Eräänä iltana kuusi viikkoa jälkeenpäin olin antanut palvelijalleni
lupaa. Oli heinäkuun 14 p:n aatto. [Heinäk. 14. on Bastiljin
valloituksen muistopäivä. _Suom_.] Ilmassa oli ukkosen oireita, eikä
minua haluttanut lähteä ulos. Avasin kuistilleni johtavat ikkunat,
sytytin työlamppuni ja aloin silmäillä sanomalehtiä, kun en ollut
niitä vielä lukenut.
Ne tietysti puhuivat Arsène Lupinista. Aina murhayrityksestä
asti, joka oli kohdannut Isidore Beautrelet parkaa, ei ollut
kulunut ainoatakaan päivää ilman puheita Ambrumésy-jutusta. Joka
päivä omistettiin sille joitakuita sanoja pysyväisen otsakkeen
alla. Yleisö ei ollut milloinkaan joutunut äkillisten tapausten
ja odottamattomien käänteiden kautta moiseen jännitykseen. Herra
Filleul, joka kiitettävän leppeästi alistui syrjäiseen osaansa, oli
haastattelijoille kertonut nuoren neuvonantajansa suurteot noiden
kolmen muistettavan päivän ajalta, joten ihmiset saattoivat viehättyä
mitä haaveellisimpiin arvailuihin.
Sitä ei jätettykään tekemättä. Rikosasiain erikoistuntijat,
romaanikirjailijat ja näytelmien sepittäjät, tuomarit ja entiset
etsivän osaston päälliköt, ent. Lecocqit [Lecocq oli Ranskan
salapoliisilaitoksen järjestäjä, rikoskirjailija. _Suom_.] ja
vastaiset Sherlock Holmesit, kaikki laativat omat väitelmänsä ja
kehittivät niitä pitkissä sanomalehtikirjoituksissa. Jokainen aloitti
tutkimuksen alusta asti uudestaan ja johti sen eri suuntiin.
Ja kaikki tämä tapahtui koulupoika Isidore Beautreletin lausuntojen
perusteella.
Mutta täytyihän tunnustaa, että kaikki totuuden piirteet olivat
käsillä. Mikä oli salaisuutta? Tiedettiin piilopaikka, missä Arsène
Lupin oli taistellut kuoleman kanssa, eikä siitä ollut mitään
epäilystä: tohtori Delattre, joka oli edelleenkin turvautunut
lääkärin vaikenemisvelvollisuuteen ja kieltäytynyt todistamasta,
oli myöntänyt läheisimmille ystävillensä -- jotka oitis riensivät
tietoa levittämään --, että hänet oli tosiaankin viety luolakammioon,
haavoittuneen luo, jonka hänen rikostoverinsa olivat esitelleet
Arsène Lupinin nimellä. Ja kun tästä luolakammiosta oli löydetty
Étienne de Vaudreixin ruumis, mikä Étienne de Vaudreix oli
Arsène Lupin eikä kukaan muu, niin tuli Lupinin kohtalo yhä
vääjäämättömämmin todistetuksi.
Lupin oli kuollut, neiti de Saint-Véranin ruumis oli tunnettu
rannerenkaan avulla... murhenäytelmä oli siis loppunut.
Mutta sitä se ei ollut. Kukaan ei arvellut sitä loppuneeksi, koska
Beautrelet oli väittänyt päin vastoin. Ei tiedetty, miksi se ei ollut
loppunut, mutta nuoren miehen sanojen perusteella oli salaisuus
vielä aivan selvittämätön. Tosiseikkojen todistus ei merkinnyt
mitään Beautreletin väitteitä vastaan. Oli jotakin tietämätöntä, ja
pidettiin varmana, että juuri se valaisisi koko asian.
Kuinka levottomasti odotettiinkaan alussa tiedonantoja niiltä
molemmilta Dieppen lääkäreiltä, joille kreivi de Gesvres oli uskonut
potilaan hoidon! Mikä murhe vallitsikaan ensimmäisinä päivinä, kun
luultiin hänen henkensä olevan vaarassa! Ja mikä ihastus sinä aamuna,
jona sanomalehdet ilmoittivat, ettei enää ollut mitään aihetta
levottomuuteen!
Suuri yleisö havaitsi vähäpätöisimmätkin yksityisseikat
mielenkiintoisiksi. Kuultiin liikutettuina, että häntä hoiti vanha
isänsä, joka oli kutsuttu sähkösanomalla, ja ihailtiin myös neiti
Susanne de Gesvresiä, joka öisin valvoi haavoittuneen luona.
Sitten edistyi paraneminen nopeasti. Vihdoinkin siis saataisiin
tietää --! Saataisiin tietää, mitä Beautrelet oli luvannut herra
Filleulille, ja ne ratkaisevat sanat, jotka pahantekijän veitsi oli
ehkäissyt hänet lausumasta!
Ja saataisiin myöskin tietää kaikki, mikä -- varsinaisen
murhenäytelmän sivussa -- oli vielä jäänyt viranomaisille
käsittämättömäksi tai tavoittamattomaksi.
Beautreletin vapautuessa ja päästessä voimiinsa saataisiin
jonkunlaisia varmoja tietoja herra Harlingtonista, Arsène Lupinin
arvoituksellisesta rikoskumppanista, joka yhäti istui vankilassa.
Saataisiin tietää, mihin oli rikoksen tehtyänsä joutunut Brédoux,
toinen rikoskumppani, jonka rohkeus oli ollut kerrassaan
hämmästyttävä.
Beautreletin vapautuessa voitaisiin saada varmoja selityksiä
Ganimardin katoamisesta ja Holmesin ryöstämisestä. Kuinka oli voitu
toimeenpanna kaksi sellaista väkivallan työtä? Yhtä vähän tiesivät
niistä mitään valaisevaa englantilaiset salapoliisit kuin heidän
ranskalaisetkaan virkaveljensä.
Helluntaipäivänä ei Ganimard ollut tullut kotiinsa, eikä
seuraavanakaan päivänä; hän oli nyt ollut kuusi viikkoa kadoksissa.
Toisena helluntaipäivänä, kello neljä ehtoopäivällä, oli Sherlock
Holmes Lontoossa astunut ajuriin, lähteäksensä rautatieasemalle.
Tuskin oli hän päässyt istumaan, kun jo pyrki alas, nähtävästi
aavistaen vaaraa. Mutta kaksi henkilöä kiipesi ajoneuvoihin oikealta
ja vasemmalta ja piteli häntä kiinni välissään eli oikeammin allaan,
niin ahdas oli tila. Ja tämä tapahtui kymmenen henkilön nähden, jotka
eivät ehtineet apuun.
Ajuri kiiti täyttä vauhtia tiehensä. Ja sitten? Sitten ei mitään. Ei
tiedetty mitään.
Ja kenties saataisiin Beautreletin kautta myöskin täydellinen
selitys siitä salaperäisestä paperista, jota Brédoux oli pitänyt
niin tärkeänä, että oli tikarin iskulla anastanut sen haltijaltansa.
_Aiguille creusen_ ongelmaksi sitä nimittivät ne epälukuisat
arvailijat, jotka istuivat numeroiden ja pisteiden ääressä, koettaen
urkkia niiden merkitystä. Ontto neula! Olipa se merkillinen
sanayhtymä! Tämä paperilappu, jonka alkuperää ei kukaan tuntenut,
loi esille käsittämättömän kysymyksen: _Aiguille creuse!_ oliko se
sisällötön sananparsi, koulupojan töhertämä satunnainen yhdistelmä?
