Oli erään wuoden maaliskuun loppupuoli. Ilma oli kaunis, ja kewäimen
lähestymisen oireita näkyi kaikkialla. Lintuset wiserteliwät iloisesti
puissa, iloansa ilmoittaen kaiken hywän antajalle. Rekikeli oli,
waikkakaan ei aiwan lopussa, kumminkin pilalla, sillä tiet yleensä
oliwat kallellaan ja lialla, ja useissa paikoin oli aiwan suliakin
paikkoja. Purot ja ojat oliwat jo wettä ja hyhmää täynnä, ja niiden
walloilleen puhkeamista pidätti enää wain yöpakkaset. Sentähden ne
seisoiwatkin putouspaikoissaan korkeina jyrkänteinä, ikäänkuin
kuurottaen katsellen tulewan matkansa suuntaa ja odottaen kewäimen
lempeän hengen wiimeistä wiittausta, päästäkseen wapaiksi talwen
pitkästä ja ankarasta wankeudesta. Suotuisammissa paikoissa oli jo joku
puronen päässytkin wapauteensa, ja iloisesti putousten yli hyppien
riensi se kohisten kauan raiwattua uraansa myöden meriemonsa syliin.
Semmoinen se aika ja keli oli, jolloin minun asiani wuoksi oli pakko
matkustaa kotipitäjästäni.
Eräänä aamuna warhain saawutin toisenkin matkustajan kuorman, ja sen
perillinen käwellä telläsi kuorman jäljessä. Kun hänet saawutin,
hyppäsin reestä ja menin tuota matkustajaa puhuttelemaan.
"Hywää huomenta, ukkoseni!" sanoin lähelle päästyäni.
"Jumal'antakoon!" sanoi ukko wastaukseksi, kääntämättä päätäänkään
terwehtijäänsä päin.
Minulla oli nyt tilaisuus tarkastella likemmin tuota matkustajaa. Hänen
hewosensa oli todellakin laiha kuin kaakinpuu, ja kuormana oli sillä
kaksi tynnyriä terwaa. Hewosen waljaista silmään pistäwimmät oliwat
witsaruomat ja tuiki moneen kertaan solmeillut suitsiwarret. Hewosen
ewäinä oli reessä rahkansekaisia newa=heinäin korsia, samaa warten
lienee ollut se pitkä ja pullea säkkikin, joka oli reen keulapuolessa
terwatynnyrien päällä; se lienee sisältänyt silppuja. Reessä oli wielä
pienoinen tuohikontti; siinä ehkä oli miehen ewäswarat. Miehellä oli
päällyswaatteena kulunut ja rikkein takkireuhka, joka oli hywin
alhaalta köytetty kiinni wanhalla suitsiwarren palasella. Takissa ei
ollut nappeja eikä muita luotettawia kiinnipitimiä yläosassa, ja tuo
niwusissa olewa suitsiwarren palanen ei woinut sinne asti auttaa, sen
wuoksi oliwat waateriewut ylhäältä auki, ja melkein paljas rinta
paistoi ryysyjen aukosta.
Hänen kenkänsä näkyiwät olewan tuiki wanhat ja moneen kertaan paikatut;
nytkin oliwat ne rikki ja isot olkiwihot pistiwät esiin ulommaksi
molempien kenkien kantoja. Kun wielä mainitsen, että matkustajan
käsissä oli moneen kertaan paikatut kintaat ja päässä kulunut
karwalakkireuhka, niin on hänen asunsa melkein tarkkaan kerrottu.
Niinkuin jo mainitsin käweli ukko kuormansa perässä, eikä reessä
näkynyt olewan miehen waraa, sillä noissa parissa terwatynnyrissä
näytti laihalle hewoselle olewan enemmän wetämistä kuin oikeastaan
olisi kohtuullista ollut, semminkin niin huonolla kelillä. Kun sulia
paikkoja tuli eteen, lykkäsi ukko aina woimiensa takaa kuormaa, awuksi
ponnistelewalle ja laihalle hewos=riewullensa. Sywimmissä koloissa ja
jalaksen jäljellä oli myötäänsä teillä wettä, ja waahtoporeet turisiwat
olkitukkojen läwitse ukon rikkeimistä pieksukengistä.
"Mihinkä, ukkoseni, matkustatte?" kysyin puheen aluksi, sitten kun olin
tehnyt noita yleisiä hawaintojani.
"Kaupunkiin", oli lyhyt ja alakuloinen wastaus.
"Kylläpä olette kehnolla kelillä lähtenyt kaupunkiin", sanoin hänelle.
"Tosi on, että keli on huono, mutta asiat eiwät sallineet odottaa
parempaa keliä", sanoi ukko.
