"Malttakaapas! Tuo neito tuolla perikamarissa on siis teidän pikku
Kerttunne? Ja lapsi, jota hän hoitaa, on teidän pikku poikanne?" kysyin
häneltä.
"Niin, nehän siellä owat, pikku Kerttuni ja pikku poikani", sanoi
isäntä ja koetti hiukan hymyillä, mutta ei se onnistunut.
"Kiitos Jumalalle!" huokasin silloin sydämessäni ja pyysin isäntää taas
jatkamaan kertomustansa.
"Niin. Heti kun waimoni kuoli otti pikku Kerttu pienen weljensä
hoitaaksensa, sillä hän ei uskonut sen hoitoa minulle. Hän hoitaa sitä
niinkuin silmäteräänsä eikä lähde yöllä eikä päiwällä pois hänen
kätkyensä wierestä. Mutta Kerttu=raukkakin uupuu ja wäsyy paljosta
työstä, paljosta murheesta, sillä hän murehti ja wieläkin kowin
murehtii äitiänsä. Siihen wielä lisäksi tuli hänelle uusi murhe,
nimittäin: murhe minusta, sillä hän täydellisesti käsittää sisällisen
tilani, waikka olen häneltä sitä kokenut salata niin paljon kuin olen
woinut. Hänkään ei woi kauan kestää noin nuorena sitä raskasta
elämäntaakkaa, joka jo aikaisin on hänen päällensä laskettu; sillä hän
on jo kowin paljon heikontunut ja riutunut.
Minun mielipaikkani on metsä, jossa niinkuin haahmo kuukkailen yksinäni
päiwäkaudet ja jossa rauhassa saan kuunnella noita hiljaisia
kuiskauksia: 'en minä, isä, parane enää koskaan'--'ei meidän lapsemme
enää elä'--'täällä sydämessä'--'wika sydämessä'--'köyhä Kerttusi'--
'minä kuolen aina ja nyt sinua rakastawana'.--Silloin olen useinkin
näkewinäni hänen hennon haamunsa tuolla puiden wälissä--ei, tuollahan
hän nyt näkyi aiwan lähellä olewan puun takaa, pensaan takaa ja nyt se
jo pujahti tuon ja tuon kiwen taa, kallionnyppylän taakse.--Usein, kun
noin haaweksin, tapailen häntä saawuttaa, mutta hän pakenee aina
edelläni, ja useinkin olen joutunut kauas pois kodistani häntä
saawuttaessani. Tuosta haaweksiwaisesta tilastani herään tawallisesti
oman ääneni kautta, jonka sydäntä särkewästi päätän häntä
saawuttaessani: 'Kerttu, Kerttu, älä jätä minua!' Silloin aina katoo
haamu, ja minä selkiän tajuihini. Usein olen niin wäsyksissä, että
täytyy lewähtää joku aika ennenkuin woin lähteä kotia kohden.
Tuommoista on elämäni sitten waimoni kuoleman ollut, ja lepoa ei ole
koskaan, unta ei ole koskaan, ruoka ei kelpaa koskaan, omantunnon
rauhaa ei ole koskaan ja apua ei kuulu koskaan semmoista--semmoista
tulee elämäni olemaan kuolemaani asti, joka ei enää ole kaukana.--Mutta
woi!--silloin wasta waiwat alkawat, silloin on minun astuminen
wanhurskaan Jumalan tuomion eteen wastaamaan töistäni, ja minä olen
lukenut jo tuomioni--woi minua onnetonta! moninkertaisesti onnetonta!"
Minun käwi kowin säälikseni tuon kauheissa omantunnon waiwoissa olewan
lähimäiseni tila. Sentähden kysyin häneltä: "eikö teitä ole kukaan
koettanut lohduttaa tuossa tukalassa tilassanne?"
"Käwi minun tykönäni eräs, joka sanoi itseänsä 'heränneeksi'. Hän sanoi
tulleensa sääliwäisyydestä tyköni, ja hänelle minä awasin sydämeni ja
toiwoin häneltä saawani jotakin liewitystä. Mutta hän kauhistui kowin
kuullessansa minun törkeät rikokseni ja sanoi: 'et sinä ole wielä
kylläksi katunut, et sinä ole wielä kylläksi parantanut itseäsi, kun
rikoksesi owat niin hirweät: lankeemuksesi on sywä, katumuksesi
tarwitsee olla wielä sywempi; tee nyt niin ja niin ja sitä ja sitä,
niin kyllä Jumala sinulle sitten wiimein anteeksi antaa'. Woi, woi! hän
mahtoi olla pyhä mies, mutta minä en woi kylläksi katua, minä en woi
kylläksi parantaa itseäni, minä en woi tehdä sitä ja tätä hywää niin
paljon, että saisin Jumalan lepytetyksi, ja sentähden täytyy minun
ijäksi kaikeksi hukkua--woi, woi!--Ihmisien ja maallisen lain edessä
olen kyllä wiaton ja siiwo ihminen, mutta Jumalan ja teidän edessänne
olen--murhaaja, kaksin=, kolmin=, nelin=, wiisinkertainen murhaaja--
woi, woi! Jumala minua syntistä armahtakoon!" Hän purskahti katkeraan
itkuun, jonkatähden kertomus katkesi siihen.
