Tuo kova isku huumasi nuoren Beautreletin. Painattaessaan
kirjoituksensa hän oli totellut tuollaista vastustamatonta
vaikutinta, jollaiset saavat ihmisen syrjäyttämään kaikki
järkisyyt, mutta itsekseen hän ei ollut voinut uskoa, että tuo
sieppaaminen oli mahdollista. Hän oli ryhtynyt peräti taattuihin
varovaisuustoimenpiteisiin. Hänen ystävillään Cherbourgissa ei
ainoastaan ollut käskynä ottaa Beautrelet vanhempi turviinsa, heidän
piti myöskin vartioida hänen joka askeltaan, milloinkaan antamatta
hänen mennä yksinään ulos tai edes luovuttamatta hänelle mitään
kirjettä ennenkuin se oli otettu ulos kuorestaan. Ei, ei voinut olla
mitään vaaraa tarjolla. Lupin pelotteli tyhjällä, hän tahtoi voittaa
aikaa ja koetti säikähdyttää vastustajaansa.
Isku tuli siten melkein odottamatta, ja koko ehtoopäivän hautoi hän
tuskaansa, kykenemättä mihinkään toimintaan. Yksi ainoa ajatus piti
häntä yllä... matkustaa, rientää tuonne omin silmin varmistumaan
tapahtuneesta, ja jälleen ryhtyä hyökkäämään.
Hän sähkötti Cherbourgiin. Kello kahdeksan hän saapui
Saint-Lazare-asemalle. Muutamia minuutteja myöhemmin hän istui
pikajunan kiidättämänä.
Vasta tunnin kuluttua hän koneellisesti avasi asemasillalla
ostamansa iltalehden ja sai lukeneeksi sen merkillisen kirjeen, joka
tavallaan oli Lupinin vastauksena hänen aamunumerossa ilmestyneeseen
kirjoitukseensa:
"Herra toimittaja.
En vaadi, ettei vähäpätöinen persoonani saisi herättää huomiota
meidän veltolla ja keskinkertaisella ajallamme, vaikka se
uljaampina aikakausina olisikin huvennut ihmispaljouteen.
Mutta määrätyn rajan yli ei laumojen epäterve uteliaisuus voi
ulottautua saamatta sopimattoman tungettelevaisuuden leimaa.
Ellei yksityiselämän muuria pidetä kunniassa, niin mitä suojaa on
silloin enää kansalaisilla?
Vedotaan ehkä totuuden kaikkivallitsevaan tärkeyteen? Tyhjä
veruke minuun nähden, koska totuus on tunnettu ja minä
kieräilemättä tunnustan sen julkisesti. Niin, neiti de
Saint-Véran elää. Niin, minä rakastan häntä. Niin, surukseni hän
ei rakasta minua. Niin, nuoren Beautreletin tutkimusten tarkkuus
ja terävyys ovat ihailtavia. Näin olemme kaikista kohdista samaa
mieltä. Ei ole enää mitään arvoitusta, mitään salaperäisyyttä.
Hyvä, siispä --?
Sieluni sisintä myöten loukkaantuneena, vielä tuntien mitä
julmimpien sydänhaavojen kirpelöimistä, vaadin ettei enää
työnnetä sisimpiä tunteitani ja salaisimpia toiveitani
yleisön pahansuopaisuuden saaliiksi. Minä pyydän rauhaa, sitä
rauhaa, jota välttämättömästi tarvitsen voittaakseni neiti de
Saint-Véranin ystävyyden ja hänen muististansa häivyttääkseni ne
tuhannet pikku nöyryytykset, joita hän köyhänä sukulaisena --
siitä ei ole vielä kukaan huomauttanut -- on saanut kokea enonsa
ja orpanansa taholta. Neiti de Saint-Véranin on unohdettava tuo
ikävä menneisyys. Kaikki, mitä hän voi haluta, olipa se vaikka
maailman kaunein koriste tai saavuttamattomin aarre, tahdon minä
laskea hänen jalkoihinsa. Hän tulee vielä onnelliseksi. Hän
johtuu rakastamaan minua.
Mutta onnistuakseni täytyy minulla olla rauhaa, sen sanon vielä
kerran. Sen vuoksi lasken alas aseeni ja ilmestyn vihollisteni
eteen öljypuunoksa kädessä -- samalla kertaa kun muuten
jalomielisesti varoitan heitä, että kieltäytyminen heidän
taholtaan voisi tuottaa mitä arveluttavimpia seurauksia.
