Kello kuudelta lopetettuaan työnsä odotteli herra Filleul sihteerinsä
Brédouxin kanssa vaunuja, jotka veisivät hänet takaisin Dieppeen. Hän
näytti levottomalta ja hermostuneelta. Kahteen kertaan kysyi hän:
"Ettekö ole nähnyt nuorta Beautreletia?"
"En, herra tutkintotuomari."
"Missä hitossa voi hän olla? Häntä ei ole näkynyt koko päivänä."
Hänen mieleensä juolahti äkillinen ajatus; jättäen salkkunsa
Brédouxille hän nopeasti kiersi linnan ja asteli raunioita kohti.
Ison pilarikäytävän luona makasi Isidore pitkällään männynneulasien
kattamalla maalla, pää toisella käsivarrella, ja näytti nukkuvan.
"Hei, missä te oleksitte, nuori ystäväni? Nukutteko?"
"Enkä nuku. Minä mietin."
"Aamusta saakka?"
"Niin."
"Miettiminenkö tässä tulee kysymykseen! Ensin kai täytyy meidän
_nähdä_. Meidän täytyy tutkia tosiseikkoja, etsiä, määrätä kanta.
Vasta sitten järjestetään kaikki tämä harkinnan mukaan ja havaitaan
totuus."
"Niin, kyllä tiedän. Se on tavallinen menettely... epäilemättä oikea.
Mutta minulla on toinen... Ensiksi ajattelen, yritän ennen kaikkea
päästä käsiksi jutun perusajatukseen, jos niin saan sanoa. Sitten
muodostan järjellisen ja loogillisen otaksuman, joka on sopusoinnussa
tuon perusajatuksen kanssa. Ja vasta sitten tutkin, sopeutuvatko
tosiseikat suopeasti minun otaksumaani."
"Lystikäs menetelmä! Ja sangen mutkallinen."
"Varma menetelmä, herra Filleul, mutta sitä ei ole teidän."
"Eikö? Tosiseikat ovat tosiseikkoja."
"Kyllä, jos vastustajat ovat tavallisia. Mutta jos vihollinen on
vähänkin viekas, niin tosiasioiksi muodostuvat juuri hänen itsensä
määräämät. Nuo paljon puhuvat jäljet, joihin te tutkimuksenne
perustatte, on hänellä ollut vapaus järjestää mielensä mukaan. Ja kun
on kysymyksessä sellainen mies kuin Lupin, niin näette mihin tämä
voi teidät johtaa, millaisiin hairahduksiin ja tyhmyyksiin! Sherlock
Holmeskin on joutunut ansaan."
"Arsène Lupin on kuollut."
"Olkoon. Mutta hänen joukkueensa on jäljellä, ja moisen mestarin
oppilaat ovat yhtä vaarallisia kuin mestari itsekin."
Herra Filleul tarttui Isidoren käsivarteen ja veti hänet mukaansa.
"Sanoja, sanoja, ystäväiseni. Mutta minäpä sanon teille nyt tärkeän
asian. Kuulkaahan. Ganimard on nykyään kiintynyt muihin hommiin
Pariisissa ja saapuu vasta moniaitten päivien kuluttua. Toiselta
puolen on kreivi de Gesvres sähköttänyt Sherlock Holmesille, ja
tämä on luvannut auttaa häntä ensi viikolla. Eikö olisi mielestänne
kunniakasta voida sanoa näille molemmille kuuluisuuksille samana
päivänä kun he saapuvat: 'Suokaa anteeksi, hyvät herrat, mutta me
emme voineet odottaa kauempaa. Juttu on selvillä.'"
Ei voinut voimattomuuttansa tunnustaa nerokkaammalla tavalla kuin
rehti herra Filleul sen nyt teki.
Beautrelet pakottausi myhäilemään, oli antautuvinaan toisen
ajatusjuoksuun ja vastasi:
"Myönnän, herra tutkintotuomari, että jos en äsken ollut
mukana tutkimuksessanne, tapahtui se siinä toivossa, että te
hyväntahtoisesti ilmoittaisitte minulle tuloksen. Mitä olette saanut
tietää?"
"No, saattepa kuulla. Eilen illalla kello 11 saivat ne kolme
santarmia, jotka korpraali Quevillon oli jättänyt tänne linnaa
vartioimaan, häneltä kirjallisen määräyksen heti saapua Quevilleen,
minne heidän osastonsa on majoitettu. He nousivat viipymättä
ratsuilleen, ja Quevilleen saapuessansa..."
"Huomasivat he tulleensa petetyiksi, käskyn väärennetyksi, ja
ainoaksi tehtäväksi palata Ambrumésyyn."
"Sen he tekivätkin, ja korpraali Quevillon seurasi mukana. Mutta
he olivat olleet poissa puolitoista tuntia, ja sillaikaa oli rikos
tehty."
"Millä tavalla?"
"Mitä yksinkertaisimmasti. Oli noudettu piharakennusten seinustalta
tikapuut ja kohotettu ne erästä toisen huonekerran ikkunaa vasten,
painettu rikki ruutu ja avattu ikkuna. Kaksi salalyhdyllä varustettua
miestä tunkeusi neiti de Gesvresin makuuhuoneeseen ja kapuloitsi
hänet ennen kuin hän ennätti huutaa. Sidottuansa hänet nuoralla he
avasivat hiljaa sen huoneen oven, missä neiti de Saint-Véran nukkui.
Neiti de Gesvres kuuli tukahdutettua voihkinaa ja sitten rynnistelyn
melua. Minuuttia myöhemmin näki hän miesten tulevan kantaen hänen
serkkuansa, joka samaten oli sidottu ja kapuloitu. He astelivat
hänen ohitsensa ikkunalle. Neiti de Gesvres pyörtyi menehtyneenä ja
säikähdyksissään..."
"Mutta koirat? Olihan herra de Gesvres ostanut kaksi miltei villiä
paimenkoiraa, jotka laskettiin yöksi irralleen?"
"Ne on löydetty kuolleina, myrkytettyinä."
"Kuka sen kolttosen teki? Eihän kukaan voinut päästä niin lähelle."
"Salattua! Nuo molemmat miehet ovat esteettömästi menneet raunioiden
läpi ja pikku veräjästä ulos. He ovat marssineet halki metsikön,
sivuuttaen vanhat kivilouhokset. Vasta viidensadan metrin päässä
linnasta, Jättiläistammeksi nimitetyn puun juurella, ovat he
pysähtyneet... ja tehneet konnantyönsä."