Minä en koettanutkaan hillitä hänen itkuansa, sillä tiesin sen olewan
turhaa työtä, annoin wain hänen wapaasti wuodattaa kyyneliänsä niin
kauan kuin halutti, jota hän tekikin oikein täydellä todella.
Minä ymmärsin, että noin kauan ja noin kowasti rasitettuun omaantuntoon
ei äkkipäätä olisi mikään lohdutus woinut mahtua, sentähden en
koettanut häntä heti lohduttaakaan, waan wedin puhetta wähän syrjälle
tuosta arasta asiasta sitten kun hän lakkasi itkemästä.
"Ettepä te ole maininnut minulle pikku poikanne nimeäkään", sanoin
hänelle.
"Hänen nimensä on Yrjö, Kuuselan ukon kaima", sanoi hän.
"Miksikä te pojan hänelle kaimaksi halusitte tehdä?"
"Hän on ainoa, joka uskalsi minulle totuuden wasten suuta sanoa ja joka
ei ole iloinnut minun sywästä lankeemuksestani; hän on siis suurin
hywäntekijäni."
"Teidän talonne näyttää wankalta talolta."
"On. Kyllähän tässä taloa olisi ja muutakin rikkautta, kun wain asiani
olisi hywin."
"Olisipa teillä perillisiä, jotka saisiwat tässä tulewaisuutensa
turwan, kun omaisuutenne säilyisi siihen asti kun he ihmisiksi
ehtiwät."
"Niinpä se olisi, mutta minussa ei ole minkään tekijää eikä toimijaa,
ja asiat menewät niinkuin ne menewät."
"Mutta heidän tähtensäpä Jumala tahtoo teidän elää."
"Oi, älkää semmoisia puhuko! Jumala ei suo tämmöisille mitään hywää."
"Ei niin, Jumala suopi kaikille ihmisille hywää."
"Kyllä tiedän että Jumala suopi ja antaa kaikille niille ihmisille
hywää, jotka häntä pelkääwät ja rakastawat ja jotka owat itsekin
hywiä. Mutta woi! minä olen niin kowin paha, minä olen murhamies,
moninkertainen murhamies. Ei Jumala niin hirweälle ja pahalle ihmiselle
suo mitään hywää", sanoi isäntä epätoiwossaan ja huokasi niin sywästi,
että olisi luullut rinnan halkeawan.
Haihduttaakseni hänen ajatuksensa pois tuosta liian arasta aineesta
koetin taas wetää puhettamme toiselle suunnalle, jonkatähden sanoin
hänelle: "kuka teillä kukkia hoitaa ja kaswattaa?"
"Minun Kerttuni", wastasi isäntä, "oli suuri kukkien rakastaja, hän
niitä hoiti ja waali niin hellästi kuin omia lapsiansa. Hänen terweenä
ollessansa tuoksui huoneemme niiden hywästä hajusta, ja siisteys ja
puhtaus wallitsi kaikissa. Sitten kun pikku Kerttu kaswoi isoksi oli
hän aina äidillänsä apuna tässä hoitamisessa, jonkatähden hän jo
aikaisin oppi kukkia rakastamaan. Äitinsä sairauden aikana hän hoiteli
wielä niitä ja hänen kuolemansakin jälkeen koki hän niitä kylwää ja
istuttaa, ikäänkuin waistomaisesti, sillä se työ oli tullut jo hänen
luonnoksensa. Aina siihen asti kun hän hawaitsi minun tilani
auttamattomaksi, hoiteli hän wielä niitä, mutta nyt ne saawat elää tahi
kuolla aiwan oman tahtonsa mukaan. Woi, woi, niitä menneitä autuaita
aikoja; silloin oli paratiisi tykönämme----ja woi, woi näitä tuskan,
ahdistuksen ja epäilyksen pimeitä ja synkeitä aikoja, jolloin waiwatun
waimoni haamu on aina edessäni, jolloin kaikki esineet huutawat
kirousta, kauhistusta ja kostoa. Woi woi! Tämä on jo helwetin
esimakua!"