Vielä sananen herra Harlingtonista. Sen nimen taakse kätkeytyy
eräs siivo nuori mies, amerikkalaisen miljaardimiehen Cooleyn
kirjuri, joka sai tältä toimekseen haalia hänelle kaikki antiikit
taide-esineet, mitä Euroopassa suinkin saatavissa oli. Pahaksi
onnekseen hän tapasi ystäväni Étienne de Vaudreixin, eli Arsène
Lupinin, minut. Hän sai tietää, että muuan kreivi de Gesvres
muka tahtoi muuttaa rahaksi neljä Rubens-taulua sillä ehdolla,
että niiden sijalle toimitettaisiin jäljennökset ja että kauppa
pysyisi salassa. Ystäväni Vaudreix lupasi myös suostutella
kreivin myymään kappelin veistoteokset. Ystäväni hieroi kauppoja
aivan rehellisesti ja herra Harlington viehättävän luottavaisesti
aina siihen päivään asti, jolloin Rubens-taulut ja kappelin
patsaat olivat tallessa... ja herra Harlington tyrmässä. On siis
vain enää vapautettava tuo kovaonninen amerikkalainen, koska hän
tyytyi petkutetun vaatimattomaan osaan, leimattava miljaardimies
Cooley raukaksi, koska hän ikävyyksiä peläten ei ole ryhtynyt
pelastamaan kirjuriansa, ja onniteltava ystävääni Étienne
de Vaudreixia, eli minua, koska hän kostaa yleisen moraalin
puolesta, pitämällä ne satatuhatta frangia, jotka oli etumaksuna
saanut kehnolta Cooleylta.
Suokaa anteeksi kirjeeni pituus, herra toimittaja, ja saakaa
vakuutukseni syvästä kunnioituksestani. _Arsène Lupin_."
Isidore punnitsi tämän kirjeen sanoja kenties yhtä tarkoin kuin oli
tutkistellut _Aiguille creusen_ lappua. Hänellä oli lähtökohtanaan
se periaate, joka oli helppo todistaa oikeaksi, että Lupin ei ollut
milloinkaan viitsinyt lähettää sanomalehtiin ainoatakaan tuollaista
herttaista kirjoitusta ilman pakkoa, ilman jotakin vaikutinta, joka
aina kävi tapauksista selville ennemmin tai myöhemmin.
Mikä oli tämän vaikutin? Mistä salaisesta syystä tunnusti hän
rakkautensa ja myönsi olevansa hyljitty? Siitäkö oli selitystä
etsittävä vai herra Harlingtonia koskevista tiedoista taikka
ylipäänsä rivien välistä, kaikkien noiden sanojen takaa, joiden
näennäisellä sisällöllä ei ollut muuta tarkoitusta kuin houkutella
vääriin ja harhaannuttaviin johtopäätöksiin?
Tuntikausia istui nuori mies miettiväisenä ja rauhattomana
vaununosastossaan. Tämä kirje herätti hänessä epäluuloisuutta,
kuin se olisi ollut kyhätty häntä varten ja aiottu häntä
henkilökohtaisesti eksyttämään. Hän tunsi epämääräistä pelkoa ensi
kertaa ja syystä että hänellä ei ollut torjuttavanansa suoranainen
hyökkäys, vaan epärehellinen ja arvaamaton miekkailuheristys. Ja
ajatellessaan vanhaa kelpo isäänsä, joka oli hänen vuokseen siepattu
vangiksi, kyseli hän levottomasti, eikö noin epäsuhtaisen taistelun
pitkittäminen ollut hulluutta. Eikö tulos ollut selvä? Eikö Lupin jo
alun pitäin ollut voiton puolella?
Tätä heikkouden kohtausta ei kestänyt kauan. Kun hän astui ulos
vaununosastostaan kello kuusi aamulla, moniaan tunnin unen
virkistämänä, oli hän saanut takaisin kaiken itseluottamuksensa.
Froberval, se sotasataman virkamies, jonka vieraana Beautrelet
vanhempi oli ollut, odotti häntä asemasillalla kaksi-,
kolmitoistavuotiaan tyttärensä Charlotten kanssa.
"No?" huudahti Beautrelet.
Tuo kunnon mies alkoi huokailla, mutta toinen keskeytti hänet, vei
hänet mukanaan erääseen lähellä olevaan kahvilaan, tilasi kahvia
ja aloitti tarmokkaalla äänellä kuulustelun, sallimatta puhujan
vähääkään poiketa aineesta.
"Isääni ei ole viety, eikö totta? Sehän oli mahdotonta!"
"Kyllä, mutta silti on hän hävinnyt."
"Milloin?"
"Sitä emme tiedä."
"Kuinka?"
"Emme vain. Kello kuuden aikaan eilen aamulla, kun hän ei tullut alas
kuten tavallisesti, minä avasin hänen ovensa. Hän ei ollut siellä
enää."
"Mutta päivää ennen, toispäivänä, hän oli kai --?"
"Kyllä. Toispäivänä hän oli koko päivän huoneessaan. Hän oli vähän
väsynyt, ja Charlotte vei hänelle aamiaisen kello kahdentoista aikana
ja päivällisen kello seitsemältä illalla."
"Hän on siis kadonnut tois-illan kello seitsemän ja eilisaamun kello
kuuden välillä?"
"Niin, toissa yönä. Mutta..."
"Mutta?"
"Niin... yöllä ei kukaan pääse ulos asevarikon alueelta."
"Hän ei ole siis jättänytkään aluetta?"