"Mutta jos he saapuivat surmaamaan neiti de Saint-Véranin, niin miksi
eivät he suorittaneet tehtäväänsä hänen kamarissaan?"
"Sitä en tiedä. Kenties ei tuohon päätökseen johtavaa seikkaa
sattunut ennen kuin he olivat tulleet ulos linnasta. Nuoren tytön
oli kenties onnistunut riistäytyä irti. Minä puolestani luulen,
että löydettyä shaalia oli käytetty hänen käsiensä sitomiseen.
Jättiläistammen juurella he hänet kaikessa tapauksessa kuoliaaksi
iskivät. Siitä kokoomani todistukset ovat vääjäämättömät."
"Entä ruumis?"
"Ruumista ei ole löydetty, eikähän siinä mitään ihmeteltävää ole.
Seuraamamme jäljet johtivat minut Varengevillen kirkolle ja sen
vanhalle hautausmaalle, joka on korkealla rantakallion penkereellä.
Sen reunalta on äkkijyrkkä runsaan sadan metrin putous. Ja kaikkialla
ympärillä kalliot ja meri. Parin päivän kuluttua joku runsaampi
nousuvesi huuhtelee rannalle ruumiin."
"Otaksuttavasti. Tämä kaikki on hyvin yksinkertaista."
"Niin, varsin yksinkertaista, eikä se tuota minulle mitään
päänvaivaa. Lupin on kuollut, hänen rikoskumppaninsa ovat saaneet
sen tietää, ja kostaaksensa ovat he kirjallisen uhkauksensa mukaan
murhanneet neiti de Saint-Véranin. Ne ovat tosiseikkoja, jotka eivät
mitään vahvistusta kaipaa. Mutta Lupin?"
"Lupin?"
"Niin, minne on hän joutunut? Hänen rikostoverinsa ovat luultavasti
vieneet pois hänen ruumiinsa samalla kertaa kun ryöstivät nuoren
tytönkin, mutta mitä todistuksia on meillä siitä? Ei mitään. Yhtä
vähän kuin siitä, että hän on konsanaan oleksinut raunioissa, tai
että hän on elossa taikka kuollut. Siinä se salaisuus on, herra
Beautrelet. Neiti Raymonden murha ei ole mikään ratkaisu, päin
vastoin se on mutka juttuun. Mitä on tapahtunut Ambrumésyn linnassa
kahtena viime kuukautena? Jos emme tätä arvoitusta ratkaise, nuori
mies, niin tulee toisia, jotka lyövät meidät laudalta."
"Minä päivänä nuo toiset tulevat?"
"Keskiviikkona... kenties jo tiistaina..."
Beautrelet näytti hiljakseen laskeskelevan ja virkkoi sitten:
"Herra tutkintotuomari, tänään on meillä lauantai. Maanantai-illaksi
minun täytyy ehtiä takaisin lyseoon. Jos ystävällisesti pistäydytte
tänne maanantai-aamuna täsmälleen kello 10, niin yritän antaa teille
arvoituksen ratkaisun."
"Todellakin, herra Beautrelet... luuletteko niin? Oletteko varma
siitä?"
"Ainakin toivon."
"Ja minne nyt menette?"
"Menenpä katsomaan, sopeutuvatko tosiseikat suopeasti siihen
perusajatukseen, joka minulle alkaa häämöittää."
"Ja jolleivät sopeudu?"
"Silloin ne menettelevät riivatun tyhmästi, herra tutkintotuomari",
ilvehti Beautrelet, "ja koetan hankkia itselleni toisia,
taipuisampia. Maanantaina siis?"
"Niin, maanantaina."
Muutamia minuutteja myöhemmin oli herra Filleul matkalla Dieppeen,
Isidoren kiitäessä kreivi de Gesvresin lainaamalla polkupyörällä
pitkin maantietä Yervilleen ja Caudebec-en-Cauxiin päin.
* * * * *
Varsinkin eräästä kohdasta tahtoi nuori mies ehdottomasti muodostaa
varman mielipiteen, koska juuri tämä kohta tuntui hänestä vihollisen
heikoimmalta. Niin suuria esineitä, kuin nuo neljä Rubens-taulua
olivat, ei taiota pois. Täytyihän niiden jossakin olla. Jos sillä
hetkellä olikin mahdotonta löytää niitä, niin voisiko ehkä saada
selville, mitä kautta niitä oli kuljetettu?
Beautreletin oletus oli seuraava: Auto oli tosiaankin kuljettanut
linnasta taulut, mutta ennen Gaudebeciin saapumistansa oli se
purkanut ne toiseen autoon, ja tämä oli kuljetettu Seinen yli joko
ylä- tai alapuolella Caudebecia.
Ensimmäinen lossi sen alapuolella oli Quillebeuf, vilkasliikkeinen
ja siis vaarallinen kohta. Yläpuolella oli lautta La Mailleraiessa,
isossa, yksinäisessä kylässä, kaukana kaikista kulkuteistä.
La Mailleraieen oli matkaa kahdeksantoista lieuea. Puolenyön
tienoissa sai Isidore sen taivalletuksi ja koputti alhaalla
jokivarressa olevan ravintolan veräjään. Ravintolaan hän yöpyi, ja
alkoi aamulla kuulustella lauttureita.
Katsottiin matkustajakirjasta. Mitään autoa ei ollut huhtikuun 23
p:nä kuljetettu lautalla virran yli.
"Kaluvaunuja sitten", esitti Beautrelet, "kärryjä, vankkureita?"
"Ei sellaisiakaan."
Isidore pitkitti utelujansa koko aamupäivän. Hän aikoi juuri
matkustaa Quillebeufiin, kun ravintolan tarjoilija virkahti:
"Sinä aamuna tulin juuri kotiin lomaltani, ja minä kyllä näin yhdet
kärryt, mutta niitä ei lautattu ylitse."
"Eikö?"
"Ei. Kuorma purettiin eräänlaiseen litteäpohjaiseen veneeseen,
pinassiksi sellaista sanotaan, ja se oli laiturissa."
"Ja mistä nuo kärryt tulivat?"
"Oh, tunsinhan minä ne. Ne omisti vuokra-ajuri Vatinel."
"Missä hän asuu?"
"Louvetotin kylässä."