Minä huomasin selwään, etten woinut häntä erottaa tuosta kipeästä
kohdasta, sillä hän aina wain löi ja laski siihen yhteen ja samaan
asiaan, ja minuakin alkoi oikein kauhistuttaa. Minä näin, ettei häntä
käynyt mitenkään liewenteleminen tahi sillä tawalla lohduttaminen,
ett'ei hän muka ollut pahempi kuin muutkaan ihmiset; hän ei olisi sitä
kumminkaan käsittänyt, sentähden sanoin nyt hänelle:
"Se on kyllä tosi, että olette raskaasti rikkoneet, mutta mitäpä me
muutkaan ihmiset olemme Jumalan edessä muita kuin rikoksellisia
syntisiä, jotka olemme synneillämme ansainneet ijankaikkisen
kadotuksen. Mutta Jumala on luwannut ne kaikki anteeksi antaa ja
unohtaa, jos me wain häneltä anteeksi antamusta pyydämme hänen Poikansa
nimessä."
"Woi, woi! EI Jumala anna minulle anteeksi; en minä ole wielä kylläksi
katunut, enkä minä jaksa koskaan kylläksi katua, woi, en koskaan! Minun
täytyy hukkua, ijäksi hukkua--woi, woi!----"
"Teillä on wähän wäärä käsitys siinä asiassa", sanoin hänelle. "Ihminen
ei woi parhaillakaan hywillä töillänsä ansaita mitään Jumalan edessä;
sillä Jumala on niin pyhä ja wanhurskas, ettei ihmisen oma wanhurskaus
woi kestää hänen edessänsä."
"Siinäpä se on! Woi, woi!"
"Mutta ihmisen ei sentähden tarwitse ijäksi hukkua, sillä Jumalan Poika
ei tullut maailmaan kadottamaan maailmaa, waan että maailma hänen
kauttansa wapahdettaisiin. Hänhän sanoo: 'Tulkaa minun tyköni kaikki,
jotka työtä teette ja olette raskautetut, minä tahdon teitä
wirwoittaa'. Ja sen hän huutaa juuri nyt teille ja tahtoo, että te
tulisitte hänen tykönsä ja heittäisitte kuormanne hänen
kannettawakseen."
"Se on sanottu minua paremmille ihmisille."
"Se on sanottu juuri teille: 'ei terweet tarwitse parantajaa, waan
sairaat', ja 'en minä ole tullut wanhurskaita kutsumaan, waan syntisiä
parannukseen'. Nämä owat Wapahtajan omia sanoja, ja hän ei walehtele.
Rukoilkaa häneltä synteinne anteeksi saamista hänen Poikansa ansion
tähden, niin hän warmasti kuulee teitä, ja te saatte lewon
rauhattomalle omalletunnollenne."
"Woi!" sanoi isäntä surullisesti, "ei Jumala kuule minun rukoustani!
Olen koettanut rukoilla häneltä liewitystä kauhealle tuskalleni, mutta
minä oikein wapisen, kun yrittelen rukoilla häntä. Woi! Hirmuista on
langeta eläwän Jumalan käsiin."
"Te olette rukoillut Jumalaa epä=uskossa, koetellaksenne, joko
katumuksenne ja omawanhurskautenne olisi siinä määrässä että Jumala
niiden tähden teihin mieltyisi. Mutta Jumala ei ole se Jumala, joka
ansiosta antaisi ihmisille jotain rauhaa ja autuutta, waan omasta
sulasta armostansa ja isällisestä hywyydestänsä hän meille synnit
anteeksi antaa, kun me hänen Poikansa ansion turwissa rukoilemme."