"Mahdotonta! Minä ja toverini olemme etsineet koko sotasataman."
"Siispä on hän poistunut alueelta."
"Mahdotonta. Kaikkialla on vartijoita."
Beautrelet mietti hetken, ja lausui sitten:
"No... sitten?"
"Sitten riensin päällystöön ja ilmoitin poliisille."
"Ja sieltä käytiin luonanne?"
"Niin, ja eräs raastuvanoikeuden herra saapui myös. Koko aamupäivän
he hakivat, ja sitten vasta, kun huomasin, ettei se johtanut
mihinkään ja että kaikki toivo oli turhaa, sähkötin teille."
"Näyttikö siltä, että hän oli maannut yönsä vuoteellaan?"
"Ei."
"Ja kamari oli järjestyksessä?"
"Kyllä. Minä löysin hänen piippunsa tavalliselta paikalta, hänen
tupakkansa, kirjansa, jota hän luki. Sen keskellä juuri olikin tämä
pikku valokuvanne kirjanmerkkinä."
"Näyttäkäähän."
Froberval ojensi hänelle valokuvan. Beautrelet hätkähti
hämmästyksestä. Hän tunsi heti itsensä kuvasta, seisovana molemmat
kädet taskuissa, nurmikolla, ympärillään puita ja raunioita.
Froberval jatkoi:
"Tämä on varmaan viimeinen kuva teistä, jonka olette lähettänyt
hänelle. Katsokaahan, takana on päivämäärä... huhtikuun 3:s,
valokuvaajan nimi, R. de Val, sekä kaupungin nimi, Lion... ehkä
Lion-sur-Mer..."
Isidore käänsi valokuvan ja luki omalla käsialallaan kirjoitetut
sanat:
R. de Val. -- 3.4. -- Lion.
Hän oli vaiti muutaman minuutin ja vastasi sitten:
"Onko isäni näyttänyt teille tätä valokuvaa?"
"Ei... ja minä kummastuin nähdessäni sen eilen... sillä isänne puhui
hyvin usein teistä."
Uusi ja pitkä äänettömyys. Froberval jupisi:
"Minulla on yhtä ja toista tekemistä työpajassa... ehkä on parasta,
että menemme kotiin..."
Hän vaikeni. Isidore ei ollut kääntänyt katsettaan valokuvasta; hän
tutki sitä yhä tarkoin. Viimein kysyi nuori mies:
"Eikö kappaleen matkaa kaupungin ulkopuolella ole eräs ravintola
nimeltä Lion-d'Or (Kultainen Leijona)?"
"Kyllä, lieuen päässä täältä."
"Valognesin tien varrella, eikö totta?"
"Aivan niin."
"Minullapa on täysi syy otaksua, että tuo majatalo on ollut Lupinin
ystävien pääkortteerina. Sieltä käsin he ovat asettuneet yhteyteen
isäni kanssa."
"Mitä ajattelettekaan! Isänne ei puhutellut ketään. Hän ei tavannut
ketään."
"Hän ei tavannut ketään, mutta tässä on käytetty välittäjää."
"Mitä todistuksia teillä on siitä?"
"Tämä valokuva."
"Sehän on teidän?"
"Minun kuvani kyllä, mutta minä en ole sitä lähettänyt. En ole edes
nähnyt sitä. Se on tietämättäni otettu minusta Ambrumésyn raunioissa;
luultavasti oli valokuuvajana tutkintotuomarin sihteeri, joka oli
Arsène Lupinin rikostoveri."
"No --?"
"Tämä valokuva on ollut se passi, se loihtu, jolla on houkuteltu
isäni luottamus."
"Mutta kuka houkutellut? Kuka on voinut tunkeutua huoneistooni?"
"Sitä en tiedä, mutta isäni on mennyt ansaan. Hänelle on sanottu, ja
hän on uskonut, että minä olin läheisyydessä ja pyysin saada tavata
häntä Lion-d'Orin majatalossa."
"Tuohan on hulluttelua! Kuinka voitte sellaista väittää?"
"Asia on aivan yksinkertainen. On matkittu minun käsialaani kortin
taakse ja määrätty kohtauspaikka: Valognesin tietä, 3 km 400, Lionin
ravintola. Isäni saapui ja hänet siepattiin kiinni, siinä kaikki."
"Voi niin olla", vastasi Froberval hämmentyneenä; "myönnän näin
voineen käydä... mutta tämäkään ei selitä, kuinka hän on öiseen
aikaan päässyt ulos".
"Hän on lähtenyt keskellä päivää ja odottanut iltaan ennen kuin meni
yhtymäpaikalle."
"Mutta, koira vieköön, eihän hän poistunut kamaristaan koko
toispäivänä!"
"Siitä voidaan varmistua eräällä tavalla; menkää heti satamaan,
Froberval, ja etsikää käsiinne joku niistä, jotka olivat vartioimassa
sinä päivänä. Mutta kiiruhtakaa, jos tahdotte tavata minut täällä."
"Lähdettekö siis matkalle?"
"Lähden, junalla."