Beautrelet tarkasteli yleisesikunnan karttaa. Louvetotin kylä oli
risteyksessä, jossa Yvetotista Caudebeciin johtava tie leikkasi
pientä ja mutkaista tietä, ja jälkimmäinen johti metsän läpi La
Mailleraieen!
Vasta kello kuusi illalla onnistui Isidoren eräästä kapakasta tavata
Vatinel, eräs noita vanhoja ovelia normandialaisia, jotka vieraita
kohtaan ovat aina varuillaan ja epäluuloisia, mutta jotka eivät voi
vastustaa kultakolikon houkutusta muutaman ryypyn päästyä heihin
vaikuttamaan.
"Niin, monsieur, nuo autoherrat olivat tilanneet minut kello viideksi
aamulla risteykseen. Ne jättivät minulle neljä aimo kääryä, näin
korkeita. Yksi herroista seurasi mukanani. Ja me kannoimme tavarat
alas pinassiin."
"Puhutte heistä niinkuin olisitte tuntenut heidät jo ennen."
"Kuinkas muuten, tunsin maar! Kuudennen kerran jo käyttivät minua."
Isidore hätkähti.
"Kuudennen kerran, sanotte? Milloin...?"
"Jok'ainoa päivä sitä ennen! Mutta silloin ne olivat muita
kapistuksia... isoja kivikojeita... taikka myös pienempiäkin, mutta
hyvin pitkiäkin, käärittyinä sanomalehtipaperiin ja niin hellävaroen
kannettavia kuin itse pyhä öylättirasia. Niihin ei jukoliste ollut
hyvä mennä kajoamaan. -- Mutta mikä teitä vaivaa? Kasvonne ovat ihan
vaaleat!"
"Eipä mitään... niin lämmintä täällä sisällä..."
Notkuvin polvin asteli Beautrelet ulos. Odottamattoman keksinnön ilo
pani hänen päänsä pyörälle.
Hän läksi sieltä kaikessa hiljaisuudessa, nukkui yönsä Varengevillen
kylässä, vietti aamulla kokonaisen tunnin kylänvanhimman virastossa
kansakoulunopettajan keralla ja palasi sitten linnaan. Siellä häntä
odotti kirje, joka sisälsi sanat:
"_Toinen varoitus. Vaikene! Muutoin_..."
"No niin", mutisi hän, "minun pitänee ryhtyä joihinkin
toimenpiteisiin omaksi turvakseni. 'Muutoin', kuten sanottu..."
* * * * *
Kello oli yhdeksän, hän kuljeskeli raunioiden seassa, oikaisihe
lopulta pitkäkseen pilarikäytävän pieleen ja ummisti silmänsä.
"No, nuori mies, oletteko tyytyväinen sotaretkeenne?"
Herra Filleul siinä saapui sovittuna hetkenä.
"Olen ihastuksissani, herra tutkintotuomari."
"Toisin sanoen?"
"Toisin sanoen, olen valmis pitämään lupaukseni... tästä kirjelmästä
huolimatta, joka ei minua siihen suurestikaan kehoita."
Hän näytti herra Filleulille kirjeen.
"Pyh, tyhmää pötyä", huudahti tämä, "ja minä toivon, että se ei estä
teitä..."
"Ilmaisemasta teille, mitä tiedän? Ei, herra tutkintotuomari; minä
olen luvannut, ja sanassani pysyn. Kymmenen minuutin kuluttua saamme
tietää... osan totuutta."
"Osan?"
"Niin. Lupinin piilopaikka ei mielestäni ole koko ongelma. Kaukana
siitä. Mutta muun saamme jälkeenpäin ottaa pohdittavaksi."
"Herra Beautrelet, teiltä voi odottaa mitä tahansa. Mutta miten
olette voinut keksiä...?"
"Oh, aivan luonnollisella tavalla. Selitys on herra Harlingtonin
kirjeessä Étienne de Vaudreixille eli oikeammin sanoen Lupinille..."
"Takavarikkoon otetussa kirjeessä?"
"Niin, siinä on eräs lause, joka on aina tuottanut minulle
päänvaivaa. Nimittäin tämä: 'Lähettäkää samalla kertaa _muukin_, jos
onnistutte, mitä suuresti epäilen.'"
"Niin, kyllä muistan..."
"Mitä oli tuo _muu?_ Taideteos, harvinainen kapine? Linnassa ei
esiintynyt mitään muuta kallisarvoista kuin nuo neljä Rubens-taulua
ja seinäkudokset. Koristeita? Sellaisia siellä on ani harvoja ja
vain keskulaisia arvoltaan. Mistä siis oli kysymys? Ja toiselta
puolen, saattoiko ajatella, että niin ihmeellisen taitavan miehen
kuin Lupinin ei olisi onnistunut lähettää tuota _muutakin_, jota
hän selvästi oli itse tarjonnut? Yritys oli todennäköisesti
tukala, tavaton, ennakolta arvaamaton, sen myönnän, mutta kaikessa
tapauksessa mahdollinen, koskapa Lupin oli ottanut siihen
ryhtyäksensä."
"Hän on kuitenkin epäonnistunut: mitään ei ole kadonnut."
"Hän ei ole epäonnistunut: jotakin on kadonnut."
"Niin, Rubens-taulut, mutta..."
"Rubens-taulut ja muuta... jotakin, minkä sijalle on asetettu
samanlaisia kapineita, kuten maalauksiinkin nähden meneteltiin,
jotakin paljon merkillisempää, harvinaisempaa ja kallisarvoisempaa
kuin Rubens-taulut."
"Mitä tarkoitattekaan? Ojennatte minut kidutuspenkkiin."
Miehet viistivät raunioaluetta, kääntyivät pikku veräjää kohti ja
astelivat pitkin kappelin reunustaa.
Beautrelet seisahtui.
"Tahdotteko sen tietää, herra tutkintotuomari?"
"Totta totisesti!"
Beautreletilla oli kädessään tukeva ryhmysauva. Äkkiä hän löi
sauvallaan erästä kappelin pääoven koristeena olevaa pystykuvaa, niin
että tämä särkyi sirpaleiksi.
"Oletteko järjiltänne!" huudahti herra Filleul ähmistyneenä ja
heittäysi kokoamaan pystykuvan siruja. "Oletteko järjiltänne! Tuo
vanha pyhimyskuvahan on mestariteos..."
"Onpa kyllä, on niinkin!" myönsi Isidore ja pyyhkäisi uudella
kepiniskulla alas madonnanpatsaan.