"Mikä asia niin kiireellistä laatua oli, että saattoi tämmöisellä
kelillä liikkeelle?" kysyin taas.
"Ryöstö on tulossa, ja se ei katso keliä", sanoi ukko surullisesti,
ja silloin hän wasta ensi kerran loi minuun aran ja alakuloisen
silmäyksen.
Silloin wasta näin ensi kerran ukon kaswot; ne näyttiwät riutuneilta ja
lakastuneilta, olipa niinkuin olisi hän ennen aikaansa wanhentunut,
sillä hänen muu runkonsa ja ryhtinsä näytti nuoremmalta kuin hänen
kaswonsa.
"Kuka niin ahne welkojanne on, joka ei sääli kaupunkimatkaa tämmöisellä
kelillä?" kysyin.
"Rowasti", wastasi ukko lyhyeen.
"Rowasti! Teidän on kai paljonkin hänelle welkaa?" sanoin kummastellen.
"Ei paljon, menneen wuotiset saatawat wain", sanoi ukko huoaten.
"Menneen wuotiset saatawat wain! Ettekö ole käynyt pyytämässä häntä
odottamaan?"
"Käwinhän minä tuolla parikin kertaa."
"No, mitä hän sanoi?"
"Hän oli kauhean wihainen ja sanoi: 'te, lurjukset, warastatte minua',
eikä armoa tullut, waikka kyllä koetin sitä kyynel silmissä pyytää",
sanoi ukko ja katsoa wilautti minua taaskin synkästi silmiin.
"Sen minä sanon, että teillä on armoton rowasti. Olisipa hän saattanut
waaratta odottaa niin kauan ainakin, kuin keli olisi tullut
paremmaksi", sanoin kauhistuksissani, tietämättä itsekään, mitä mä
oikeastaan sanoin.
"Niin se olisi woinut olla minunkin mielestäni, mutta minä olen niin
tyhmä, minä en ymmärrä niitä asioita, rowasti kai ne paremmin ymmärtää.
Hänellä on kai raskas työ ja suuri edeswastaus meidän sieluistamme, ja
sen wuoksi tarwitsee hänen kai saada kaikki saatawansa. Hän on hywä
kirkonmies ja toimittaa kaikki hywin; en minä moiti rowastia, mutta
minä en jaksa maksaa, waikka sen niin mielelläni tekisin. Muutamat
kyllä sanowat rowastin olewan tiukan otoillensa, mutta miten niin
raskaan edeswastauksen alla rowasti eläisi, jos ei hän saisi
saatawiaan", arweli ukko wiattomasti.
Tuo yksinkertainen puhe walaisi ukon sisällisen ihmisenkin. Warmaankin
oli hän paljon elämän waiwoja kokenut, kenties enemmän kuin tuo
rowasti, jonka toimeentulosta hän niin huolehti. Niukan luonnon ja
nähtäwästi puutosten ja kurjuuden kanssa pitkin ikäänsä taistellen
tunsi hän wain welwollisuutensa olewan antaa muille, mitä heille oli
tulewaa, jäipä itselle mitä jäi, ja olipa omat asiat miten oliwat; se
wain häntä pahoitti, kun hän ei woinut kaikkia waatimuksia niin
täsmällensä täyttää. Minä olin ajattelemattomasti sanonut rowastia
armottomaksi, hän ei yhtynyt siihen nuottiin, ei ruwennut parjaamaan
sitä, jonka tähden hän näytti minun mielestäni nytkin liiallisia
waiwoja kärsiwän.
"Se on niin paha mielestäni, kun rowasti sanoi minun warastawan; minä
en tahdo warastaa, mutta minä en woinut maksaa", sanoi ukko nähtäwästi
pahoillaan.
Se lause tuli rehellisestä, waikka puoleksi murtuneesta sydämestä.
"Kun saisin nämä terwatynnyrit kaupunkiin, niin saisin ma rowastin
maksetuksi ja ryöstön estetyksi", jatkoi ukko yhä edelleen; tuntuipa
siltä kuin hän olisi tullut hieman puheliaammaksi.
Minä halusin päästä aina sywemmälle ukon elämän laatuun, sentähden
sanoin hänelle puoleksi hämärästi:
"Teillä on laiha hewonen, kuinka se jaksaa näin huonolla kelillä wetää
nuo terwat kaupunkiin?"
"Niinhän se on, laihahan se on hewos=riepu. Mitenkäpä se raukka
lihawana pysyisi, kun sille ei ole muuta antaa kuin huonoja heiniä ja
wettä", myönsi ukko.
"Mutta hewosen pitäisi aina olla ensimäinen saamaan", muistutin minä.