"Totta puhutte, totta puhutte", sanoi isäntä ja alkoi wähän helpommin
hengittää. "Tosi on, että olen aina koettanut Jumalaa rukoilla siinä
mielessä, että hän anteeksi antaisi syntini sen tähden että olen jo
paljon katunut. Minä olen koettanut rukoilla Jumalaa, mutta
epä=uskossa, ett'ei hän anna minulle anteeksi. Nyt koetan rukoilla
Jumalaa uskossa, rukoilla häneltä syntein anteeksi saamista Hänen
Poikansa ansion tähden, siihen asti kuin hän minua waiwaista syntistä
armahtaa.--Oi Jumalani, auta minua, muutoin minä näännyn!" sanoi hän ja
samassa hän tarttui kaulaani kiinni ja rupesi siinä wuodattamaan
hartaita kyyneleitä. Mutta nuo kyyneleet eiwät olleet hirmuisesta
omantunnon tuskasta lähteneitä, ne wuotiwat nyt semmoisesta sydämestä,
joka käsitti ensimäisiä säteitä Jumalan armosta syntisiä kohtaan, ja
tuo wähäinenkin toiwon kipinä puhkesi kiitoksen kyyneleihin paljosta
tuskasta pakahtumaisillaan olewassa ja hänen luulonsa mukaan
auttamattomasti kadotetussa sydämessä. Minä koetin olla oikein
miehewänä, ett'eiwät wäkisin tunkeutuwat kyyneleeni olisi päässeet
näkösälle, mutta mahdoton oli niitä estää.
"Mutta jos Jumala minulle anteeksi antaisikin rikokseni muutoin, niin
Kerttuni on kumminkin alinomainen päällekantajani Jumalan edessä, sillä
minä olen elänyt häntä kohtaan kowin pahasti", sanoi isäntä, ja
näyttipä siltä kuin epäilys olisi hänessä taas saanut täyden wallan.
"Älkää antako sille ajatukselle waltaa, se ei ole oikea. Kaikesta, mitä
olette kertonut waimowainajastanne, huomaan, että hän on tullut
onnelliseksi, ja ne, jotka owat autuaitten joukossa, eiwät kadehdi
wielä eläwien ihmisien onnea ja autuutta, eiwät kanna heidän päällensä
Jumalan edessä, waan paremmin auttawat heidän autuuttansa. Ei Kerttunne
kanna teidän päällenne, uskokaa se, ja muistakaa hänen wiimeisiä
elämänsä aikoja, kuinka suurella rakkaudella hän teitä rakasti
kuolemaansa asti, kuinka hän puhui hywää teidän puolestanne aina
wiimeiseen hetkeensä asti; nytkin on hän teidän hywänä enkelinänne
taiwaallisen Isän edessä, rukoilemassa teidän puolestanne, että Hän
teitä suuresta armostansa armahtaisi."
"Te olette oikeassa", wastasi siihen isäntä ja näytti taas
rauhoittuneelta. "Woi kun minä olen paha, että ajattelen pahaa hänestä
kuolemankin jälkeen. Hän ei suo minulle pahaa, sen uskon nyt wahwasti;
hän oli eläessäänkin niin hywä."
Noita kaikkia keskustellessamme ja puhellessamme oli ilta kulunut jo
hywin myöhäiseksi. Kun isännän sisällinen tuska oli wähän rauhoittunut,
näytti hänen woimansa kowin uupuneelta, sillä hän ei ollut nukkunut
moneen yöhön, waan oli huupotellut metsissä, niinkuin hän itse kertoi.
Rupesin siis hänelle esittelemään, että hän menisi lewolle,
wirkistämään wäsynyttä ruumistansa ja sieluansa. Tuskin olin sen asian
saanut esitellyksi, kun kamarin owi aukeni ja pikku Kerttu astui
saliin, kaunisna kuin enkeli. Hänen otsaltansa oli poistunut nuo surun
synkät pilwet ja uusi arwaamaton walo oli kullannut hänen kauniit,
waikka muutoin lakastuneet kaswonsa. Hän oli tietämättäni kamarin
owipielessä istuen pitänyt owea wähän raollansa ja siinä kuunnellut
kaikkia keskusteluitamme isännän kanssa. Hänenkin sydämeensä oli
singahtanut toiwon säde, että hänen isänsä nyt oli pääsewä kauheasta
tuskastaan ja epäilyksestään, ja se kipinä se jo niin paljon kirkasti
hänen kaswojaan. Hän tuli tykömme ja kysyi ujosti, saisiko hän jo
laittaa illallista. Isäntä näytti oikein säpsähtäwän tuosta
kysymyksestä ja sanoi: "oikein, pikku Kerttuni! Minä olen tässä
kiusannut wain wierasta, enkä ole muistanut ollenkaan, että terweet
ihmiset tarwitsewat lepoa ja rawintoa--mitäpä minä onneton muistaisin
tahi huomaisin. Minä en tarwitse ruokaa, mutta laita wain wieraalle
illallinen, minä katson silloin pikku Yrjöä."
Pikku Kerttu lähti paikalla toimeen, ja pian oli oiwallinen illallinen
pöydällä. Minua kehotettiin syömään, mutta en ruwennut muulla ehdolla
kuin että isäntä tulisi kanssa, johon hän suostuikin minun tähteni.