Herra Filleul kietaisi käsivartensa hänen vyötärölleen.
"Nuori mies, minä en voi sallia teidän toimeenpanna..."
Itämaan viisaista miehistä sai yksi tehdä myöskin kuperkeikan
ilmassa, sitten seimi Jeesus-lapsineen.
"Jos ette lopeta tuota, niin minä ammun!"
Uhkaaja oli kreivi de Gesvres, juuri saapunut paikalle ja
panostamassa revolveriaan.
Beautrelet purskahti nauruun.
"Ampukaa silloin noita ukkoja, herra kreivi... käyttäkää niitä kuin
ampumaradan maalitauluina! Kas noin... tuo ukkeli, joka kantaa
päätänsä käsissään..."
Johannes Kastaja keikahti maahan.
"Villittyä raakalaistyötä!" kivahti kreivi revolverinsa kohottaen.
"Verrattomien taideaarteiden hävitystä!"
"Väärennettyä tavaraa, herra kreivi!"
"Mitä? Mitä sanotte?" huudahti herra Filleul, riistäen kreivin
kädestä aseen.
"Väärennettyä tavaraa", kertasi Beautrelet, "paperiseoksesta
valmistettua".
"Onko se mahdollista?"
"Pelkkää tyhjyyttä!"
Kreivi kumartui ottamaan käteensä sirpaleen.
"Tarkastelkaa sitä visusti, herra kreivi... seoksesta tehtyä!
Tummennutta, kulunutta, mustanvihreää kuin vanha marmori... mutta
kaikessa tapauksessa seosta... siinä kaikki, mitä on mestariteoksista
jäljellä! Sen he ovat saaneet moniaissa päivissä aikaan! Sitäpä herra
Charpenais, joka jäljensi Rubens-taulut, on valmistellut jo vuosi
takaperin!"
Nyt oli hänen vuoronsa tarttua herra Filleulin käsivarteen.
"Mitä sanotte tästä, herra tutkintotuomari? Eikö se ole suurenmoista?
Kappeli ryöstetty! Kokonainen goottilainen kappeli kehvelletty
pala palalta pois! Kokonainen liuta pystykuvia korjattu talteen.
Ja sijalle pantu valettuja kaavailuja! Verrattoman taidekauden
oivallisimpia tuotteita siepattu! Sanalla sanoen, koko pyhäkkö
varastettu! Eikö se ole kuulumatonta? Ooh, herra tutkintotuomari,
mikä jättiläisnero se mies onkaan!"
"Osaattepa vahvasti värittää, herra Beautrelet!"
"Ei voi milloinkaan kyllin vahvasti värittää, kun on moisesta
miehestä puhe. Kaikki, mikä kohoaa tavallisuuden tason yläpuolelle,
on ihailun arvoista. Ja hän on päätänsä pitempi kaikkia muita. Tämä
varkaus ilmaisee niin elävää mielikuvitusta, sellaista voimaa, taitoa
ja kylmäverisyyttä, että selkäpiitäni karmii."
"Vahinko, että hän on kuollut", naureli herra Filleul, "muutoin olisi
hän lopuksi varastanut Notre-Damen tornin".
Isidore kohautti hartioitaan.
"Älkää naurako, herra tutkintotuomari. Vainajanakin hän mykistyttää
hämmästyksellä."
"Sitä en kiellä... sitä en kiellä, herra Beautrelet, ja tunnustanpa
jonkunlaisella liikutuksella valmistautuvani näkemään hänet...
elleivät hänen toverinsa ole kuljettaneet pois ruumista."
"Ja ennen kaikkea", huomautti kreivi de Gesvres, "ellei
veljentytär-parkani haavoittanutkin jotakuta toista".
"Häntä varmasti, herra kreivi", vakuutti Beautrelet. "Uskokaa
minua, hän se kaatui raunioissa neiti de Saint-Véranin ampumasta
luodista; hänen näki neiti nousevan taas ylös, kaatuvan vielä kerran
ja laahautuvan isolle pilarikäytävälle, siellä noustakseen vielä
viimeisen kerran -- ihmetyön kautta, jonka pian selitän -- nousevan
viimeisen kerran ja etsivän turvapaikkaansa tästä kivisuojasta...
josta oli koitumassa hänen hautansa."
Ja Beautrelet kolhaisi kappelin kynnystä sauvallaan.
"Mitä sanotte?" huudahti herra Filleul tyrmistyneenä. "Hänen
hautansa? Te luulette, että tuo saavuttamaton piilopaikka..."
"Se on täällä... tuolla", vakuutti toinen.
"Olemmehan tutkineet sen."
"Huonosti."
"Täältä ei löydy mitään piilopaikkaa", vastusti kreivi de Gesvres.
"Minä tunnen kappelin."
"Löytyy kuin löytyykin yksi, herra kreivi. Menkää Varengevillen
kylänvanhimman luo, missä säilytetään kaikkia vanhaan Ambrumésyn
pitäjänkirkkoon kuuluneita papereita, ja noista 1700-luvun
asiakirjoista havaitsette, että kappelin alla sijaitsee luolakammio.
Se luolakammio luultavasti kuului siihen roomalaisen kappeliin, jonka
paikalle tämä on rakennettu."
"Mutta kuinka saattoi Lupin tietää sen?" kysyi herra Filleul.
"Aivan yksinkertaisesti niiden töiden kautta, jotka hänen täytyi
suorittaa viedäkseen pois kappelin."
"No no, herra Beautrelet, te liioittelette. Ei hän ole koko kappelia
vienyt. Ainoaankaan näistä peruskivistä ei ole koskettu."
"Hän ei tietysti ole jäljentänyt ja anastanut muuta kuin sellaista,
millä on taiteellista arvoa, kuten muovailtuja kiviä, veistoksia,
korkokuvia, näitä pikku kolonneja ja kaiverrettuja suippoholveja,
mutta ne ihan järjestään. Hän ei ole tavoitellut rakennuksen
perustuksia; ne kyllä ovat jäljellä."
"Siispä ei Lupin ole voinut päästä alas luolakammioon."
Kreivi oli kutsunut palvelijan ja pannut tämän noutamaan avaimen. Hän
avasi oven. Nuo kolme miestä astuivat sisälle.