"Niin se taitaa olla syrjästä katsojalle, mutta jolta halla on wienyt
kaikki, sen tekee mieli pistää omaan ja perheensä suuhun kaikki, mikä
wain wähänkin suurukselta wiwahtaa, eikä sittenkään ole juuri niin iso
wäli perheen ja elikkoin ruokon wälillä. Kun kerran sille tilalle
joutuu, niin on, luulen ma, perhe sillä sijalla, jolle te hewosen
asettaisitte", sanoi ukko ja wilautti taasenkin minuun katseen,
ikäänkuin kummeksien minun mielipiteitäni.
"Mutta olisittehan woinut nuo kenkänne paikata, ett'eiwät jalkanne
olisi myötäänsä märkinä", sanoin yhä edelleen, osaksi uteliaisuudesta,
osaksi luulotellen, että ukko olisi ainakin jotain laiminlyönyt.
"Niin sen outo luulisi, mutta jolla on kuusi nälkäistä ja alastonta
lasta sekä waimo ympärillä, se ei jouda paljon omista werhoistansa ja
kengistänsä huolta pitämään. Ilman sitä näitä kenkiäni ei ole liian
wähän paikattu, mutta näiden aika on ollut ja mennyt. Osaisin minäkin
olla ja asustaa paremmastikin, mutta minä en woi", sanoi ukko
alakuloisesti.
"Mistä te olette kotoisin?"
"Eräästä tämän pitäjän syrjäkylästä".
"Mikä teidän on nimenne?"
"Puutteen Matiksi minua sanotaan, ja minä olenkin, sillä alinomaista
puutetta saapi pitkin ikäänsä tuossa Puutteessa nähdä".
"Kuinka niin?"
"Niinpä se on. Tuo mökkimme on perustettu syrjäkylän takamaille,
semmoiselle maalle soiden ja rämeiden keskelle, joka ei ole muille
kelwannut. Isä wainaja sen jo perusti, mutta wielä on siinä nytkin
halla melkein jokawuotinen wieras".
"Eikö niin epäluotettawaa tilaa saattaisi jättää? saisihan muualta
parempia".
"Eipä se ole niin helppoa kuin luulisi. Jos siitä pois lähtisi, ei
kukaan maksaisi siitä mitään, ja milläpä sitten toisen ostaisi? Siinä
täytyy olla, ja onpa siinä paljon parempi olla kuin mierolla, ei ole
sekään hääwiä.--Kun olisin päässyt wain tuosta ryöstöstä."
"Menneen kesäisiäkö terwoja nuo owat, joita kaupunkiin wiette?"
"Eiwät ole; miten ne niin kauan woisiwat säilyä? Järkiään nekin menewät
sormesta suuhun; hytissä nämä owat poltetut, ja heti kun tynnyrit sain
täyteen, täytyi niitä lähteä wiemään kaupunkiin", sanoi ukko.
Niin keskustellen tulimme juuri erääseen taloon. Se oli syöttöpaikka,
ja ukko sanoi siinä syöttäwänsä hewostansa; samapa oli minullakin
tehtäwänä, sillä waikka minulla ei ollut kuormaa, olin kumminkin ajanut
niin pitkälle, että hewonen tarwitsi ruokaa ja lewähdystä. Ajoimme
talon kartanolle. Lujaan otti ukon kuorma kiinni sulaneeseen likaan
kartanon läheisyydessä; molemmin miehin autoimme laihaa, ponnistelewaa
hewosta.
Kun olimme saaneet hewosemme riisutuiksi ja ruokaa niille eteen, otimme
molemmin ewäämme ja lähdimme tupaan; miehet myöskin tarwitsiwat
einettä.
Ukko otti tuohikonttinsa esille, kaiwoi sieltä jotakin ja käweli niiden
kanssa takan loukkoon penkille. Minä olin kylläksi utelias nähdäkseni
minkälaiset ukon ewäswarat oliwat, ja siinä tarkoituksessa tein
jotakin asiaa takan tykö. Niukat oliwat ne ewäswarat. Mustaa oli
pettu=leipä, jota hän taittoi, kitkerää, karmeaa oli tuon mehuttoman
leiwän särwinkin: suolan rakeet tuossa rasiassa, joihin hän tarenteli
kastamaan mautonta leipäänsä.
Minä pyörähdin pois tuosta näystä ja menin pöydän luo omain ewästeni
ääreen. Minä koetin tehdä itseni niin lewollisen näköiseksi kuin
mahdollista oli, waikka sydämessäni liikkui niin kummalliset tunteet.
Kun olin woittanut jonkinlaisen näennäisen lewollisuuden, sanoin
ukolle:
"Tulkaa tänne minun ewästäni syömään!"