Vai antaisivatko nuo kaksi loitsusanaa seikkailija Lupinin
historialle oikean ratkaisun? Ei tiedetty mitään.
Se saataisiin tietää. Jo useita päiviä takaperin olivat sanomalehdet
julistaneet, että Beautrelet saapuisi pian. Taistelu alkaisi jälleen,
ja tällä kertaa elämästä ja kuolemasta, sillä nuorta miestä kannusti
kiihkeä koston halu. --
Hänen nimensä kiinnitti juuri huomiotani suurin kirjakkein
painettuna. _Grand Journal_ sisälsi ensimmäisellä palstallaan näin
kuuluvan tiedoituksen:
... "_Herra Isidore Beautrelet on luvannut meille ennen kaikkia
muita paljastuksensa. Huomenna keskiviikkona, vieläpä ennen
kuin poliisille asioista ilmoitetaan, julkaisee 'Grand Journal'
Ambrumésyn murhenäytelmän koko selityksen_."
"Tuo kuulostaa lupaavalta, vai mitä? Mitä sanotte siitä, ystäväiseni?"
Minä hätkähdin lepotuolissani. Tuolilla istui vieressäni henkilö,
jota en tuntenut.
Nousin seisaalleni ja katselin asetta käsiini. Mutta kun hän näytti
vaarattomalta, niin hillitsin itseni ja lähestyin häntä.
Hän oli nuori mies, kasvot tarmokkaat, tukka pitkä ja vaalea, hiukan
punertava ja lyhyeksi leikattu parta halkaistu kahdeksi tupsuksi.
Hänen tumma pukunsa muistutti englantilaista pappia, ja hänen koko
olemuksessaan oli muuten jotakin totista ja arvokasta, mikä herätti
kunnioitusta.
"Kuka te olette?" kysyin minä.
Kun hän ei vastannut, toistin:
"Kuka te olette? Kuinka olette päässyt tänne? Mitä täältä tahdotte?"
Hän tarkasteli minua ja sanoi:
"Ettekö tunne minua?"
"En."
"Sepä kovin kummallista! Ajatelkaa tarkemmin... eräs ystävänne...
ihan erikoista lajia ystävää, mutta kuitenkin..."
Minä tartuin häntä kiivaasti käsivarteen.
"Te valehtelette!... Te valehtelette! Ei, te ette ole mikä sanotte...
se ei ole totta..."
"Miksi siis ajattelette häntä ennen kaikkia muita?" sanoi hän nauraen.
Oi, tämä nauru, tämä nuorekas, heleä nauru, jonka leikkisä iva oli
minua niin useasti huvittanut! Pintaani karmi. Oliko mahdollista?
"Ei, ei", intin minä jonkunlaisen kauhun valtaamana. "Ei ole
mahdollista..."
"Ei ole mahdollista, että minä olen tässä, koska olen kuollut, eikö
niin?" jatkoi hän. "Ja te ette usko aaveita?"
Hän nauroi taas.
"Olenko minä niitä, jotka kuolevat, mitä? Surmaisiko minut tuolla
tavoin selkään saatu luoti, nuoren tytön ampuma! Väärinpä minua
silloin arvostellaan. Niinkuin minä alistuisin mokomaan loppuun!"
"Te siis siinä olette?" sopersin minä vielä epäilevänä ja kuitenkin
ihan kiihdyksissäni. "Te siinä? En voi mitenkään tuntea asuanne..."
"Sitten olen levollinen", sanoi hän hilpeästi. "Jos ainoa mies, jolle
olen näyttäytynyt todellisessa hahmossani, ei tunne minua tänään,
niin ei kukaan, joka tästälähtein näkee minut sellaisena kuin tänään
olen, enää tunne minua nähdessään minut todellisessa hahmossani...
jos minulla _onkaan_ todellista hahmoa..."
Tunsin nyt hänen äänensä, kun hän ei sille enää antanut vierasta
sointua, ja tunsin jo myös hänen silmänsä, kasvojensa ilmeen sekä
koko sävynsä ja olemuksensa sen valeasun alta, johon hän oli
kätkeytynyt.
"Arsène Lupin", lausuin hillityllä äänellä.
"Niin, Arsène Lupin", huudahti hän ja nousi seisaalleen. "Ainoa ja
oikea Arsène Lupin, palanneena varjojen valtakunnasta, sitten kun
lienen maannut kuoleman kielissä ja todella kuollut luolakammiossa.
Arsène Lupin ilmi elävänä, tahdonvoimaa ja toimintahalua uhkuvana,
onnellisena ja vapaana, ja lujemmin kuin koskaan päättäneenä nauttia
tätä ihanaa vapautta maailmassa, joka tähän asti on vain pidellyt
häntä kuin hemmoiteltua lemmikkiään..."
Nyt oli minun vuoroni nauraa.
"Niin, tepä se tosiaankin olette, ja tällä kertaa paljon iloisempana
kuin viimeksi tavatessani teidät, viime vuonna. Minä onnittelen!"
Viittasin hänen käyntiinsä luonani heti jälkeen paljon puhutun
otsakoristejutun, hänen purkautuneeseen kihlaukseensa, hänen Sonja
Krishnovin seurassa tapahtuneeseen pakoonsa ja nuoren venakon
hirveään kuolemaan. Sinä päivänä olin nähnyt sellaisen Arsène
Lupinin, jota en ennestään tuntenut, uupuneen, masentuneen,
punaisiksi itkettynein silmin, hiukan osanottoa ja hellyyttä
tavoittelevana...
"Hiljaa", kielsi hän, "mennyt on kaukana."
"Siitä on vuosi", huomautin minä.
"Siitä on kymmenen vuotta", vakuutti hän. "Jokaiseen Arsène Lupinin
vuoteen menee kymmenen vuotta."
Minä luovuin siitä puheenaineesta ja kysyin:
"Kuinka olette päässyt sisälle?"
"Kuten kaikki muutkin ihmiset tietysti, ovesta. Kun en nähnyt ketään,
astuin salin poikki, ulos kuistille ja sitten tänne."
"Ehkä niin, mutta ovessahan ei ollut avainta?"
"Mitkään ovet eivät minua pidättele, senhän tiedätte. Tarvitsin
teidän asuntoanne ja sen vuoksi menin sisälle."
"Kuten käskette. Jätänkö teidät yksiksenne?"
"Ei, älkää millään muotoa, te ette ole ollenkaan tiellä. Vieläpä voin
taata teille, että siitä sukeutuu mielenkiintoinen ilta."
"Odotatteko jotakuta?"
"Kyllä, olen sopinut tapaavani täällä erään kello kymmeneltä."
Hän katsahti kelloonsa.
"Kymmenen. Jos sähkösanoma on tullut perille, niin on hän pian
täällä."
Eteisessä kilahti ovikello.
"Sanoinhan sen! Ei, älkää nähkö vaivaa... menen itse avaamaan."
Ketä hittoa oli hän saattanut pyytää tänne? Ja minkä draamallisen tai
hullunkurisen kohtauksen katselijana saisinkaan olla? Aseman täytyi
olla varsin tavaton, koskapa Lupin itse piti sitä mielenkiintoisena.
Hetkisen kuluttua hän palasi, mukanaan nuori mies, pitkä, hintelä ja
hyvin kalpea.