Hetkisen tutkittuaan virkkoi Beautrelet:
"Lattian he tietysti ovat antaneet olla sinällään. Mutta on helppo
nähdä, että alttari on pelkkä kipsikaavaus. Luolakammioihin johtavat
portaat yleensä avautuvat pääalttarin edustalta ja kulkevat sen
alitse."
"Ja siitä teette sen johtopäätöksen --?"
"Siitä teen sen johtopäätöksen, että Lupin on tuon ryöstämiseksi
työskennellessään tavannut luolakammion."
Kreivin haettamalla rautakangella alkoi Beautrelet muokata alttaria.
Kipsisirpaleet sinkoilivat oikeaan ja vasempaan. Hän työnsi niitä
syrjään sikäli kuin pääsi pitemmälle työssään.
"Lempo soikoon", jupisi herra Filleul, "hehkunpa halusta saada
tietää..."
"Minä myös", vastasi Beautrelet kiihtymyksestä vaaleana.
Hän joudutti työtänsä. Kanki ei ollut tähän asti kohdannut mitään
vastusta, mutta kolahti nyt johonkin kovaan. Kuului jyrisevä
vierähdys, ja alttarin jäännös syöksyi alas sen kivilohkareen mukana,
jota kanki oli kolhaissut. Beautrelet kumartui eteenpäin. Kylmä viima
puhalsi hänen kasvoihinsa. Hän raapaisi tulitikun ja valaisi aukkoa.
"Portaat alkavat aikaisemmin kuin luulinkaan, melkein kuorikäytävän
lattian alta. Näen alimmatkin astuimet."
"Onko luola syvä?"
"Kolme tai neljä metriä. Astuimet ovat hyvin korkeat... ja muutamia
puuttuu."
"Ei ole todennäköistä", sanoi herra Filleul, "että noiden kolmen
santarmin poissaollessa, jolloin neiti de Saint-Véran ryöstettiin...
ei ole todennäköistä, että rikostovereilla on ollut aikaa nostaa
ruumis tästä luolana. Ja miksi he muuten olisivatkaan niin tehneet?
Luulen hänen olevan tuolla."
Palvelija toi tikapuut, jotka Beautrelet sovitti aukkoon ja hamuillen
laski alas sortuneiden jäännösten sekaan. Sitten hän tarttui
tukevasti kiinni niihin molemmin käsin.
"Menettekö te alas, herra Filleul?"
Tutkintotuomari uskaltausi alas, kynttilä kädessä. Kreivi de Gesvres
seurasi häntä.
Beautrelet nyt vuorostaan laski jalkansa ensimmäiselle tikkaalle.
Hän luki niitä koneellisesti neljätoista, silmiensä tähystellessä
luolakammiota, missä kynttilänvalo taisteli synkkää pimeyttä
vastaan. Mutta alhaalla hönkäisi häntä vastaan ilkeä lemu, sellainen
mädännyksen löyhkä, jota ei sittemmin voi unohtaa. Hui, tuo haisu
ellotti häntä...
Ja äkkiä kouraisi vapiseva käsi hänen olkaansa.
"No, mikä hätänä?"
"Beautrelet", sopersi Filleul, "Beautrelet..."
Hän oli niin kauhun lamauttama, ettei kyennyt puhumaan.
"Kas niin, herra tutkintotuomari, tyyntykäähän..."
"Beautrelet... hän on tuolla..."
"Mitä?"
"Niin, tuon ison, alttarista irtautuneen kivilohkareen alla makasi
jotakin... minä siirsin kiveä... ja kosketin... huh, sen muistan
ikäni..."
"Missä hän on?"
"Täällä... Tunnetteko käryn? Ja tuossa... katsokaa..."
Hän valaisi kynttilällä maassa viruvaa liikkumatonta esinettä.
"Ooh --!" huudahti Beautrelet hirmustuneena.
Nuo kolme miestä kumartuivat nopeasti katsomaan. Siinä makasi
puolialaston ruumis, laihana, kammottavana. Kellertävä, vihreään
vivahtava iho paistoi sieltä täältä vaatteiden rei'istä. Mutta
kamalin, aiheuttaen nuoren miehen äskeisen huudahduksen, oli
kivilohkareen äsken rusentama pää, muodoton, hirveä sohju, missä ei
ollut mitään piirteitä erotettavina.
-- -- --
Neljällä pitkällä harppauksella loikkasi Beautrelet ylös portaita ja
pakeni ulos vapaaseen ilmaan.
Herra Filleul tapasi hänet makaamassa kasvot käsien varassa. Hän
puheli:
"Minä onnittelen teitä, Beautrelet. Lukuunottamatta piilopaikan
keksimistä olen nyt kahdessa muussakin kohdassa saanut vahvistusta
teidän väitteillenne. Ensinnäkin, neiti de Saint-Véranin ampuma
mies oli todellakin Arsène Lupin, kuten olette alusta asti sanonut.
Ja hän tosiaankin asusti Pariisissa Étienne de Vaudreixin nimellä.
Hänen liinavaatteissaan on alkukirjaimet E. V. Se tuntuu minusta
riittävältä todistukselta..."
Isidore ei hievahtanutkaan.
"Kreivi on lähtenyt valjastuttamaan parihevoset. Aiotaan noutaa
tohtori Jouet toimittamaan tavanmukainen ruumiintarkastus. Kuolema on
nähdäkseni tapahtunut vähintään kahdeksan päivää takaperin. Ruumiin
tila... mutta te ette näy kuuntelevan minua?"
"Kyllä, kyllä."
"Arveluni perustuu epuuttamattomiin syihin. Niinpä on..."
Herra Filleul jatkoi esitelmäänsä kykenemättä houkuttelemaan toiselta
mitään tarkkaavaisuuden oireita. Mutta kreivi de Gesvresin saapuminen
keskeytti hänen yksinpuhelunsa.
Kreivillä oli mukanaan kaksi kirjettä. Toinen ilmoitti Sherlock
Holmesin saapuvan seuraavana päivänä.
"Oivallista!" huudahti herra Filleul hilpeästi. "Apulaispäällikkö
Ganimard tulee myös. Tästäpä hauskaa tulee."
"Toinen kirje on teille, herra tutkintotuomari", huomautti kreivi.
"Yhä parempaa ja parempaa", sanoi herra Filleul luettuansa kirjeen.
"Noille herroille ei totisesti tule suurta puuhaa. Herra Beautrelet,
minulle kirjoitetaan Dieppestä, että äyriäisenpyytäjät ovat aamulla
rannalta löytäneet nuoren naisen ruumiin."