Ukko katsoa wilautti minua nytkin silmiin eikä wastannut mitään, ei
myös totellut kehoitustani; eikö hän liene oikein kuullut, wai eikö
liene hänen omistaan elämisen halunsa sallinut hänen tulla niin isoja
wieraswaraisuuksia wastaan ottamaan?
"Tulkaa, tulkaa tänne syömään?" kehotin häntä toistamiseen.
"Miksikä te olette minulle niin hywä?" sanoi ukko ja samassa rupesi hän
karua ewästänsä tukkimaan konttikuluunsa takaisin. Sitten tuli hän
hitailla askelilla luokseni, katsoa wilauttaen useasti minua silmiin,
ikäänkuin tiedustellen oliko tuo waatimukseni tosikaan.
"Olemmehan jo siksi tutustuneet toisiimme, että meidän sopii
toisillemme hywät olla; istukaa wain syömään!" kehotin häntä edelleen.
Sen kehoituksen jälestä istui ukko syömään, ja tunnustaa täytyy, ettei
hänellä suinkaan näyttänyt wähentynyt ruokahalu olewan.
* * * * *
Meille tuli nyt ero; ukko lähti wuowaamaan kaupunkia kohden, ja minä
käännyin omille teilleni ja omille asioilleni.
Wielä yksin kulkiessani ei tuo tiellä tapaamani ukko mennyt
mielestäni. Hänen laiha hewosensa, sen ja miehen kehnot ewäät, rikkein
puku ja kengät ja wihdoin nuo rypistyneet ja ennen aikaansa
wanhentuneet kaswot oliwat wain alati kokonaisena, eläwänä kuwana
edessäni. Tuntuipa wielä päälliseksi kuin korwiini olisi alituisesti
kuulunut sanat: "niin sen outo luulisi".
Niissä ajatuksissani riensin minä yhä wain eteenpäin--päiwän, kaksi--no
niin, mitäpä matkustawa muuta tekee kuin matkustaa.
Eteeni aukeni nyt uhkea, laaja ja tiheä kirkonkylä. Laaja oli kylä,
laweat wiljelykset, joiden wälissä toiset toistaan muhkeammat talot
oliwat tiheissä riweissä. Ne eiwät olleet enää uudistaloja eiwätkä
wasta alkawia; wanhoja, wankkoja ne oliwat. Niissä oli jo taistelut
taisteltu, uupumiset uuwuttu--niin ne oliwat taistellut jo kaukaisessa
muinaisuudessa, monena miespolwena, ja nykyisyys iloitsi, riemuitsi, ja
nautti hedelmiä muinaisuuden walituksista, huokauksista, kärsimisistä
ja sortumisista. Kenties ei yhdelläkään heistä ollut rowastin saatawat
maksamatta--niin, niin, kenties.
Uljas kirkko sijaitsi korkealla mäellä ihanan näköisen, awaran järwen
rannalla, ja tiheä männikkö=metsä ympäröi sitä joka taholta. Wähän
edempänä pitkässä niemessä, järween pistäwässä pitkässä niemessä,
tuuhean puiston ympäröimänä, oli uljas pappila. Asiani, jota warten
matkustin, oli sitä laatua, että piti käydä pappilassa. Menin siis
sinne. Muhkea oli talo päältä, komea sisältä. Kaikki mitä nykyaikainen
siwistys oli woinut luoda, oli siellä näkösällä.
Rowasti istui kauniissa, topatussa keinutuolissa huoneeseen astuessani.
Iso, komea, täyteläinen oli rowasti; näyttipä siltä, ettei hän
ollut ennen aikaansa wanhentunut. Tuo rowasti oli Puutteen Matin
rowasti, jonka eduksi ja toimeentuloksi hän oli tekemässä tuota
kaupunkimatkaansa, ja jonka saatawat hän olisi niin mielellään
maksanut, jos wain olisi woinut. Tuo uhkea kylä oli Matin kylä, hänen
pitäjäänsä kirkonkylä, ja hänkin, yhteiskunnan jäsenenä, kuului
tawallansa tuohon kylään.
Kun menin huoneeseen, oli siellä myös saman pitäjän lukkari, jota
rowasti paraikaa oli torumassa.
"Sinäkin 'loosaat' olla mielestäsi rehellinen mies, mutta et ole wielä
kertaakaan ilmoittanut, kuinka monta lehmää kullakin on, waikka hywin
warmaan tiedän sinun tietäwän useamman talon lehmät", sanoi rowasti.
"Kuka? minäkö?" sanoi lukkari.
"Niin juuri", sanoi rowasti ja katsoi tiukasti, melkeinpä woitokkaasti
lukkaria silmiin.