Minä kehoitin häntä syömään jotakaan palaa heikon ruumiinsa
wahwistukseksi, sillä paljoa ei hän tarwinnutkaan, niin heikko hän oli.
Syödessämme sanoi isäntä, ett'ei hän ole istunut säännöllisessä
ruokapöydässä toista wuoteen, joka aika oli kulunut hänen waimonsa
kuolemasta. Sillä aikaa kuin minä söin ja isäntä oli syöwinään toimitti
pikku Kerttu meille wuoteita. Toinen salin perässä olewista kamareista
oli isännän huone; sinne lewitti pikku Kerttu isällensä wuoteen, ja
minulle hän laittoi sijan saliin.
Heti kun pääsimme syömästä kehotin häntä menemään lewolle, ja hän
lähtikin kamariinsa sanoen: "jospa minä saisinkin lepoa, kowin minussa
tuntuu wäsymystä ja uupumusta".
Hänen lähdettyään tuli pikku Kerttu tyköni ja sanoi: "woi wieras=kulta!
Jos te saisitte isäraukan lohdutetuksi! Minä jo näen, että te olette
paljon häneen waikuttanut. Teitä hän kuulee, uskoo ja tottelee, sen
olen jo huomannut, ja minäkin olen jo ruwennut toiwomaan. Woi jos hän
toipuisi, woi jos hän paranisi, woi jos hän saisi wielä omantunnon
rauhan. Silloin olisi minunkin niin hauska ja hywä olla."
"Jumalan awulla luulen hänen tuosta surkeasta tilastaan wähitellen
toipuwan", sanoin hätäilewälle ja toiwowalle pikku Kertulle.
Juuri kun olin nuo wiimeiset sanan lausunut, kuulin isännän kamarista
ääntä, sillä owi oli raollaan; meninpä siis sinne hiljaa katsomaan.
Silloin näin oudon näön: isäntä oli polwillansa wuoteen wieressä ja
rukoili ääneensä, ja siitä tuli tuo ääni, jonka kuulimme saliin. Heti
wiittasin pikku Kertulle, että hänkin tulisi katsomaan. Kerttu ymmärsi
wiittaukseni ja hiljaa kuin haamu tulla hiipi hän kamarin owen raolle.
Siinä sitten kuultelimme yhdessä, kuinka tuo murheen runtelema sielu
kantoi syntitaakkansa Jumalan eteen ja rukoili häneltä armoa ja
anteeksi antamusta. Kowalta näytti tuo työ, sillä suuret hikipisarat
waluiwat alas hänen otsaltansa ja hänen silmänsä oliwat täyttyneet
kyynelten tulwalla. Me kuulimme owen rakoon joka sanan, mitä hän puhui
Jumalallensa.
Silloin kun isäntä rukoili loin minä katseeni pikku Kertun kaswoihin:
hänen silmissänsä kimalteli kirkkaat kyyneleet, jotka oliwat mielestäni
niin kauniit ja jumalalliset, ett'en luule kaikkein kalleimpien
timanttien loistawan niin kauniisti ruhtinasten kruunuissa kuin nuo
sydämestä nousseet kyyneleet loistiwat pikku Kertun silmissä.
Rukoiltuansa riisui isäntä waatteensa ja laskeutui wuoteelleen, johon
jonkun hetken jälkeen nukkui.--"Jumalan kiitos!" kuului silloin hiljaa
pikku Kertun suusta.
Me wetäysimme nyt taas poikemmaksi owesta. Hiljaa kuiskasi Kerttu
minulle: "nyt toiwon isän wiimeinkin saawan lewon. Hän on niin hywä; ei
hän olekaan niin paha kuin hän itse sanoo, mutta hän on nähnyt itsensä
pahaksi Jumalan edessä, eikä häntä ole tähän asti kukaan woinut
wähääkään lohduttaa. Kiitos Jumalan, joka teidät on tänne johdattanut!"
Sitten hän osoitti minulle wuoteen, sanoi hywää yötä ja meni kamariinsa
pientä weljeänsä hoitamaan.