"Mitä sanotte? Ettehän tiedä... tutkimuksenne..."
"Tutkimukseni ovat päättyneet. Tiedän jokseenkin, mitä tahdon
tietääkin. Tunnin kuluttua olen lähtenyt Cherbourgista."
Froberval oli noussut ylös. Hän katseli Beautreletia ihan
typertyneenä, epäröiden hetken, ja otti sitten lakkinsa.
"Tule, Charlotte."
"Ei", sanoi Beautrelet, "tarvitsen vielä joitakin lisätietoja. Antaa
hänen jäädä tänne minun luokseni, niin juttelemme. Minähän olen
tuntenut hänet pienestä pitäin."
Froberval meni. Beautrelet ja pikku tyttö jäivät yksikseen
kahvilahuoneeseen. Kului muutama minuutti, tarjoilija toi kahvikupit
ja meni. Nuoren miehen ja tytön katseet kohtasivat toisensa, ja
Beautrelet laski ystävällisesti kätensä tytön kädelle. Tyttö
katseli häntä pelokkaasti pari sekuntia, ikäänkuin taistellen kovaa
mielenliikutusta vastaan. Sitten hän kätki nopeasti kasvot käsiinsä
ja purskahti itkuun.
Hän antoi tytön itkeä ja sanoi hetken kuluttua:
"Sinä se olet tehnyt tämän kaiken, etkö olekin; sinä se olet ollut
välittäjänä? Sinä se olet antanut valokuvan? Sinä tunnustat sen? Ja
kun sinä sanoit, että isäni oli huoneessaan toispäivänä, sinä tiesit,
ettei se ollut totta, sillä sinä olit auttanut hänet ulos..."
Tyttö ei vastannut. Beautrelet sanoi:
"Miksi teit sen? Sinulle on luultavasti luvattu rahaa... ostaaksesi
helyjä... puvun..."
Hän siirsi tytön kädet, ja tämä nosti päänsä. Hän havaitsi surkeat
kyynelten kostuttamat kasvot, tuollaisen pikku tytön sievät,
epäluotettavat, nopeasti vaihtelevat kasvot, joiden kohtalo on joutua
kaikkiin viettelyksiin ja sortua niihin kaikkiin.
"Kas niin", puheli Beautrelet, "ei siitä asiasta sen enempää... Minä
en kysy sinulta edes, kuinka se tapahtui. Mutta sinun pitää sanoa
minulle kaikki, mikä voi olla minulle hyödyksi!... Kuulitko sinä
mitään... mitään, mitä nuo ihmiset puhuivat? Kuinka kuljettivat he
hänet pois?"
Tyttö vastasi heti:
"Autolla... niin kuulin heidän puhuvan."
"Ja mitä tietä menivät?"
"Voi, sitä en tiedä."
"Eivätkö he virkkaneet sinun kuultesi mitään, mikä voisi olla meille
avuksi?"
"Ei... Kyllä, eräs heistä sanoi: 'Meillä ei ole yhtään aikaa
hukata... huomenna aamulla kello kahdeksan päällikkömme telefonoi
meille sieltä'..."
"Mistä?"
"Sitä en voi... muistaa..."
"Koeta... muistuttele... joku kaupunginhan nimi se oli?"
"Niin, nimi... alkutavuina 'Château'..."
"Châteaubriant?... Château-Thierry?"
"Ei, ei..."
"Châteauroux?"
"Se juuri... Châteauroux..."
Beautrelet ei odottanut viimeistä tavua. Hän oli jo noussut ja
Frobervalista tai nuoresta tytöstä piittaamatta -- tämän ällistyneenä
tuijotellessa häneen -- hän avasi oven ja riensi asemalle.
"Châteauroux... rouva hyvä... piletti Châteaurouxiin..."
"Le Mansin ja Toursin kautta?" kysyi myyjätär.
"Tietenkin... lyhintä tietä... Saavunhan sinne aamiaiseksi?"
"Ette mitenkään..."
"Päivälliseksikö? Iltaan?..."
"Ei, sittenpä teidän olisi ollut mentävä Pariisin kautta... Pariisin
pikajuna lähtee kello kahdeksan... On liian myöhäistä..."
Ei ollut liian myöhäistä. Beautrelet saavutti sen vielä.
"Kas niin", myhäili Beautrelet käsiänsä hykerrellen, "viivyinpä
Cherbourgissa vain tunnin, mutta se tuli hyvin käytetyksi".
Hän ei hetkeäkään ajatellut Charlotten voineen valehdella. Vaikka
ovatkin heikkoja, haihattelevia, mustimpiinkin petoksiin kykeneviä,
voi hänenlaisillaan luonteilla kuitenkin olla vilpittömiä hetkiä,
ja Beautrelet oli hänen säikähtäneistä silmistään nähnyt, kuinka
hän häpesi tekemäänsä pahaa ja iloitsi siitä, että saattoi sitä
osapuilleenkaan korjata. Hän ei sen vuoksi ollenkaan epäillyt,
että Châteauroux oli Lupinin vihjaama toinen kaupunki, mistä hänen
liittolaisensa telefonoisivat hänelle.