"Mistäpä minulla olisi tieto kunkin lehmistä?" sanoi lukkari
hiljaisesti; nähtäwästi hän koetti wälttää kiiwaampaa keskustelua.
"Sinä tiedät, sen minä tiedän, mutta sinä wain et tahdo niitä minulle
ilmoittaa. Ne lurjukset warastawat minulta niin paljon, ja joka pitää
yhtä heidän kanssaan, on osallinen heidän synneistään. Tietääkö
lukkari, mikä on warkaan palkka?" torui rowasti yhä edelleen.
Lukkari ei näkynyt olewan mikään keppihewonen; loukatun tunnon ja
kunnian puna nousi hänen kaswoillensa. Tuo luuloni wahwistui wielä
warmemmaksi, kun lukkari wastasi tuohon minunkin mielestäni liialliseen
welwoittamiseen:
"Minä en luule olewani welkapää kulkemaan pitkin pitäjää lukemassa
lehmiä ja sitten tekemään niistä tiliä herra rowastille. En myös luule
olewani edeswastauksessa Jumalan enkä ihmisien edessä pitäjän
ylimääräisistä lehmistä. Tosin on kahtalaisia ihmisiä maailmassa,
joista toiset tahtowat tulonsa niin isoiksi kuin mahdollista, ja toiset
taas tahtowat supistaa menonsa niin pieniksi kuin suinkin, mutta
siitäkään en luule olewani edeswastauksessa. Mutta joka on usein käynyt
köyhäin mökeissä ja seurustelee heidän kanssansa, hän warmaan käsittää,
miksikä niin on.--Herra rowasti on puhunut mielestäni enemmän kuin
kohtuullista olisi ollut".
Rowastin wuoro oli nyt punastua. Hän tiuskasi lukkarille kaikella
wirkamahtinsa painolla.
"Tietääkö lukkari, kenen kanssa hän puhuu?"
"Aiwan hywin; puhun herra rowastin kanssa, waikka en juuri arwollisen",
lisäsi hän sitten ja lähti pois; ei kumpikaan, ei rowasti eikä lukkari
jätellyt hywästi.
Minulle ilmestyi nyt tilaisuus esitellä rowastille asiani. Rowasti oli
hywin kärtytuulella; nähtäwästi oli hän tuskaantunut lukkarin suorasta
puheesta.
"Tuo mokoma räiwä on suuna ja päänä joka paikassa eikä häpee
wastustaessaan parempiansa. Hän on meilläkin käyttäytynyt usein niin
'turskisti', että moni pappi on minulle sanonut: jos hän olisi minun
lukkarini, niin kyllä minä hänet 'kengittäisin'. Mutta menepäs häntä
kengittämään; tekin kyllä näette, kuinka siinä käypi", uhmaili rowasti.
Minulla ei ollut juuri paljon mitään siihen sanomista, sillä tuntuipa
siltä kuin rowasti itse olisi tuohon sanakiistaan ollut suurimpana
syynä. Minä oli wain nöyrä ja esittelin kohteliaana asiani, ja se
auttoi. Rowasti tuli kohteliaaksi ja höyliksi, ja pian me haastelimme
ummet ja pimeät. Rowasti tuntui hywin tuntewan kansan ja sen tawat,
niin ainakin hänen puheistaan päättäen tuntui hänen omasta mielestään
olewan. Hän kannatti sitä mielipidettä ja puhui paljon siitä, kuinka
ihmiset, eli oikeastaan kansa, ei ymmärrä sen wertaa, että älyäisi
kiittää suurinta hywäntekijätänsä. Rowasti kyllä ei maininnut, kuka tuo
kansan suurin hywäntekijä on, mutta puheet ja arwostelut oliwat siksi
selkeitä, että ymmärsin rowastin sillä tarkoittawan omaa itseään. Tuo
puhe tuntui mielestäni haiskahtawan marttyyrisaarnalta.
Minä sain asiani hywin toimeen ja lähdin pois.
Oli miten oli, mutta Puutteen Matti terwakuormineen ja
kaupunkimatkoineen astui wain wäkisinkin mieleeni. Minä wertailin
ihmisten toimeentuloja ja asemia toisiinsa; wertailinpa Mattiakin
ja rowastia ja suuren wälin huomasin minä kaikissa heidän
elämäntawoissaan. Toisin oli asiat toisen, ja toisin toisen. Muhkeassa
ja mukawassa asunnossa, keskellä elämän hekumaa, lihawan lihawatinsa
ääressä ja kaikkien elämän tarwetten ympäröimänä, huolettomana
kaikesta murheesta ja waiwasta, pelottomana ryöstön tulosta eli toinen.