Sanaakaan hiiskumatta, liikkeissään jonkunlaista juhlallisuutta, joka
tehosi mieleeni. Lupin kiersi palamaan kaikki sähkölamput. Huoneessa
paistoi häikäisevä valo. Miehet silmäilivät toinen toistansa
herkeämättä, kuin olisivat tahtoneet tunkeutua toisiinsa kaikella
sillä tarmolla, minkä saivat katseeseensa kootuksi.
Oli omituista katsella heitä noin vaiteliaina ja totisina. Mutta kuka
olikaan tuo vastatullut?
Juuri kun olin sen arvaamaisillani erään äskettäin sanomalehdissä
julkaistun muotokuvan perusteella, kääntyi Lupin minuun ja virkkoi:
"Hyvä ystävä, sallikaa minun esitellä herra Isidore Beautrelet."
Sitten hän lausui nuorelle miehelle:
"Pyydän saada kiittää teitä, herra Beautrelet, ensinnäkin siitä, että
kirjeeni johdosta hyväntahtoisesti olette lykännyt paljastuksenne,
kunnes puhelisimme keskenämme, ja edelleen siitä, että olette
ystävällisesti myöntänyt minulle tämän puhelun."
Beautrelet myhäili.
"Kuten näette on hyväntahtoisuuteni pääasiassa ollut teidän
käskyjenne noudattamista. Tarkoittamassanne kirjeessä lausuttu uhkaus
oli sitä vastustamattomampi, kun se ei koskenut minua, vaan isääni."
"No niin", vastasi Lupin nauraen, "ei voi aina menetellä kuten
mieluisinta olisi, ja täytyyhän käyttää keinoja, mitä käsillä on.
Tiesin kokemuksesta, ettei oma turvallisuutenne teille suuria
merkinnyt, koska asetuitte herra Brédouxin pyytelyitä vastaan.
Silloin jäi vedottavaksi vain isäänne... isäänne, johon olette
suuresti kiintynyt. Minä olen kosketellut sitä kieltä."
"Ja tässä nyt olen", sanoi Beautrelet.
Käden liikkeellä pyysin heitä istuutumaan. Sen he tekivät, ja Lupin
jatkoi omituisella huomaamattoman ivallisella sävyllään:
"Kaikessa tapauksessa, herra Beautrelet, ellette omaksu kiitostani,
ette kai hylkää anteeksipyyntöäni."
"Anteeksipyyntöä? Minkä johdosta?"
"Siitä raakuudesta, jolla Brédoux kohteli teitä."
"Tunnustan, että hänen käytöksensä ihmetytti minua. Se ei ollut
tavallista Lupinin tyyliä. Tikarinisku..."
"Eikä minulla ollutkaan mitään osaa siihen tekoon. Brédoux on vasta
hankittu kokelas. Ystäväni ajattelivat -- hoitaessaan asiaa -- että
meille voisi olla hyötyä tutkintotuomarin kirjurin voittamisesta
puolellemme."
"Siinä olivat ystävänne aivan oikeassa."
"Brédoux, jonka erikoisena tehtävänä oli pitää teitä silmällä, on
todellakin tehnyt meille suuria palveluksia. Mutta kaikki alokkaat
ovat hehkuvan innokkaita: niinpä hänkin tahtoi kunnostautua,
meni innoissaan liian pitkälle ja haittasi suunnitelmiani omalla
vastuullaan, haavoittaessaan teitä."
"Vai niin, sehän oli siis vain pikku tapaturma..."
"Ei suinkaan, ei suinkaan, ja minä olen antanut tuikean ojennuksen.
Minun täytyy kuitenkin hänen puolustuksekseen sanoa, että häntä
hämmennytti teidän todella odottamattoman nopea tutkimuksenne.
Jos olisitte antanut meille muutaman tunnin aikaa, niin olisitte
säästynyt tuosta anteeksiantamattomasta väkivallanteosta."
"Ja silloin olisi minulla kaiketi ollut onni saada Ganimardin ja
Sherlock Holmesin kohtalo?"
"Aivan oikein", myönsi Lupin ja nauroi kuten ennenkin. "Eikä minun
olisi tarvinnut kestää sitä kauheaa tuskaa, mitä haavanne mielessäni
herätti. Minulla on, sen vakuutan, ollut hirveitä hetkiä, ja vielä
tänä päivänäkin tuottaa kalpeutenne minulle tunnonvaivoja. Ettehän
ole minulle vihainen?"
"Se luottamus, jota osoitatte minulle jättäytymällä täten valtaani
ilman ehtoja -- minun olisi ollut helppo ottaa mukaani muutamia
Ganimardin ystäviä! -- tämä luottamuksen osoitus hyvittää kaikki."
Tarkoittiko hän täyttä totta? Myönnän, että olin hyvin ihmeissäni.
Taistelu näiden kahden miehen kesken alkoi tavalla, jota en
käsittänyt. Minä, joka olin ollut läsnä Lupinin ja Holmesin
ensimmäisessä kohtauksessa Montparnasse-rautatieaseman kahvilassa,
en voinut olla muistamatta noiden kahden vastustajan kopeata tapaa,
heidän loukattua ylpeyttään -- kohteliaan sävyn verhoamaa --,
voimakkaita iskuja, joita he tähtäsivät toisiansa vastaan, heidän
teeskentelyään, heidän ärsyttävää ääntänsä.
Mutta tässä ei ollut mitään sellaista. Lupin puolestaan ei ollut
muuttunut. Sama menettelytapa, sama pisteliäs herttaisuus. Mutta
kuinka kummallinen vastustaja hänellä nyt olikaan! Oliko hän
todellakin vastustaja? Siltä hän ei näyttänyt eikä myöskään
kuulostanut. Hyvin tyynenä -- todellista tyyneyttä, joka ei
naamioinut itsensä hillitsevän miehen kiehuvaa vihaa --, hyvin
kohteliaana, mutta kohteliaisuutta liioittelematta, hymyilevänä,
mutta ilman ivaa, oli hän täydellinen vastakohta Arsène Lupinille,
jopa niin täydellinen, että Lupin näytti minusta yhtä hämmästyneeltä
kuin minäkin.
Ei, Lupinilla ei ollut tavallista varmuuttaan tämän hennon
nuorukaisen edessä, punaposkisen kuin nuori tyttö kirkkaine,
vilpittömine silmineen. Useaan kertaan näin hänen joutuvan ymmälle.
Hän epäröitsi, ei hyökännyt suoraan, haaskasi aikaa puheenparsiensa
sievistelemiseen.
Näytti siltä kuin olisi häneltä jotakin puuttunut. Hän näytti
hapuilevan, odottavan. Mitä? Odottiko hän apua?
Ovikello soi taas. Hän meni nopeasti avaamaan.
Hän palasi kirje kädessä.
"Sallittehan, hyvät herrat?" kysyi hän.
Hän avasi kirjeen; siinä oli sähkösanoma. Hän luki sen.
Hänestä tuli kuin toinen mies. Hänen kasvonsa kirkastuivat, hän
ojentausi suoraksi, ja minä huomasin suonien hänen otsallaan
paisuvan. Nyt oli edessäni taas atleetti, valtias, joka oli varma
itsestään, tapausten ja henkilöiden herra.