Yö oli jo melkoisesti kulunut, kun minä panin maata. Sen illan
tapaukset ja ne elämän kertomukset, joita olin kuullut, pitiwät
ajatukseni niin kiinteästi wireillä, ettei uni tuntunut tarpeelliselta
sillä kerralla. Koko kansan perheellinen elämä kuwasteli yön
hiljaisuudessa yksin walwoessani mielessäni ja minä olin saawinani
jonkunlaista käsitystä siitä. Woi kuinka monta hellää sydäntä ennen
aikaansa sortuu elämän kowan kuorman alle? Kuinka monta hellää,
rakastawaa ja hywää tarkoittawaa sydämen tunnetta on särkynyt
pirstoiksi elämän myrskyissä? Eiwätkö nuo sydämet, nuo tunteet ole
sortuneet--uupuneet, rakkautensa ja lempensä uhreina? Eiwätkö nuo
sydämet ja tunteet ole taisteluissaan kaatuneet sen tähden että
ihmisten ilkeys, pahuus ja tunnottomuus on katkaissut heidän
tunteittensa satasäwelisiä, satakielisiä jänteitä? Oi! niin se on: He
owat taistelleet jalon taistelun ja kaatuneet, kunnialla kaatuneet--
nöyrinä, siweinä, hiljaisina ja kärsiwinä, kaatuneet rakkaudesta
perhettänsä ja siinä samassa--tietämättänsä, aawistamattansa--koko
kansaansa kohtaan!--Mikä jalo taistelu! Ja maailma wastustaa wain wielä
tuota jaloa taistelua niin paljon kuin woipi ja ampuu nuoliansa
ehtimiseen noiden taistelijain arimpaan ja awonaisimpaan paikkaan--
sydämeen, sammuttaaksensa sieltä jonkunkaan säwelen, jota sen on niin
waikea kuulla, sillä se on totuuden ääni,--katkaistaksensa sieltä
jonkunkaan kielen, sillä ne juuri siellä sydämessä synnyttäwät niitä
ajatuksia, jotka sitten puhkeawat wastahakoisiksi totuuden sanoiksi!--
Surkeaa, surkeaa! Mikä wieläkin on surkeampi, on se, että pahinna
ampujana, pahinna sortajana ja haawoittajana on useinkin se, joka on
tuolle taistelewalle ja kärsiwälle sielulle luwannut ja wannonut
uskollisuutta ja rakkautta--kuolemaan asti, ja nyt on hän sen suurin
wihollinen. Ja kun yksi ja toinen noista taistelijoista kaatuu ja
sortuu, silloin tawallisesti sanotaan: "siltäkin ja siltäkin on akka
kuollut", mutta harwoin tutkitaan: kuoliwatko he oikeaan Jumalan
tautiin, wai oliko heitä haawoitettu--sydämeen. Heidän haudoillansa
weisataan suruwirsiä ja osoitetaan ulkokullattua surua, mutta pian on
wainajan elämänkumppani walmis möyhäämään ja elämään jumalatonta
elämää, niinkuin ei olisi mitään tapahtunut!
Näissä kysymyksissä ja ajatuksissa oli kylläksi ainetta ajatuksilleni
ja miettimisilleni, ettei walwomiseni tullut ollenkaan pitkäksi eikä
tukalaksi, niinkuin tawallisesti tahtoo käydä, kun ei saa unta.
Aamusella, kun olin juuri Kertun tuomaa kahwia juomassa, kuulin isännän
kamarista liikettä; menin siis owen raolle katsomaan, mitä hän siellä
toimi. Hän puki waatteita ylleen ja oli raittiin näköinen. Hän näytti
mieliwän tulla saliin, jonkatähden minä wetäysin pois, ett'ei hän
huomaisi häntä pidettäwän silmällä. Hän tulikin pian ulos ja terwehti
minua.
"Kuinka nyt woitte?" kysyin minä häneltä.
"Jumalan kiitos, olen nukkunut pitkäksi ajaksi ja sydäntäni on
helpottanut", sanoi hän.
"Jumala on siis kuullut teidän ja meidänkin rukouksemme?"
"Niin; minä toiwon että Jumala minulle anteeksi antaa Poikansa tähden.
Nyt minä selwästi huomaan, ett'ei ihminen parhaalla tahdollaankaan woi
mitään itsensä auttamiseksi, waan kaikki tulee Jumalan sulasta
armosta"--sanoi hän luottawasti.
"Todentodellakin on, niin; jos ei häneltä tule apua tuskissamme, niin
muualta ei sitä ole toiwomista", sanoin hänelle myöntäwästi.
Nyt katsoi isäntä salin akkunasta ulos ja sanoi: "woi kun nuo sängetkin
owat aina kyntämättä, mitä tästä elämästä wiimein tulee?" ja samassa
hän lähti käwelemään ulos.
"Ettekö juo, isä, kahwia?" kysyi Kerttu.
"En wielä, mutta minä pian palaan", sanoi hän ja läksi.