Toinen sitäwastoin eli alituisessa työssä ja tuskassa, wilussa ja
nälässä, alituisessa murheessa ja huolessa, alastoman ja nälkäisen
perheensä keskessä, taistelewana niukkaa ja karua luontoa wastaan,
alituisesti ponnistelewana--pelolla ponnistelewana perheellisiä ja
yhteiskunnallisia welwollisuuksiaan täyttäessä ja wihdoin uupuwana,
nääntywänä elämän raskaan painon alla. Semmoisia mielikuwituksia tuli
päähäni, semmoisia erotuksia näin rowastissa ja Puutteen Matissa. Niin
oli heidän ulkonaisen elämänsä laita, mutta Luojan luotuina ihmisinä en
huomannut heissä mitään erotusta.
* * * * *
Asiaini wuoksi wiiwyin useampia wuorokausia tuossa kirkonkylässä.
Toimitettuani mitä toimitettawaa oli, lähdin taasenkin liikkeelle.
Minun piti matkustaa yhä eteenpäin. Matkani suunta kulki nyt
poikkimaisin, ja tiet oliwat niin eksyttäwiä ja sekawia, että minun
täytyi ottaa opas. Sywiin ajatuksiin waipuneena istuin reessä, ja opas
ajoi hewosta ja lauleli hiljakseen mielilaulujansa. Hän oli nuori mies
ja näkyi olewan aiwan osaton tämän maailman murheista.--Semmoinen aika
on onnellisin aika ihmisen elämässä.
Koko taipaleella emme waihtaneet siiwoon kahta sanaa.
Kun olimme kulkeneet kirkolta noin puolentoista peninkulmaa, näkyi
wasemmalta kappaleen matkan päästä talo, jonka kartanolla oli enemmän
wäkeä kuin tawallista on noin sydänmaan talossa.
"Mikä talo tuo on?" kysyin oppaalta melkein huomaamattani.
"Se on Puute", sanoi poika huolettomasti.
Minä säpsähdin.
"Miksi siellä on niin paljo ihmisiä?" kysyin melkein mielen
hämmästyksellä.
"Siellä on ryöstö maksamattomien rowastin saatawien tähden", sanoi opas
yhtä huolettomasti.
"Onko tuon talon isännän nimi Matti?" kysyin taas.
"Mattihan tuo on", sanoi opas yhä enentywällä huolettomuudella.
"Minä tapasin hänet teidän kylään tullessani; hän oli matkustamassa
kaupunkiin, ja minä matkustin hänen kanssaan puoli taiwalta; kuinka se
on mahdollista, wastaanhan hänen olisi pitänyt oikeastaan tulla?"
sanoin hämilläni.
"Se on hywin sopinut, sillä Puutteen Matti on mennyt toista tietä, tämä
tie tekisi hänelle wäärän", sanoi opas.
"Luultawasti ei ole isäntä tullut kaupungista kotiinsa, koska ryöstö
ainakin tuli, jonka tukkeeksi hän sanoi terwoja wiewänsä?" sanoin taas.
"Tottapa se ei ole tullut."
Nyt juuri kääntyi tie Puutteeseen.
"Ajakaa taloon!" sanoin oppaalle.
Opas totteli.
Kartanolle tultuamme hawaitsin aiwan pian, että talossa oli tehty, mitä
tehtäwää oli. Paljon ei siellä myötäwää ollutkaan, pari lehmäkantturaa
wain, nekin laihoja kuin hamppuloukkuja, siinä kaikki. Olisi siinä
kumminkin ollut muutakin tawaraa, nimittäin parwi pieniä, alastomia ja
nälkäisiä lapsia ja ennen aikaansa kuihtunut äiti, mutta nuo owat sitä
tawaralaatua, ettei kowinkaan ja tunnottomin welkoja raski niitä ottaa,
ei ainakaan niin kristillismieliset ihmiset kuin tuo rowasti oli.
Lehmät riekkuiwat jo kartanolla pitkissä witsaperissä, joiden toisesta
päästä pitiwät kiinni niiden uudet omistajat; he oliwat jo walmiit
matkustamaan pois talosta.
Walju oli murheellinen äiti nälkäisen lapsijoukkonsa keskellä. Hän ei
itkenyt, hän lienee itkenyt jo ennen itkunsa, ja sitä todistiwatkin nuo
hänen lakastuneet ja punastuneet silmänsä.
Minä menin waimon tykö ja kysyin häneltä:
"Eikö miehenne ole wielä tullut kaupungista, koska ryöstö ainakin tuli
taloonne?"
"Mistä te tiedätte, että Matti on kaupungissa?" sanoi waimo ja loi
minuun tutkiwan silmäyksen.
"Minä tapasin hänet matkalla", sanoin hänelle.