Beautrelet hätkähti.
"Mitä sanotte? Nuoren..."
"Naisen ruumiin... hirveästi kolhiintuneen, joten olisi mahdotonta
todeta vainajaa, ellei oikeassa käsivarressa olisi hyvin kapeata
kultaista rannerengasta, joka on syöpynyt turvonneeseen lihaan. Neiti
de Saint-Véranilla oli sellainen kultaketju oikeassa käsivarressaan.
Teidän onnettoman veljentyttärenne, herra kreivi, on siten meri
ilmeisesti antanut takaisin. Mitä arvelette te, Beautrelet?"
"En mitään... tai oikeammin sanoen... kaikki sopii yhteen,
kuten näette, ei ole pienintäkään aukkoa todistelussani. Kaikki
asianhaarat, ristiriitaisimmatkin, vahvistavat sen oletuksen, jonka
olen alusta asti harkinnut."
"Tuota en oikein ymmärrä."
"Pian kyllä ymmärrätte. Muistakaa, että minä olen luvannut ilmoittaa
teille koko totuuden."
"Mutta minusta tuntuu..."
"Hieman kärsivällisyyttä, herra tutkintotuomari. Teillä ei tähän asti
ole ollut mitään syytä tyytymättömyyteen minua kohtaan. On kaunis
ilma. Kävelkää, syökää aamiaista linnassa, polttakaa piipullisenne.
Minä palaan neljän tai viiden aikaan. Mitä kouluuni tulee, niin...
sitä ei voi kukaan auttaa... minun pitänee jättää lähtö kahdentoista
yöjunaan."
He olivat pysähtyneet piharakennusten ulkopuolelle. Beautrelet nousi
polkupyörälleen.
Dieppessä hän meni _La Vigiesin_ toimitukseen ja pyysi saada nähdä
viimeisten neljäntoista päivän numerot. Sitten hän porhalsi Envermeun
kylään, joka oli kymmenisen kilometrin päässä sieltä. Envermeussa hän
puhutteli kylänvanhinta, kirkkoherraa, maalaispoliisia. Kello löi
kirkontornissa kolme. Hän oli lopettanut tutkimuksensa.
Iloisesti laulellen lähti hän kotimatkalle. Hän käytteli polkimia
tahdikkaasti, hänen keuhkonsa nielivät halukkaasti raikasta
meri-ilmaa, ja toisinaan hän unohti itsehillintänsä siinä
määrin, että kajautteli riemukkaita voitonhuutoja, kun ajatteli
tavoittelemaansa päämäärää ja menestyksen suosimia ponnistuksiansa.
Ambrumésy sukelsi näkyviin. Hän kiiti täyttä vauhtia linnan edessä
olevaa rinnettä alas. Satavuotiset puut, jotka neljänä rivinä
reunustivat tietä, tuntuivat rientävän häntä vastaan ja heti katoavan
hänen taakseen.
Äkkiä hän kirkaisi. Kuin silmänräpäyksen näkynä oli hän huomannut
tien poikitse puusta toiseen pingoitetun köyden.
Polkupyörä pysähtyi heti. Hän sinkosi hurjan rajusti kolme metriä
eteenpäin ja sai sen käsityksen, että ainoastaan sattuma, ihmeellinen
sattuma oli pelastanut hänet lyömästä päänsä teräväkiviseen
louhikkoon.
Hän seisoi muutamia sekunteja kuin huumaantuneena; ruumista kivisteli
kauttaaltaan ja polvista oli nahka kahnautunut. Hän katseli
ympärilleen. Oikealla oli pieni metsikkö, jonne ahdistaja luultavasti
oli pujahtanut. Beautrelet irroitti köyden. Vasemmanpuoliseen
puuhun, jonka ympäri se oli sidottu, oli samalla pieni paperilappu
kiinnitetty. Hän suoristi sen ja luki:
"_Kolmas ja viimeinen varoitus_."
* * * * *
Hän meni linnaan, teki joitakuita kysymyksiä palvelusväelle ja
lähti tutkintotuomaria tapaamaan erääseen alakerran huoneeseen
oikean sivustan päässä, missä herra Filleulin oli tapana asustaa
työskennellessään. Tämä istui kirjoittamassa. Sihteeri, joka istui
pöydän toisella puolen, sai viittauksen poistua, ja tutkintotuomari
huudahti:
"Mitä on teille tapahtunut, herra Beautrelet? Kätenne ovat veriset."
"Ei se mitään", vastasi nuori mies. "Olenhan vain syöksynyt
pyörältäni, kun oli pingoitettu tien yli köysi. Tahdon ainoastaan
huomauttaa, että köysi on täältä linnasta. Kaksikymmentä minuuttia
takaperin kuivattiin sillä köydellä liinavaatteita pesutuvan
ulkopuolella."
"Onko se mahdollista?"
"Herra tutkintotuomari, _täällä_ minua vaanitaan, liikkeitäni
vartioitsee joku paikalla oleskeleva, joka näkee ja kuulee minut,
minuutti minuutilta tarkkailee toimiani ja ottaa selvää aikeistani."
"Luuletteko niin?"
"Siitä olen varma. Teidän asianne on keksiä hänet, eikä se käy
teille vaikeaksi. Mutta minä omasta puolestani tahdon nyt tehdä
lopun ja kertoa teille lupaamani selitykset. Olen tunkeutunut
eteenpäin nopeammin kuin vastustajamme olivat odottaneet, ja olen
siinä käsityksessä, että he puolestaan nyt ryhtyvät tarmokkaaseen
toimintaan. Kehä supistuu ympärilläni. Vaara lähestyy, sen aavistan."
"No, no, Beautrelet..."
"Niinpä niin, saapihan tuon nähdä. Nyt on kiirehdittävä. Ensinnäkin
kysymys asiasta, josta tahdon heti suoriutua. Ettehän ole maininnut
kenellekään paperilappua, jonka korpraali Quevillon löysi ja jonka
hän jätti teille minun läsnäollessani?"
"En, en sanallakaan. Mutta annatteko yhtään mitään merkitystä..."
"Mitä tärkeimmän merkityksen. Minulla on eräs ajatus... muuten
mihinkään todistukseen perustumaton ajatus, sen tunnustan... sillä
tähän asti ei minun ole onnistunut selvittää salakirjoitusta. Minä
puhunkin siitä vain, jotta minun ei olisi tarvis palata asiaan."