Kertun silmät säteiliwät ilosta. "Nyt minä warmasti tiedän", sanoi hän,
"että isä toipuu tuosta surkeasta tilastansa, sillä sitten äidin
kuoleman ei hän ole kertaakaan kajonnut wähääkään taloudellisiin
asioihin. Woi kun minun on nyt hywä olla, kun olen saanut wähän
toiwoa."
Samassa tuli isäntä takaisin ja joi kupin kahwia. "Käwin määräämässä
miehille työtä", sanoi hän juodessaan.
"Woi kuinka nuo kukatkin owat kuihtuneet ja surkastuneet hoidon
puutteessa, en minä ole niitä muistanutkaan kaukaisiin aikoihin", sanoi
Kerttu ja samassa lähti hän wettä noutamaan, ja pian oliwat kaswit
saaneet wirwoittawan aamukasteensa.
Nuo oliwat minusta hywiä enteitä. Samassa määrästä kuin heidän
sisällinen tilansa kirkastui tuli heille maallisen elämänkin
welwollisuuksia näkösälle, joista ei kumpikaan wiime aikoina ollut
yleisesti pitänyt paljon lukua.
Nyt oli yö kulunut ja aamu tullut ja matkamiehellä on meno mielessä;
rupesin siis hankkiutumaan lähtöön. isäntä ja tytär kun sen huomasiwat
rupesiwat hartaasti pyytämään, että olisin heillä wielä senkään päiwän.
Kernaasti olisin heidän pyyntöönsä suostunutkin, mutta asiani ja aikani
eiwät sitä myöntäneet.
Aamiaisen jälkeen, sillä ennen ei minua laskettu, jatkoin siis
matkaani, otettuani heiltä sydämelliset jäähywästit ja heitettyäni
heidät Herran haltuun.
Minä olin päässyt matkani ja tarkoitukseni perille ja kesä oli jo
melkoisesti kulunut, kun lähdin palausmatkalle. En suinkaan saattanut
olla käymättä terwehtimässä uusia tuttujani. Heti kartanolle päästyäni
tuli isäntä minua wastaan ja tarttui syliksi. Hän puristi minua niin
rajusti, etten ollut irti päästä; se ei ollut sairaan miehen syleilyä.
Toisen näköinenkin oli hän nyt myös: terweys, rauha ja ilo loisti hänen
miehewistä ja täyteläisistä kaswoistansa. Hän kehoitti minua menemään
huoneeseen ja rupesi itse hewostani riisumaan. Minulta ei tullut niin
pian lähdetyksi, ja Kerttu oli jo silläwälin hawainnut minut akkunasta.
Kun isännän kanssa menin huoneeseen, tuli hän portailla meitä wastaan.
Hän terwehti heti iloisen näköisenä ja weti minua kädestä perässänsä
huoneeseen. Heti kun tulimme saliin, osoitti hän iloisesti kukkiansa ja
muita huonekaswejansa ja sanoi: "katsokaa, eiwätpä kukkani enää ole
surkastuksissaan. Te saitte wiimein meillä käydessänne meidät elämään,
ja sentähden nuo kaswitkin tuossa eläwät."
"Jumala se on, joka eläwäksi tekee", wastasin minä hänelle.
"Niin, niin, mutta Hän sen toimitti kuitenkin teidän kauttanne", ehätti
isäntä sanomaan.
Ja tosiaankin oliwat nyt Kertun kaswit täydessä kukoistuksessaan, ja
myrttikin, joka wiime kerralla oli peräti kuiwettunut ja surkastunut,
wiheriöitsi kauniisti--sekin oli uudesta syntynyt.
Kerttu meni nyt kamariinsa ja tuli pian saliin takaisin, tullessaan
tuoden pikku Yrjön käsipuolesta. Poika oli lihawa, werewä ja
täyteläisen näköinen. Hän jo käweli ja oli hywin wikkelä ja liikkuwa.
Hän oli puhtaissa ja hywin järjestetyissä siisteissä waatteissa, ja
luulenpa, ett'ei hienoimpiinkaan lasten hoito=oloihin tottunut silmä
olisi siitä löytänyt mitään wikaa. "Katsokaa", sanoi Kerttu, "tässäkin
minulla on kaswi, joka on kaikista muista kasweistani kallein.