"Eipä hän ole wielä tullut kotiin, waikka hän aikoi kiirehtiä niin
paljon kuin woisi. Pelkään hänelle jonkun wahingon tulleen, waikka
onhan tuo kelikin huono ja hewosriepu on niin laiha, kun ei ole waraa
antaa sille suurusta. Jospa wielä Mattikin tulisi, ei olisi hääwisti
asiat, sillä ainoat elämänehtomme riistettiin meiltä pois. Waikka ei
noista lehmistäkään suurta turwaa ollut, sai niistä kumminkin
maitotilkan lastensa suuhun. Nyt ne meniwät polkuhinnasta; kukapa
niistä niin laihoina paljon maksoi? Hädin tuskin nousiwat ne siihen
määrään asti, että riitti rowastin saamisiin ja ryöstökustannuksiin.--
Kesää wasten meniwät ne nyt, ja kesällä olisi niistä ollut suuri apu",
kertoi waimo surullisesti.
Niin. Tapahtuma oli siis tapahtunut, tehtäwä tehty, eikä kukaan
saattanut sanoa suorastaan, että tuo ryöstön teko oli wäärin, sillä
laki on taipumaton ja omistusoikeus on pyhä. Mutta on kumminkin laki,
joka pitää suorastaan tuommoisia tekoja wäärinä, ja se laki on
rakkauden laki, Jumalan laki.
Olin nähnyt kylläkseni. Etsin oppaani wäkijoukosta ja lähdin hänen
kanssaan matkustamaan tarkoitettua päämäärääni kohden. Kummallisia
tunteita tunsin tuolla pitkällä, talottomalla metsätaipaleella ja
paljon ei puhuttu nytkään.
"Minkälainen mies teidän rowastinne on, mitä pitäjäläiset hänestä
ylimalkaan pitäwät?" kysyin oppaalta pitkän waitiolon perästä.
"Rowasti on hywä kirkonmies, mutta niin ankara otoilleen, että hän wie
kaikki porotkin takoista", sanoi opas huolettomasti ja alkoi taas
laulella laulujansa.
Wielä samana päiwänä pääsin tarkoitetun matkani perille.
Useita wuorokausia wiiwyin sielläkin asioitteni wuoksi. Kun olin ne
saanut toimitetuiksi, lähdin eräänä lauwantaipäiwänä oppaani kanssa
paluumatkalle, sillä hän oli perillä odottanut minua. Pyhä=aamuna tulin
saman pitäjän kirkolle, josta ennen olen tässä kertomuksessani
maininnut. Riisuin hewoseni erääseen taloon ja päätin mennä kirkkoon,
kun oli hywä tilaisuus siihen. Kirkon kellot kumisiwat niin
juhlallisesti, kutsuen ihmisiä kuulemaan sitä rauhan ja rakkauden
sanomaa, jonka itse ijankaikkinen rakkaus on ihmisille julistanut.
Kun minä tulin kirkolle, kannettiin ruumis paareilla ulos kalmistosta.
Kantajat seisahtuiwat kirkkoportin eteen ja laskiwat paarinsa maahan;
he odottiwat siinä pappia ja lukkaria. Nämä tuliwatkin piakkoin, ja
oliwatpa kumpainenkin minulle tuttuja miehiä, sillä olinhan molemmat
tawannut menomatkallani pappilassa käydessäni. Näyttipä siltä kuin
rowasti olisi wieläkin torunut lukkaria ja sanonut: "ne lurjukset
warastawat minulta niin paljon".
"Kuka on tuo kuollut, jota nyt haudataan?", kysyin eräällä lähelläni
seisowalla mieheltä.
"Se on Puutteen Matti, hän on kuollut kaupunkimatkalle", sain
wastaukseksi.
Minä ymmärsin kaikki, waikk'ei selitys ollut sen pitempi. Kylmä wäre
käwi ruumiini läwitse. Tuo minun wanha tuttuni oli nyt kuollut, kuollut
kenties ylimääräisistä waiwoistansa tuolla kaupunki=matkalla, ja
tuosta, elämän sortumisessa selkeni syy, minkätähden hän ei
joutunutkaan estämään tuota ryöstöä.
Lukkari alkoi nyt juuri kantowirreksi:
"Suur surkeus
ja waiwaisuus,
on täällä murheen laaksos:" j.n.e.
Kai tuo kantowirsi oli rowastin määräämä, Puutteen Matin rowastin.--
Hänen ruumiilliset silmänsä ja luonnolliset aistinsa oliwat kai tulleet
käsittämään, että Puutteen Matti eli suuressa surkeudessa ja
waiwaisuudessa.