Hän levitti sähkösanoman pöydälle, löi nyrkillään päälle ja huudahti:
"Ja nyt, herra Beautrelet, käymme otteluun!"
Beautrelet valmistausi kuuntelemaan, ja Lupin aloitti jämeällä
äänellä, mutta terävästi ja tarmokkaasti:
"Heittäkäämme naamari, eikö niin? Ja lopettakaamme kaikki tyhmä
teeskentely. Me kaksi olemme vihollisia, ja tiedämme varsin hyvin,
mitä toisella on mielessä; vihollisina me toimimme toisiamme vastaan,
ja vihollisina meidän siis tulee keskustella rauhasta."
"Rauhasta?" tokaisi Beautrelet kummastuneena.
"Niin, rauhasta. En käyttänyt sitä sanaa umpimähkään, ja toistan
sen, niin vaikeata kuin se minulle onkin. Työläästi olen näin
pitkälle joutunut. Ensi kertaa hieron vastustajani kanssa rauhaa.
Mutta sanonpa teille myös heti, että kerta on samalla viimeinenkin.
Käyttäkää sitä siis eduksenne. En lähde täältä saamatta teiltä
lupausta. Muutoin jatkuu välillämme sota."
Beautrelet näytti hämmästyvän yhä enemmän ja enemmän. Hän vastasi
hiljaisesti:
"Tätä en osannut odottaa. Te puhutte peräti eriskummaisesti! Aivan
toista minä odotin. Niin, minä kuvittelin teitä aivan toisenlaiseksi.
Miksi olette suutuksissanne? Miksi uhkaatte? Olemmeko silti
vihamiehiä, jos olosuhteet ovatkin asettaneet meidät vastakkain?
Vihamiehiä... miksi?"
Lupin näytti olevan hiukan hämillään, mutta hän nauroi pilkallisesti,
kumartuessaan nuoreen mieheen päin:
"Kuulkaahan, pikku ystäväni, tässä ei kannata käydä puheentapojansa
valikoimaan. Asia koskee tosiseikkaa, varmasti vääjäämätöntä
tosiseikkaa, ja se on tämä: Kahteen vuoteen en ole tavannut niin
voimallista vastustajaa kuin te olette; Ganimardin ja Sherlock
Holmesin kanssa olen leikitellyt kuin ne olisivat olleet lapsia.
Teidän edessänne minun on pakko puolustautua, niin, vieläpä
peräytyäkin. Tällä hetkellä me molemmat varsin hyvin tiedämme,
että minun täytyy pitää itseäni voitettuna. Isidore Beautrelet on
lyönyt laudalta Arsène Lupinin. Suunnitelmani ovat kumotut. Mitä
olen yrittänyt pitää kätkössä, sen te olette kiskonut päivänvaloon.
Te olette kiusanani, te suljette minulta tien. Mutta minä olen
kyllästynyt tähän. Sen on teille Brédoux turhaan sanonut. Nyt sanon
sen itse, ja sanon sen vielä kerran, jotta sen muistatte. Minä olen
kyllästynyt tähän."
Beautrelet pudisti päätään.
"Mutta mitä siis tahdotte?"
"Tahdon rauhaa! Pysyköön kukin asemillaan ja hoitakoon omat asiansa."
"Toisin sanoen, te saatte tehdä murtovarkauksia kuinka tiheään
tahansa, ja minun pitää palata opintoihini."
"Opintoihinne tahi miten tahdotte, se ei kuulu minuun. Mutta teidän
pitää antaa minun olla rauhassa... minä tahdon olla rauhassa."
"Millä tavalla minä teidän rauhaanne nykyään häiritsen?"
Lupin tarttui kiivaasti hänen käsiinsä.
"Sen tiedätte itse parhaiten! Älkää tekeytykö tietämättömäksi! Teillä
on nykyään tiedossanne salaisuus, joka on minulle mitä tärkein.
Teillä oli oikeus arvata se salaisuus, mutta teillä ei ole mitään
oikeutta julkaista sitä."
"Oletteko varma siitä, että tiedän sen?"
"Te tiedätte sen, siitä olen varma; päivä päivältä, tunti tunnilta
olen seurannut ajatustenne ja tutkimustenne kulkua. Juuri silloin kun
Brédoux teitä haavoitti, olitte aikeissa ilmaista kaikki. Huolissanne
isästänne olette sitten lykännyt paljastustenne tekemistä. Mutta
tänään tämä lehti lupaa julkaista ne palstoillaan. Kirjoitus on
valmiiksi laadittu. Tunnin kuluttua se on ladottu. Huomenna se
painetaan."
"Aivan oikein."
Lupin nousi seisaalleen, huitaisi ilmaa kädellään ja huudahti:
"Sitä ei paineta."
"Se painetaan", väitti Beautrelet ja nousi nopeasti.
Vihdoinkin seisoivat nyt nuo kaksi miestä vastatusten. Minusta tuntui
kuin olisi puuhattu painia, kuin haparoitaisiin toistensa vyötäreitä.
Äkillinen tarmon leimahdus sai Beautreletin tuleen ja liekkiin.
Näytti siltä kuin olisi kipinä sytyttänyt häneen uusia tunteita,
rohkeutta, turhamaisuutta, taistelun huumausta, vaaran hurmiota.
Lupinin säihkyvät silmät ilmaisivat kaksintaistelijan iloa, kun
vihdoinkin saa mitellä miekkoja vihatun vastustajansa kanssa.
"Oletteko jättänyt kirjoituksen ladottavaksi?"
"En vielä."
"Onko se teillä mukananne?"
"Niin typerä minä en ole. Siinä tapauksessa ei sitä minulla enää
olisi."
"Miten siis?"
"Se on eräällä toimittajista, suljettuna kaksinkertaiseen
kirjekuoreen. Jos en ole lehden toimituksessa ennen puoltayötä, antaa
hän sen latoa."
"Ah, tuota veitikkaa", mutisi Lupin, "hän on aavistanut kaikki".
Hän ei voinut enää hillitä kiehuvaa suuttumustansa.
Beautrelet nauroi -- nyt oli hänen vuoronsa pilkata -- voitostaan
päihtyneenä.
"Vaikene toki, poika!" karjaisi Lupin. "Etkö siis tiedä, mikä minä
olen miehiäni. Ja että minä, jos tahtoisin... hän uskaltaa todella
nauraa!"
Syntyi syvä äänettömyys. Sitten Lupin astui hänen luokseen ja lausui
hillityllä äänellä ja katsoen Beautreletia silmiin:
"Sinä menet heti _Grand Journaliin_."
"En."
"Sinä revit palasiksi sanomalehtikirjoituksesi."
"En."
"Sinä pyydät saada puhutella päätoimittajaa!"
"En."
"Sinä sanot hänelle, että olet erehtynyt."
"En."
"Ja sinä sepität toisen kirjoituksen, -- annat Ambrumésy-jutulle sen
virallisen sisällön, jonka kaikki ihmiset ovat omaksuneet."
"En."
Lupin sieppasi rautaviivoittimen, joka oli lipastoni päällä, ja
katkaisi sen vaivattomasti poikki. Hän oli hirveän kalpea. Hän pyyhki
hikipisaroita, jotka helmeilivät hänen otsallaan. Hän ei ollut
milloinkaan tavannut vastusta, tahtoessaan jotakin, ja tuon pojan
itsepintaisuus sai hänet suunniltaan.