Heti Pariisiin tultuaan Beautrelet ryhtyi kaikkiin varokeinoihin,
ettei kukaan seuraisi hänen jälkiään. Hän tiesi, että hetki oli
merkitsevä. Hän oli hyvällä tiellä löytääkseen isänsä; yksi
varomattomuus voisi tärvellä kaikki.
Hän meni erään lyseotoverin luo ja tunnin kuluttua tuli ulos
sieltä tuntemattomana. Hän oli muuttunut kolmikymmenvuotiaaksi
englantilaiseksi, pukeutunut isoruutuiseen ruskeaan kokopukuun,
polvihousuihin, villasukkiin, matkalakkiin, leuassa punertava parran
kiehkura. Hän nousi polkupyörälle, sälytettyään siihen kaikki
maalarin kapistukset, ja hurautti Austerlitzin rautatieasemalle.
Hän oli yötä Issoudunissa. Aamun sarastaessa hän jatkoi matkaa
pyörällään. Kello seitsemän hän saapui Châteaurouxin postikonttoriin
ja pyysi puhelun Pariisiin. Silloin hänen täytyi odottaa, antautuen
puheluun konttorin hoitajan kanssa, ja hän sai kuulla, että eräs
autopuvussa oleva henkilö edellisenä aamuna samaan aikaan oli myös
pyytänyt puhelun Pariisiin.
Siinä oli hänellä todistus. Hän ei odottanut kauemmin.
Ehtoopäivällä sai hän varmoista lähteistä tietää, että eräs
umpinainen auto oli Toursin tietä suhahtanut läpi Buzançaisin
kauppalan ja sitten Châteaurouxin kaupungin, ja seisahtunut vähän
matkan päähän ulkopuolelle, metsän reunaan. Kymmenen aikaan olivat
pienet kuomuvaunut, joita oli ajanut tuntematon henkilö, pysähtyneet
auton viereen ja senjälkeen kiitäneet etelään Bouzanne-laaksoa
pitkin. Silloin istui toinen henkilö ajajan vieressä. Auto oli
lähtenyt vastakkaiseen suuntaan, pohjoiseen, Issouduniin päin.
Beautrelet sai pian selville kuomuvaunujen omistajan. Mutta tämä ei
tiennyt mitään sanoa. Hän oli vuokrannut vaunut ja yhden hevosen
eräälle henkilölle, joka oli itse ne seuraavana päivänä tuonut
takaisin.
Samana iltana sai Beautrelet varmuuden siitä, että auto oli
ainoastaan mennyt läpi Issoudunin ja jatkanut matkaansa Orléansia,
toisin sanoen Pariisia kohti.
Kaikesta tästä oli ehdottomana johtopäätöksenä, että Beautrelet
vanhempi oli läheisyydessä. Kuinka olisi muutoin voinut ajatella,
että nuo ihmiset olisivat matkustaneet lähes viisisataa kilometriä
halki Ranskan telefonoimaan Châteaurouxista, sen mutkan tehtyään
palatakseen Pariisiin?
Tällä pitkällä matkalla täytyi olla tärkeä päämäärä: viedä Beautrelet
vanhempi siihen paikkaan, jossa häntä aiottiin pitää säilyssä.
"Ja se paikka on minun saavutettavissani", ajatteli Isidore toivosta
vapisten. "Kymmenen, viidentoista lieuen päässä täältä odottaa isäni
minua auttajakseen. Hän on täällä. Hän hengittää samaa ilmaa kuin
minäkin."
Hän aloitti heti sotaretkensä. Hän otti yleisesikunnan kartan,
jakoi sen pieniin neliöihin, jotka tutki järjestään. Hän meni
maalaistupiin, houkutteli talonpoikia pakinoimaan, teki käyntejä
koulunopettajien, kylänvanhimpien, kirkkoherrain luo, lörpötteli
naisten kanssa. Hän kuvitteli lyhyessä ajassa saavuttavansa
päämääränsä; hänen unelmansa laajeni, hän ei enää toivonut
vapauttavansa ainoastaan isäänsä, vaan kaikki muutkin Lupinin vangit,
Raymonde de Saint-Véranin, Ganimardin, Sherlock Holmesinkin ehkä ja
muut, monet muut. Ja heidän luokseen päästyään hän olisi samalla
Lupinin linnan sydämessä, hänen luolassaan, siinä pääsemättömässä
kätköpaikassa, jossa hän säilytti koko maailmalta varastamiansa
aarteita.
Mutta neljäntoista päivän hyödyttömien etsiskelyjen jälkeen lamautui
hänen innostuksensa, ja hän menetti hyvin nopeasti luottamuksensa.
Kun hänen voittonsa viipyi, alkoi se hänestä äkkiä tuntua aivan
mahdottomalta, ja vaikka hän jatkoikin tutkimuksiaan, olisi hän
kuitenkin todella hämmästynyt, jos hänen ponnistelunsa olisivat
saaneet mitään ilmi.