Kun wärsy loppui, lähti saattajajoukko liikkeelle, ja minä yhdistyin,
waikka kutsumattomana, heidän joukkoonsa, sillä toisin en woinut tehdä.
Haudattawana oli useita ruumiita, ja saattowäkeä oli paljon. Haudan luo
tultua laskettiin ruumiit hautaan, ja rowasti rupesi siunaamaan pois
menneitten wiimeistä lepokammiota. Hän otti lastan käteensä, pisti
sillä multaan ja heitti sitä tawallisessa järjestyksessä kuolleitten
arkkujen päälle. Suurella äänenpainolla huusi hän sitä tehdessänsä:
"maasta olet sinä tullut, ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman" j.n.e.
Kewäinen yöpakkanen oli kylmetyttänyt mullan kowiin kokkareihin, ja
sentähden romahti kowasti kun rowasti heitti sitä arkkujen kansille.
Kun hän nakkasi tuota kylmettynyttä multaa Puutteen Matin arkun
kannelle, niin tuntuipa siitä syntywän kaiun seasta kuuluwan ääni: "Hän
on hywä kirkonmies ja toimittaa kaikki hywin; en minä moiti rowastia.--
Minä en tahdo warastaa, mutta minä en woinut maksaa."
Hain silmilläni Puutteen Matin puolisoa saattowäen seasta. Waljuakin
waljumpi oli nyt tuo moninkertaisen murheen rasittama waimo.
Kyynelettömin, punastunein silmin ja lakastunein kaswoin seisoi hän
puolialastomien ja wilusta wärisewien lapsien keskellä miehensä
haudalla ja katsoa tuijotti wain yhteen ja samaan paikkaan miehensä
arkkuun. Minä en mennyt waimoa puhuttelemaan, sillä hänellä oli asiat
liiankin selwässä tiedossa, jonka tähden ne eiwät tarwinneet uusimista.
Kun haudalta päästiin, kyselin asian tuntewilta tarkemmin wainajan
kuolemasta. Hän oli ennen kaupunkiin pääsemistään sairastunut
keuhkopoltteeseen. Se oli seuraus hänen huonoista ketineistään ja
jalkineistaan. Uupunut ruumis ei woinut kestää alituista jalkojen
märkinä oloa ja muuta wilua, sen täytyi sortua luonnon woimien alle, ja
kolmen wuorokauden päästä hänen sairastumisensa jälkeen oli henki
jättänyt wäsyneen kuoren.
Nyt soitettiin yhteen, ja minä menin muiden muassa kirkkoon.
Tawallisien toimien perästä nousi rowasti itse saarnatuoliin. "Sinun
pitää rakastaman lähimmäistäs, niinkuin itseäs.--Rakkaus on lain
täyttämys", oliwat rowastilla saarnan aineena. Suurella woimalla,
painolla ja hywillä lahjoilla selitti rowasti laumallensa tuota korkeaa
ja pyhää käskyä. Lieneekö se ollut hengen woima, jolla hän tuota
ihmisen korkeinta welwollisuutta istutti sanankuulijoihinsa, en tiedä,
mutta niin kaiketi minulle ainakin wakuutettiin. Kiiwaimman saarnan
aikana tunkeusi wäkisinkin sydämeeni sanat: "hän on hywä kirkonmies".
Waikutuksettaan ei tuo pontewa saarna näyttänyt menewänkään, sillä
siellä täällä itkeä niiskutti joku akka.
Saarnan loputtua rupesi rowasti kuolleitten kiitoksia tekemään. "Jumala
on kaikkiwiisaassa armoneuwossaan nähnyt hywäksi poiskutsua täältä
surun ja murheen laaksosta talon isännän Matti Antinpojan Puutteen,
hänen elettyänsä 42 wuotta, 3 kuukautta ja 8 päiwää.
"Mik' on riista, tawara?
Lika, multa katoowa:
Aikas pian köytyy kyll',
Murhe myöt' on molemmill'".
Sillä tawalla teki rowasti Puutteen Matille wiimeisen palweluksensa ja
sitä ei hän suinkaan tehnyt palkkapaimenen tawalla, sillä kowa
äänenpaino oli hänellä apuna nytkin tuota tehtäwäänsä tehdessään. Kun
rowasti luki tuota wirren wärsyä, tuntui mielestäni siltä kuin ei hän
antaisi mitään arwoa rikkaudelle ja että hän arwioi itsensä
kärsimisissä aiwan yhdenwertaiseksi Puutteen Matin kanssa. Kaiken tuon
kowalla äänellä toimitetun kiitoksenteon aikana olin myös sen seasta
kuulewinani:
"Minä olen niin tyhmä, en ymmärrä niitä asioita, rowasti kai ne
paremmin ymmärtää".