Hän laski molemmat kätensä tuimasti Beautreletin olkapäille ja
virkkoi sanojansa painostaen:
"Sinun pitää tehdä kaikki tämä, Beautrelet, sinun pitää sanoa, että
viimeiset havaintosi ovat saaneet sinut vakuutetuksi kuolemastani,
että siitä ei voi olla vähintäkään epäilystä. Sinun pitää ennen
kaikkea sanoa se, sillä jos et sitä sano..."
"Jos en sitä sano?"
"Siepataan isäsi tänä yönä, kuten Ganimard ja Sherlock Holmes on
siepattu."
Beautrelet hymyili:
"Älä naura! Vastaa!"
"Vastaan, että minulle on kovin vastenmielistä toimia tahtoanne
vastaan, mutta minä olen luvannut puhua, ja minä puhun."
"Puhu sitten siihen laatuun kuin olen nyt viittaillut."
"Minä puhun totuuden!" huudahti Beautrelet innostuneesti. "Siinä on
jotakin _teille_ käsittämätöntä: ilo tai oikeammin sanoen tarvis
lausua täsmälleen, miten asia on, ja lausua se korkealla äänellä.
Totuus on aivoissani, jotka ovat arvanneet ja keksineet sen, ja sen
täytyy astua esiin alastomana ja värisevänä. Kirjoitus tulee siis
painetuksi juuri sellaisena kuin se on käsistäni lähtenyt. Saadaan
tietää, että Lupin elää, saadaan tietää syy, miksi hän tahtoi joutua
kuolleiden lukuun. Kaikki saadaan tietää."
Ja hän lisäsi tyynesti:
"Eikä isääni siepata."
He vaikenivat taas molemmin ja katselivat lakkaamatta toisiaan.
Säilät olivat täydellä todella iskeneet ristikkäin.
Seurasi kolea hiljaisuus, kuten kuoloniskun edellä. Kuka sen löisi?
Lupin virkahti:
"Ellen peruuta käskyäni, on kahdella ystävälläni määräys kello
kolmelta aamulla tunkeutua isäsi huoneeseen, anastaa hänet
väkivallalla ja viedä hänet Ganimardin ja Sherlock Holmesin
vankeustoveriksi."
Kimakka nauru oli vastauksena.
"Etkö siis ymmärrä, rosvo", huudahti Beautrelet, "että minä olen
ryhtynyt omiin varokeinoihini? Kuvittelet kaiketi minua niin
yksinkertaiseksi ja typeräksi, että annan isäni yhä asua pienessä
yksinäisessä talossaan aukealla maaseudulla?"
Hei, minkä eloisuuden leimautti nuoren miehen kasvoille tuo reipas,
ivallinen nauru! Tämä nauru helähti aivan uudella tavalla, aivan kuin
Lupinin vaikutusvallan alaisena. Ja julkea sinuttelu asetti hänet
heti vastustajansa tasalle.
Hän jatkoi:
"Katsos, Lupin, sinun suurin virheesi on laskelmiesi luulottelu
erehtymättömiksi. Sinä tunnustat itsesi voitetuksi? Onpa se ilveilyä!
Olet päinvastoin vakuutettu siitä, että sinä voitat kaikesta
huolimatta, nyt ja aina. Ja sinä unohdat, että muillakin voi olla
laskelmansa. Minun ovat perin yksinkertaiset, hyvä ystävä..."
Oli määrättömän hauskaa kuunnella hänen puhettaan. Hän käveli edes
takaisin kädet taskuissa, yllyttävän äkeänä kuin pojannulikka,
joka ärsyttää häkissä teutaroivaa tiikeriä. Tuolla hetkellä hän
mitä hirmuisimmasti kosti kaikkien tuon suuren seikkailijan uhrien
puolesta.
Ja hän jatkoi:
"Isäni ei ole Savoijissa. Hän on vallan toisessa osassa Ranskaa,
keskellä suurta kaupunkia, vartionansa kaksikymmentä ystävääni,
joilla on käsky pitää hänet näkyvissään, kunnes taistelumme
on loppunut. Haluatko tietää lähempiä yksityiskohtia? Hän on
Cherbourgissa erään asevarikon virkamiehen luona -- asevarikon,
muista se, joka on suljettu öisin ja jonne ei päivinkään pääse
muutoin kuin erityisellä luvalla ja vahdin seurassa."
Hän oli seisahtunut Lupinin eteen kuin koulupoika, joka irvistelee
toverilleen.
"Mitä sanot siitä, suuri mestari?"
Lupin oli seisonut liikkumattomana muutaman minuutin. Ei ainoakaan
lihas hänen kasvoissaan liikahtanut. Mitä ajatteli hän? Mitä
aikoi hän päättää? Sille, joka tunsi hänen tunnottoman ja karskin
ylpeytensä, oli yksi ainoa vastaus ajateltavissa: että hän
silmänräpäyksessä musertaisi ja tuhoaisi vastustajansa. Hänen
kätensä puristuivat nyrkkiin. Minusta tuntui, että hän heittäytyisi
vastustajansa kimppuun ja kuristaisi hänet.
"Mitä sanot siitä, suuri mestari?" kertasi Beautrelet.
Lupin otti sähkösanoman pöydältä, ojensi sen hänelle ja vastasi
täysin hillityllä äänellä:
"Kas tässä, poikani, lue tämä."
Beautrelet kävi äkkiä vakavaksi; toisen tyyneys vaikutti häneen. Hän
avasi paperin laskoksista, katseli vastustajaansa ja kysyi:
"Mitä tämä merkitsee? Minä en käsitä..."
"Käsität kai sähkösanoman ensimmäisen sanan ainakin", sanoi Lupin,
"nimittäin sen kaupungin nimen, josta se on lähetetty... katsos
tuossa... _Cherbourg_."
"Kyllä, kyllä", änkytti Beautrelet, "kyllä, minä käsitän...
Cherbourg... entä sitten?"
"Sitten? Mielestäni ei jatko ole vähemmän selvä: '_Tavaralähetys
toimitettu... toverit korjanneet sen talteen ja odottavat ohjeita
kello kahdeksaan aamulla. Kaikki hyvin_.' Mikä sinusta tässä tuntuu
epäselvältä? Sana tavaralähetys? Eihän voinut kirjoittaa herra
Beautrelet vanhempi. Tapa, millä talteen korjaaminen tapahtui? Se
ihmetyö, jolla isäsi salaa anastettiin Cherbourgin asevarikosta
kahdenkymmenen vartijan nenän edestä? Pyh, sellainen kuuluu taiteen
aakkosiin. Tosiasiana pysyy, että tavaralähetys on toimitettu. Mitä
sanot siitä, poikaseni?"
Isidore ponnisteli yli-inhimillisesti hillitäkseen
mielenliikutustaan. Huomasi kuitenkin hänen huultensa vapisevan,
hänen leukansa tärisevän kouristuneesti ja hänen silmiensä koettavan
turhaan katsella samaan pisteeseen. Hän sopersi muutaman sanan,
vaikeni ja äkkiä lyyhistyi tuolille kädet silmillä ja puhkesi itkuun.
"Oi, isä... isä..."
Odottamaton ratkaisu, voimatemppu, jollaisen Lupinin turhamaisuus
vaati, ja samalla muutakin, äärettömän liikuttavaa ja äärettömän
yksinkertaista.
Lupin teki kärsimättömän liikkeen ja otti hattunsa, ikäänkuin
kiusaantuneena tuollaisesta hänelle vieraasta tunteen purkauksesta.