Beautrelet laski kätensä herra Filleulin käsivarrelle ja kuiskasi:
"Hiljaa... joku kuuntelee meitä... ulkopuolella..."
Hiekka narskui. Beautrelet hyppäsi ikkunaan ja kumartui ulos.
"Siellä ei enää ole ketään... mutta kukkalava on tallattu... voi
helposti ottaa kaavan askelten jäljistä..."
Hän sulki ikkunan ja istuutui jälleen tuolilleen.
"Kuten näette, herra tutkintotuomari, ei vihollinen enää välitä
noudattaa mitään varovaisuutta... hänellä ei ole siihen aikaa,
hänkin tuntee, että on kiire. Joutukaamme siis ja puhukaamme juttu
selväksi... koska he eivät soisi minun puhuvan."
Hän laski paperilapun pöydälle ja suoristi sen.
"Ensinnäkin eräs huomautus, herra tutkintotuomari. Paitsi pisteitä
näkyy tällä paperilla ainoastaan numeroita. Ja kolmella ensimmäisellä
rivillä sekä viidennellä -- ainoat, joita meidän tarvitsee
pohtia, sillä neljäs näyttää olevan aivan erikoinen lajiaan --,
ei ole _ainoatakaan_ numeroa korkeampaa kuin 5. On siis varsin
todennäköistä, että kukin näistä numeroista merkitsee yhtä kielemme
viidestä ääntiöstä ja aakkosellisessa järjestyksessä. Kirjoittakaamme
eteemme tulos."
Hän kirjoitti eri paperilehdelle:
e . a . a . . e . . e . . a . . a . .
a . . . e . e . . e . oi . e . . e .
. ou . . e . o . . . e . . e . o . . e .
ai . ui . . e . . eu . e
Sitten hän jatkoi:
"Kuten näette, ei tuosta paljoakaan lähde. Sala-aakkoset ovat samalla
kertaa hyvin helpot -- koskapa on tyydytty vaihtamaan ääntiöt
numeroiksi ja kerakkeet pisteiksi -- ja hyvin vaikeat, elleivät
mahdottomatkin tulkita, koska ei ole nähty enempää vaivaa ongelman
mutkistuttamiseksi."
"Varmaankin syystä että se on kyllin hämärä sellaisenaan."
"Koettakaamme saada valoa asiaan. Toinen rivi on jaettu kahteen
osaan, jälkimmäinen osa tuntuu olevan yksi ainoa sana. Jos nyt
yritämme sovittaa kerakkeita pisteiden sijalle, niin johdumme useiden
hapuilevien kokeiden jälkeen siihen tulokseen, että ainoat kerakkeet,
jotka sopivat ääntiöihin, muodostavat sanan _'demoiselles'_ (neidit)."
"Olisi siis kysymys neiti de Gesvresistä ja neiti de Saint-Véranista?"
"Ihan varmasti."
"Ja te ette havaitse mitään enempää?"
"Kyllä. Näen tyhjän loman myöskin keskellä viimeistä riviä, ja jos
menettelen samalla tavoin tämän rivin edelliseen puolikkaaseen
nähden, niin näen heti, että molempien kaksoisääntiöiden _ai_'n ja
_ui_'n välissä on _g_ ainoa kerake, joka voi olla pisteen sijassa,
ja kun olen saanut tämän sanan alun, _aigui_, niin on luonnollista
ja välttämätöntä, että molemmat seuraavat pisteet ja loppuääntiö e
muodostuvat sanaksi _aiguille_."
"Niin, _aiguille_ näyttää tosiaan olevan oikea sana."
"Viimeiseen sanaan on minulla kolme ääntiötä ja kolme keraketta.
Minä hapuilen vielä, minä koettelen kaikkia kirjaimia järjestään, ja
lähtien siitä periaatteesta, että molempien ensimmäisten kirjainten
täytyy olla kerakkeita, teen sen johtopäätöksen, että sanoja voisi
muodostua neljä: _fleuve, preuve, pleure ja creuse_. Minä pyyhin
sanat _fleuve, preuve ja pleure_, joita ei voi kieliopillisesti
yhdistää _aiguilleen_, ja silloin jää jälelle sana _creuse_."
"Siitä siis koituu _aiguille creuse_ (ontto neula). Hitto vieköön,
minä myönnän ratkaisunne oikeaksi, ja myönnän sen syystä että asia ei
mitenkään _voi_ olla toisin; mutta mitä hyötyä meillä on tuosta?"
"Ei mitään", vastasi Beautrelet miettivällä äänellä. "Ei mitään
vielä tähän asti... myöhemmin ehkä. Minä aavistelen, että tuo
arvoituksellinen sanayhtymä _aiguille creuse_ sisältää varsin
paljon. Enimmin ajattelen nykyään itse paperia. Valmistetaanko vielä
tällaista pergamentin kaltaista, hieman rosoista paperia? Ja sitten
tämä norsunluun väri... ja laskokset... näiden neljän taitteen
kuluminen... ja katsokaahan näitä nurean puolen punaisen lakkasinetin
jälkiä..."
Tällä hetkellä Beautrelet tuli keskeytetyksi. Sihteeri Brédoux avasi
oven ja ilmoitti yliprokuraattorin äsken saapuneen.
Herra Filleul nousi tuoliltaan.
"Joko taas? Onko yliprokuraattori alakerrassa?"
"Ei, herra tutkintotuomari. Herra yliprokuraattori ei ole astunut
vaunuistaan. Hän on pysähtynyt vain ohimennen ja pyytää teitä
hyväntahtoisesti saapumaan luokseen veräjän ulkopuolelle. Hänellä on
vain pari sanaa lausuttavana teille."
"Sepä omituista", mutisi herra Filleul. "No niin, saadaanhan kuulla.
Suokaa anteeksi, Beautrelet, tulen heti takaisin."
Hän läksi. Askelten kaiku häipyi. Silloin Brédoux lukitsi oven ja
pisti avaimen taskuunsa.
"Mitä tämä merkitsee?" huudahti Beautrelet ällistyneenä. "Mitä te
teette? Miksi suljette meidät lukon taa?"
"Sittenpähän voimme pakinoida paremmin rauhassa", vastasi Brédoux.
Beautrelet loikkasi viereiseen huoneeseen johtavalle ovelle. Hän oli
ymmärtänyt. Rikostoveri oli Brédoux, tutkintotuomarin sihteeri.