Vieläkin useita yksitoikkoisia ja alakuloisia päiviä kului. Hän sai
sanomalehdistä tietää, että kreivi de Gesvres ja hänen tyttärensä
olivat muuttaneet Ambrumésystä Nizzan läheisyyteen. Hän näki myös,
että herra Harlington oli laskettu vapauteen ja hänen viattomuutensa
todistettu Arsène Lupinin ilmoituksien mukaisesti.
Hän muutti pääkortteeria, asettui kahdeksi päiväksi La Châtreen,
kahdeksi päiväksi Argentiniin. Sama tulos.
Nyt oli hän vähällä luopua toivomasta. Kuomuvaunut, joissa hänen
isänsä oli sinne tuotu, olivat nähtävästi vain kuljettaneet häntä
jonkun matkaa ja luovuttaneet hänet toisiin vaunuihin. Ja nyt oli
hänen isänsä kaukana.
Hän aikoi matkustaa pois.
Mutta eräänä maanantai-aamuna näki hän Pariisista hänelle käännetyn
maksamattoman kirjeen kuoressa käsialan, joka sai hänet kuohuksiin.
Hän oli muutaman minuutin ajan niin kiihdyksissään, ettei pettymystä
peläten uskaltanut avata kirjettä. Hänen kätensä vapisi. Oliko
se mahdollista? Eikö tässä ollut hänen hornamaisen vihollisensa
virittämä ansa?
Hän repäisi auki kirjeenkuoren. Se oli tosiaankin hänen isänsä
omakätinen kirje. Käsiala osoitti kaikki hänelle hyvin tutut
omituiset pyörähdykset ja piirrot.
Hän luki:
"Joutuvatko nämä rivit sinun näkyviisi, rakas poikani? Sitä en
uskalla toivoa.
Koko yön, jolloin minut siepattiin vangiksi, kuljimme autossa,
aamulla vaunuissa. En voinut nähdä mitään. Minulla oli
side silmillä. Linna, jossa minua nyt vartioidaan, tuntuu
rakenteestaan ja puiston kasvullisuudesta päättäen sijaitsevan
Ranskan keskiosassa. Huoneeni on toisessa kerroksessa; on kaksi
ikkunaa, joista toinen on melkein kokonaan wistariain verhoama.
Ehtoopäivisin saan määrätyillä tunneilla käyskennellä puistossa,
mutta alituiseen vartioituna.
Kyhään tämän kirjeen aivan umpimähkään ja kiinnitän siihen kiven.
Kenties minun jonakuna päivänä onnistuu heittää se muurin yli, ja
voihan silloin joku maalainen sen löytää ja panna postiin.
Mutta älä ole levoton. Minua kohdellaan hyvin hienotuntoisesti.
Olen kovin pahoillani ajatellessani, mitä huolia sinulle on
tuottanut rakastava isäsi."
Isidore vilkaisi postileimaan. Kirje oli lähetetty Cuzionista Indren
departementista.
Indre! Sama departementti, jota hän oli kaksi viikkoa niin uutterasti
tutkistellut!
Hän silmäili aina mukanansa olevaa pientä taskuopasta.
Guzion, Eguzonin kantonissa... Sielläkin hän oli ollut.
Varovaisuuden vuoksi hän hylkäsi englantilaispukunsa, joka alkoi
tulla seudulla tunnetuksi, pukeutui työmieheksi ja suuntasi matkansa
Guzioniin. Se oli vähäpätöinen kylä. Kävisi helpoksi saada selville
kirjeen lähettäjä.
Sattuma auttoi häntä.
"Kirje, joka pantiin postiin viime keskiviikkona?" huudahti
kylänvanhin, kelpo porvari, jolle hän uskoi asiansa ja joka lupautui
hänen auttajakseen. "Malttakaas, luulen voivani antaa teille tarkan
tiedon. Ukko Charel, vanha veitsenteroittaja, joka kiertelee
kaikilla departementin markkinoilla, tapasi minut lauantai-aamuna
kylänlaidassa ja kysyi: 'Herra pormestari, kuljettaako posti
kirjettä, ilman postimerkkiä?' -- 'Kyllä.' -- 'Ja se menee perille?'
'Tietysti, vastaanottajan on vain maksettava pieni lisämaksu.'"
"Ja missä tuo ukko Charel asuu?"
"Hän asuu aivan yksinään... tuolla kummulla... tuvassa heti
kirkkomaan takana... Tahdotteko että tulen mukaanne?"
Tupa oli yksinäinen, keskellä korkeiden puiden ympäröimää
kasvismaata. Heidän tullessaan pihaan lehahti kolme harakkaa suoraan
kopista, missä vahtikoira oli kiinni sidottuna. Eikä koira heidän
lähestyessään haukkunut taikka hievahtanut.
Beautrelet astui suuresti kummissaan kopille. Elukka lojui
kyljellään, koivet kankeina, kuolleena.
He riensivät hökkeliin. Ovi oli auki.