Paiskaasta nyt, Yrjö, kättä wieraalle!" ja hän talutti kädestä pojan
tyköni. Yrjö jo tullessaan kohotti oikean kätensä korkealle ja tyköni
päästyään antoi aika läiskäyksen tarjottuun käteeni; sitten juoksi hän
iloisesti ympäri lattiaa ja lorisi puolisanaisia lapsen lorinoita. Hän
näkyi olewan isänsä silmäterä, sillä missä Yrjö liikkui ja hyöri katsoi
isäntä aina häneen hartaasti, niin että hänen ruumiinsa kallistui,
wääntyi ja mukautui aina sitä mukaa kuin pojan asema kulloinkin oli,
jolloin isän suu oli puoleksi surullisessa tyytywäisyyden hymyssä.
Joka ei olisi omin silmin nähnyt, ei olisi saattanut uskoa, minkälaisen
muutoksen sisällinen rauha oli heihin woinut ulkonaisestikin waikuttaa,
warsinkin Kerttuun, joka oli nyt nuoruuden kukoistuksessa. Turhaa työtä
on minun ruwetakaan kuwaamaan hänen nykyistä kauneuttansa. Siinä hän
seisoi suorana, korkeana, solakkana, niinkuin puhtain taiwainen olento.
Kauniina seisoi hän siinä, sillä sisällinen rauha oli pyyhkinyt hänen
olennostaan pois kaikki ne synkistäwät warjot, ne tummentawat piirteet,
himmentäwät sumut, siellä ja täällä huomattawat kolkkoudet, joita
aikainen suru oli wäkisin kokenut häneen istuttaa.
"Katsokaa", sanoi minulle isäntä nöyrällä ylewyydellä, "tuossa
tyttäressäni näette Kerttuni ilmeisen kuwan".
Tälläkin kerralla olin talossa yötä, mutta nyt oli ajan ja yön kulu
aiwan toisenlainen. Nyt kelpasi minullekin uni, sillä nyt ei ollut
isännän ja Kertun sisällinen tuska tunnollani.
Mielihywäkseni huomasin myös, ett'ei isännän iloisuus ollutkaan sitä
laatua, että hän olisi täydellisesti palannut entiseen elämäänsä ja
unhottanut mitä hän oli jo saanut maistaa ja kokea. Hän muisteli nyt
niinkuin silloinkin waimo=wainajaansa, ja nöyrä ja Jumalan tahdon alle
antautuwa surumielisyys sekausi silloin aina hänen lapselliseen
iloonsa, ja ne sitten yhdessä rakensiwat tuon tyynen ja nöyrän rauhan
hänen sydämeensä, joka kaikessa hänen elämässään näkyi. Nöyrä
surumielisyys esti hänen iloansa pääsemästä turhamielisyydeksi, ja ilo
esti hänen suruansa muuttumasta epätoiwoksi. Hän sanoi unissaan usein
nähneensä waimonsa ja uskoi lujasti, että poismennyt wainaja oli
hänelle anteeksi antanut eikä kantanut hänen päällensä. Hän aikoi
pyhittää koko elämänsä waimowainajansa muistolle, jonka luokse hän
halusi piankin päästä, mutta hän huomasi nyt myös senkin, että hänen
tarwitsi elää lastensa tähden, joita hän aikoi hoitaa ja kaswattaa sekä
henkisesti että ruumiillisesti, niin kauan kuin Jumala hänelle oli
elämän päiwiä suowa.
Minulla oli jo kotikiireet ja rupesin hankkimaan itseäni kotimatkalle.
Sydämellisesti kättä puristaen jätimme toisemme, ja tunnustaa täytyy,
että olimme erotessamme jotenkin raskaalla mielellä. Me käsitimme
hywin, että tämä oli wiimeinen kerta kun tapasimme toisemme täällä,
koska kotoimme wäli oli kowin pitkä. Molemmat, sekä isäntä että Kerttu,
saattoiwat minua kauas, ja tiellä wielä seisoimme hywän aikaa ja
puhelimme elämän kohtaloista; sitten wielä kerran jäähywästit
sanottuamme kääntyiwät he takaisin, ja minä lähdin ajelemaan kotiini
päin.
* * * * *
Kun tuosta edellä kerrotusta matkastani oli kulunut neljä wuotta, sain
minä seuraawan kirjeen:
S----ta 25 p. Toukokuuta 18--.
Kunnioitettawa ystäwäni!
Allekirjoittaneen ystäwällinen pyynti on, että tulisitte
läsnä=olollanne kunnioittamaan talonpojan Yrjö Kuuselan (nuoremman) ja
tyttäreni Kertun wihkimistä meidän talossa tulewan Kesäkuun 20 päiwänä.
Wihkiminen tapahtuu kello 11 e.p.p.
Matti Pontela.