Mutta hän seisahtui kynnykselle, epäröitsi ja palasi sitten
verkalleen, askel askelelta.
Beautrelet itki hiljaa kuin pieni lapsi, jota on kohdannut suuri
suru. Olkapäät hytkyivät nyyhkytyksen tahdissa. Kyyneleet tihkuivat
sormien välistä. Lupin kumartui eteenpäin ja koskematta Beautreletia
lausui äänellä, jonka soinnussa ei ollut rahtuakaan ivaa eikä
myöskään voittajan loukkaavaa osanottoa:
"Älä itke, poikani. Sellaisille iskuille pitää olla valmistautunut,
kun heittäytyy taisteluun päistikkaa, kuten sinä olet tehnyt. Silloin
vaanivat mitä hirveimmät onnettomuudet. Sellainen on taiteilijan
kohtalo. Sinun täytyy miehuullisesti alistua siihen."
Sitten jatkoi hän melkein hellästi:
"Olit oikeassa, me emme ole vihollisia. Sen olen kauan tiennyt.
Ensi hetkestä asti tunsin sinua ja sinun älykkyyttäsi kohtaan
myötätuntoa... ihailin sinua... ja sen tähden sanon sinulle erään
asian. Älä pahastu... minua suuresti surettaa, jos pahastut... mutta
minun täytyy se sinulle sanoa. Herkeä taistelemasta minua vastaan!
Minä en sano sitä itserakkaudesta, enkä myöskään halveksien sinua...
mutta, näetkös, taistelu on liian epäsuhtainen. Sinä et tiedä...
ei kukaan tiedä, mitä apukeinoja minä hallitsen... eikä myöskään
keinoja mitä minulla on mielessäni... mitä kaikkea saan aikaan
tahdonlujuudellani ja mielikuvitukseni voimalla. Ajattelehan toki,
että koko elämäni -- syntymästäni asti, voisin sanoa -- on ollut
kohdistettuna samaan päämäärään; että olen saanut uurastaa kuin
orja, ennen kuin olen tullut siksi mikä olen ja onnistunut kaikessa
täydellisyydessään toteuttamaan sen perikuvan, jonka olen tahtonut
esittää... ja jonka olen kyennyt luomaan. Mitä voit sinä siinä
tehdä? Samassa silmänräpäyksessä kun luulet saavasi voiton, luisuu
se sinulta käsistä... osuu aina olemaan jotakin, mitä sinä et ole
tullut ajatelleeksi... joku pikku seikka... hiekkajyvänen, jonka olen
tietämättäsi asettanut soveliaaseen kohtaan. Herkeä, pyydän sinua...
muutoin minun täytyy vahingoittaa sinua, ja se tuottaa minulle
kärsimystä..."
Hän laski kätensä toisen otsalle ja pitkitti:
"Sanon sinulle vielä kerran, poika: herkeä. Minä tekisin sinulle
pahaa. Kuka tietää, vaikka se ansa, johon sinun ehdottomasti täytyy
takertua, jo olisi viritetty?"
Beautrelet nosti päänsä. Hän ei itkenyt enää. Oliko hän kuullut
Lupinin sanat? Sitä voi epäillä, sillä hän näytti hajamieliseltä.
Hän oli vaiti pari kolme minuuttia. Hän tuntui punnitsevan sitä
päätöstä, jonka aikoi tehdä, tutkivan syitä päin ja toisin,
ajattelevan myötäisiä ja vastakkaisia mahdollisuuksia.
Viimein hän sanoi Lupinille:
"Jos muutan kirjoitukseni, jos suostun oletettuun kuolemaanne, ja
jos sitoudun siihen, etten milloinkaan julista vääräksi tuota nyt
vahvistamaani valheellista juttua, lupaatteko, että isäni pääsee
vapaaksi?"
"Sen lupaan. Ystäväni ovat vieneet isäsi autolla erääseen toiseen
maaseutukaupunkiin. Huomenna aamulla kello seitsemän, jos kirjoitus
_Grand Journalissa_ on sellainen kuin toivon, soitan puhelimella
heille, ja silloin on isänne vapaa."
"Olkoon menneeksi", myöntyi Beautrelet, "minä alistun ehtoihinne".
Ikäänkuin olisi katsonut tarpeettomaksi jatkaa keskustelua, sitten
kun oli tyytynyt tappioonsa, nousi hän nopeasti tuoliltaan, otti
hattunsa, kumarsi minulle ja Lupinille ja meni.
Lupin katsoi hänen jälkeensä, kuuli oven sulkeutuvan ja mutisi:
"Lapsi parka..."
Kello kahdeksan seuraavana aamuna lähetin palvelijani noutamaan
_Grand Journalia_. Vasta kahdenkymmenen minuutin kuluttua hän sen
toi, sillä se oli jo myyty useimmissa kioskeissa loppuun.
Avasin kuumeisen innokkaasti sanomalehden. Beautreletin kirjoitus oli
ensimmäisellä sivulla. Se kuului näin, sanasta sanaan, semmoisena
kuin se sittemmin koko maailman sanomalehdissä julkaistiin:
_Ambrumésyn murhenäytelmä_.
Näiden rivien tarkoituksena ei ole yksityiskohtaisesti tehdä selkoa
siitä ajatustyöstä ja etsiskelystä, jonka avulla minun on onnistunut
sommitella kokoon Ambrumésyn murhenäytelmä tai oikeammin sanoen
kaksoismurhenäytelmä. Sellainen työ, ja kaikki mitä siihen kuuluu,
johtopäätökset ja määritelmät, kaikkityyni tuottaa nähdäkseni
ainoastaan verrattain pientä ja kaikessa tapauksessa hyvin
jokapäiväistä mielenkiintoisuutta. Ei, minä rajoitun esittämään ne
molemmat aatteet, jotka olivat tutkimusteni johtavina periaatteina,
ja siitä on tuloksena, että minä niiden aiheuttamat molemmat ongelmat
kiehittäessäni ja ratkaistessani kerron jutun aivan yksinkertaisesti
sikäli kuin se on tapahtunut, sen yksityiskohtien menoa seuraten.
Muistutetaan kenties, että muutamat näistä yksityiskohdista ovat
todistamattomia ja että minä myönnän kovin suuren tilan oletuksille.
Se on totta. Mutta oletukseni nojautuvat mielestäni riittävän
moniin varmoihin yksityisseikkoihin, jotta esitystäni voidaan ilman
täydellisiä todistuksiakin yleisin piirtein pitää epäämättömänä.
Lähteen suoni useasti häipyy someropohjan alle, mutta samapa silti on
lähde, joka siellä täällä kumpuaa esille maan uumenista heijastamaan
sinitaivaan pilkahduksia... Tässä siis ensimmäinen ihmetystäni
herättänyt arvoitus: miten käy laatuun, että kuolettavasti
haavoittunut Lupin on voinut elää vähintäin neljäkymmentä päivää
vailla hoitoa, vailla lääkkeitä, vailla ravintoa, pimeän luolan
pohjalla?
Aloittakaamme alusta. Torstaina huhtikuun 16 p:nä kello neljä aamulla
yllätetään Arsène Lupin eräässä mitä rohkeimmassa murtovarkaudessaan;
hän lähtee pakenemaan raunioiden kautta ja kaatuu luodin lävistämänä.