Matalassa, kosteassa tuvassa makasi paljaalle permannolle levitetyllä
kurjalla patjalla täysissä vaatteissaan mies.
"Ukko Charell" huudahti kylänvanhin. "Onko hänkin kuollut?"
Vanhuksen kädet olivat kylmät, kasvot hirveän kalpeat, mutta
sydän tykki vielä heikosti ja hitaasti, eikä hän näyttänyt olevan
haavoittunut.
He koettivat virvoittaa häntä, ja kun se ei onnistunut, läksi
Beautrelet noutamaan lääkärin. Tämä ei menestynyt sen paremmin.
Ukolla ei näyttänyt olevan mitään tuskia. Näytti kuin olisi hän
nukkunut, mutta hypnotisoimisen tai jonkun huumaavan aineen tuottamaa
keinotekoista unta.
Seuraavana yönä huomasi Isidore kuitenkin vanhuksen luona
valvoessaan, että hänen hengityksensä alkoi käydä voimakkaammaksi
ja että hänen koko olemuksensa alkoi irtautua niistä näkymättömistä
siteistä, jotka häntä kahlehtivat.
Aamun sarastaessa hän heräsi ja oli entisellään: hän söi, joi ja
liikkui. Mutta hän ei voinut koko päivänä vastata nuoren miehen
kysymyksiin, hänen aivonsa olivat yhä vielä kuin selittämättömän
horroksen herpaamat.
Seuraavana päivänä hän kysyi Beautreletilta:
"Mitä on teillä täällä tekemistä?"
Ensi kertaa hän vasta ihmetteli nähdessään vieraan tuvassaan.
Vähitellen hän tuli tajulleen. Hän puhui. Hän teki suunnitelmia.
Mutta kun Beautrelet kyseli, mitä oli tapahtunut ennen kuin hän
nukkui, ei hän näyttänyt ymmärtävän.
Beautrelet huomasi selvästi, että mies ei todellakaan ymmärtänyt.
Hän oli kadottanut muististaan kaikki, mikä oli tapahtunut edellisen
perjantain jälkeen. Se oli kuin äkillinen aukko hänen tavallisessa
elämänkulussaan. Hän kertoi perjantain aamu- ja ehtoopäivästä, siitä
kuinka paljon hän ansaitsi markkinoilla, päivällisestä, jonka hän oli
syönyt majatalossa. Sen jälkeen... sen jälkeen ei ollut mitään muuta;
hän luuli heränneensä sitä seuraavan päivän aamuna.
Se oli kauheata Beautreletille. Totuus oli noissa silmissä, ne olivat
nähneet sen puiston muurit, joiden takana hänen isänsä odotti häntä;
noissa käsissä, jotka olivat ottaneet kirjeen; noissa sekaantuneissa
aivoissa, jotka olivat aistinneet näkymön, sen pikku sopen, joka
oli tapahtumapaikkana. Ja noista käsistä, noista silmistä, noista
aivoista hän ei voinut saada pienintäkään kaikua totuudesta, joka oli
niin lähellä häntä!
Voi tuota luo pääsemätöntä, pelottavaa estettä, johon hänen
ponnistuksensa poukkosivat, tuota vaiteliaisuuden ja unohduksen
vastusta, kuinka ilmeisesti olikaan sillä Lupinin leima! Hän yksin
saattoi -- luultavasti kuultuaan, että Beautrelet vanhempi oli
yrittänyt antaa itsestään elonmerkkejä -- lamauttaa osittaisella
kuolemalla sen miehen, jonka todistus voisi häntä haitata. Beautrelet
ei arvellut tulleensa ilmi; hän ei uskonut Lupinin tietävän, että
hänen käsiinsä oli tullut kirje, ja puolustautuvan henkilökohtaisesti
häntä vastaan. Mutta mikä todistus kaukonäköisyydestä ja
terävä-älyisyydestä olikaan mahdollisen syytöksen ehkäiseminen tuon
kuljeksivan veitsenteroittajan taholta! Nyt ei kukaan tiennyt, että
erään puiston muurien takana majaili apua anova vanki.
Kukaan? Kyllä, -- Beautrelet. Ukko Charel ei kyennyt puhumaan. Mitä
siitä? Voisihan ainakin ottaa selville, millä markkinoilla hän oli
käynyt ja mitä tietä hän luultavasti oli samonnut kotiin. Ja tuon
tien varressa olisi ehkä mahdollista löytää...
Isidore oli muuten käynyt ukko Charelin mökissä ainoastaan mitä
suurinta varovaisuutta noudattaen ja kenenkään huomiota herättämättä.
Hän päätti nyt olla sinne enää palaamatta. Kuulustelemalla sai hän
tietää, että perjantaina oli markkinat Fresselinesissä, muutaman
lieuen päässä sijaitsevassa isossa kylässä, ja että sinne pääsi joko
isoa mutkittelevaa maantietä tai oikoteitä myöten.
Hän valitsi sinne perjantaina mennessään valtamaantien, mutta ei
nähnyt mitään huomattavaa, mitään korkeita muureja, vanhaa linnaa.
