaja, ryhdyin tämän kirjeen
laatimiseen. Jos Arsène Lupin on Anfredin nimellä vuokrannut
hra Valmérasilta Aiguillen linnan Creusen varrelta, jos hän on
sinne sijoittanut kaksi vankiansa siinä mielessä, että herra
Beautreletin välttämättömät etsiskelyt lopulta onnistuisivat,
niin on hän tarvitsemansa rauhan vuoksi virittänyt herra
Beautreletille ihan täsmälleen tuon niin sanoaksemme Ludvig XIV:n
historiallisen ansan.
Ja tämän tajutessamme on epäämättömänä johtopäätöksenä,
että hän, Lupin, pelkällä älynsä terävyydellä, tuntematta
muita tosiseikkoja kuin ne, jotka mekin tunnemme, on todella
erinomaisen neronsa taikavoimalla saanut selvitetyksi tuon
käsittämättömän salakirjoituksen ja tuntee nyt Ranskan
hallitsijain viimeisenä perillisenä _Aiguille creusen_
kuninkaallisen salaisuuden."
Siihen päättyi sanomalehtikirjoitus. Mutta jo moniaan minuutin ajan,
siitä asti kun Aiguillen linna tuli puheeksi, ei Beautrelet enää
ollut lukijana. Tappionsa tajuten, nöyryytyksensä nujertamana hän oli
pudottanut sanomalehden ja vaipunut tuolilleen kasvot käsien peitossa.
Jännityksestä huohottaen tuota uskomatonta juttua kuunnellessaan
olivat juhlavieraat vähitellen lähestyneet ja tunkeilivat nyt hänen
ympärillään.
Odotettiin kuumeisella kiihkolla, mitä hän lausuisi, mitä
vastaväitteitä hän tekisi.
Hän ei hievahtanutkaan.
Lempeällä väkivallalla erotti Valméras hänen kätensä ja nosti ylös
hänen päänsä.
Isidore Beautrelet itki.