Hän laahautuu työläästi kappaleen matkaa eteenpäin, kaatuu uudestaan
ja nousee ylös toivoen kykenevänsä ryömimään kappeliin asti. Siellä
on luolakammio, jonka hän on sattumalta saanut tietoonsa. Jos hän
pääsee piiloutumaan sinne, on hän kenties pelastunut. Viimeiset
voimansa ponnistaen hän ryömii sinne; hän on vain muutaman metrin
päässä sieltä, kun kuulee askeleita. Nääntyneenä ja menehtyneenä hän
luopuu rynnistelystään. Vihollinen tulee. Se on neiti Raymonde de
Saint-Véran.
Tämä on murhenäytelmän johdanto eli oikeammin sanoen ensimmäinen
kohtaus.
Mitä tapahtui heidän välillään? Se on sitä helpompi arvata, kun
jutun jatko antaa meille siitä kaikki tiedot. Nuoren tytön jalkojen
juuressa makaa haavoittunut mies, tuimista tuskista voimattomana
ja parissa minuutissa vangiksi joutumassa. _Hän se on miestä
haavoittanut_. Jättääkö hän tämän myös viranomaisten käsiin?
Kyllä, jos hän on Jean Davalin murhaaja, silloin antaa tyttö hänen
käydä kohtaloansa kohti. Mutta nopein sanoin kertoo tämä hänelle,
miten oli sen ihan puolustettavan miestapon laita, jonka oli tehnyt
hänen enonsa, kreivi de Gesvres.
Tyttö uskoo häntä. Mitä on hänen tehtävä?
Kukaan ei voi heitä nähdä. Palvelija Victor vartioitsee pikku
veräjää. Toinen, Albert, joka on asettunut salin ikkunan ääreen,
on kadottanut heidät molemmat näkyvistään. _Pitääkö hänen jättää
viranomaisten käsiin mies, jota hän on haavoittanut?_
Nuoren tytön valtaa vastustamaton sääli, jonka kaikki naiset kyllä
ymmärtävät. Lupinin ohjeen mukaan sitaisee hän nenäliinallaan haavan,
jotta ei syntyisi verijälkiä. Sitten tämä antaa hänelle avaimen,
ja hän aukaisee kappelin oven. Pelastajaansa nojautuen astuu Lupin
sisälle. Toinen sulkee ja poistuu. Albert saapuu.
Jos olisi tällä hetkellä tai ainakin muutamien minuuttien kuluttua
tutkittu kappelia, ei Lupin olisi ehtinyt tointua siinä määrin, että
olisi pystynyt nostamaan kivipaaden ja laskeutumaan alas luolakammion
portaita; hän olisi joutunut kiinni. Mutta tämä tarkastus
toimitettiin vasta kuusi tuntia jälkeenpäin ja mitä ylimalkaisimmin.
Lupin on pelastunut, ja kenen toimesta? Sen, joka oli ollut vähällä
surmata hänet.
Neiti de Saint-Véran on tästälähtein tahtomattansakin hänen
rikostoverinsa. Hän ei voi luovuttaa potilasta oikeuden haltuun,
vieläpä hänen täytyy myöskin jatkaa työtänsä, muutoin haavoittunut
menehtyy siinä turvapaikassa, jonne hän on ollut häntä kätkemässä. Ja
hän jatkaa.
Jos hänen naisellinen vaistonsa muuten tekee tämän hänelle
velvollisuudeksi, niin se samalla tekee velvollisuuden keveäksi. Hän
on erinomaisen kekseliäs, hän osaa valmistautua kaiken varalle. Hän
se tutkintotuomarille ilmoittaa väärät tuntomerkit Arsène Lupinista
(muistetaan kaiketi vielä serkuksien erilaiset väitteet!). Hän se
ilmeisesti joistakuista minulle tuntemattomista merkeistä arvaa,
että valepukuinen ajuri on Lupinin rikostoveri. Hän se antaa tälle
tietoja. Hän se tälle ilmoittaa, että leikkaus on välttämätön.
Hän se luultavasti vaihtaa nuo keltaiset nahkalakit. Hän se
kirjoituttaa ajurilla tuon paljon puhutun paperilapun, missä häntä
henkilökohtaisesti uhataan -- kuinka voitaisiinkaan häntä sittemmin
epäillä?
Hän se sinä hetkenä, jolloin aioin ilmoittaa tutkintotuomarille
ensimmäiset vaikutelmani, väittää edellisenä päivänä nähneensä
minut metsässä, herättää herra Filleulin epäluulot minua vastaan ja
saa minut vaikenemaan. Se on tietysti vaarallinen temppu, sillä se
kääntää huomioni häneen, joka syyttää minua sellaisesta, minkä tiedän
valheeksi, mutta temppu on samalla suureksi hyödyksi, sillä nyt on
ennen kaikkea voitettava aikaa ja suljettava minulta suu.
Ja hän se neljänkymmenen päivän ajan antaa Lupinille ravintoa ja
lääkkeitä (jos kuulustellaan Ouvillen apteekkaria, niin hän antaa
tietoja neiti de Saint-Véranin tilauksista), hän se vaalii sairasta,
vaihtaa hänen siteitään, valvoo hänen vuoteensa ääressä, _parantaa
hänet_.
Nyt on siis toinen ongelmistamme ratkaistu, samalla kun Ambrumésyn
murhenäytelmä on kerrottu. Arsène Lupin on itse linnasta saanut sen
avun, mitä hän välttämättömästi tarvitsi, ensiksikin pysyäkseen
piilossa ja sitten säilyäkseen hengissä.
Nyt elää hän. Ja nyt toiseen ongelmaan, jonka ratkaisu vastaa
Ambrumésyn toista murhenäytelmää. Lupin on hengissä, hän on vapaa,
hän on jälleen joukkonsa etunenässä, kaikkivaltiaana kuten ennenkin;
miksi hän siis tekee hurjia ponnistuksia -- ponnistuksia, jotka
alituiseen ovat vastassani -- pakottaakseen poliisin ja yleisön
siihen uskoon, että hän on kuollut?
Pitää muistaa, että neiti de Saint-Véran on hyvin kaunis. Ne
valokuvat, joita on näkynyt lehdissä hänen kadottuansa, antavat
vaillinaisen käsityksen hänen kauneudestaan. Kävi niinkuin täytyi
käydä. Lupin, joka neljänkymmenen päivän ajan yhtämittaa näkee tuon
kauniin nuoren tytön läheisyydessään, ikävöitsee häntä hänen poissa
ollessaan, viehättyy hänen herttaisuudestaan ja suloudestaan hänen
saapuville tullessaan ja huokuu hänen raikasta hengitystään hänen
kumartuessaan potilaansa yli, -- hän rakastuu hoitajattareensa, hänen
kiitollisuutensa muuttuu rakkaudeksi, hänen ihailunsa intohimoksi.
Tyttö on hänen pelastuksensa, mutta myöskin hänen silmiensä ilo,
hänen yksinäisten hetkiensä unelma, hänen valonsa, toivonsa, elämänsä.