Hän söi murkinan eräässä Fresselinesin ravintolassa ja teki juuri
lähtöä, kun näki ukko Charelin astelevan torin yli pikku kärryjänsä
lykäten. Hän alkoi heti seurata vanhusta hyvin pitkän matkan päässä.
Ukko pysähtyi kahdessa paikassa sietämättömän pitkäksi toviksi, hioen
tusinoittain veitsiä. Sitten hän poikkesi aivan toiselle tielle, joka
johti Grozantiin ja Eguzonin kauppalaan.
Beautrelet pysyi perässä. Mutta hän ei ollut viittä minuuttia
vaaninut, ennen kuin johtui siihen käsitykseen, ettei hän yksinään
äijän jäljillä väijynyt. Heidän välissään kulki mies, joka seisahtui
aina silloin kun ukkokin ja jatkoi vaellustaan samalla kertaa kuin
tämä, muutoin suurestikaan karttelematta nähdyksi joutumista.
"Vanhusta vartioidaan", ajatteli Beautrelet; "kenties tahdotaan
tietää, pysähtyykö hän muurin luo..."
Hänen sydämensä pamppaili. Ratkaisu läheni.
Kaikki kolme samosivat peräkkäin ylös ja alas jyrkkiä mäkiä, saapuen
Crozantiin, joka on suunnattomista linnanraunioistansa kuuluisa.
Siellä ukko Charel levähti tunnin. Sitten hän läksi alas virralle ja
astui sillan yli.
Mutta nyt tapahtui seikka, joka hämmästytti Beautreletia. Vakooja
ei mennytkään yli. Hän katseli ukon poistumista ja tämän hävittyä
näkyvistä poikkesi tielle, joka johti kenttien poikki.
Mitä oli tehtävä? Beautrelet epäröitsi jonkun sekunnin ja teki sitten
rivakan päätöksen. Hän läksi seuraamaan miestä.
"Tuo on kai nähnyt", ajatteli hän, "että ukko Charel meni suoraan
tietänsä. Hän on huoleton, ja nyt hän lähtee pois. Minne? Linnaan?"
Hän oli lähellä päämääräänsä. Sen tunsi hän siitä kaihomielisestä
ilosta, joka sai hänen sydämensä kiivaammin sykkimään.
Mies pujahti pimeään, virran äyräällä kohoavaan metsikköön ja
näyttäysi taas sitten päiväpaisteessa, missä polku päättyi näköpiirin
rajaan.
Kun Beautrelet vuorostaan pääsi ulos metsiköstä, kummastui hän hyvin
suuresti nähdessään miehen kadonneeksi. Hän etsi katseillaan, mutta
tukahdutti äkkiä huudahduksen ja loikkasi taaksepäin puiden väliin,
jotka oli äsken jättänyt. Oikeallaan hän näki korkean muurin, josta
säännöllisten välimatkojen päässä läksi valtavia, vahvikkeiksi
rakennettuja ulkonemia.
Löydetty! Löydetty! Noiden muurien takana värjötteli vankina hänen
isänsä! Hän oli keksinyt sen salaisen paikan, missä Lupin säilytti
uhrejaan!
Hän ei rohjennut astua esille metsän lehtevästä kätköstä. Hitaasti,
melkein nelinkontan ryömien vetäysi hän oikealle ja joutui siten
kunnaalle, jonka laki oli lähimpien puiden latvojen tasalla. Muurit
olivat vielä korkeammat. Mutta hän näki niiden saartaman linnan
katon, Ludvig XIII:n tyyliin rakennetun hentoine pikku torneineen,
joiden keskessä kohosi terävämpi ja korkeampi huippu.
Beautrelet ei sinä päivänä tehnyt enempää. Hänen oli tarvis punnita
asioita ja laatia hyökkäyssuunnitelmansa, jottei mitään jäisi
sattuman varaan. Hän oli nyt voiton puolella Lupinista ja pystyi
valitsemaan aikansa ja taistelutapansa.
Hän pyörsi takaisin.
Sillan korvassa hän kohtasi kaksi talonpoikaisnaista, jotka kantoivat
maitoraintoja. Hän kysyi heiltä:
"Miksi nimitetään linnaa, joka on tuolla puiden takana?"
"Linnaa... sen nimi on Aiguille."
Hän oli tehnyt kysymyksensä pitämättä sitä millään tavoin tärkeänä.
Mutta vastaus sai hänet ihan ällistymään.
"Aiguillen linna... vai niin!... Mutta missä siis olemme? Indren
departementissa?"
"Emmehän toki. Indre on joen toisella puolen... Tämä ranta on
Creusea."
Isidore oli ihan ymmällä. Aiguillen linna! Creusen departementti!
Aiguille Creuse! Salakirjoituksen avain! Voitto oli taattu,
ratkaiseva, täydellinen.
Sanaakaan enää virkkamatta hän käänsi selkänsä naisille ja läksi
tiehensä hoippuen kuin päihtynyt.