Brédoux nauroi pilkallisesti:
"Älkää tärvelkö sormianne, nuori ystäväni, minulla on tuon toisenkin
oven avain."
"Onhan ikkuna..." huudahti Beautrelet.
"Myöhäistä", vastasi Brédoux ja asettui revolveri kädessä ikkunan
eteen.
Pakotie oli katkaistu. Ei ollut muuta tehtävissä kuin puolustautua
vihollista vastaan, joka noin raa'an rohkeasti oli viskannut syrjään
naamarinsa. Isidore laski käsivartensa rinnalle ristiin; niin
peloissaan hän ei ollut vielä koskaan ollut.
"No", tuumi sihteeri, "puhukaamme asiat lyhyeen".
Hän otti esille kellonsa.
"Herra Filleul astelee alas veräjälle. Siellä ei tietysti ole
kissaakaan, saati mitään yliprokuraattoria. Hän pyörtää takaisin
ja palaa tänne ylös. Kaikki vie noin neljä minuuttia. Yhden
minuutin tarvitsen hypätäkseni ulos ikkunasta, livistääkseni
pikku raunioveräjästä ja heittäytyäkseni minua odottelevalle
moottoripyörälle. Aikaa on siis kolme minuuttia. Siinä on kylliksi."
Hän oli kummallinen, rujo olento; sääret olivat hyvin pitkät ja
ohuet, rintakehä tavattoman laaja, pyöreä kuin hämähäkin ruumis, ja
käsivarret harvinaisen alhaalla riippuvat. Luisevat kasvot ja matala
härän otsa ilmaisi tyhmää itsepintaisuutta.
Beautrelet tunsi polviensa huojuvan ja tunsi pakolliseksi istuutua.
"No, puhu pois. Mitä tahdot?"
"Tahdon saada paperin. Olen etsinyt sitä kolme päivää."
"Minulla ei sellaista ole."
"Valehtelet. Sisään tullessani näin sinun pistävän sen lompakkoosi."
"Entä sitten?"
"Entä sitten? Sinun täytyy luvata pysyä alallasi. Sinä suututat
meitä. Anna meidän olla rauhassa ja hoida omia asioitasi.
Kärsivällisyytemme on lopussa."
Hän astui muutamia askeleita eteenpäin, pistooli yhä suunnattuna
nuoreen mieheen, ja hän puhui kumeasti antaen voimakkaan painon
jok'ainoalle tavulle. Katse oli kova, hymy julma.
Beautreletin pintaa karmi. Ensi kertaa hän tunsi olevansa vaarassa.
Ja millaisessa vaarassa! Hän tajusi seisovansa järkähtämättömän
vihollisen edessä, sokean ja vastustamattoman voiman ahdistamana.
"Edelleen?" hän virkahti puolitukahtuneella äänellä.
"Ei muuta mitään. Sinä jäät vapaaksi... me tahdomme unohtaa..."
Vaitiolo. Brédoux jatkoi:
"Minuutti enää. Sinun on päätettävä. Kas niin, veikkoseni, heitäpä
tyhmyydet. Me olemme voimakkaita, aina ja kaikkialla. Paperi tänne
heti..."
Isidore ei hievahtanut paikaltaan, valjuna ja säikähtäneenä, mutta
kuitenkin kyeten hillitsemään itsensä ja ajattelemaan selvästi,
vaikka hermosto olikin kuohuksissa. Revolverin pieni, musta suu
oli kahdenkymmenen sentimetrin päässä hänen silmistään. Sormi
oli taipunut liipaisimeen. Hänen tarvitsi painaltaa vain hiukan
lujemmin...
"Paperi", toisti Brédoux, "muutoin..."
"Tässä on", sanoi Beautrelet.
Hän veti lompakon taskustaan ja ojensi sen Brédouxille, joka heti
sieppasi sen.
"Hyvä, järkeviä ollaan. Sinusta voi kyllä koitua jotakin... hiukan
pelokas olet, mutta ymmärrys on sinulla hyvä. Puhun sinusta
tovereilleni. Ja nyt luikin tieheni. Hyvästi."
Hän pisti revolverin taskuunsa ja avasi ikkunan.
Askeleita kuului käytävästä.
Mutta sitten hänen mieleensä juolahti eräs ajatus. Hän kurkisti
nopeasti lompakkoon.
"Tuli ja leimaus", sadatti hän hammasta purren, "paperi ei ole tässä.
Olet puijannut minua!"
Hän loikkasi keskelle huonetta.
Kaksi laukausta pamahti. Isidore oli vetäissyt esille pistoolinsa ja
ampunut.
"Ohitse, poikaseni", huusi Brédoux. "Kätesi vapisee, sinä pelkäät..."
He syöksähtivät painimaan ja kierivät lattialla.
Ovelle koputettiin kiivaasti.
Isidoren voimat uupuivat, hänen vastustajansa oli heti päässyt päälle
päin. Rinnustus oli hyödytön. Veitsellä aseistettu käsi kohosi ilmaan
ja iski alas nopeana kuin salama. Hän tunsi tuimaa kipua olkapäässään
ja hellitti irti.
Hän tunsi käden kourivan takkinsa povitaskua ja ottavan paperin.
Sitten hän puoli-ummistunein silmin näki miehen kiipeävän
ikkunalaudan yli. --
Samat lehdet, jotka seuraavana aamuna kertoivat Ambrumésyn
linnassa viimeksi sattuneista tapauksista, kappelin väärennetyistä
taide-esineistä, Arsène Lupinin ja Raymonden ruumiiden löydöstä
ja lopuksi tutkintotuomarin sihteerin Brédouxin tekemästä
murhayrityksestä Beautreletia vastaan, -- samat lehdet kertoivat myös
Ganimardin kadonneen ja Sherlock Holmesin tulleen siepatuksi rosvojen
haltuun sydänpäivällä keskellä Lontoota, hänen juuri ollessaan
lähdössä Doveriin.
Lupinin joukko, jonka oli seitsentoistavuotiaan pojan erinomaisen
terävä äly hetkeksi saattanut häiriöön, ryhtyi siis taas hyökkäämään
ja voitti heti pitkin koko rintamaa. Lupinin molemmat suuret
vastustajat Holmes ja Ganimard olivat poissa tieltä, eikä Beautrelet
ollut taistelukunnossa. Poliisi oli voimaton. Ei ollut enää
kenessäkään miestä taistelemaan moisia vihollisia vastaan.