Hän pitää tyttöä liian suuressa arvossa, käyttääkseen hänen
uhraavaisuuttaan väärin ja toimiakseen hänen välityksellään
rikostoveriensa johtajana. Joukkueen liikkeet käyvätkin kovin
epävarmoiksi. Mutta hän rakastaa tyttöä, hänen arvelunsa taipuvat,
ja koska neiti de Saint-Véran ei anna itseänsä hellyttää rakkauden,
joka häntä loukkaa, ja koska hän vähentää käyntiensä lukuisuutta
aina sikäli kuin ne käyvät vähemmän välttämättömiksi sekä kerrassaan
lopettaa ne hänen parantuessaan... tekee hän epätoivonsa rajussa
tuskassa kamalan päätöksen. Hän lähtee liikkeelle piilopaikastaan,
suorittaa valmistelunsa ja vie lauantaina kesäkuun 6 p:nä
kumppaniensa avulla nuoren tytön mukaansa.
Ei siinä kaikki. Ei käy päinsä, että tämä naisenryöstö tulee
tunnetuksi. Täytyy katkaista etsiskelyt, arvailut ja toiveetkin:
neiti de Saint-Véran on katsottava kuolleeksi. Toimitetaan tekomurha,
sovitetaan todistuksia tutkimusten tielle. Rikos näyttää selvältä
asialta. Olihan se odotettavissakin, senhän olivat hänen apurinsa
ennustaneet ja toimeenpanneet johtajansa kuoleman kostaakseen,
ja juuri siten -- yhdistelmä on peräti nerokas -- juuri siten
houkutellaan yleisö sitä helpommin uskomaan johtaja kuolleeksi.
Mutta ei riitä otaksumien aikaansaaminen, ne täytyy myös todistaa.
Lupin älyää ennakolta, että minä sekaannun asiaan. Minä tulen
arvanneeksi, mikä oli juonena kappelin patsaissa. Minä joudun
löytämään luolakammion. Luolakammio on silloin tyhjillään, ja hänen
koko rakennelmansa luhistuu.
_Luolakammio ei saa olla tyhjillään_.
Samaten ei voida varmistua neiti de Saint-Véranin kuolemasta ennen
kuin meri on heittänyt rannalle hänen ruumiinsa.
_Meren pitää heittää rannalle neiti de Saint-Veronin ruumis_.
Vaikeus on suunnaton. Kaksoiseste on voittamaton.
Niin, kaikille muille paitsi Lupinille...
Minä arvaan, mikä oli juonena kappelin patsaissa, minä löydän
luolakammion. Laskeudun tuohon luolaan, missä Lupin on piileskellyt.
Hänen ruumiinsa viruu siellä!
Jokainen, joka oli ajatellut Lupinin kuoleman mahdolliseksi, olisi
nyt joutunut harhaan. Mutta minä en ollut sekunniksikaan pitänyt
tätä mahdollisena (ensin vaistosta, sitten järkisyistä). Juoni oli
siis hyödytön ja kaikki yhdistelmät turhia. Oivalsin heti, että
rautakangen irroittama kivilohkare oli viekkaasti sovitettu putoamaan
pienimmästäkin kolauksesta ja ehdottomasti musertamaan väärän Arsène
Lupinin pään, jotta häntä ei mitenkään voitaisi todeta.
Uusi löytö. Puoli tuntia jälkeenpäin saan tietää, että neiti de
Saint-Véranin ruumis on löydetty Dieppen rannasta... eli oikeastaan
ruumis, joka katsotaan neiti de Saint-Véraniksi, koska sen
käsivarressa on samanlainen rannerengas kuin hänenkin. Se on muuten
ainoa todistus; ruumis on tuntemattomaksi rusentunut.
Muistuttelen mieleeni eräitä asioita... ja ymmärrän. Muutamia
päiviä aikaisemmin olen _Vigie de Dieppe_-lehdestä lukenut, että
nuori Envermeussa asunut amerikkalainen pari on myrkyttänyt itsensä
ja että heidän ruumiinsa ovat heti jälkeenpäin kadonneet. Minä
riennän Envermeuhun. Juttu on tosi, vakuutetaan minulle, paitsi
mitä ruumiiden katoamiseen tulee, sillä uhrien veljet ne olivat
tulleet vaatimaan ne haltuunsa ja vieneet ne muassaan, tavanmukaisten
laillisten muodollisuuksien tultua noudatetuiksi.
Ei ole epäilystäkään siitä, että näiden veljeksien nimi oli Arsène
Lupin ja Kumpp.
Todistusketju on täydellinen. Me tiedämme syyn, minkä vuoksi Lupin
on toimeenpannut nuoren tytön näennäisen murhan ja vahvistanut huhun
omasta kuolemastaan. Hän on rakastunut eikä soisi kenenkään sitä
tietävän. Tarkoituksensa saavuttamiseksi hän ei haikaile keinoja
kehnoimpiakaan, menee niinkin pitkälle, että varastuttaa ruumiit
näyttelemään hänen ja neiti de Saint-Véranin osaa. Siten voi hän
pysytellä levollisena. Kukaan ei voi häntä häiritä. Kukaan ei
konsanaan voi aavistella oikeata asianlaitaa, jonka hän tahtoo saada
unholaan painetuksi.
Kukaan? Kyllä sentään... kolme vastustajaa mahdollisesti vainuaisi
jotakin. Ganimard, jonka tuloa odotetaan, Sherlock Holmes, joka on
lähtemäisillään Kanaalin yli, ja minä, joka olen jo paikalla. Siinä
on kolminainen vaara.
Hän häivyttää sen. Hän toimittaa Ganimardin korjuuseen. Hän tekee
Sherlock Holmesille saman tempun. Hän antaa minun maistaa Brédouxin
tikaria.
Yksi ainoa seikka jää vielä hämärään. Miksi oli Brédoux Lupinin
puolesta niin kiihkeä ottamaan minulta paperilapun, joka päättyi
sanoihin _Aiguille creuse_? Eihän hän toki olettanut sen
riistämisellä haihduttavansa muististani sen sisältämiä viittä riviä?
Miksi siis? Pelkäsivätkö, että itse paperilaji tai joku muu vihje
saattaisi minut jäljille?
Olipa se asia miten tahansa -- tällainen kuitenkin on Ambrumésyn
murhenäytelmän meno. Myönnän vielä kerran, että olettamuksella on
sijaa selityksessäni kuten tutkimuksessanikin. Mutta jos Lupinin
nujertamiseksi odotettaisiin todistuksia ja tosiseikkoja, niin olisi
vaarana joko joutua odottamaan niitä iankaikkisesti tai löytää
sellaisia, joita Lupin itse on sommitellut ja jotka johtaisivat ihan
päinvastaiseen suuntaan.
Olen vakaasti ja varmasti siinä uskossa, että tosiseikat
täydellisesti selvitessään kaikin puolin vahvistavat olettamukseni.
-- -- --
Isidore Beautrelet oli hetkeksi taipunut Arsène Lupinin
vaikutusvaltaan ja isänsä sieppaamisen johdosta alistunut tappioonsa;
mutta hän ei ollut siis lopultakaan kyennyt vaikenemaan. Totuus
oli liian viehättävä ja omituinen, todistukset, joita hän voi
antaa, olivat liian loogillisia ja sitovia, hänen taipuakseen niitä
vääristämään. Koko maailma odotti hänen paljastuksiaan. Hän puhui.
Saman päivän iltana, jona hänen kirjoituksensa oli ollut painettuna,
kertoivat sanomalehdet uutisen herra Beautrelet vanhemman
ryöstämisestä. Isidore oli saanut siitä tiedon Cherbourgista kello
kolmen aikana saapuneella sähkösanomalla.